Marraskuuta paossa Kalymnoksella - jälleen kerran

Teksti: Miia Fohlin

Kuvat: Miia & Toni Fohlin

Istun partsilla ja katselen Massourin-lahden yli Telendokselle, naapurisaarellemme, jonka jykevä silhuetti vartioi läntistä taivaanrantaa. Olen seonnut laskusta jo aikapäivää sitten. Tämä on vissiin viidestoista kerta, kun olemme Tonin kanssa Kalymnoksella. Ensimmäisen kerran tulimme joskus aivan 2000-luvun alussa, kun kiipeily oli vielä ihan uutta saarella ja kiipeilijät paikallisten mielestä jotain yhtä outoa kuin lauma marsilaisia. Siitä on tultu pitkä matka tähän päivään, jolloin yksistään Massourin kylillä on hyvinkin neljä kiipeilykauppaa, polut sektoreille ovat varsinaisia stradoja ja valitettavasti pehmeä kalkkikivi alkaa olla paikkapaikoin jo varsin kiillottunutta. Jopa saippuaisen liukasta.

Toni Seaside Kitchenillä

Skalia Balcony

Saatat ihmetellä, miksi me yhä uudestaan ja uudestaan palaamme. Heh, niin mekin. Ensinnäkään sportti ei ole lempilajimme, olemme siinä suht huonoja, tai ainakin minä. Kalkkikivi ei myöskään ole lempikivilajimme, hiekkakivi ja graniitti vetävät pitemmän korren. Myös konglomeraatti ja grey stone miellyttävät enemmän. Täällä on usein myös hiivatin kuuma ja hulluna jengiä. Mutta. Sitten ne hyvät puolet. Ne kertoakseni täytyy matkata hieman ajassa taaksepäin.

Kreikan meri

Toni lukee Iltistä Balionisos Bay

Kun olimme saaneet päähämme lähteä Kalymnokselle, piti luonnollisesti löytää majoitus läheltä sektoreita. Ei kun googlaamaan. Kaikenlaista oli tarjolla mutta silmään pisti yksi, Alkyon, jonka isäntä, eläkkeellä oleva merikapteeni, lupasi viedä asiakkaansa merelle omalla veneellään. Tämähän herätti heti mielenkiintomme, sillä Toni oli pikkupojasta asti harrastanut vapaasukellusta ja ajatuksenamme oli ottaa nekin kamat mukaan. Tämän kun meilasimme Kapteenille, oli homma heti pihvi. Ja siitä alkoi vuosikymmenen kestänyt ystävyys. 

Oma partsi

Gerakios

Kapteenilla oli tapana tulla kertomaan meille aina ennen wifi-aikoja päivän sääennustus ja kysyä lähdemmekö merelle, kun hän menee kalaan, vaiko kiipeämään. Hän näytti meille upeita sukelluspaikkoja, antoi Tonille vinkkejä ja oli hengessä mukana. Pesusientensukeltajan poika kun oli. Pesusienensukellus on Kalymnoksen alkuperäinen elinkeino ennen turismia, ja sukelletaan niitä sieniä edelleenkin muttei yhtä vaarallisin menetelmin kuin yhdessä vaiheessa, kun käytettiin pintailmaa. Alunperin homma hoidettiin vaparina mutta jossain vaiheessa alettiin sukeltaa pintailmalla, mistä seurasi paljon ongelmia, vakavia loukkaantumisia ja hengenmenetyksiä. Nykyään riskit ovat tiedossa mutta edelleenkin olemme aika-ajoin nähneet pintailmakavereita tuolla pinnan alla toimittamassa erilaisia askareita. 

Melitsahasin satama

Telendos

Oli miten oli, nykyaikainen vapaasukellus on lähtöisin sienensukelluksesta ja täältä Kalymnoksen syvistä, sinisistä vesistä. Tänä päivänä ei Kapteenia kuitenkaan enää ole mutta henki elää edelleen. Olemme ystävystyneet hänen tyttärensä perheen kanssa, jotka nykyisin pyörittävät Alkyonia, ja juuri eilen istuimme heillä iltaa. Kapteenin kautta meille kasvoi vahvat siteet Kalymnokseen ja täällä asuvaan muuhun Trikiliksen perheeseen. 

Pirre Gerakioksella

Nautimme myös hiljaisista talvikuukausista, jolloin valtaosa kiipeilijöistä on kaikonnut, kaupat ja ravintolat ovat sulkeneet ovensa, on hiljaista ja ehkä vähän karuakin. Pohjoistuuli saattaa puhallella mutta tyypillisesti aurinko paistaa. Etelätuuli tuo sateita. Kämpillä vetää ovista ja ikkunoista, sillä talvi on niin lyhyt, ettei sen takia tarvitse tilkitä ja tiivistää. Näyttää tosin siltä, että tämä hiljainen periodi lyhenee lyhenemistään, sillä moni muukin kiipeilijä on huomannut, että on paljon kivempi kiivetä kun on +15 kuin +25 astetta... 

