Teksti: Adrian "Eetu" Pollard
Kuvat: Adrian Pollard & Olli Koiso-Kanttila
Hakkuhuukkailukuninkuus siirtyi jo jonkin aikaa sitten Paulille, onnittelut vielä!
Edellisvuonna palkintona oli Adventure Partnersin myöntämä 500€ kiipeilystipendi. Luonnollista kai on varata heti matka Las Vegasiin ja tuplata rahat!?
Länsi Yhdysvaltojen graniittihalkeamat ovat tulleet monena vuonna tutuiksi, oli aika laajentaa hiekkakivelle. Yosemiten pystyimme jättämään kokonaan väliin. En sano, että Yosemite on nähty, mutta vaikeudeltaan sopivien opaskirjaklassikoiden kohdalla on lähes jokaisessa rasti. Suunta siis syvemmälle sisämaahan hiekkakiven kimppuun. Red Rocks, Zion ja Indian Creek. Kolme paikkaa, kolme tuhatta reittiä ja kolme viikkoa aikaa tikata ainakin muutama helmi.
Lensimme Ollin kanssa Las Vegasiin, joka on oiva paikka toipua aikaerosta halpoine parin kympin kasinohotelleineen. Miksi mennä leirintäalueelle, jos lähes samaan hintaan pääsee suihkuun ja kunnon sänkyyn? Hotellimme sijaitsi taktisesti Las Vegasin länsipuolella Red Rocksiin johtavan tien alussa. Punertavat kukkulat näkyivät Vegasin yllä kutsuvasti. Kuudelta herätys ja kasinon parkkipaikalla pika-aamiainen ennen ajoa puistoon. Aurinko porotti jo lähestyessämme tavoitereittiämme Cloud Toweria. Päivän kruksi oli lähestyminen aamuauringossa. Cloud Towerin nousu oli 6 köyden pituutta ja vaikka ei ehkä ansainnut topon vertausta Yosemiten Rostrumiin, oli se paikoitellen vaikeampi ja ensimmäiseksi tunnusteluksi varsin vakuuttava.
Muita kiipeilijöitä ei näkynyt missään, kaikki eivät nestehukasta niin välitä. Syyskuun alku on vasta kiipeilykauden alkua alueella ja olotila illalla sen mukainen. Päätimme olla vielä yhden yön hotellissa ja painella Zioniin. Säätiedotus lupasi Utahiin viileämpää.
Zionin kansallispuistoa lähestyttäessä hiekka-autiomaa katoaa ja maisema jylhenee, esiin tulee läheisen Colorado-joen juottamia vihreitä poukamia. Springdalen pikku kylä puiston suulla on normaaliin jenkkitienvarsikylään verrattuna värikkään kodikas. Kahvilahenkilökunta jopa paheksui vyöllään asetta kantanutta asiakasta. Ehkä Amerikan maaseudulla kaikki eivät olekaan asehulluja?
Ruokatäydennysten jälkeen ajoimme sisään puistoon, jossa sai valita kahdesta leirintäalueesta. Sama melko askeettinen meininki kuin Yosemiten Camp IV:ssä eli juomavesihanoja pari, vessarakennus lavuaarilla ja pöntöllä. Suihkujen puute unohtuu kuitenkin nopeasti, kun saa tähyillä ympäröiviä mahtavia seiniä.
Puistoon omalla autolla ajo on kielletty, mutta reiteille pääsee hyppäämällä puiston bussiin, jotka vievät turisteja jatkuvana virtana rotkolaakson perälle ja takaisin maksutta. Monella vierailijalla on reissun päätavoitteena päästä kahlaamaan Narrowsissa, jossa rotkon laidalta toiselle yltää melkein kurottamalla. Meillä tavoite oli Moonlight Buttress, joka piti sisällään kahlaamisen lisäksi maailmanluokan halkeamakiipeilyä.
Totuttelimme paikkaan kiipeämällä muutaman lyhyen multi-pitchin ja Iron Messiahin, josta puolet köydenpituuksista seurasi leveää halkeamasysteemiä. Ensin oli sisällä vain kädet, sitten puolet ruumiista ja viimeiset köydenpituudet olimme monta metriä vuoren syövereissä. Olisi voinut kuvitella että edes siellä olisi ollut viileää, mutta ilta-aurinko porotti viimeiset säteensä kallionrakoon. Laskeutuessa ei ollut paljoa hikoiltavaa jäljellä, oli vaan kuuma...
Alkoi valjeta että Zionissa oli lähes yhtä kuuma kuin Red Rocksissa eli yli 30C. Kiusallista oli myös se että Moonlight Buttress meni varjoon vasta puoli kolmen jälkeen, eli 400 kiipeilymetrille jäi vain illan valoisat tunnit. Jännitys ei kuitenkaan poistuisi itsestään ja oli selvää, että olisi käytävä edes kokeilemassa reittiä. Sisäänajot sikseen ja päätimme kiivetä heti seuraavana päivänä. Välttelimme aurinkoa aamupäivän ja hipsimme vettä lipitellen bussille puolilta päivin.
