tiistai 25. syyskuuta 2018

Transalppiajelu Pyreneillä - PYRE18



Teksti: Jukka Partanen
Kuvat: Topi ja Make

Vuonna 2013 olin ensimmäisellä vuoripyöräilyreissulla. Olimme silloin viikon samassa paikassa Pyreneillä Argelés Gazostissa. Siellä ajaessa syntyi ajatus majapaikan vaihtamisesta joka päivä ja matkatavaroiden kuljettamisesta huoltoautossa. Seuraavan vuonna sitten toteutimme ensimmäisen Transalp pyöräilyn Zürichistä Venetsiaan. Tätä on jatkettu vuosittain hieman kehittäen konseptia vuosi vuodelta. Nyt meillä oli ohjelmassa paluu alkulähteelle Pyreneiden vuoristoon.




Vuoden 2013 ryhmästä oli vielä jäljellä 3 henkilöä: Jycke, Hannu ja minä. Nyt meitä oli sopiva sekoitus vanhoja partoja ja uusia tuttavuuksia.  Oma kuntoni ei ole vuosien kuluessa mielestäni juurikaan huonontunut, mutta nykyään olen alkanut löytää itseni yhä useammin hitaimpien joukosta.



Ensimmäinen leiripaikkamme oli vanha tuttumme Argelés Gazost ja siellä sama hotelli Primerose kuin 5 vuotta sitten. Paikka on todellakin pyöräilyn ytimessä. Suoraan kaupungista lähtee Hautacam ja toiselta puolelta Col du Soulor / Aubisque. Lähistöltä löytyvät lisäksi mm. Tourmalet ja Luz Ardiden. Ajoimme ensimmäiset kolme päivää lenkkiä Argelés Gazostista ennen siirtymistä seuraavaan kaupunkiin Saint-Lary-Soulaniin. Sinne meidät houkutteli Route des Lacs, jota on ihailtu jo pitkään kirjoista, kuvista ja videoilta. Saint-Lary-Soulanin ympäristössä on kyllä muutakin ajettavaa, sillä ihan vieressä mm. Col de Portet, jonne päättyi tänä vuonna Tourin 66 km pikataival. Kolmas ja samalla viimeinen majapaikkamme sijaitsi Bagnerés de Luchonissa, joka on monelle pyöräilyn ystävälle tuttu Tourilta.



Päiväetapit olivat noin 100 km luokkaa ja nousumetrejä yleensä vähän vajaa 3000m. Nämä ovat siis lukemat omalta osaltani. PRO kuskeille oli tarjolla toisena ajopäivänä Marmotte Pyreneen reitti, jolla oli pituutta 192 km ja nousua 5600 m. Hurjia lukuja molemmat. PRO ryhmä oli ilahduttavasti kasvanut viime vuodesta. Yhä useampi uskalsi haastaa itsensä. Iso hattu päästä reitin ajaneille!

Matkan ajankohta on aina ollut sama: aloitus syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Tämä on valittu lähinnä sen takia, että Keski-Euroopan loman viettäjät ovat palanneet takaisin kotiinsa ja teillä on vähemmän liikennettä kuin elokuussa. Pyreneiden vuoristossa muita liikkujia ei juuri näkynyt. Pyöräilijöitä oli kyllä melko paljon Tourmaletilla, mutta muuten saimme ajella todella rauhassa. Kelien puolesta ajankohta on osoittautunut todella mainioksi. Meillä on nyt 5 vuoden aikana ollut 38 ajopäivää eikä näistä yksikään ole ollut varsinainen sadepäivä. Tänä vuonna vettä taisi tulla niskaan ainoastaan yhdessä nousussa. Jonkinlaisena ongelmana oli tällä kertaa kuumuus. Kahtena ensimmäisenä päivänä Aubisquen ja Tourmaletin hupuilla oli reilusti yli 20 astetta lämmintä. Hiki virtasi, vettä ei tullut juotua riittävästi ja sen seurauksena voimat tuntuivat hiipuvan.



Päivät matkalla olivat rytmiltään samanlaisia ja samalla kuitenkin sisällöltään kovin erilaisia. Varsinaista kohokohtaa on vaikea nimetä. Jokaiselle päivälle osui jotakin muisteltavaa vielä vuosien päästä. Ensimmäisen ajopäivän Aubisque ja Cirque du Litorin maisemat olivat todella upeat. Tourmalet ajettiin tällä kertaa molemmista suunnista. Tulevina vuosina on kiva seurata Tourin etappeja Pyreneillä ja muistella omaa ajamista samoissa mäissä. Route des Lacsin ympäristö oli aivan ainutlaatuinen tiukkoine ja vaihtelevine nousuineen. La Hourquette d’Ancizan läpi lehmiä ja lampaita täynnä olevien laidunten oli todella upea kokemus. Parasta matkassa oli kuitenkin olla viikon verran upeassa porukassa keskittyen täysin pyöräilemiseen, syömiseen ja nukkumiseen. Täydellinen aktiiviloma!



Kiitos kaikille mukana olleille hienosta viikosta ja erityiskiitos huoltoauton kuskeille Topille ja Ronille.

Nämä nousut ajoin
Päivä
Nousu
Pituus
Nousua
Prosentit
1
16,6
1190
7,2
2
17,2
1268
7,4
3
14,3
1059
7,4
3
14,8
1026
6,9
4
19
1404
7,4
4
22,6
904
4
5
22,7
1341
5,9
5
4
337
8
5
10,7
861
8
6
10,7
780
7,3
6
8,3
629
7,6
6
18,5
1170
6,3
7
19,7
1125
5,7
7
8,4
330
3,9
7
16,2
806
4,9
7
8,6
583
6,8


Ensi vuonna palataan taas Alppien suurklassikoiden pariin, 2019 Transalp reissuna Andermat - Bormeo! Kannattaa varata ajopaikka vuoden ehdottomasti komeimmalle pyöräreissulle pikimiten täältä

tiistai 19. kesäkuuta 2018

HUIPPUVUORET


Teksti ja kuvat: Mikko Sirkiä



Tätä juttua miettiessäni en voinut välttyä leikittelemästä huippu-sanan kanssa tyyliin; ”huippujengin huippureissu Huippuvuorten huippuja huiputtamaan”. Ehkä kuitenkin yritän keskittyä olennaiseen, eli kuvaamaan tämän kevään hiihto- ja purjehdusreissua maan ääriin ilman ylimääräisiä laatusanoja.