Lomalaiset

Les Copains dabord - multipitchin Gullyssa ( 6a+ 5 kp)

Vaikka tuossa sanoinkin, että kalkkikivi ei ole sitä suurinta suosikkiani, niin myönnän kyllä, että Kalymnoksen keltainen kivi on ihan huippukivaa kiivettävää. Ehkä siinä on vain se, että ns. kiva kivi alkaa tyypillisesti 6b:stä ja jotta sitä jaksaa kiivetä, tulee olla kiivennyt jonkun verran hänkkiä sisällä. Se ei välttämättä lempihommaani, graniittia, hiipimällä hetimiten ala taipua;) Ja minä kun tykkäisin kiivetä vain ulkona, niin tässä on pieni eturistiriita. No, viimeisen vuoden tässä on ollut ihan oikeakin ristiriita, sillä olen ollut tasan vuoden migreenin kourissa, enkä näin ollen ole voinut treenata, en kauheasti edes ulkona, enkä ainakaan sisällä kirkkaiden valojen vuoksi. Näin ollen, kun on heikko kuin heinä ja laiha kuin luuranko, on turha itkeä hienon hänkin perään, vaan paras olla tyytyväinen, kun saa olla ulkona ja ylipäätään kiivetä, edes jotain.

Toppi häämöttää

Myrties ja Massouri

Mäen päältä näkee kauas

Ja sitten on tuo meri. Kreikan meri. Meri Kreikan. Onhan se vaan niin ihanaa pulahtaa uimaan kiipeilypäivän jälkeen. Mikään ei tee nirhaumille yhtä hyvää kuin suolainen merivesi. 

Lopuksi, ruoka. Täällä on ihan taivaallisen hyviä tomaatteja ja paikallista hunajaa, jota tuotetaan tuolla kallion kupeessa. Sekä jogurttia. Eikä tuo halvakaan pahaa ole. Taidanpa hakea palasen ja vahvistua taas vähäsen.

 Kalymnos-infoa pähkinänkuoressa:

Topoapplikaatio iPhoneen /iPadiin:

        Huom! Appsin lataustuotot menevät täysimääräisesti reittienylläpitoon. Appsista ja sen tulojen käyttökohteista lisäinfoa esim. Massourissa olevan brittibaari Glarosin omistajilta Suelta ja Steveltä.

·       Painettu topo: 

        Kalymnos Rock Climbing Guidebook (viimeisin versio 2010), Aris Theodoropoulos. Sama  heppu on julkaissut topon myös koko Kreikan kiipeilystä. 

·       Majoitus: 

        esim. Studios Alkyon Massourissa, joka on kiipeilyn kannalta ehdottomasti paras sijainti  asua. Alkyon on siisti, edesmenneen Kapteenin tyttären Marian ja tämän miehen Georgen omistama huoneistohotellityyppinen majoitus, jossa on 2-4 hengen huoneita keittonurkalla ja parvekkeella sekä merinäkymillä Telendokselle. Sähköposti:       

·       

        Lautat Kosilta: Anem Ferries

·       Kalymnoksellakin on lentokenttä mutta se on erittäin tuuliherkkä, joten voi olla varmempi     ottaa lennot Kosille. Tosin lennot kuulemma saatetaan vaihtaa Kosin lennoiksi, jos Kalymnoksen kenttä suljetaan. Yksi vaihtoehto on myös tulla Ateenan Piraeuksen satamasta paatilla yön yli. Sekin on erään sortin kokemus. Ateenan kentältä pääsee Piraeukseen metrolla muutamalla vaihdolla. Blue  Star Ferries: 

·         

        Sää: 

        Kiipeilyn kannalta löytää aina aurinkoisen tai varjoisen, tuulettoman tai tuulisen sektorin   oman mieltymyksen mukaan. Ja kevyellä sateellakin voi kiivetä caveissa. Mutta seuraa tuulia etenkin, kun kotiinpaluu lähestyy, jottet missaa paluulentoasi. Viralliset lautat eivät  kulje, jos tuuli on yli 8B. Mutta ns. Pirate boat kulkee ja paikalliset tietävät, mistä. Kannattaa tosin harkita, jättääkö lähdön sen varaan vai lähteekö Kosille esim. päivää  aiemmin. Yksi hyvä paikallinen sääsaitti, jos ei halua olla yr:n varassa täälläkin:    

Pauli ja Pölkky voittoon draikkakisoissa stadikalla

Teksti: Teija
Kuvat: Make

Suomen Alppikerhon järjestämän hakkuhuukkailukisan finaali oli jännä. Satapäinen yleisö nautti jännitysnäytelmästä Olympiastadionin pohjoiskaarteessa. Katsomoon ei enempää olisi mahtunut, joten tulevia kisoja varten täytyykin järjestellä lisää paikkoja katsomoon. 

Aamusta Olympiastadionille oli kokoontunut noin 40 kisaajaa karsintoihin. Tunnelma oli lämminhenkinen koko pitkän päivän. Lisämausteen tunnelmaan toivat ulkomaalaiset urheilijat. Olympiastadion oli juuri siinä käytössä mihin se on alun perin rakennettukin. Reilu meininki ja toinen toistaan kovemmassa kunnossa olevia kisaajia useista eri maista. Venäläiset ovat tunnettuja vieraanvaraisuudestaan, ja niinpä myös Venäläiset kisaajat toivat Krukonogin lahjakortteja kisapalkinnoiksi mukanaan.

