keskiviikko 24. elokuuta 2011

Norjan jäätiköillä – Osa 3, Jäätikkökurssi

Teksti: Joel Ormala


Jäätikköopaskoulutuksen toinen osa koostuu harjoittelusta kuuden päivän jäätikkökurssilla. Tarkoitus on harjoitella kaikkien kurssilla opetettavien asioiden opettamista, eli niitä asioita joita käytiin läpi metodikurssilla. Niitä onkin aika liuta: reitin valintaa jäällä ja lumella, varmistustekniikoita jäällä ja lumella, pelastustekniikoita jäällä ja lumella, lumiseinämätekniikoita, suunnistusta, jäärautatekniikoita, reissun suunnittelua, ständin tekoa, laskeutumista, prusikointia, jäätikköoppia, vuoristovaaroja ja ensiapua. Suurin osa opetuksesta tapahtuu käytännössä maastossa, mutta joka päivä on myös parin tunnin teoriaosuus illalla, jolloin kerrataan päivän asiat ja valmistaudutaan huomiseen.
Mielenkiintoista ja haastavaa oli sopeuttaa opetusta kurssilaisten vaihteleviin taustoihin. Joillain oli aikaisempaa kiipeilykokemusta, toisilla ei. Jotkut olivat tottuneita vaeltajia, toisilla fyysinen kunto oli puolestaan heikompi.
Yhteistyön ja köysistön tärkeys korostuu myös, varsinkin verrattuna kiipeilyyn. Yhtäältä on välillä vaikeampi tehdä päätöksiä, kun kaikkien köysistön jäsenten vahvuudet ja heikkoudet on otettava huomioon. Mutta toisaalta köysistö itsessään muodostuu tärkeäksi varmistusvälineeksi, jolla voidaan välttää hitaiden jääruuvien ja lumivarmistusten käyttöä. Pelastustilanteissa, varsinkin lumella, köysistö on jopa pääasiallinen varmistus, kun lumiankkurit voivat pettää lumilipan murtuessa.
Nyt metodikurssi, harjoittelu jäätikkökurssilla ja yksi vapaapäivä on takana päin ja paluu jokapäiväisiin opastuksiin odottaa. Mutta vapaapäivien, hyvän sään ja reissuseuran metsästys jatkuu. Jostedalsbrenin jäätikkövirtojen ylös menemisen aikana siirrytään paljaasta sinisestä jäästä lumisiltoja täynnä olevalle jäätikkötasanteelle ja ne ovat hienoja reissuja. Jäätikköjen ylitys on myös usein välttämätöntä harjanteiden ja muiden alppi-tyylisten kiipeilyreissujen tekemiseen ja pari sellaistakin on kiikarissa. Mutta katsotaan mitä tuleman pitää.
Jos omien reissujen tekemiselle jää tarpeeksi aikaa opas koulutuksen viimeinen osa, jossa keskitytään opettamiseen ja oppaana toimimiseen, saattaa tulla ajankohtaiseksi jo tänä syksynä. Muuten se odottakoot ensi vuotta. Tekemisen puutetta täällä Norjan kesässä ei kuitenkaan missään nimessä ole!


Taljalla vetämistä

Taljan rakentamista

Reittivalintoja lumisiltojen ylityksessä

White-outissa suunnistaminen vaatii keskittymistä. Köysistön jäsenten välillä n. 5m
'
Railoalueella suunnistaminen white-outissa