Sail&ski reissua Huippuvuorille oli suunniteltu jo useampi vuosi ja keväällä 2017 ryhdyttiin vihdoin tuumasta toimeen, eli buukattiin sopiva vene ja opas touko-kesäkuun vaihteeseen vuodelle 2018. Maken, Mikon ja Jugin lisäksi ei ollut vaikea puhua Antti, Juha ja Harri mukaan jakamaan kustannuksia ja täyttämään loput makuupaikat 8-hengen paatissamme. Olihan kyseessä kuitenkin aika erikoinen hiihtoreissu.





Huippuvuoret sijaitsee todella pohjoisessa. Pääosin hylkeiden ja jääkarhujen asuttama saaristo on pohjoisella Jäämerellä aivan Grönlannin pohjoisosan tasalla - tämän lähemmäksi Pohjoisnapaa ei taida juurikaan päästä astumatta kiintojäälle, joka valitettavasti vetäytyy koko ajan kauemmas pohjoiseen, kuten hyvin tiedämme. Lento Oslosta kestää noin kolme tuntia ja Huippuvuorille matkaajan on syytä muistaa, että passi pitää olla mukana, vaikka Norjassa ollaankin. Tämä mitätön pikku fakta meinasi jäädä ainakin meikäläiseltä huomaamatta ja olisi ollut kovin ikävä todeta asia vasta Helsinki-Vantaan check-innissä. Matkaan kuitenkin päästiin ja tuli todistettua sekin ihme, että transit Oslossa onnistuu 15 minuutissa passintarkastamisineen ja matkatavaratkin saimme mukaan samalle lennolle. Kiitokset Norwegianille (myöhästymisestä huolimatta) ja Avinorille! Koneesta löytyi myös oppaamme Ode!

Saavuimme saarten hallinnolliseen keskukseen Longyearbyeniin maanantaina 28.5.2018. mahdollisen matkavarahäslingin vuoksi hyvissä ajoin ennen seuraavana päivänä alkavaa purjehdusta. Jos jotain oli unohtunut tai varusteissa oli puutteita, oli asia suhteellisen helppo korjata kuntoon kylän kaupoissa joissa oli hyvin edustettuna kaikki tunnetut ja tuntemattomat ulkoilmaihmisen merkit ja varusteet. Eikä hintakaan ole paha vaikka Norjassa ollaankin,  Huippuvuorilla ei näet ole arvonlisäveroa tai mitään muutakaan veroa (paitsi tulovero 15%) eli täällä voi hyvinkin joutua shoppailumoodiin.

Tiistaina 29.5. aamulla rahtasimme varusteemme ja itsemme satamaan mistä löytyi s/y Aleiga, alumiinirunkoinen Ovni 445 vene ja kapteenimme Delphiné. Delphiné on Tromsan lähellä huskeja kasvattava ranskalainen merikapteeni/valokuvaaja/seikkalijatar, jolla on suhteellisen nuoresta! iästään huolimatta paperit toimia kapteenina paatilla kuin paatilla optimistijollasta öljytankkeriin. Hieman arvelutti miten Del tulee pärjäämään härmäläisten kanssa ja ennen kaikkea koko talven mieltäni askarruttanut kysymys: onko kapteenimme parempi kapteeni vai kokki?







Ennen purjehdusta oli vielä huolehdittava siitä, että laiva on lastattu asiallisilla provianteilla eli ruokaviinit sekä ankkurointi ja after ski oluet piti vielä hakea paikallisesta Norpoletista. Jiippijallut* oli tuotu toki ihan Alkon hyllystä. Nordpoletista (paikallisen Coopin nurkka) saa ostaa verotonta alkoholia lentolippua vastaan rajoitetusti eli väkeviä sai ostaa yhden litran ja olutta 24 tölkkiä (ei väliä onko 33cl vai 50cl). Viinin ja tupakkatuoteiden suhteen ei tuntunut olevan mitään muita rajoituksia kuin oma sieto- ja kantokyky. Viimeinen lounas maissa ja sitten vesille!

Purjehdimme mukavassa myötätuulessa ulos satamasta ja Adventfjordenista Spitsbergenin (Länsisaari) melkein halkovalle Isfjordenille ja pian myös matkapuhelinverkon ulkopuolelle. Ensimmäinen etappimme oli Trygghamna, Isfjordenin suulla, vuonon pohjoisrannalla, jonne saavuimme noin 5 tunnin purjehduksen jälkeen.

Aamu sarasti….tai ei niin voi sanoa… vuorokauden ajat tarkistettiin tarvittaessa kellosta, sillä aurinko ei laske ollenkaan huhtikuusta elokuuhun noilla leveysasteilla. No, aamulla kuitenkin herättiin ja tehtiin kaksi havaintoa: rannalla loikki nälkäinen naali ja yön aikana topit olivat menneet sinkkiin. Matkapuhelinverkon viimeisillä signaaleilla poimittu tuorein säätieto kertoi, ettei säässä ole odotettavissa parannusta, joten ryhdyimme valmistautumaan rantautumiseen. Delphiné kuskasi meidät parissa erässä pienellä kumiveneellä rantaan kaikkine kampsuinemme. Huippuvuorilla ei ole asiaa maastoon ilman asianmukaista varustusta ja tämä tarkoittaa sitä, että normaalien hiihto, lumiturvallisuus ja jäätikkövarusteiden lisäksi retkikunnalla oli aina mukana kivääri ja valopistooli. Pian alkoikin rannasta kuulua pauke kun Ode testaili lainakivääriä ja opetteli tähtäämään ilman tähtäimiä - ilmeisesti ne eivät ole tarpeen, sillä kohdattaessa jääkarhu
se pyritään tietysti ensisijaisesti pelottelemaan kauemmas. Hmm, siis eläin jolla ei ole luontaisia vihollisia….