Karsinnat meneillään

Finaalia seuratessa ei ollut vaikea ymmärtää miksi jääkiipeilyn maailman cupin kisat ovat erittäin suosittuja yleisölajeja. Hakkujen kanssa seinällä touhutessa kiipeilijät keksivät ja kokeilevat mitä erinäisempiä ratkaisuja ylöspäin menoon. Eilisessä finaalissa vain yksi finalisti oivalsi millä tekniikalla reitintekijä oli kruksikohdasta päässyt. Harmittavasti Paulin hyvä yritys ei ihan onnistunut, vaan hän huukkasi yrkässä otteen yli. Venäläiskaksikon yritykset olivat myös todella vakuuttavia, mutta eivät ihan riittäneet. Oliko JP:n taituroima finaalireitti dry tooling kisoissa liian vaikea? Siihen vastauksia tuonnempana liikkuvan kuvan merkeissä, kun kuulemme kisapäällikön mietteitä kisasta ja reitistä. 

Kisan kovimmat; Pauli ja Pölkky

Tänä vuonna draikkakisoihin saatiin ulkomaalaisia urheilijoita, ja etenkin Venäläisistä odotettavissa oli erittäin kovia kisaajia, reitintekijälle tämä oli varmastikin haastava paikka. Ottaako riski että reitti on kisaajille liian helppo tai liian vaikea? siinäpä pähkinää purtavaksi.

JP Vuolijoki oikean kätensä Pasi Jaatisen kanssa olivat tämän vuoden kisan aikaansaavat voimat. Ilman näitä kahta miestä ei tätä erityistä tapahtumaa olisi ollut. JP vietti 1,5 kuukautta stadikalla lähes joka ilta ja Jaatinen noin 4 iltaa viikossa. Voin niin kuvitella kun JP on omin pikku kätösin hionut ja mallannut finaalireitin pölkkyjä ja puuveetä viimeiseen saakka. Hatunnosto hienosta työstä näille miehille! Miesten lisäksi tukijoukoissa oli iso määrä apureita mahdollistamassa kisoja. Unohtamatta yhteistyökumppanien panosta. Camu ja Berghaus olivat suuresti mukana tukemassa kisoja. Lisäksi upeita kisapalkintoja lahjoittivat lukuisat paikalliset yrittäjät; Boulderkeskus, Greendoor, Helsingin Kiipeilykeskus, Mountain Shop, Rock Sport Magazine, Toyota Kiipeilyareena, Vandernet ja Varuste.net. PA-laitteet tapahtumaan tarjosi paikallinen bändi Epic Brothers.

Pasi, Matti ja Make kuvasivat kisat ja nyt odotetaan kuumeisesti Hakkuhuukkailu 2014 koostetta. Editointi alkoikin heti kisojen jälkeen, niinhän sitä sanotaan että ei se luoja laiskoja elätä. Sitä odotellessa Hakkuhuukkailu 2014 top 3: 

1. Pauli Salminen 
2. Konstantin Zazdravnykh
3. Maria Kuznetsova

Muut finalistit ( aakkosjärjestyksessä)
Ape Kaikkonen
Enni Bertling
Matthew Watkins
Tapsa Alhonsuo

Hieno kisa vaatii onnistuakseen JiiPeen, Jaatisen ja

yhteistyökumppanien

 lisäksi myös mahtavat urheilijat

Khan Tengri here we come

Teksti: Teija
Kuvat: Make

off season aika työrintamalla marraskuussa mahdollistaa etäofficen perustamisen Espanjaan pariksi viikkoa ja uudelleen joulun &  uuden vuoden aikaan. Mitä parhain aika ja paikka päästä tekemään vuorikiipeilytreeniä - kotiovelta kun voi tehdä kolmen tunnin treenin ylämäkeen. Tasamaan tallaajalle tällainen on luxusta. On ollut hyvä treenialoitus tulevan kesän koitoksiin.  

Helppokulkuista polkua Mijaksen mastovuorelle

Lepoaika on mennyt toimistotyön lisäksi itsensa hauskuuttamiseen videoita editoidessa kun on seurannut JP Vuolijoen henkisen puolen murenemista making of hakkuhuuukkailu kuvaklippien muodossa. Onneksi siellä on Jaatinen ja kumppanit välillä kaverina, ettei JP:n illasta toiseen tarvitse yksin roikkua stadikalla ja hallusinoida avokadopastasta. Kovvoo hommoo, veikkaan että JP:llä on työtunteja plakkarissa jo paljon enemmän kuin osataan arvata. Lauantaina 13.12 stadikalla päästään nauttimaan JP:n työn hedelmistä.

 

                                                Hanssin maksettu mainosko ?

 

No mutta itse asiaan eli treenaamiseen! Khan Tengrin vuorikiipeilyretki on heinä-elokuussa. Tätä retkeä varten tehty ohjelma jakaantuu kahteen osaan; eka osan tavoite on olla iskussa talven randotouhuissa. Tämä 11 viikon treeniohjelmani koostuu peruskunto, tempo ja intervalliharjoituksista. Harjoituksia on viisi viikossa, ja nyt mulla on kaksi viikkoa takana tämän ohjelman mukaan.