perjantai 19. elokuuta 2011

Norjan jäätiköillä – Osa 2, Jäätikköopaskoulutus



Teksti: Joel Ormala

Päivittäisten reissujen tekemisestä on tullut taukoa parin edellisen viikon aikana. Olen nimittäin aloittanut norjalaisen jäätikköopas koulutuksen. Norjassa on pitkä vuoristoperinne ja Norsk Fjellsportsforum (NF) on järjestö, joka ylläpitää kansallisia standardeja ja järjestää opaskoulutusta. Opaskoulutusjärjestelmä koostuu moduuleista, jotka on karkeasti jaettu kahten osaan: kiipeilypolkuun ja jäätikköpolkuun. Näiden lisäksi löytyy lumivyörymuduuleja, jääkiipeilymoduuleja, pelastusseminaareja jne. Järjestelmä ei kuitenkaan ole UIAA-yhteensopiva ja yhteensovittamisen hyödyistä ja haitoista käydään kuumaa keskustelua (jonka yksityiskohtiin tässä kirjoituksessa ei ole tilaa).
Jäätikköopas koulutuksen ensimmäinen taso koostuu kolmesta (tai neljästä, jos lasketaan omat reissut) osasta. Ensimmäinen niistä on viikon mittainen metodikurssi, jossa varmistetaan että kaikilla on tarvittavat metodit hallussa ja kyky kokonaisvaltaiseen turvallisuusajatteluun. Kurssin aikana kokelaiden vahvuudet ja heikkoudet arvioidaan ja kaikki saavat ”kotiläksyjä”, eli suositeltavia reissuja, joissa heikkouksia pääsee harjoittelemaan.
Suomen kursseista hieman poiketen opetustapa on hyvin oppilaskeskeinen. Me kurssilaiset olimme äänessä varmaan 90% ajasta ja opettajat puuttuivat toimintaan lähinnä kysymyksillä ja ehdotuksilla. Tälläinen opetustapa vaatii kuitenkin aika paljon niin opettajilta (joiden on pystyttävä viemään asiaa oikeeseen suuntaan ilman että tekemiseen puututaan liikaa) kun osallistujilta (joiden on pystyttävä sekä keskustelemaan että tekemään päätöksiä yhdessä). Koossa oli hieno porukka, eri taustoilla, joten keskustelut olivat antoisia ja kurssista jäi kokonaisuudessaan erittäin paljon käteen. Tälläisesta opettamistavast voisimme varmasti suomessakin oppia paljon.
Kurssi huipentui viimeisenä päivänä case:iin, jossa pääsimme suunnittelemaan ja toteuttamaan laajan pelastusoperaation. Kyseessä oli kahdeksan hengen köysistö, joka liikkui lumella ja jossa kaksi viimeistä on tippunut lumisillan läpi railoon. Viimeinen henkilö ei vastaa, mutta toiseksi viimeinen on hyväkuntoinen. Miten sinä toimisit? Meidän ratkaisuun kuului köyden katkomista, prusikointia ja tietenkin taljoja.

Reittivalintoja ja varmistustekniikoita paljaalla jäällä.

Pelastustustoimia jäätiköllä. Huomaa pelastusjako kypärässä!

Reittivalintoja Nigerdalsbrenilla.

tiistai 16. elokuuta 2011

Norjan jäätiköillä – Osa 1, Arkea


Teksti: Joel Ormala

Allekirjoittanut ahkerassa työnteossa lounastauolla.


