Vuonna 2013 olin ensimmäisellä vuoripyöräilyreissulla.
Olimme silloin viikon samassa paikassa Pyreneillä Argelés Gazostissa. Siellä
ajaessa syntyi ajatus majapaikan vaihtamisesta joka päivä ja matkatavaroiden
kuljettamisesta huoltoautossa. Seuraavan vuonna sitten toteutimme ensimmäisen
Transalp pyöräilyn Zürichistä Venetsiaan. Tätä on jatkettu vuosittain hieman
kehittäen konseptia vuosi vuodelta. Nyt meillä oli ohjelmassa paluu alkulähteelle
Pyreneiden vuoristoon.
Vuoden 2013 ryhmästä oli vielä jäljellä 3 henkilöä: Jycke,
Hannu ja minä. Nyt meitä oli sopiva sekoitus vanhoja partoja ja uusia
tuttavuuksia. Oma kuntoni ei ole vuosien
kuluessa mielestäni juurikaan huonontunut, mutta nykyään olen alkanut löytää
itseni yhä useammin hitaimpien joukosta.
Ensimmäinen leiripaikkamme oli vanha tuttumme Argelés Gazost
ja siellä sama hotelli Primerose kuin 5 vuotta sitten. Paikka on todellakin
pyöräilyn ytimessä. Suoraan kaupungista lähtee Hautacam ja toiselta puolelta
Col du Soulor / Aubisque. Lähistöltä löytyvät lisäksi mm. Tourmalet ja Luz
Ardiden. Ajoimme ensimmäiset kolme päivää lenkkiä Argelés Gazostista ennen
siirtymistä seuraavaan kaupunkiin Saint-Lary-Soulaniin. Sinne meidät houkutteli
Route des Lacs, jota on ihailtu jo pitkään kirjoista, kuvista ja videoilta.
Saint-Lary-Soulanin ympäristössä on kyllä muutakin ajettavaa, sillä ihan
vieressä mm. Col de Portet, jonne päättyi tänä vuonna Tourin 66 km pikataival.
Kolmas ja samalla viimeinen majapaikkamme sijaitsi Bagnerés de Luchonissa, joka
on monelle pyöräilyn ystävälle tuttu Tourilta.
Päiväetapit olivat noin 100 km luokkaa ja nousumetrejä
yleensä vähän vajaa 3000m. Nämä ovat siis lukemat omalta osaltani. PRO
kuskeille oli tarjolla toisena ajopäivänä Marmotte Pyreneen reitti, jolla oli
pituutta 192 km ja nousua 5600 m. Hurjia lukuja molemmat. PRO ryhmä oli
ilahduttavasti kasvanut viime vuodesta. Yhä useampi uskalsi haastaa itsensä.
Iso hattu päästä reitin ajaneille!
Matkan ajankohta on aina ollut sama: aloitus syyskuun
ensimmäisenä viikonloppuna. Tämä on valittu lähinnä sen takia, että Keski-Euroopan
loman viettäjät ovat palanneet takaisin kotiinsa ja teillä on vähemmän
liikennettä kuin elokuussa. Pyreneiden vuoristossa muita liikkujia ei juuri
näkynyt. Pyöräilijöitä oli kyllä melko paljon Tourmaletilla, mutta muuten saimme
ajella todella rauhassa. Kelien puolesta ajankohta on osoittautunut todella
mainioksi. Meillä on nyt 5 vuoden aikana ollut 38 ajopäivää eikä näistä
yksikään ole ollut varsinainen sadepäivä. Tänä vuonna vettä taisi tulla niskaan
ainoastaan yhdessä nousussa. Jonkinlaisena ongelmana oli tällä kertaa kuumuus.
Kahtena ensimmäisenä päivänä Aubisquen ja Tourmaletin hupuilla oli reilusti yli
20 astetta lämmintä. Hiki virtasi, vettä ei tullut juotua riittävästi ja sen
seurauksena voimat tuntuivat hiipuvan.
Päivät matkalla olivat rytmiltään samanlaisia ja samalla
kuitenkin sisällöltään kovin erilaisia. Varsinaista kohokohtaa on vaikea
nimetä. Jokaiselle päivälle osui jotakin muisteltavaa vielä vuosien päästä.