Harjoitusvastusta nostetaan viikottain ja joka neljäs viikko on palautteluviikko. Tiukin ohjelma on viikolla 9, jolloin harjoituksia on yhteensä 19 tuntia. Jokaisessa viikossa on kaksi pitkää pk-harjoitusta, ja nämä ovat perinteisesti minulle ne luontaisimmat mukavuusalueen setit. Tempo ja intervallitreenien määrä vaihtelee viikottain. Hiihtokauden jälkeen alkaa toinen 16 viikon jakso, joka päättyy Khan Tengri reissulle lähtöön.
 

Kauppareissullakin saa mukavat 21% nousut ;)

 

Matkalla Pico Mijakselle ( 1150m) 

 

Suurimman osan harjoituksista tein Mijas vuoristossa.  Mijaksen korkein kohta Pico Mijas on 1150 metriä, ja kun matkaan lähtee merenrannalta niin nousumetrejä saa mukavasti ja huomattavasti mielekkäämmin kuin kotosalla. Helsingin jätemäellä noustaan sitten ensi viikolla, ja ajattelin ottaa ohjelmaan myös Mia Graeffen vinkistä jätemäkitreenit epämukavaan aikaan eli yöllä.

Reissuun sisältyi muun muassa retki Grazaleman Peñón Grandelle M & M:n kanssa. Kiivettiin kiva seikkailullinen reitti huipulle, ja nautittiin idyllisen kylän antimista yliyön retkellä. Tuota mestaa mielelläni suosittelen teille, jotka haluatte sporttikiipeilyn lisäksi harrastella tradikiipeilyä Andaluciassa. Grazalemassa löytyy helppoa & pitkää tradireittiä ja hyvää treeniä alppitouhuihin.

Tässä lyhyet terveiseni Espanjasta, seuraavassa hieman enemmän treenailuista.

Peñón Grandella

Peñón Grande Grazaleman kylästä katsottuna

 

Nautiskellaan Matin kanssa kauniista " kesäpäivästä" reitillä
 



Kunhan talvi tulee - Khan Tengria varten jumaritreeniä luvassa

 

 

 

Huukkailua Stadikalla

Teksti: Aleksi Mehtonen
Kuvat: Aleksi Mehtonen

Vuosi sitten Aleksi Mehtonen oli kutsuttuna mukana seuraamassa Making of Hakkuhuukkailukisoja 2013. Palaamme hetkeksi näihin vuoden takaisiin tunnelmiin, ja kaivatun Antti Aholan haastatteluun. Aihe on ajankohtainen sillä Hakkuhuukkailukisan isä JP Vuolijoki on parhaillaan kiireinen vuoden 2014 kisajärjestelyjen kanssa. Stadikalla huukkaillaan 13.12 ja tapahtumassa klo 13 pidetään hiljainen hetki Antin ja Juhan muistolle. Tsemppiä JP:lle järjestelyjen kanssa! T: Teija

Järjestyksessään toiset Hakkuhuukkailun SM kilpailut järjestettiin 16. marraskuuta 2013 Helsingin Olympiastadionilla. Viime vuonna paikalla oli paljon yleisöä, jotka täyttivät yläkerran kisakatsomon ääripäitä myöten. Kisojen karsintoihin osallistui viisikymmentä kiipeilijää ympäri Suomea.

Hakkuhuukkailun ideana on jäähakkujen avulla kiivetä toisiaan haastavempia reittejä, jotka on rakennettu stadionin kylmää hohkaviin betoniseiniin. Otteet muodostuvat vanhoista sisäkiipeilyotteista ja puunpaloista.

Kipinä Hakkuhuukkailun SM -kisojen järjestämiseen lähti, kun Juha-Pekka Vuolijoki ja Johannes Kärkkäinen olivat vuonna 2011 lokakuisena iltana kiipeämässä Olympiastadionilla.

“Molemmilla oli mielessä toisen toista lennokkaampaa ideaa mitä kisoissa pitäisi tai voisi olla, lisäksi näin hieno treenipaikka pitää saada useampien tietoisuuteen ja jakaa kavereiden kanssa” kertoo Vuolijoki. Vuodelle 2011 kisoja ei enää keretty järjestämään, mutta seuraavana vuonna kisat oli pakko saada.

Kisojen järjestämisen haastavuus

“Ensimmäiset huukkailut vuonna 2012 oli työläimmät. Paljon ajatuksia, mutta ei varsinaisesti mitään valmista.” kertoo Vuolijoki. Monia tärkeitä asioita puuttui, kuten kisaformaatti, pisteenlaskut, aikataulut ja tärkeimmät eli kisareitit.

Turvallisuus piti ottaa myös huomioon. Aikaisemmin stadionilla ei ollut verkkoja, jotka pyydystäisivät putoavia hakkuja, mutta kisojen ansiosta ne saatiin rakennettua kisaajien ja varmistajien suojaksi.

Suurin helpotus 2013 vuoden kisoissa oli kiipeilyreittien rakentaja Antti Aholalta. Antti voitti ensimmäisena Hakkuhuukkailin SM -kisat ja lupautui rakentamaan reittejä viime vuoden kisoihin. “Itselläni kului varmaan kuukauden päivät eka kisojen reittien rakentamisessa” kertoo Vuolijoki.