”You've run out of alcohol!? They would kill you in my country! I'm from Poland.”, yksi sadoista närkästyneistä vieraista huudahti, kun hän kuuli että meiltä on loppunut viinat tuntia ennen sulkemisaikaa. Edellinen tunti oli myös kaoottinen, Möllan baarissa oli jatkuvaa jonoa ja tarjoilin oluita joka suuntaan, minkä ehdin. Tätä tämä jäätikköoppaan arki on. Kun seuraavana päivänä on luvassa vapaa-, siis huoltopäivä, on oiva tilaisuus tienata vähän ekstraa bartenderinä.
Lähes kuukausi on vierähtänyt uskomattoman nopeasti täällä Norjan kesässä. Olen majoittunut Sande Campingille, joka sijaitsee Lodalenissa, lähellä Stryniä, Jostedalsbrenin mahtavan jäätikön länsipuolella. Mökkini parvekkeelta voin vilvoitella varpaita suuressa jäätikköjärvessä ja ihailla ympärillä kohoavia, usein sadepilvien peittämiä vuoria. Täällä on ollut ennätys määrä sateita, tulvista on ollut juttua jopa Helsingin Sanomissa ja olemme joutuneet perumaan opastuskeikkoja korkean kivivyöruvaaran vuoksi.
Hienojakin päiviä on kuitenkin ollut ja varsinkin näin kauden alussa on usein pieniä ja kävelyyn tottuneita ryhmiä, joiden kanssa voi tehdä vähän haasteellisempia reissuja. Nyt heinäkuussa alkaa kuitenkin suurten risteilyalusten tuoma tulva vuoristo-noviiseja, joiden kanssa tavallisella polullakin kävely tuottaa välillä ongelmia. Ryhmän kunnon arviointi ja reitin ja vauhdin sopeuttaminen siihen onkin ensisijaisen tärkeätä onnistuneen reissun tekemiseksi.
Tavallinen päivä alkaa kellon soidessa yhdeksältä aamulla, jolloin on 45min aikaa aamutoimiin ja repun pakkaamiseen, 9.45 kun on oltava jäätikkömökillä ottamassa vastaan maksuja päivän vierailta. Varusteiden tarkistuksen ja päivän ohjelman esittelyn jälkeen lähdetään ajaman kohti Bödalin laaksoa, josta löytyy ”Base Camp”, eli mökki josta löytyy jäätikkövarusteet n. 80 hengelle. Valjaiden ja jäärautojen sovittaminen onkin sitten ihan oma operaationsa, jossa varsinkin suurten ryhmien kanssa vierähtää aikaa. Tässä vaiheessa kello näyttää usein jo 11.30. Sitten seuraa tunnin lähestymismarssi jäätikölle, vähän tietoa Jostedalsbrenista ja jäätiköistä yleensä, sekä tietenkin ryhmän polkukävelykunnon teistailua. Itse jäätiköllä vietetään 2 – 3 tuntia, jonka aikana harrastetaan joko enemmän tekemistä tai sitten enemmän puhumista, jälleen riippuen ryhmästä. Ja sama proseduuri takaisin, jolloin ollaan takaisin lähtörudussa neljän ja viiden välillä. Sitten vaan kamat kuivumaan, suihkuun ja syömään, jonka jälkeen kello on jo lähempänä seitsemää ja kuumeinen pohtiminen alkaa; jaksaisiko vielä läheiselle sporttikalliolle vai ei? Vastaus on harmittavan usein sama...
Kaiken kaikkiaan homma on kuitenkin mukavaa. Päivät toistavat tietenkin vähän itseään, mutta usein mukana on hauskoja ja mielenkiintoisia vieraita, joiden innostus tarttuu. Iltasin voi sitten hyvällä omatunnolla ottaa rennosti ja joka yö nukkuu taatusti hyvin.







Bödalen on hieno laakso.


Kolleega ja vieraita Bödalsbrenilla.




tiistai 2. elokuuta 2011

Kokemusten jakamista ja vastuunkantoa

Teksti: Miia Fohlin

Joel kirjoitti osuvasti asennekasvatuksen tärkeydestä kiipeilykurssitoiminnassa ja hiljaisen, kokemuksellisen tiedon jakamisesta. Se onkin hyvä kysymys, miten jakaa kokemuksellista tietoa. Kokemus kun karttuu tekemällä ja elämällä, ei oppikirjoja lukemalla. Voisivatko tarinat toimia kokemuksellisen tiedon jakajina? Olisiko meillä kiipeilijöillä uskallusta jakaa tarinoita myös omista epäonnistumisistamme ja epiikeistämme? Entä, jaksaisivatko ne kiinnostaa kurssilaista? Uskoisin, että kyllä. Osuva tarina elävöittää vaikkapa prusikin opettamista ja voi auttaa painamaan mieleen yksityiskohtia, joilla on ratkaisevaa merkitystä. Tarina voi auttaa myös ymmärtämään, miksi joku asia tehdään juuri tietyllä tapaa. Kokemusten jakaminen on mielestäni yksi tärkeimpiä kiipeilynohjauksen kulmakiviä oikeiden tekniikoiden ja toimintatapojen ohella. Kokemukset ovat juuri sitä elävää elämää, mitä varten kurssilaisia valmennetaan. Tässä valossa kiipeilynohjaajalla tulee olla melkoisen mittava oma kokemuspankki, josta ammentaa sopivia stooreja ja tilanteita opetusohjelman höysteeksi.

