perjantai 18. syyskuuta 2015

Transalp Cycling Vol 2

Teksti: Jukka Partanen
Kuvat: Markku Mellanen, Jukka Partanen, Juha Hallikas

Transalp Cycling Vol 2

Viimevuotinen Zurven14-pilottiajelu polkupyörillä alppien yli sai tänä vuonna jatkoa. Speksi oli suurin piirtein sama eli 8 päivää satulan päällä ja mahdollisimman paljon ylä- ja alamäkiajelua. Reitin suunnittelun aloitimme itse asiassa jo viime paluulennolla. Reitin aloituspaikaksi valitsimme Chamonix’n, jotta Isolassea ei tarvitsisi siirrellä paikasta toiseen. Suunta Chamonix’sta oli etelään, ja Nizzahan sieltä löytyy. Koska lennot olivat Geneveen, oli luonnollista kutsua reissua nimellä Genice15.

Tour de Francessa ajetaan tuolla suunnalla joka vuosi, ja monet nousuista ovat muodosteet klassikoiksi. Monelle vähemmänkin pyöräilyä harrastaneelle tuttuja ovat ainakin Alpe d’Huez ja Col du Galibier. Molemmat olivat alkuperäisellä reitillä, mutta Chambonin tunnelin sortumisvaaran takia jouduimme muuttamaan reittiä, joten Alpe d’Huez jäi tällä kerta väliin. Nousuja kuitenkin riitti ihan tarpeeksi; erilaisia luokiteltuja nousuja osui matkalle 20 kpl.

Päivä
Nousun nimi
Pituus
Vertikaalit
Keskijyrkkyys
1
Megeve
9,1
551
6
1
Col de Saisies
13,4
687
5
2
Col du Pre
12,2
963
7,9
2
Cormet de Roselend
5,4
349
6,4
2
Notre Dame du Pre
10,4
568
5
2,3
Col de la Madeleine
24,5
1543
6,3
3
Col de Chaussy
10
690
6,9
3
Col du Clandon
21,3
1472
6,9
4
Col de la Croix de Fer
27,5
1292
4,7
4
Col du Télégraph
11,8
856
7,3
4
Col du Galibier
18,1
1245
6,9
5
Col de l'Izoard
19
1105
5,8
5
Col de Vars
19,4
1111
5,7
6
Col de la Bonette
24
1589
6,6
6,7
Col Saint Martin
16,5
1018
6,2
7
Col de Turini
15,3
1107
7,2
7
Col de Braus
10,4
428
4,1
8
Col de Castillon
7
359
5,1
8
Col de la Madone
13,6
915
6,7
8
col d'Eze
5,2
264
5


Ryhmän koko oli kasvanut yhdellä, joten meitä olisi siten yhteensä 9, joista 1 ajaisi pääsääntöisesti Lassea ja muut useimmiten fillaria. 

Flybeen Geneven koneeseen mahtui vain 3 pyörälaukkua kerrallaan, joten jouduimme saapumaan paikan päälle useammassa erässä parin päivän aikana. Tämä mahdollisti osalle porukkaa ylämäkiajamisen Chamonix’ssa jo ennen varsinaisen reissun alkamista. Itse saavuin paikan päälle perjantaina ja ehdin käydä tankkaamassa hiilareita ja rasvaa Poco Locon hampurilaisella sekä ihailemassa maisemia Aiguille du Midissä.

Ensimmäisenä ajopäivänä jännitti eniten sää. Erilaiset sääennusteet povailivat sadetta, jota emme onneksi kuitenkaan saaneet niskaamme. Tiet olivat aamulla hieman märät, mutta se ei menoa haitannut. Päivään sisältyi pari ”harjoitusnousua”, ja nousumetrejä kertyi 2000. Nousut olivat siinä mielessä sopivat, että vuoden tasamaa-ajelun jälkeen muistui taas mieleen, miltä loputtomalta tuntuvien ylämäkien ajaminen tuntuu. Päivän etappi päättyi Beaufort-nimiseen pikkukaupunkiin n. 80 km päähään Chamonix’sta.