2013 kisojen finaalireitin filosofiaa

Reitintekijä Antti Ahola kertoi mietteitään 2013 huukkailukisojen alla finaalireitin teosta. Antti oli toiminut reitintekijänä pari vuotta Ruoholahdessa sijaitsevalla Kiipeilyareenalla ja sitä ennen Tapanilassa.

Tärkeimpänä kohtana oli tehdä reitistä edellisvuotta helpompi. “Ei ole kovin katsojaystävällistä, jos finalistit eivät pääse puoltaväliä pidemmälle” kertoi Ahola. Antti oli nähnyt edellisenä vuonna kisaajien tason ja pystyi sen avulla päättelemään minkälaisen reitin tekee. “Mielessäni pyöri ajatus, että tee sellainen reitti, että minä melkein pääsen sen, niin eiköhän se muillekkin käy” Ahola kertoi.

Reitin teko onnistui muutamassa tunnissa kisaa edeltävänä päivänä ja idea katosta roikkuvaan puuhun ja renkaaseen tuli Juha-Pekka Vuolijoelta. “Niistä syntyi ison maailman kisoja muistuttavaa rekvisiittaa” Ahola kertoi.

Finaalireitin alku oli rakennettu herkäksi ja tekniseksi. Otteilla pääsi lepäämään ja alun pystyi kiipeämään nopeasti. Reitin loppuosa oli tarkoituksella tehty pumputtavaksi ja se näkyi monen finalistin kasvoista.

“Reitti toimi juuri niinkuin sen pitikin. Sääli, että moni finalisteista jäi alun kikkailuihin” Antti tuumasi.

Olympiastadionin pohjoiskaarre on saanut uusia aktiivisia kävijöitä ja kisojen jälkeisellä viikolla on kuulemma reiteillä ollut ajoittain ruuhkaa. “Kisat ovat omalta osaltaan tehneet tehtävänsä ja saattaneet uusia harrastajia lajin pariin” kertoi Vuolijoki.

Finaalireitin tutkiskelua

                     Kisojen voittaja Adrian Pollard finaalireitin katto-osuudella

Matt Watkins puunrungon kimpussa

Kisojen 2013 voittajat ja sylissä tärkeimmät kannustajat: (vas.) Matt Watkins, (kesk.) Adrian Pollard ja (oik.) Esko Hautanen

Videoita aiemmista Hakkuhuukkailukisoista https://vimeo.com/album/2547207

13.12 järjestettävistä kisoista tärkeitä uutisia julkaistaan hiljan, joten ollaan kuulolla ja nähdään stadikalla!

Kinkkua, cavaa ja paahteisia polkuja

Teksti & Kuvat: Hannele Leivo

 

Hypätään syksyn sateista hetkeksi  menneen kesän vaellusseikkailuihin. Hannele suorittaa parhaillaan Mountain Leader opintoja ja kerää opintoihin tarvittavia vuoripäiviä, täältä aiemmin julkaistusta tekstistä löydät taustainfoa Hannelen opinnoista

 

Aurinkoiset terveiset alppiniityiltä. Tai oikeastaan, karuilta sorarinteiltä. Alkanut kesä on vierähtänyt aivan yhtä nopeasti kuin kevätkin ja paikallinen vaelluskartta alkaa hajota käsiin. No, se ei kyllä kovin rankkaa käyttöä edes vaadi, sen verran haperosta paperista se on tehty, mutta näyttää ainakin hyvin kulutetulle. Tirolin lähiseutujen lisäksi olen kesän aikana vieraillut Sveitsin puolella, Espanjassa ja Italiassa (ja sateisessa Chamonixissa), mutta paljon tekemistä on vielä edessä. Skotlanti kutsuu toivottavasti nummilleen myöhemmin kesällä ja jos vain Keski-Eurooppaa piinaava matalapaine tästä hellittää, on seuraava vaelluskohde kiikarissa Dolomiiteilla.

Alppimaisemien sijaan palaan näissä kuulumisissa Katalonian auringon alle. Useimmiten kesän lomamatkoja mainostetaan yhdistelmällä kaupunkia + rantaa, joten nyt ajattelin pitää mainospuheen kaupunkia + vuoria konseptin puolesta. Myös vuoria + rantaa kombinaatio on erittäin mahdollinen ja suositeltava.

Kesäkuun puolivälissä piipahdin tervehtimässä ystäviä Barcelonassa ja ravintoloiden, ostosten ja rannalla makoilun lisäksi kaupunki on mitä mainioin paikka erilaisten ulkoilmaharrasteiden toteuttamiseen. Mikäli aikaa on vähän eikä kaupungin ytimestä halua poistua paikallisbussin kantamaa kauemmaksi, Tibidabo-vuoren takana avautuva Colliserolan luonnonpuisto tarjoaa hiekkatiet ja polut kävelylle, maastopyöräilylle ja -juoksulle. Luonnollisesti maisemat korkeimmilta huipuilta ovat mainiot, polkujen viitoitukset sen verran epäselvät että ylimääräisiä lenkkejä ei tarvitse erikseen hakea, niitä tulee ihan vahingossakin ja alamäki takaisin kaupunkiin käy palauttavasta treenistä.