 Nousimme pitkän laakean jääkentän päässä Daudmannenin (770m) rinteelle, kunnes osuimme pilveen (eli siis sumuun, koska pilvi, joka koskee maata on sumua!). Lasku flatissa valossa oli hyvästä lumesta huolimatta, no kaikki tietää mitä se on!

Rannalla Antti näytti esimerkkiä ja suoritti paluukuljetusta odotellessa dipin Jäämeressä. Erinomainen idea yleisen mukavuusindeksin kannalta, koska veneen makeavesitankit eivät riittäneet suihkutteluun ja kapu olikin kehottanut meitä varautumaan Savettien kera purjehdukseen. Nöyrä pyyntö oli myös välttää keinokuituja alusasuissa, mutta Merinomiehiähän me kaikki olemme. Me muut olimme sitä mieltä, ettei ensimmäinen nousu vielä herryttänyt kunnon hikeä, ja tyydyimme Savettiin ja irlantilaiseen suihkuun.

Veneessä Delphiné oli kattanut meille maittavan kala-aterian ja tehnyt reittisuunnitelmia. Ankkuri nostettiin heti ylös ja lähdimme posottamaan dieselin ja genoan voimalla kohti pohjoista - edessä oli pitkä legi reittimme pohjoisinta pistettä kohti.





Saavumme perille Lilliehöök-vuonoon reilun 12 tunnin purjehduksen päätteeksi aikaisin aamulla 31.5. Purjehdimme pohjoiseen varsin mukavassa slöörissä koneella ja keulapurjeella pitkin Forlandsalmea, Spitsbergenin ja Prins Karls Forlands saaren välissä. Matkalla poikkesimme ihmettelemään saaren mursuyhdyskuntaa lähietäisyydeltä, selvästi hajurajan sisäpuolella.

Nukumme pitkään yöllisen siirtymän päätteeksi varsinkin kun tihuttaa vettä ja pilvet roikkuvat alhaalla. Matkan varrella lyhyen mobiiliverkkovierailun aikana poimittu sääennuste ei ole kovinkaan lupaava. Herättyämme tapamme aikaa kruisailemalla vuonon pohjukassa valtavan jäätikön reunalla. Seitsemän eri jäätikköä yhtyy valtavaksi jääseinäksi, joka hiljakseen poikii lohkareita vuonoon. Täysin tyynessä säässä jäätikön korahtelu ja murtuvien lohkareiden äänet mykistävät. Navigaattorin mukaan purjehdimme reilusti maalla, sen verran on jäätikön reuna täälläkin vetäytynyt edellisen karttapäivityksen jälkeen. Whisky on the rocks järjestyy helposti ympärillä kelluvista jäälohkareista. Sijaintimme on 79°21'36.1"N 11°39’47.5”E eli matkaa Pohjoisnavalle on hiukan yli 1000km, vähän niin kuin Helsingistä  Utsjoelle - ihan tehtävissä!






Päivä kuluu säätä tarkkaillen ja pohdittaessa, onko rannalla näkyvät isot jäljet jääkarhun vai poron aikaansaamia. Päädymme yksimielisesti jääkarhuun - käyhän meitä sen pääravinto, hyljekin tervehtimässä. Kapteenin mieliksi harjoittelemme myös veneen parkkeeraamista suoraan rantaanhiekkaan. Se onnistuu koska veneessä on näppärä hydraulinen kääntököli ja kestävä alumiinirunko.

Noin kello 23 Ode ilmoittaa, että kahden tunnin päästä on lähtö! Pelkkä ilmoitus ja tunnin välikuolema selkiyttävät kummasti illallisjuomat päissämme ja yhden aikaan retkikunta on valmiina rannassa. Aurinko paistaa, eikä ole tuulen virettäkään.

Reissun ehdottomasti hienoin nousu ja lasku Dronning Mauds Fjellille (860m) on aivan huikea ja koko reissu sen arvoinen. Näkymät, jotka meille avautuvat huipulta jäävät taatusti mieleen. Ja mikä parasta - lumi on hyvää laskettavaa! Veneellä allekirjoittanut ja muutama muu liittyvät jäämeren dippaajien klubiin.






Tässä vaiheessa alkaa retkikunnalla olla jo vuorokausirytmi varsin sekaisin. Epävarmuus siitä onko tänään tänään vai oliko eilen tänään, alkaa vaivata.

Jossain vaiheessa, ilmeisesti 1.6. iltapäivällä nostamme ankkurin ja lähdemme takaisin kohti etelää. Illansuussa saavumme Ny Ålesundin satamaan. Paikka on maailman pohjoisin vakituisesti asutettu kylä ja sitä asuttaa noin 40 tiedemiestä ja tutkijaa eri maista tutkimassa jotain -  antennit sojottavat taivaalle, ja arvelen että kuuntelevat revontulia. Erikoista on myös se, että kylässä pitää pitää matkapuhelimet ehdottomasti lentokonetilassa, eli radiot kiinni. Rantautuminen sujuu kuten yleensä - keittiön viemärin avaamisjumpalla.