Beaufort

Aamulla matka jatkui heti yläviistoon. Vähemmän sadistinen reitin suunnittelija olisi valinnut suoran lähdön Cormet de Roselendiin, mutta me lähdimmekin sinne Col du Pren kautta. Pituutta tuolla nousulla on 12 km, joista viimeiset 6 km keskijyrkkyydeltään 10-prosenttista. Palkintona hikoilusta oli topista hieno näkymä Lac de Roselendille ja padolle. Pienen tasamaaosuuden jälkeen nousu jatkui kohti Cormet de Roselendia. Laskun jälkeen osa porukasta helpotti reittiä ajamalla seuraavalle taukopaikalle laaksoa pitkin, kun kevyempijalkaiset kävivät ajamassa kartasta löytyneen syherön Notre Dame du Pren. Tämän olisi kyllä voinut jättää väliin, sillä tie oli huonokuntoinen ja hiekkainen. Päivä päättyi Col de la Madeleineen, jota ajoimme ensimmäiset 14 km.  Hotelli sijaitsi keskellä ei mitään. Erikokoisia ja –näköisiä laskettelukeskuksia osui matkan varrelle useita ja tämänkin hotellin lähistöllä näytti olevan yksi vanhahko hiihtohissi. Pituutta päivällä oli reilu 100 km ja nousumetrejä yli 3200.

Hannu kuuntelemassa Notre Damen kellonsoittoa 

Edellisen päivän rasitus tuntui selvästi jaloissa, kun matka aamulla jatkui kohti huippua, jonne matkaa oli hotellilta vielä 10 km. Sää oli muuttunut jo edellisenä päivänä aurinkoiseksi. Aamun muutamasta lämpöasteesta huolimatta ajaessa ei todellakaan tullut kylmä. Autokuskimme Juha siirtyi fillarin päälle ja tyrkkäsi ylös Madeleinen siinä missä muutkin, vaikka aikaisempaa kokemusta ylämäkiajamisesta ei ollutkaan. Pyörä oli Maken ja miehillä kokoeroa reippaasti, joten välineetkään eivät olleet ihan optimaaliset. Madeleinea emme laskeneet ihan alas asti, vaan koukkasimme seuraavaan nousuun Col du Chaussyyn kesken laskun. Palkintona oli alamäessä hieno serpentiini Lacets de Montvernie, joka ajettiin tänä vuonna myös TdF:ssä. Päivän todellinen koettelemus oli 21 kilometrin Col du Glandon, josta viimeiset 3 km oli todella jyrkkää tai ainakin sen tuntuista. Lämpötila oli noussut reippaasti, ja laakson pohjalla taisi olla melkein 30 astetta. Aurinko paistoi suoraan edestä, ja hiki virtasi lippiksestä purona. Juha jaksoi muutaman kilometrin viimeistä nousua ennen voimien ehtymistä, mikä oli kunnioitettava suoritus autokuskilta. Päivän speksi oli suurin piirtein sama kuin edellisenä päivänä. Hotelli sijaitsi Allemontissa ja oli täysin keskittynyt pyöräileviin asiakkaisiin. Hotellin henkilökunta oli lähes kokonaan hollantilaisia - samoin asiakkaat. Olihan vieressä Alpe d’Huez, joka on muodostunut heidän pyhinvaelluspaikakseen.