Asennekasvatus ja kokemusten jakaminen ovat molemmat vastuullista puuhaa. Ohjaaja on aina esimerkki, ja ohjaajan oma toiminta ja asenne välittyvät asiakkaille lyhentämättöminä. Parhaimmillaan ohjaajan oma toiminta ja kurssisisältö ovat linjassa mutta pahimmillaan kurssisisältö sanoo yhtä ja ohjaajan habitus ja toiminta toista. Siinähän sitten kurssilainen ihmettelee, kumpaan kallistua. Jos opettaa, että prusikia käytetään laskeutuessa, olisi sitä fiksua käyttää kautta linjan myös omassa tekemisessä. Halusi tai ei, ohjaaja on kriittisen tarkastelun alla myös vapaa-ajallaan. Ammatinvalintakysymys siis. Tätä kannattaa pysähtyä miettimään hetkeksi siinä kohdin, kun halajaa ohjaajakoulutukseen. Jos ohjaajan kasvatuksellinen vastuu on suuri (vapaa-ajallakin), on tämän vastuu asiakkaan turvallisuudesta ihan järjettömän suuri.

Itsenäisesti lumella, jäällä, kallioilla ja merellä liikkuvat tietävät riskit ja valitsevat oman riskitasonsa, jolla haluavat liikkua. Tai ainakin oletettavasti he toimivat niin. Mutta kun puhutaan koulutus- tai opastustoiminnasta, ei asiakkaalla lähtökohtaisesti tarvitse olla valmiuksia ja osaamista arvioida riskitasoa ja tehdä vastaavia päätöksiä. Vastuu siitä, mihin asiakkaan vie on todella painava. Toki ihmisellä itsellään on aina vastuu itsestänsä ja siihen kuuluu kyetä sanoa, tuosta en laske tai tuosta en kiipeä. Ohjaajan vastuu on kuitenkin isompi, sillä ohjaaja ymmärtää, tai tulisi ymmärtää, mitkä ovat kuhunkin päätökseen liittyvät riskit.

Tähän väliin sopii mielestäni pieni kevennys, pedagogisesti ajatellen päätöksenteon, riskien ja vastuun kolminaisuutta valottava, juurikin äsken peräänkuuluttamani kokemuksellinen pätkä elävästä elämästä. En ikinä unohda yhtä englantilaista hiihtokouluasiakastani. Englantilaisethan eivät tunnetusti osaa liikkua lumella, saati sitten kaltevalla sellaisella. Hiihdonopetus alkaa siitä, että englantilainen asiakas viedään sukset jalassa tasamaalle ja hänelle opetetaan, että sukset tyypillisesti liukuvat lumella. Jep. Kun homma alkaa toimia tasamaalla, on aika siirtyä hivenen kaltevalle pinnalle, missä sukset pyrkivät liukumaan alamäkeen, ellei niille tee jotain. Ja niin edelleen. No, tämä viikkoasiakas oli viisikymppinen todella mukava Rouva, jolla oli aivan upea, upouusi Spyderin pujotteluhaalari. Sellainen snadisti kasari, kimalteleva, pinkeä ja helvetin liukas. Olimme hiihdelleet jo useamman päivän yhdessä, ja Rouva oli klaarannut hiihtokeskuksen loivimman mäen jo vajaat kymmenen kertaa. Mäessä oli yksi hivenen viettävämpi kohta, jota voisin tässä kutsua leikkisästi ”jyrkänteeksi”. Olin vielä edellispäivinä laskenut ”jyrkänteen” Rouvan edessä takaperin, siis minä, ei Rouva, jotta voisin ottaa kopin, jos sukset lähtisivät lapasesta. Nyt olimme kuitenkin pitäneet Rouvan kanssa mäen päällä palaverin, jossa olimme yhteistuumin päättäneet, että tällä kertaa Rouva laskisi koko mäen ihan isseksensä ja että ”jyrkänteen” laskisimme peräkanaa, minä edellä ja visusti viistoon. No, kuinkas sitten kävikään, varmaan arvaatkin jo. Jostain edelleenkin tuntemattomasta syystä Rouvalta lähti lasku lapasesta heti ”jyrkänteen” alussa. On ihan turhaa yrittää ymmärtää, missä kaikkialla lasku voi lähteä lapasesta. Oli miten oli, Rouva lähti kuin hauki kaislikosta suoraan kohti alhaalla häämöttävää metsää. Koetin laskea häntä kiinni. Spyderin hiihtohaalari oli liukas kuin fan, enkä saanut siitä otetta. Se vain lipsui käpäläni välistä. Näen edelleenkin sieluni silmin, miten hamuan otetta pinkeästä Spyderista, mutta turhaan. Rouva viiletti edelläni kohti metsänrajaa kauhusta kangistuneena ja Spyder kimaltaen. Todennäköisyys osua puuhun on suuri, jos kyseessä on aloitteleva enkku ja jos metsä on tiheähkö koillismaalainen kuusikko. Näinhän siinä sitten kävi. Sitäkään näkyä en tule unohtamaan. Minun virhearvioni suorituspaikan ja –tavan yhdistelmästä maksoi Rouvalle aivotärähdyksen ja kuusipuun kuvan kasvoihin. Olin yliarvioinut oppilaani osaamisen, kun annoin hänelle luvan laskea ”jyrkänteen” yksin. Päätös oli väärä ja oppilaani sai kirjaimellisesti tuntea sen nahoissaan. Ja vastuu siitä oli yksin minun, sillä viikon pujottelua harrastaneella Rouvalla ei ollut ymmärrystä riskeistä, mutta minulla, pitkän linjan alppihiihdonopettajana oli.