 

Montserratin kivimuodostelmia kannattaa kiivetä ihailemaan lähietäisyydeltä

 

  

 

Päivämatkan päässä Barcelonasta sijaitsee esimerkiksi Montserratin luonnonpuisto, joka on suosittu turistikohde vuorella sijaitsevan luostarin ansiosta. Olen käynyt Montserratissa vuosia aiemmin autolla, mutta nyt otin alle junan, joka vie Barcelonan keskustasta perille reilussa tunnissa. Vuoren rinteille pääsisi näppärimmin hissillä, mutta helteisestä säästä huolimatta halusin reippaana ulkoilmaihmisenä nousta koko matkan omin avuin, joten hyppäsin junan kyydistä ensimmäisen hissiaseman kohdalla ja lähdin etsimään polun alkua. Summit Postista olin löytänyt reittiohjeet alueen korkeimmalle huipulle, Sant Jeronille, mutta heti junasta poistuttuani tajusin, että ohjeethan alkavatkin vasta reilut 500 korkeusmetriä korkeammalta, hissin yläasemalta. Silti joku oli ajatellut myös minun kaltaistani kävelijää ja hetken ihmettelyn jälkeen polku ja viitta ylämäen suuntaan löytyivät ja pääsin matkaan. 

 

Luostari vuorenrinteen kyljessä

 

Reitti jakaantuukin selkeästi kahteen osuuteen: niin sanottuun lähestymiseen eli nousuun luostarin pihamaalle ja varsinaiseen maisemareittiin, joka jatkuu kohti puiston ydintä. Siinä missä suurin osa ihmisistä keskittyy luostarin lähiympäristön ihailuun, vaikuttavimmat maisemat avautuvat syvemmällä puistossa ja tällöin ihmishumu jää myös taakse. Sant Jeronille pääsee luostarin nurkilta kahta reittiä pitkin, jotka kohtaavat puiston perukoilla kilometri pari ennen huippua. Valitsemalla oikealle lähtevän reitin, etenee nopeammin puiston uumeniin ja keskelle surrealistista, esihistoriallista (Mesotsooisella aikakaudella eli noin 251-65 miljoonaa vuotta sitten sijainnutta) jokisuistoa. 

Puistonvartijoilla oli vielä vauhdikkaampi askel kuin minulla 

Montserratin alueelta löytyy luonnollisesti myös runsaasti kalliokiivettävää ja varsinkin loivien pintojen ystäville släbejä riittää. Koska illallinen Barcelonassa odotti tiettynä kellonlyömänä, keskityin noudattamaan merkittyjä polkuja, mutta matkan varrella on monta mukavan näköistä scrämbläyshuippua, joita kiertämällä reittiin saa enemmän variaatiota. Sant Jeronin huipulta maisemat ovat kauniit, mutta kaikkein suurimman ihmetyksen kohde ovat puiston kivimuodostelmat itsessään.

 

Vuosimiljoonien pyöristämää jokisuistoa

 

Huipun tuntumassa evästäessäni jokainen ympärillä nouseva tötterö houkutteli kiipeämään päälleen. Alueelle kelpaa siis tulla ajan kanssa. Paluumatkan takaisin luostarille tein ympyrälenkin toista puoliskoa pitkin ja vanhan jokiuoman muodot voi edelleen nähdä maisemassa. Vuorelta alas juna-asemalle laskeuduin samaa reittiä jota olin noussutkin, kokonaisnousua päivän aikana kertyi noin 1200 metriä ja matkaa ehkä kuutisentoista kilometriä. Kataloniassa lomailemisen ehdottomana etuna on paikallinen ruoka ja juoma, kinkkua ja cavaa tankkaamalla jaksaa ulkoilla. 

Kinkku pitää polulla

 

TransAlp Cycling #zurven14

Teksti: Jukka Partanen, kuvatekstit: Make

Kuvat: #zurven14 ryhmäläiset

Mahtavat maisemat, loputtumat nousut, vauhdikkaat laskut ja yllätyksellisyys ovat päällimmäisenä mielessä muutama viikko pyöräilyreissumme jälkeen. Yllätyksellistä oli se, miten hyvin koko porukka jaksoi päivästä toiseen ilman mitään isompia ongelmia. Meitä oli 7 pyöräilijää ja olimme taustaltamme kovinkin erilaisia. 

Harjoitusmäärät tältä vuodelta vaihtelivat 1000:sta 12000:een ja metoditkaan eivät välttämättä kaikilla olleet vuoden aikana yhtä tavoitteellisia. Aikaisemmat kokemukset vuorinousujen ajamisesta olivat melko vähäiset. Viime vuonna meistä 3 oli käynyt ajelemassa Pyreneiden klassikoita, mutta silloinkaan emme ajaneet 7 vuoripäivää putkeen. Muiden osalta kokemukset olivat lähinnä Mallorcan ”nyppylöistä”. Avainroolissa jaksamisessa oli varmasti ravinto ja riittävä yöuni. Pastaa tuli syötyä sen verran paljon, että nyt voi pitää vähän taukoa!