Satamakapteeni kertoo, että kylän baari on tänään kiinni, mutta lupaavat avata kaupan meille tunniksi myöhemmin illalla. Kylänraitilla on syytä pitää kivääri mukana, sillä alueella on ollut edellisinä päivinä ”laiha” jääkarhu, jota ei olla saatu hätistetyksi pois. Tiivinä nippuna vierailemme kaupassa ostamassa pipoja ja muuta tarpeellista ja poikkeamme museossa, jossa opimme mm. että Amundsen on pitänyt paikkaa tukikohtanaan valmistellessaan ilmalaivalentoa pohjoisnavan yli 11.5.1926. Nukkumaan käydään kello 23, vai oliko se 2 tai 3?

Aamulla pilvet roikkuvat edelleen matalalla eli Ny Ålesundin lähimäet jäävät kokematta. Ajanvietteeksi satamasta löytyy sentään suihku ja  jopa Internet jos läppäristä löytyy portti puhelinkoppiin vedetylle ISDN-piuhalle. Onneksi joukossa on vanhan liiton PC-miehiä ja saamme tuoreet säätiedot: jossain paistaa aurinko, ei meille.

Lounaan jälkeen päätetään vaihtaa maisemaa ja vihdoin löytyy randoköydellekin käyttöä kun tuulen noustua pitää kammeta paatti irti laiturista ja erinäisistä merentutkimusaluksista. Ny Ålensundin baari jää kokematta, mutta lounaalla nautitaan shampanjaa - onhan 2.6. ja merkkipäivä! Kapteeni taikoo vielä omenapiirakan päivänsankarille iltapäiväkaffien ja -jallun seuraksi. Sanottakoon muuten, että tässä vaiheessa regattaa Harri on ottanut vahvan kiinnityksen johtavan baristan rooliin.





Matka jatkuu etelään samaa salmea pitkin kuin muutama päivä aikaisemmin. Nyt kurvataan St. Johns-vuonoon, jossa mursut tervehtivät meitä. Ennen ankkurin laskua kruisaillaan vielä vuonon jäätyneessä pohjukassa hylkeiden seassa ja kokeillaan alumiinirungon vahvuutta. Ihan vaan huvin vuoksi.

Aamulla (kai se aamua oli?), sonnustaudutaan taas sotisopaan ja lähdetään rantaan houkuttelemaan jääkarhuja. Skinnaamme loivasti ylös nousevaa Gaffel-jäätikköä ja luovutamme huomattavan määrän ruumiin nesteitä lähinnä hien muodossa, koska ilma on lämmin eikä ole tuulen virettäkään. Ode löytää jäätikön päästä jyrkän jolle on kiva kiivetä. Juuri kun olemme pääsemässä Konowfjellen  harjanteelle, alkaa vetää sinkkiin. Lasku on muuten hyvä, mutta valo taas flättiä.





Vuonon pohjassa vielä suoritetaan jäämeren dippaajien klubin initiaatioriittejä ja hyvästellään hylkeet ennen kuin jatketaan matkaa. Seuraava etappi on taas 6-7 tunnin päässä vanha tuttu Trygghamna, josta aloitimme hiihdot. Matkan varrella kuuluu kaksi kertaa huuto: valas! Ensimmäisellä kerralla kyseessä on luoto, toisella kerralla pinnassa vilahtaa selvästi valaan pyrstö. Valitettavasti tälle toiselle havainnolle ei löydy toista todistajaa, mutta tiedän mitä näin.

Koittaa viimeinen hiihto- ja purjehduspäivä ja heräämme aidosti aikaisin. Tällä kertaa pilvet ovat korkealla ja Daudmannenin huippu näkyy. Kiirehdimme (?!) jäätikön yli ja pikapikaa toppiin. Tuuli oli yltynyt, ja aika nopeasti käännettiin suksien kärjet alamäkeen ja aloitettiin kauden viimeinen lasku.






Jäljellä on enää vihoviimeinen legi takaisin Longyearbyeniin, jonne saavutaan noin 6 tunnin seilin päätteeksi. Aleigan miehistö hiljenee kun saavutamme mobiiliverkon ja alkaa hillitön sometus - takaisin ”sivistyksessä” maanantaina 4.6.2018.

Veneen huolto ja kamavälppäys vievät koko illan, ja vaikka kuinka kiirehdimme, kestää aikansa ennen kuin olemme Svalbarissa, jossa yksimielisesti valitsemme alkupalaksi pitsan ja pääruuaksi hampurilaisen. Tätä on odotettu! Delphiné esittelee meille kylän yön ja Funken Lodgessa yhden maailman parhaan coctailtaikurin. Sitä GT:tä muistelen edelleen kaiholla.

Lisäksi Delphiné järjestää meidät seuraavana päivänä katamaraaniristeilylle vanhaan venäläiseen kaivoskaupunkiin, Pyramideniin Isfjordenin pohjukassa. Lähes koko päivän kestävä risteily ei tuo (valitettavasti) uusia luontokokemuksia, mutta Pyramiden on omassa absurdiudessaan ehdottomasti kokemisen arvoinen. Entinen 900 asukkaan kaivoskaupunki täydellisellä infralla nyt hylättynä jättää satunnaisen matkailijan ihmettelemään aatteen voimaa ja paatosta. Barentsburgissa venäjä vielä louhii hiiltä, mutta sen kokeminen jää seuraavaan kertaan.





Keskiviikkona on aika jättää tämä pohjoinen erämaa taakse ja kotimatka alkaa.

Täytyy sanoa, että tämä reissu oli taas ihan paras. Nämä reissut eivät ole sen maailman parhaan pyydan tavoittelua tai korkeimpien toppien valloittamista. Näillä reissuilla keskiössä ovat kaverit, hurtti huumori ja uskomaton, villi luonto. Ihan parasta. Taas.

Kiitos Ode, Make, Jugi, Harri, Juha ja Antti. Merci Delphiné.

Mikko

Ai niin, Delphiné pärjäsi mainiosti kanssamme ja on ehdottomasti parempi kapteeni kuin kokki!