Kiipeilyssä panokset ovat tuhannesti kovemmat kuin alppihiihdossa kotoisilla tuntureillamme, ja kiipeilykoulutustapahtuman aikana ohjaaja joutuu tekemään kymmeniä ja kymmeniä yksittäisiä päätöksiä, jotka eivät saa mennä vikaan. Vastuu oppilaista on ihan hurjan iso, eikä ”vääriin” päätöksiin ole varaa. Yhdellä väärällä päätöksellä voi olla kamalat seuraamukset. Kaiken lisäksi ”henkinen” vastuu ei rajoitu opetushetkeen, vaan kantaa kauas. Jos asiat opetetaan oikein, hyvä niin. Mutta jos oppilas omaksuu kurssilla toimintatapoja, joita soveltamalla hetimiten pääsee hengestään, ei oppi ehkä ollutkaan ihan kuranttia kamaa. Kiipeilyssä kun on mahdollista hankkiutua kiipeliin tai jopa kiusallisiin tilanteisiin, ja jos on oppinut kyseenalaisia käytäntöjä, voi kiipelistä kehkeytyä todella kiusallinen. Kannattaa siis miettiä tarkkaan, haluaako kantaa tällaista vastuuta ja opettaa kavereitaan kiipeämään tai ryhtyä kiipeilynohjaajaksi. Samaten kannattaa miettiä tarkkaan, kenen kiipeilykurssille ohjaa kaverinsa tai millaisen oppaan palkkaa päiväksi Ranskan Alpeilla.

Spyder-Rouva kyyditettiin ambulanssilla terkkariin, ja hän sai hyvää hoitoa. Mäkeen hän ei enää sillä lomalla palannut. Jyrkänne ja koillismaalainen kuusikko olivat olleet liikaa Rouvalle. Olisin mennyt ilmaiseksi hänen kanssaan laskemaan, mutta hän ei enää halunnut. Tosi yllättävää. Sain häneltä kuitenkin kauniin kiitoskortin. Hän oli omasta mielestään oppinut hurjasti ja saanut uusia elämyksiä. No, eihän Rouva tokikaan kotimaassaan joka päivä kapsahda kuuseen. Elämys kait sekin. Rouva ei kuitenkaan pitänyt päätöstäni vääränä, mikä toki oli balsamia minun henkisille haavoilleni. Mutta, hän ei aloittelijana ollut oikea henkilö arvioimaan asiaa, sen sijaan minä olin. Päätös oli väärä ja peruutusnappia ei ole. Omalla vapaa-ajallamme voimme tehdä päätöksiä oman riskinottohalumme mukaan, mutta asiakastilanteissa meidän tulee ymmärtää, että asiakas ei omaa samaa kokemuspohjaa ja sille rakentuvaa riskinarviointikykyä kuin me ohjaajat. Asiakas tuskin pohtii aamulla oppaan ottaessaan, että näinköhän tältä reissulta tullaan takaisin tai että näinköhän hiihtotunti päättyy kuuseen kapsahtamisen kautta Kuusamon arvauskeskukseen. Loukkaantuminen, saati sitten kuolema, ei kuulu vuoritouhuihin, ei omalla ajalla eikä ammattihommissa. Saa väittää vastaan.

Miia