Ensin kahluu joen yli ja puolentunnin lähestyminen reitin juureen. Kiipesimme ensimmäisen hiekkaisen köydenpituuden auringossa, mutta hyöty oli lopputuloksen kannalta kyseenalainen. Varsinainen kiipeily alkaa sekavarmisteisesta 7a:n poikkarista, kun reitti on kääntynyt pystysuoraksi. Tästä eteenpäin reitti seuraa samaa halkeamaa huipulle asti ja kiipeily on sellaista, ettei paremmasta väliä. Päivä oli hieno, vaikka emme toppiin asti päässeetkään.
Seuraavana päiväna säätiedotus lupasi sadetta, joten haastoimme itseämme Cragmont-sektorin lyhyillä yhden köydenpituuden reiteillä sateen tuloon asti. Illalla pitseriassa valkeni että sade tarkoittaisi hiekkakivellä päivien kuivumisaikaa ja olisi tehokkainta vaihtaa maisemaa. Kävimme Zionin Mountain Schoolilla puimassa mahdollisia peliliikkeitä ja selvisi että kuivaa keliä kyllä löytyisi esimerkiksi Indian Creekistä! Siihen nähden että IC on maailman kuuluisin halkeamakiipeilykohde, päätös vaati aivan liikaa Ollin hehkutusta ja sulattelua, jälkeenpäin ajateltuna taisin olla edelleen nestehukassa.
Lähdimme yötä vasten ajamaan, yövyimme autiomaassa käytöstä poistetun kaivostien pätkällä ja aamulla seisoimme Moabissa suu auki Gearheads-kiipeilyliikkeen rautaosaston tiskillä. Ostimme ruokaa, täytimme kaikki mahdolliset vesipullot ja -leilit kaupan lavuaarissa ja ajoimme viimeisen tunnin etapin Indian Creekkiin. Mitä enemmän vettä ja ruokaa sitä enemmän kiipeilypäiviä.
Saapuminen Creekkiin teki suuremman vaikutuksen kuin Red Rocksiin ja Zioniin yhteensä. Edessä autiomaata näkyi silmänkantamattomiin ja molemmilta puolilta laaksoa työntyy toinen toistaan komeampia kiipeilykalliota. Paikan avaruus ja tunnelma ei välity täysin kuvissa, on mentävä paikanpäälle. Krimppaaminen on toissijaista, halkeamat ovat vertikaaleja, jatkuvia ja puhdaslinjaisia. Kiven kitka on hyvä, mutta hiekka raastaa, jos tekniikassa on puutteita.
Halkeamien leveyden vaihtelu ja katot tuovat kiipeilyyn variaatiota. IC:ssä pitkään aikaa viettäneet sanovat kiipeävänsä ensin muutaman päivän käsihalkeamia, sitten sormihalkeamia ja lopuksi offareita ennen lepopäiväkäyntiä Moabissa. Näin eri lihakset ja ihon osat saavat välillä palautua.
Greideillä on vähemmän merkitystä kuin missään muissa käymissäni kohteissa. Pienikätinen saattaa olla pulassa, jos nyrkkijammihalkeama onkin nyrkkiä leveämpi. Vastavuoroisesti sama henkilö voi loistaa käsijammaillessaan iloisesti halkeamaa, jossa normaalikätinen taistelee, kun sormet ovat liian ohuet ja kädet liian paksut. Alue on loistava paikka treenata ja samalla loistava paikka tehdä itsestään pellen. Tähän rooliin pääsin kokeiltuani reittiä nimeltä Slice and Dice. Ensin kiersin lainaamassa eri seurueilta vihreitä kamalotteja ja sitten hetken (4m) päästä kiersin nöyränä palauttamassa ne.
Jatkuvat paralleelit halkeamat syövät tietysti samankokoisia varmistuksia. Aina emme saaneet reitille tarvittavaa määrää samaa kokoa kasaan ja hankalasta reitistä saatiin entistä hankalampi, kun varmistuksia joutui kuljettamaan mukana. Jos porukkaa olisi ollut enemmän, olisi alueelle tyypillistä yhteenlyöttäytymistaktiikkaa voinut käyttää.
Neljän päivän Indian Creek -rupeaman jälkeen palasimme takaisin Zioniin yrittämään kerran vielä Moonlight Buttressia, siinä toivossa että sää olisi viilentynyt. Lämpötila oli edelleen sama, mutta hyvällä draivilla ja Creekissä hiotulla tekniikalla saimme alkuun vauhtia ja kolmas yritys vei meidät pari köydenpituutta topista, yhdellä tippumisella kruksiköydenpituudella. Close but no cigar.