Matkaa Zürichistä Venetsiaan kertyi 860 km ja nousumetrejä tuli yli 17000

Yllättävää oli myös se, miten hyvin reitin suunnittelu oli onnistunut. Matkan varrelle osui monta sellaistakin mieleenpainuvaa tienpätkää, joita ei oltu etukäteen hehkuteltu.  Päivien erilaisuus oli myös yllätys. Jokaisella nousulla ja laskulla oli omat erityispiirteensä. Maisemat ja ilmasto vaihtuvat moneen kertaan. Matkaa Zürichistä Venetsiaan kertyi 860 km ja nousumetrejä tuli yli 17000. Ajopäiviä oli yhteen 8, joista ensimmäinen oli tasamaata. Nousumetrejä per päivä tuli siten reippaasti yli 2000. Pisimmät nousut olivat lähes 30 km ja matkan korkein kohta oli yli 2700 metrissä.

 

Päivä 1 – Zürich -> Giswil

Ensimmäinen ajopäivän teemana oli siirtyminen vuorien juurelle. Matka suuntautui Zürichistä etelään Luzern ja Sarnen järvien rantoja seuraillen. Pituutta päivälle tuli 97 km ja nousumetrejä vähemmän kuin Suomessa vastaavalla matkalla.

Zürichistä pääsimme melko helposti ulos rauhallisemmille teille eikä liikennette ollut päivän aikana mitenkään kohtuuttoman paljon, vaikka olikin lauantai.

Miehet Alppien yli Zurichistä Venetsiaan on saatu matkaan

Päivä 2 – Giswil -> Andermatt

Toisena päivänä siirryimme itse asiaan. Ensimmäinen varsinainen nousu Grimselpass alkoi reilun tunnin ajamisen jälkeen. Sitä ennen oli toki hieman annettu lämmittelyä reisille, kun heti hotellin portilta alkoi ylämäki ja ensimmäisten 10 km aikana tuli nousua 500 m. Tämä nyppylä ei profiilikuvassa kylläkään eroitu mitenkään. Grimselpassilla oli pituutta 26 km ja toppi (tai oikeammin sola) oli yli 2100 metrin korkeudessa. Siitä otettiin muutama serpentiini alaspäin ja jatkettiin taas ylöspäin kohti Furkapassia. Yhteensä vertikaalia tuli päivän aikana reilu 2800 m 90 km matkalla.

Tiet olivat todella upeat ja maisemat vieläkin hienommat. Ainoa häiritsevä tekijä päivän aikana oli loputon ohittavien moottoripyörien ja urheiluautojen virta. Sunnuntaipäivä oli aurinkoinen ja lämmin, mikä oli innoittanut motoristeja vuoriajelulle.

päivä 2 - Furkapass ylös

päivä 2 - Pro Stock Juki ja Hannu

 

Päivä 3 – Andermatt -> Tiefencastel

Edellinen päivä oli ollut nousuvoittoinen ja nyt oli vuorossa enemmän laskua. Andermattin korkeushan on  1400 metriä ja Tiefencastel on reilusti alempana. Heti hotellin kulmalta edessä oli kuitenkin 10 km 600 metrin nousu kohti Oberalppassia. Sen jälkeen laskettiin lähes 50 km ennen kuin seuraavan kerran joutui laittamaan reisilihaksia koetukselle. Liikenne oli viikonlopun jälkeen rauhoittunut täysin ja saimme ajella melko lailla yksiksemme. Sama jatkui itseasiassa koko lopun reissun ajan ihan viimeisen päivän loppua lukuunottamatta. Matkaa päivän etapille tuli 110 km.

päivä 3 - matkan ensimmäinen ja viimeinen "palauttelupäivä"

päivä 3 - Markku puhaltaa

Päivä 4 – Tiefencastel –> Prato dello Stelvio

Vuorossa oli hieman tuntemattomampi nousu Albulapass, joka oli pituudeltaan pisin 30 km. Tie oli vaihtelevaa niin profiililtaan kuin muodoltaan. Ylhäällä reilussa 2300 metrissä olisi loputtomasti hyviä skinnaus ja laskulinjoja. Tällä kertaa ei ollut sukset mukana eikä tosin ollut kovin paljon luntakaan. Tilanne on varmasti ihan toinen kevättalvella. Lasku La Puntiin oli todella hieno. Siitä päivä jatkui parin pienemmän ”töppyrän” kautta kohti Pratoa. 120 km hikoilun jälkeen olimme perillä ja pääsimme tähyilemään hieman pelonsekaisin tuntein Stelvio-tienviittoja.

päivä 4 kyllä kyltti tietää

 

päivä 4 kruisailua

Päivä 5 – Prato dello Stelvio -> Ponte di Legno

Tätä päivää oli etukäteen hehkuteltu matkan kuningasetapiksi. Ajoimme saman päivän aikana kaksi legendaarista nousua, ensin Passo dello Stelvio Praton suunnalta ja sitten perään Passo di Gavia Bormiosta. Nämä ovat olleet moneen kertaan Giro d’Italin reitillä. Stelviolla on mittaa 27 ja Gavialla 25 km.  Jyrkkyyttä riittää profiilissa koko ajan sen verran, että missään vaiheessa jalat eivät saa helpotusta. Laskut ovat niin pitkiä, että kädet alkavat puutua. Gavian topissa alkoi sataa lähes jäätävää tihkua ja kastuimme oikeastaan koko viikon ainoan kerran tuolloin. Alhaalla Bormiossa oli melkein 30 astetta!