Jykä, Juha ja Hannu Col de la Madeleinessa


Kyllä se näkyy kun mies nauttii


Meiltä jäi siis tuo Hollywood-nousu väliin tunneliongelman takia. Majoituspaikat oli varattu ajoissa keväällä emmekä halunneet ruveta niitä muuttelemaan. Piti siis suunnitella uusi reitti Allemontista Brianconiin. Sellainen löytyi kyllä, mutta reitti sisälsi muutaman pitkän nousun. Siis ensin takaisin edellisen päivän reittiä Col de la Croix de Ferille 27 km ja sen perään Col du Telegraph/Col du Galibier -yhdistelmä, joka on yhteensä noin 35 km lyhyen laskun kanssa. 140 km etappi sisälsi melkein 60 km ylämäkeä ja vertikaalimetrejä yli 4000. Päivän vaativuus pelotti sen verran, että liikkeelle lähtö oli jo 7:30.  Yritin ajaa koko ajan alle pk-sykkeellä, mutta se ei ihan onnistunut, kun Croix de Ferillä Garmin näytti monin paikoin pitkälle yli 10 % nousukulmaa. Matka kuitenkin eteni, ja ennen pimeän tuloa koko porukka oli perillä Brianconissa. 4 ajopäivän jälkeen vertikaalista nousua oli tullut reilusti yli 12000 m ja keskusteluihin nousi väkisinkin reitin ja etappien helpottaminen tulevina vuosina. Onneksi jälkimmäinen puolisko oli selvästi kevyempi eikä 3000 metrin päiviä ollut enää tiedossa. Mieltä lämmitti kuitenkin se, että sijoitus Stravan Climbing Challengessa nousi reippaasti päivä päivältä.

Vuorikauriit Tapsa ja Tomi Galibierissa



Keli pysyi edelleen hyvänä, ja myös viides ajopäivä alkoi aurinkoisena. Edessä oli kaksi melkein identtistä nousua Col d’Izoard ja Col Du Vars; molemmilla mittaa yli 19 km ja nousukulmaa hieman vajaat 6. Maisemat olivat upeat, ja tiet erittäin hyvässä kunnossa. Ainakin omalta osaltani Izoard oli yksi hienoimmista, mitä olen koskaan ajanut. Lounaalla kävimme pyörähtämässä Guillestressa, jossa oli samaan aikaan toinenkin suomalainen ryhmä. Stravaa seuraamalla löytyi myös muita ryhmiä, jotka ajoivat melkein identtistä reittiä kanssamme. Seuraava majapaikka oli Barcelonnettessa, joka tarjoaisi varsin monipuolisen ympäristön pyöräilyloman viettoon.

"Etsitkö onnea? Se löytyy sieltä mihin mäki loppuu" -Markku 

Yksi Barcelonnetten lähinousuista on Col de la Bonette - korkein paikka, missä TdF:a on koskaan ajettu. Tässä tapauksessa ei oikeastaan voida puhua solasta, sillä tie kiertää vuoren huipun ennen kuin se kääntyy laskuun (Cime de la Bonette). Maisemat topista olivat varsin huimat, sillä korkein kohta sijaitsee 2802 metrissä. Lasku solaan oli pitkä ja kylmä. Laskun lopuksi saatiin reissun ainoa sade, mutta onneksi kohdalle osui kahvila eikä odottelua kestänyt kovin pitkään. Ennen seuraavaa hotellia jouduimme taas vaihtamaan päälle ylämäkimoodin, sillä majoitus löytyi hieman sivussa Col Saint Martinilta Rimplas-nimisessä kylässä.


Tomi, Tapsa, Lasse ja Bonette



Jäljellä oli vielä 2 ajopäivää, vaikka suorinta tietä Nizzaan ei enää olisi ollut kuin noin 60 km. Saint Martinin ylityksen jälkeen oli vuorossa Col de Turini, joka on kuuluisa Monte Carlon rallista. Onneksi olimme liikkeellä perjantaina, sillä lauantaina tie olisikin ollut suljettuna rallin erikoiskokeen takia. Ylhäällä ravintolassa oli paljon vanhoja rallikuvia, joissa vilahteli suomalaisässiä. Lasku alas Turinilta sisälsi todella upeaa serpentiiniä. Ennen päätymistä Sospelissa sijaitsevaan hotelliin, ajoimme vielä Col de Braus -nimisen serpakiehkuran, joka oli vähintään yhtä hieno kuin Turinin vastaava.