____________________________________________________








torstai 8. maaliskuuta 2018

Beal Escaper pikatesti


Bealin Escaper on pelottava vehje, mutta niin saattaa olla tilannekkin jossa sitä tarvitaan. Laitteen avulla voi laskeutua yhdellä köydellä koko köydenmitan, ja irroittaa köyden ankkuristaan köyden alapäästä nykimällä. Ihan käytännöllistä jos on esim. pitkällä reitillä menettänyt toisen köyden, tai muuten vain ajanut itsensä ylipitkän laskeutumisen tilanteeseen.

Gramman alla satagrammaista laitetta ei siis ole tarkoitettu ensisijaiseksi tahi normaaliksi tavaksi laskeutua. Sitä ei myöskään tietääkseni ole CE tai UIAA reitattu. Omien testien mukaan laite toimii luvatulla tavalla, mutta tämä vain oma kokemukseni ja jokainen omalla riskillään! Erityistä huomiota tulee kiinnittää että laskeutumisköysi pysyy kuormitettuna koko laskeutumisen ajan (mikä ei kaikilla laskeutumislinjoilla ole välttämättä kovin helppoa). Hieman kuumottava tuota on käyttää - mutta niin kai pitää ollakkin, hätätilanteisiin kun on tarkoitettu.

Kiitos Vandernetin Hapa lainasta.

-make

Video laitteen toimintaperiaatteesta







maanantai 4. joulukuuta 2017

Energiasta, nesteytyksestä ja korkeasta ilmanalasta...


Teksti: Teija
Kuvat: Make

Nyt vihdoin jatkoa aiempaan kirjoitukseeni  Puhtaus on puoliruokaa vuorillakin. Kuten moni muukin asia, niin ruoka ja juomatarpeet korkealla ovat myös yksilöllisiä. Toiset sairastuvat helpommin, toisilla on herkempi vatsa, toiset stressaavat enemmän jne. Joitain juttuja on kuitenkin vaikea todistaa vääriksi. 






Tavallinen toimistotyöläinen, joka lähtee Suomesta vuorille ja ohueen ilmanalaan, tarvitsee tarpeeksi aikaa korkealle sopeutumiseen. Se paljonko on tarpeeksi on myös yksilöllistä ja sen oppii kokemuksen kautta. Itse olen ainakin huomannut että vuosina, jolloin olen ollut paljon korkealla, elimistö muistaa sen ja sopeutuminen on tällöin helpompaa. Nöyryyttä tarvitaan joka kerta ohuessa ilmanalassa, sillä elimistömme saattaa hyvinkin reagoida korkeuteen eri tavoin eri reissuilla.




Olen huomannut että jo valmiiksi väsyneenä vuorireissulle lähtiessä sopeutuminenkin sujuu huonommin. Niin ja sanomattakin selvää että mitä paremmassa fyysisessä kunnossa olet, sen paremmin pystyt ohuessa ilmassakin toimimaan. Sun kunnosta leikataan tietty prosenttisiivu pois korkeassa ilmassa, ja mitä parempi se lähtötilanne on, sitä paremmin pärjäät korkeallakin. Tätä ei pidä sekoittaa siihen jos olet urpo ja lähdet seuraavaan korkeuteen ilman että olet sopeutunut edelliseen korkeuteen.




Etenkin isoilla vuorilla, tärkeää on tunnistaa kehon merkit siitä oletko jo sopeutunut ja valmis siirtymään seuraavaan korkeuteen. Syke on hyvä mittari sopeutumiseen, jos sydän hakkaa levossakin, tiedät että sopeutuminen on vielä kesken. Pääkipu on myös aina selvä merkki siitä että tarvitset aikaa sopeutumiseen. Jos et pysty nukkumaan, on selvää, että tarvitset lisää aikaa siinä korkeudessa sopeutumiseen. Nukkumisen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, sillä ilman unta et palaudu. Ja jos et palaudu, et pysy terveenä ja matka loppuu lyhyeen. 





Yksilöllistä on myös se paljonko juomaa ja ruokaa tarvitsee vuorella. Tämä on myös luonnollisesti henkilön koosta myös paljon kokemuksesta, tottumuksesta ja kunnosta kiinni. Jos menet mukavuusalueella, energian ja juoman tarve ei ole niin suuri. Yleensä toimistotyöläiselle vuoripäivät ovat rankkoja, joten silloin on tärkeää saada nestettä ja polttoainetta tarpeeksi. Kaikki uusi lisää stressiä ja myös energian kulutusta; uusi paikka, uusi korkeus jne. Eikä riitä että energiaa saa päivän jumpan kulutuksen verran, vaan sitä pitää saada myös palautumista varten osana valmistautumista seuraavaan päivään. Ja etenkin silloin jos ruokahalua ei ole, on erityisen tärkeää syödä. On tavanomaista että ruokahalu heikkenee korkealla, mutta syödä ja juoda pitää. Vaikkakin se voi olla vaikeaa syödä väkisin jos olet normioloissa tottunut rajoittamaan syömistä ja laskemaan kaloreita, ja kun kerrankin ei tee mieli syödä. Se on vaan sääntö numero yksi että vuorille ei lähdetä laihduttamaan vaan vuorilla pitää olla vahva. 




Lisäksi kylmyys, kuumuus ja kaikenlaiset itselle uudet, vieraat olosuhteet kuluttavat vielä enemmän. Kun polttoaine loppuu, loppuu myös meno. Se on saletti. Jos itsellä ei vielä ole kokemusta pahemmin, överit on aina paremmat kuin vajarit. Sekä energian että juoman suhteen ei kannata kauheasti vilkuilla viereisiin pöytiin. On aina niitä jotka pärjäävät yhdellä snickersillä ja puolella litralla vettä pitkän päivän, mutta turha luulla että olisit yksi heistä, etenkin jos olet toimistotyöläinen ja satunnainen vuorilla liikkuja. Silloin yleensä patukkaa pitää työntää naamariin yksi toisensa jälkeen. Ja juomahuollosta on huolehdittava koko ajan.