päivä 5 - alppilampi

 

Päivä 6 – Ponte di Legno -> Molina di Fiemme

Rankan vuoripäivän jälkeen tiedossa ei ollut yhtään helpotusta vaan päinvastoin matkan pisin etappi kohti Dolomiitteja ja Val di Fiemme. Ensimmäiseksi heti lähdön jälkeen nousimme Passo del Tonalen (10 km ja 600 m). Sen jälkeen edessä oli pitkän laskun jälkeen Passo Mendola. Nousu ei ollut mitenkään mieleenjäävä, mutta lasku alas jokilaaksoon sitäkin hienompi. Päivän lopuksi edessä oli vielä ”pikku” rypistys kohti Val di Fiemmeä eli Passo di San Lugano (16 km ja 800 m). Päivän pituus oli 136 km ja nousumetrejä reilu 2500.

päivä 6 - Dolomiitit siellä jossain

päivä 6 - Juki omenavarkaissa

Päivä 7 – Molina di Fiemme -> Feltre

Ajopäivät alkoivat käydä vähiin ja samalla nousukulmat alkoivat kasvaa. Edessä oli Passo Manghen, jolla on pituutta 16 km ja noista viimeiset 8 km ovat kohtuullisen tiukkaa. Garminin prosentit eivät juuri missään vaiheessa käyneet alle 9:ssä ja mielestäni lukema oli lähes koko ajan kaksinumeroinen. Samaan aikaan lähdössä oli itäeurooppalaisten vähemmän tunnettujen hiihtomaiden leiriläiset. Se tuli todistettua, että rullasukset kulkevat nousua kovempaa kyytiä kuin polkupyörä! Pitkän laskun ja ”kevyesti” kumpuilevan maaston jälkeen pääsimme jo varsin etelään. Meitä ja välimerta erotti enää ainoastaan yksi vuori, legendaarinen Monte Grappa.

päivä 7 - murder steep

 

päivä 7 - kylä haltuun

Päivä 8 – Feltre -> Mestre (Venetsia)

Viimeisenä ajopäivänä ylitettiin oikeasti yksi vuori eikä pelkästään ajettu siitä, mistä tie on saatu helpoiten tehdyksi. Monte Grappan huipulle kulkee 9 eri reittiä.  Meidän reitti oli piirretty nousemaan Seren del Grapasta. Speksin mukaan pituutta olisi pitänyt olla 21 km ja jyrkimpien osuuksien ollessa 20 %:ia. Meidän onneksi emme olleet osuneet suunnittelussamme tälle reitille vaan nousimme viereistä tietä ja matkaa kertyikin 28 km ja nousukulmat olivat jyrkimmillään selvästi alempia eli noin 17 %! Todella myyttinen nousu ja lasku. Tätä tunnetta lisäsi se, että matkan 7:stä rengasrikosta 5 osui tälle pätkälle ja näistä viidestä neljä omalle kohdalle. Laskun jälkeen edessä oli tasamaata 60 km Venetsian läheisyyteen Mestreen. Tasamaa 7 vuoripäivän jälkeen tuntui lähes extremeltä.

 

päivä 8 - Monte Grappa oli reissun ainoa varsinainen toppi

päivä 8 - voittaja

päivä 8 - pakolliseen ryhmäposeen päättyi Alppien yli tsygäily. Takana- 17 003 metriä mäkikampeamista osana loistavaa ryhmää,

Opiksi

Tällä reissulla tuli jokaiselle meistä varmasti monta asiaa mieleen, joita seuraavalla kerralla voi tehdä paremmin. Minulla ja muutamalla muulla oli pienin välitys 34/30. Sillä pääsee toki mäet ylös, mutta 34/32:sta ei todellakaan olisi mitään haittaa. Kunto voisi aina olla parempia ja samoin turha paino kropasta on helpompi ottaa pois kuin välineistä. Alamäkiajoa kannattaa treenata mahdollisuuksien mukaan, sillä laskut ovat omalla tavallaan yhtä vaativia kuin nousutkin. Hiilukuitukiekot pitää olla riittivänä laadukkaat tai ainakin testattu pitkissä laskuissa, jotta ne kannattaa ottaa mukaan. Joka tapauksessa kannattaa ottaa huoltoautoon erilaisia varaosia kuten esimerkiksi idioottivarmat alukiekot. Lopuksi kannattaa muistaa pitää pyörät sellaisessa paikassa lukittuna, että varkaat eivät pääse niihin kovin helposti käsiksi.

Adventure Partners järjestää TransAlp pyöräilyn Zürichistä Venetsiaan jälleen ensi kesänä, lisäinfoa retkestä http://www.adventurepartners.fi/transalp.aspx, ja ole yhteydessä outofoffice@adventurepartners.fi, niin kerromme lisää.