Välipäivänä selvisi, että uusi saderintama oli tulossa. Elimme päivän vielä jännityksessä, jospa meitä lykästäisi pilvisellä päivällä ja saisimme yrittää vielä kerran paremmassa säässä aikaisemmalla aloituksella. Pelkillä pilvillä emme selvinneet, vaan laaksoon vyöryi kunnon ukkossade ja peli oli selvä. Teltta kasaan, pikaiset moikkaukset Zion Mountain Schoolilla ja keula kohti Vegasia.
Paluulentoon oli vielä pari päivää eli aikaa oli vielä yhteen pienempään tavoitteeseen Red Rocksissa. Reitti oli Original Route, hienon Rainbow Wall -seinämän keskellä. Soitin Red Rocksin puistonvartijoiden vastaajaan ja jätin automme ja tavoitereittimme speksit, jotta saimme erityisluvan yöpysäköintiin kansallispuistoalueelle. Lupa vaatisi yöpymisen seinällä, mutta yöpymiskamojen raijaamisen sijaan, yövyimme puskissa auton läheisyydessä ja teimme parin tunnin lähestymisen alppilähdöllä. Kaktusmaasto ja ilmatäytteiset alustat sopivat huonosti yhteen, mutta yhtä nihkeä combo oli pissalla käynti paljain jaloin pimeässä.
Reittiä pidetään alueella korkeassa arvossa, silti yllätyimme kun heti maasta irtaannuttuani köysistö ilmestyi tyhjästä tavoitteenaan tietysti sama reitti. Flagstaffin pojat antoivat kohteliaasti pienen etumatkan, joka päivän mittaan kasvoi. Reitti seuraa vasemmalle avautuvaa dihedraalia lähes koko 13:n köydenpituuden matkaltaan ja oli hieno reissunpäätöspläjäys.
Kohdebetaa:
Lennot
Lentäminen Las Vegasiin on lentokohteena hyvä vaihtoehto (~700€), jos mielii Red Rocks / Zion / IC - yhdistelmälle. Jos Red Rocksin jättää pois, lentäminen Salt Lake Cityyn tai Denveriin ovat hyviä vaihtoehtoja (~800€).
Auto
Vuokra-auto on ehdoton. Las Vegasista ajaa Zioniin ~4h ja edelleen Indian Creekiin ~6h. SLC:stä Indian Creekiin ajaa ~6h ja Denveristä hieman enemmän.
Majoitus
Red Rockissa leirintämajoitusta tarjoaa Red Rock Canyon Campground hieman Vegasin ulkopuolella neonvaloilta piilossa (~10€ / yö / leiripaikka), mutta esim. Hotels.comissa voi saada edullista majoitusta kaupungilta.
Zionin kansallispuiston vierekkäin sijaitsevista leirintäalueista Watchman Campground ottaa vastaan varauksia, viereinen South Campground ei (molemmat ~15€ / yö / leiripaikka).
Indian Creekin leirintäalueista useimmat käyttävät Bridger Jackiä ja Super Bowlia. Molemmat ovat maksuttomia ja molemmissa on kuivavessat.
Näköalapaikalla sijaitseva Bridger Jack on lähempänä useimpia sektoreita, mutta leiriin johtava tie saattaa edelleen olla vaikea- ja hidaskulkuinen. Super Bowliin ajo on pidempi, mutta ajassa lähes sama. Läheisessä Monticellossa on puumökkejä (>25€ / yö), mutta osa Indian Creek -kokemusta on yöpyminen erämaassa kirkkaan tähtitaivaan alla.
Topo
Red Rocks a Climbers Guide - Tommy Handren, Zion Climbing: Free and Clean - Bryan Bird, Indian Creek a Climbing Guide - David Bloom
Sesonki
Syksyllä syyskuun puolivälistä lokakuun puoliväliin. Keväällä maaliskuusta huhtikuuhun. Talvi on kylmä ja ajoittain märkä, eikä siksi suositeltava. Kesällä liian kuuma...
Räkki ym.
70m köysi, lisäksi voi ottaa puoliköyden multi-pitch -laskeutumisia helpottamaan, 12 kevyttä jatkoa, nippu offset- kiiloja, liikkuvaleukaisia 2-3 niiden halkeamakokojen osalta, joita haluaa kiivetä! Kiipeilykengistä vaikkapa 5.10 Moccasym tai La Sportiva Mythos. Ohuita halkeamia lukuunottamatta myös La Sportivan TC Pro toimii hyvin. Tiukoilla käyrillä sporttikengillä halkeamakiipeily on turhaa ja tuskallista, sillä listaominaisuuksia ei vaadita.