Itse olen huomannut että samaan paikkaan uudelleen mennessä energiaa ei tarvitse niin paljon. Stressin määrä on niin paljon vähempi kun tiedät jo mihin menet ja sinulla on kokemusta paikasta, korkeudesta jne. Tiedostamatta olet osannut huomioida useita asioita, jotka eka kerralla menivät ehkä pieleen. Olet usein paremmin valmistautunut reissuun, osaat arvioida energian tarpeenkin tiedostamatta paremmin. Toisella kerralla Aconcagualle mennessä keräsin pari kiloa läskiä varalle ennen reissua kylmiä kelejä varten. Eka Acon reissulla kun paino oli pudonnut ja koin etten ollut enää vahvimmassa iskussa kylmässä kelissä. No, harmikseni sitten toisella Aconcaguan reissulla paino ei tippunut yhtään, tuliaisena toin kotiin ne extrakilot takaisin. Sen jälkeen en ole nähnyt muutenkaan järkeväksi extrakilojen keräämistä ennen reissua ellei ole alipainoinen. Kyllä se effortti kannattaa pistää siihen reissua varten treenaamiseen. Fyysinen ja henkinen valmistautuminen kulkevat pitkälti käsi kädessä. Hyvässä fyysisessä kunnossa myös henkinen puoli on paremmassa hapessa. Pystyt ajattelemaan selkeämmin ja tekemään päätökset järkevämmin.   












torstai 21. syyskuuta 2017

Adventure Partners TransAlp Cycling – ALTO17


Teksti: Jukka Partanen
Kuvat: Topi Pulli ja Roni Partanen

Järjestyksessään 4 alppipyöräily suuntautui osin samoihin maisemiin kuin vuoden 2015 matka. Aloituspaikkana oli Allemont niminen kylä Oisansin laaksossa ja päätepisteenä Front Torinon läheisyydessä.

Aikaisempiin vuosiin verrattuna suurin muutos oli majapaikkojen väheneminen 4:ään ja ajopäivien vähentäminen kahdeksasta seitsemään. Lisäksi olimme järjestäneet pyörien kuljetuksen perävaunussa matkakohteeseen ja näin helpottaneet kuskien matkustamista kohteeseen.


Suunniteltu ”normaali” reitti sisälsi 15 luokiteltua ylämäkeä ja oli pituudeltaan 855 km.  Nousumetrejä reitillä oli vajaa 20000. Majoittuminen samassa hotellissa useamman yön mahdollisti vaihtoehtoiset reitit, joita monet hyödynsivätkin joko lyhentämällä tai pidentämällä päivää.

Ryhmän koko oli kokonaisuudessaan 25, joista kammenpyörittäjiä oli 23 ja huoltoautojen kuskeja 2.



Taulukko nousuista

Päivä
Nousut
Pituus
Vertikaalit
Prosentit
0
14,5
1290
8,9
1
13,2
1071
8,1
1
3,6
247
6,9
1
21,6
825
3,8
2
14,4
563
3,8
2
15,3
1003
6,5
3
27,5
1292
4,7
3
6
403
6,8
4
32,9
1371
4,2
4
17
1057
6,2
5
9,8
682
6,9
5
18,6
1694
9,1
5
9,1
472
5,2
6
12,8
947
7,4
6
19
950
5
7
40,5
1907
4,7

Päivä 1 – Alpe d’Huex, Col de Sarenne, La Berarde, pituus 125 km, nousua 3000 m

Osa ryhmää oli ennättänyt käydä katselemassa maisemia jo saapumispäivänä, mutta varsinainen ajelu alkoi sunnuntaina. Ohjelmassa oli heti alkuun varsinainen pyöräilyn legenda Alpe d’Huez. Ensimmäiset pari kilometriä karisti pahimmat menohalut heti alkuun. Sen jälkeen nousu jatkui tasaisesti 8-9 % nousukulmalla. 21 neulansilmämutkaa myöhemmin virallinen osuus noususta päättyy Alpe d’Huezin kylään. Ajettavaa tietä jatkuu kuitenkin siitä eteenpäin useampaan eri suuntaan. Meidän reitti jatkui kohti Col de Sarennea, joka on ajettu Tourilla vähintään kerran. Tie Sarennelle oli rauhallisempi ja kapeampi kuin Alpe d’Huez. Tosin liikennettä syyskuun alun sunnuntaina oli muutenkin vähän. Sarennelta alas oli edessä ensimmäinen lasku eikä tien pinta laskun yläosassa suinkaan ollut ihan optimaalinen. Sarennen kautta kiertäminen on kuitenkin todella suositeltavaa. 

Osa ryhmää kurvaili alhaalta suoraan kohti hotellia ja muut jäljellä olevat La Berardeen. Matkaa tien päähän oli noin 26 km ja nousua vajaa 1000 m. Matkalle mahtui muutama tiukempi penkka. Maisemat olivat todella upeat ja tie rauhallinen.

Pro-ryhmä päätti tempaista heti alkuun eikä osallistunut vakioreitille. Kimmo, Tapsa, Teemu, Jouni, Tuomas ja Kati ajoivat Marmotten 187 km ja yli 5000 nousumetriä sisältäen Col du Glandon, Col du Telegraph, Col du Galibier ja Alpe d’Huez. Nopeimmat ajoivat kierroksen reiluun 8 tuntiin. Chapeau!!