Viimeinen ajopäivä sisälsi kruisailua rantabulevardilla ja glamouria hikistä nousua unohtamatta. Hotellilta lähdön jälkeen oli edessä pieni nousu Castilloniin, josta lasketeltiin kohti rannalla sijaitsevaa Mentonia. Tämäkin kaupunki olisi varsin mainio pyöräilylomakohde, sillä ympärillä on tarjolla sekä mäkeä että tasamaata. Yksi kuuluisimmista nousuista on Col de la Madone, joka on aikanaan toiminut Lancen testimäkenä. Trek on nimennyt yhden mallinsakin ko. mäen mukaan. Make pääsi kokeilemaan, miten Domane toimii Madonessa. Itse olin tähän asti pyrkinyt ajamaan maltillisilla sykkeillä, mutta nyt oli kokeiltava, miten tehoa vielä irtoaa matkan tässä vaiheessa. Pystyin yllätyksekseni tyrkkäämään koko nousun (13 km) lähes aerobisella kynnyksellä. Madonelta laskettelimme kohti Monacoa. Reitti oli Monacossa piirretty kulkemaan pitkin F1-rataa. Kävimme kruisailemassa mm. kasinon edessä, Loewsin mutkassa ja lähtösuoralla. Kävimme myös tutustumassa Philippe Gilbertin pyöräkauppaan, mutta itse maestro ei ollut paikalla, vaan kisoissa Kanadassa. Make sai kuitenkin ostettua uuden ajopaidan. Livestrongin kohtalosta ei ole tietoa. Nizzaan oli enää lyhyehkö matka ja hotellille päästiin ilman ongelmia.

Seikkailu ei kuitenkaan ollut vielä ohitse: Kun Lassesta oli matkalaukut kannettu hotellin aulaan ja sitä oltiin siirtämässä parkkiin, alkoi oikeasta etukulmasta kuulua rajua pauketta. Oli siis lauantai-ilta, Lassen palautuksesta vastaavat kuskit tulossa seuraavana aamuna Nizzaan eikä autolla voinut enää ajaa. Suunniteltu päätösillallinen ja juhliminen vaihtui Mister Pizza leiri-illalliseen hinausautoa odotellessa. Onneksi hinausauto saatiin paikalle IF-vakuutuksen palveltua meitä ansiokkaasti. Myöhemmin maanantaina selvisi, että 2 laakeria oli hajonnut ja korjaus kestäisi muutaman päivän. Paluukuskeille tuli siis pari päivää Nizzassa oleskelua ennen varsinaisen #keppikiertue :en aloitusta. Suureksi onneksi laakerit paukkuivat vasta tuolloin eikä jossakin alamäen serpentiinimutkassa.

Määränpään parkkipaikan portille loppui #isolasse :n veto.
Hyvin vedetty


Energiaa paloi matkan aikana yhteensä noin 170000 (autokuskillakin oli varmasti sykettä nostattavia tilanteita, mutta kulutuslukemat eivät ole tiedossa). Ruokailu on tällaisella reissulla erittäin tärkeässä roolissa. Edellisellä kerralla Sveitsissä ja Italiassa kommunikointi oli ilmeisesti onnistunut paremmin, kun pastaa oli tarjolla joka hotellissa heti tulon jälkeen. Tällä kertaa tämä toiveemme oli huomioitu vain 2 kertaa. Illalliset olivat kyllä hyviä ja aamiaisetkin yleensä varsin ravitsevia. Normaali tankkaus ei kuitenkaan riitä päivittäisen energian saamiseksi; onneksi sponsorimme Arctic Warriors oli tukenut matkantekoa aimo annoksella Energia-hunajashotteja.

Pyörän päällä matkaa taittui yhteensä 6260 km ja vertikaalista nousua kertyi yhteensä 150535 m. Tapsalla ja Tomilla VAMit olivat yleensä 850-1000 ja välillä hieman ylikin. Muilla matka taittui ylöspäin yleensä 600-700 m/h. Rengasrikkojen määrä oli 0.

Matkalle osallistuivat

Hannu Heikkilä, Jyrki Lohva, Tapio Salmela, Kai Sillanpää, Mikko Hämäläinen, Tomi Keinänen, Juha Hallikas (autokuski), Markku Mellanen ja Jukka Partanen.

Tomi ja Hannu vaihtamassa ajatuksia reissun tapahtumista