Päivä 2 – Col de la Morte, Col d’Ornon, 100 km, 2000 m

Päivän reitti oli numeroiden valossa hieman kevyempi kuin edellinen. Hotellilta lasketeltiin mukavaa vauhti 20 km kohti Grenoblea. Sen jälkeen kurvattiin jyrkästi vasempaan ja keskinopeus rupesi nopeasti laskemaan. La Morte kiipeää ylös laaksosta vuorenrinteessä kohti ylhäällä olevaa hiihtokeskusta 15 km ja nousua kertyy hieman yli 1000. Nousu on ajettu vain kahteen kertaan Tourilla, mutta tien puolesta voisi kyllä olla useamminkin. Tie on upea neulansilmämutkineen ja maisemineen. Kumpuilevan laskun ja lyhyen tasamaan jälkeen alkoi Col d’Ornon, mikä oli ohjelmassa tämän vuoden Tourilla. Edellisen päivän rasitus ja lämmin ilma saivat 4 % nousun tuntumaan raskaalta. Laskussa alas kohti Oisansin laaksoa oli tarjolla kevytjalkaisille lisäoptioina Oullesin ja Villard Reymondin pistot, joita jotkut hyödynsivätkin.







Päivä 3 – Col de Croix de Fer, Col du Mollard 121 km, 3100 m

Oli aika jättää taaksemme erinomainen pyöräilyhotelli La Douce Montagne. Edessä oli siirtyminen Mauriennen laaksoon rautaristin solan kautta. Pituutta mäellä on 27,5 km ja keskimääräinen nousu 4,7 %. Nousukulma antaa aika tavalla väärän kuvan nousun vaativuudesta. Matkalla on 2 laskua ja ensimmäisen laskun jälkeen nousu jatkuu välittömästi yli 10 % kulmalla muutaman kilometrin matkan. Tämän hikeä pintaan nostavan jakson jälkeen tie nousi Lac de Grand Maison patojärvelle ja maisemat olivat upeat.

Lasku alas Mauriennen laaksoon ajettiin tällä kertaa Col du Mollardin (6 km, 403 m) kautta. Loputtomalta tuntuvien serpentiinimutkien jälkeen olimme laaksossa, josta edessä oli n. 50 km yhtämittaista ja vaihtelevaa nousua kohti Lanslebourgia ja seuraavaa hotelliamme.

Kevytjalkaiset tekivät tällekin päivälle ylimääräisen kierroksen ajamalla Lacets de Montvernierin serpentiinit ylös ja kiertäen yläkautta takaisin varsinaiselle reitille.







Päivä 4 – Col de l’Iseran, 94 km, 2576 m

Sää oli suosinut tähän mennessä pyöräilyä täydellisesti. Ensimmäistä kertaa oli hieman enemmän pilviä taivaalla, mutta onneksi ei sadetta ollut kuitenkaan tiedossa. Kylän korkeus on reilu 1500 m ja edessä oli reilu 30 km nousua kohti Euroopan korkeinta päällystettyä solaa Col de l’Iserania (2764 m).  Tie jyrkkeni heti Lanslevillardin kylän jälkeen muutamaksi kilometriksi, jonka jälkeen tuli pidempi muutaman prosentin osuus ennen Bonneval-Sur-Arc kylää. Tästä alkoi varsin vaihteleva 13 km loppunousu, jossa nousukulma vaihteli reilun 10 % ja muutaman prosentin välillä ollen tosin pääosin varsin jyrkkää. Maisemat olivat jälleen kerran vaikuttavat.

Osa ryhmää jatkoi matkaa alas Val d’Isereen ja siitäkin eteenpäin nousten Tignesin hiihtokeskukseen ennen paluuta takaisin Iseranin topin kautta hotellille.






Päivä 5 – Col du Mont Cenis, Colle delle Finestre, Sestriere 134 km, 3445 m

Edessä oli siirtyminen Italiaan. Se tapahtui Mont Cenisin solan kautta. Nousu solaan oli melko tasaista 7% 10 km matkan. Ylhäällä avautui upeat maisemat Lac du Mont Cenisille. Lähtö oli sen verran aikainen, että ilma ei ollut vielä ehtinyt lämmetä eikä maisemia jääty ihailemaan pakollisia kuvaustaukoja pidempään. Lasku alas Susan laaksoon oli hyväpintaista tietä ja sitä oli ilo ajella reilun 20  km matkan.

Osalle ryhmää tämä riitti päivän etapiksi, mutta suurin joukko suuntasi Susasta ylös kohti Colle delle Finestreä (=ikkuna helvetin ja taivaan välissä). Tämä mäki oli pitkään ollut melko tuntematon, mutta siitä tuli hetkessä legendaarinen vuoden 2005 Girossa, kun Finestre ajettiin ensimmäisen kerran ja Paolo Savoldelli ja Gilberto Simoni taistelivat Giron voitosta. Nousun tekee haastavaksi jo pelkästään se, että se on 18,6 km pitkä keskijyrkkyydeltään 9,1 %. Viimeiset 7 km ovat vielä hiekkatietä. Girossa hiekka oli tasoitettu ja kovetettu, mutta nyt se oli varsin pehmeää maastoautojen jäljiltä. Parasta ajolinjaa sai koko ajan hakea ja sen takia nousun vaativuutta ei oikein ehtinyt tajuta ennen kuin vasta ylhäällä.  Hiekkatie päättyy nousun laella ja siitä eteenpäin oli varsin mukava lasketella päällystettyä tietä alas. Muutaman kilometrin jälkeen oli laskussa kiva kahvila, jossa tytöt kyselivät hieman huolestuneina, että onko meitä tulossa enemmänkin. Edellisenä päivänä siellä oli vieraillut 120 Turin-Nice ajon osallistujaa!

Lyhin tie laaksosta takaisin Susaan ja seuraavaan hotellimme kulki Sestrieren kautta. Nousu hiihtokeskukseen ei ollut numeroiden mukaan kovin vaativa, mutta Finestren rasitukset alkoivat tuntua jaloissa.










Päivä 6 – Colle del Lys, Lago di Malciaussia, 140 km, 2460 m

Susassa vietimme vain yhden yön ja jatkoimme seuraavana päivänä matkaa syvemmälle Piemontin alueelle Front nimiseen kylään. Tämän välin olisi varmasti pystynyt ajamaan tasamaaetappina, mutta reitti oli piirretty ylittämään Lysin solan ja sen jälkeen tekemään vielä piston Malciaussian järvelle. Tiet olivat rauhalliset eikä päivän aikana ei juuri autoja kohdattu. Ensimmäinen nousu oli pituudeltaan vajaat 13 km ja noustavaa oli 1000 m. Laskussa tien pinta ei ollut ihan parhaimmasta päästä.  Malciaussian järvikäynnin pystyi jättämään tekemättä. Ne, jotka sinne ajoivat, olivat varmasti tyytyväisiä. Pituutta nousulle oli 19 km ja noustavaa 950 m. Nousukulma ei suinkaan ollut ihan tasainen, sillä lopussa oli muutama varsin tiukka penkka. Ilmeisesti Italialaisissa liikennemerkeissä 12 % on isoin mahdollinen lukema. Garmin kyllä näytti välillä 20 % lukemia.








Päivä 7 – Colle del Nivolet 142 km, 2800 m

”It’s hard, very hard” luonnehtii paikallinen pyöräilyopas uusimmassa Cyclistissä Colle del Nivoletia, joka oli meillä ohjelmassa viimeisenä ajopäivänä. Tiedossa oli hotellilta 71 km ylämäkeä ja sen perään saman verran alamäkeä. Suurin jännityksen aihe oli sää, joka ennusteen mukaan muuttuisi päivän aikana sateiseksi. Liikkeellelähtö ajoitettiin mahdollisimman aikaiseksi heti aamupalan jälkeen, jotta ylös ehdittäisiin ennen sateen tuloa. Osalle tämä onnistui ja osalle ei! Nousu alkaa varsinaisesti Locanasta, josta matkaa huipulle on 40 km. Matkalla on 3,5 km pituinen tunneli, joka oli tarkoitus ohittaa ylöspäin mentäessä vanhaa tietä pitkin. Maansortuma oli kuitenkin tukkinut tien niin, että tämä ohitusmahdollisuus ei enää ollut hyödynnettävissä. Tunneli osoittautui kuitenkin varsin mukavaksi, sillä tienpinta ja valaistus olivat hyviä eikä muuta liikennettä juuri ollut. Nousu jyrkkenee huomattavasti muutama kilometri tunnelin jälkeen Ceresole Realessa. Tie jatkuu kapeana ja hyväpintaisena koko matkan huipulle asti. Friebe kuvailee näkymää Grand Paradison luonnonpuistossa ”Colle del Nivolet is about as close as you’ll get to heaven on earth”. Varmasti näin olisi ollutkin, jos olisimme nähneet jotain. Sade alkoi juuri hupuille päästyämme ja laskusta alas tuli varsin eeppinen. Kuivan tunnelin olisi suonut jatkuvan pidempäänkin!






Yhteenvetona

Pientä jännitystä oli ilmassa etukäteen, sillä monta asiaa oli uudistettu sitten edellisten vuosien. Perävaunun vuokraaminen ja pyörien kuljetus Suomesta osoittautui hyväksi ratkaisuksi.  Pyörät saatiin vaivattomasti kohteeseen (ainakin pyöräilijöiden mielestä) ja perävaunua pystyttiin hyödyntämään perillä matkatavaroiden siirtämiseen majapaikan vaihtopäivinä. Isona miinuksena oli toki se, että IsoLasse ei ollut enää mukana huoltoautona. Osanottajamäärän lisäämisen seurauksena teknisten ja muiden haavereiden todennäköisyys kasvaa, mutta jälleen kerran selvisimme varsin vähällä. Flunssa taisi olla suurin ajamattomien kilometrien syy.  

Ensi vuoden reissun suunnittelu on jo alkanut ja suurella todennäköisyydellä ajelemme Pyreneiden maisemissa. Tunnettuja ja tuntemattomia nousuja riittää. Ohjelmassa tullee olemaan ainakin Tourmalet, Col du Aubisque, Hautacam, Luz Ardiden ja Col de Peyresourde. Näiden lisäksi varmasti reitille osuu paljon muita mukavia mäkiä. Jos haluat olla ensimmäisten joukossa varaamassa matkaa, laita yhteystietosi osoitteeseen outofoffice [at] adventurepartners.fi



Sanottua

Mikko Hämäläinen - “ALTO17 oli kokonaisuutena onnistunut paketti, jossa oli hyvin otettu huomioon eritasoiset ajajat. Reittivaihtoehtoja oli suunniteltu jokaiselle päivälle vähintään kaksi, mistä pystyi valitsemaan itselleen päivän kunnon mukaan sopivimman. Kun huoltokin pelasi ajopäivien aikana moitteitta, niin ajajana oli helppoa keskittyä vain oleelliseen, eli pyöräilyyn älyttömän hienoissa maisemissa!”

Kati Jokio – ”Voin vaan suositella reissua,  matkaan hyvää huumoria ja nutellaa ni tiukemmillaki välityksillä pääsee mäet ylös. ”

Jouni Väinölä – ” Mulle reissun merkittävimmät asiat oli, että pääsi vaivattomasti tutustumaan itselleni aiemmin tuntemattomiin alueisiin, kun käytännön järjestelyt ja reittien suunnittelut oli valmiiksi hoidettu. Ja toisena merkittävänä asiana huoltoautojen  mukanaolo, joka mahdollisti pitkät ja korkeallakin käyvät päiväetapit myös viileällä ja kostealla kelillä. Itselleni myös hieno tapa tutustua uusiin samanhenkisiin(kin) 😄 ihmisiin. Kokonaisuutena erittäin hieno reissu!”