Ensimmäisen ajopäivän Aubisque ja Cirque du Litorin maisemat olivat todella
upeat. Tourmalet ajettiin tällä kertaa molemmista suunnista. Tulevina vuosina
on kiva seurata Tourin etappeja Pyreneillä ja muistella omaa ajamista samoissa
mäissä. Route des Lacsin ympäristö oli aivan ainutlaatuinen tiukkoine ja
vaihtelevine nousuineen. La Hourquette d’Ancizan läpi lehmiä ja lampaita täynnä
olevien laidunten oli todella upea kokemus. Parasta matkassa oli kuitenkin olla
viikon verran upeassa porukassa keskittyen täysin pyöräilemiseen, syömiseen ja
nukkumiseen. Täydellinen aktiiviloma!
Kiitos kaikille mukana olleille hienosta viikosta ja
erityiskiitos huoltoauton kuskeille Topille ja Ronille.
Ensi vuonna palataan taas Alppien suurklassikoiden pariin, 2019 Transalp reissuna Andermat - Bormeo! Kannattaa varata ajopaikka vuoden ehdottomasti komeimmalle pyöräreissulle pikimiten täältä
Tätä juttua miettiessäni en voinut välttyä leikittelemästä
huippu-sanan kanssa tyyliin; ”huippujengin huippureissu Huippuvuorten huippuja
huiputtamaan”. Ehkä kuitenkin yritän keskittyä olennaiseen, eli kuvaamaan tämän
kevään hiihto- ja purjehdusreissua maan ääriin ilman ylimääräisiä laatusanoja.
Sail&ski reissua Huippuvuorille oli suunniteltu jo
useampi vuosi ja keväällä 2017 ryhdyttiin vihdoin tuumasta toimeen, eli
buukattiin sopiva vene
ja opas touko-kesäkuun vaihteeseen vuodelle 2018. Maken, Mikon ja Jugin lisäksi
ei ollut vaikea puhua Antti, Juha ja Harri mukaan jakamaan kustannuksia ja
täyttämään loput makuupaikat 8-hengen paatissamme. Olihan kyseessä kuitenkin
aika erikoinen hiihtoreissu.
Huippuvuoret
sijaitsee todella pohjoisessa. Pääosin hylkeiden ja jääkarhujen asuttama
saaristo on pohjoisella Jäämerellä aivan Grönlannin pohjoisosan tasalla - tämän
lähemmäksi Pohjoisnapaa ei taida juurikaan päästä astumatta kiintojäälle, joka
valitettavasti vetäytyy koko ajan kauemmas pohjoiseen, kuten hyvin tiedämme.
Lento Oslosta kestää noin kolme tuntia ja Huippuvuorille matkaajan on syytä
muistaa, että passi pitää olla mukana, vaikka Norjassa ollaankin. Tämä mitätön
pikku fakta meinasi jäädä ainakin meikäläiseltä huomaamatta ja olisi ollut
kovin ikävä todeta asia vasta Helsinki-Vantaan check-innissä. Matkaan kuitenkin
päästiin ja tuli todistettua sekin ihme, että transit Oslossa onnistuu 15
minuutissa passintarkastamisineen ja matkatavaratkin saimme mukaan samalle
lennolle. Kiitokset Norwegianille (myöhästymisestä huolimatta) ja Avinorille!
Koneesta löytyi myös oppaamme Ode!
Saavuimme saarten hallinnolliseen keskukseen
Longyearbyeniin maanantaina 28.5.2018. mahdollisen matkavarahäslingin vuoksi
hyvissä ajoin ennen seuraavana päivänä alkavaa purjehdusta. Jos jotain oli
unohtunut tai varusteissa oli puutteita, oli asia suhteellisen helppo korjata
kuntoon kylän kaupoissa joissa oli hyvin edustettuna kaikki tunnetut ja
tuntemattomat ulkoilmaihmisen merkit ja varusteet. Eikä hintakaan ole paha
vaikka Norjassa ollaankin,
Huippuvuorilla ei näet ole arvonlisäveroa tai mitään muutakaan veroa
(paitsi tulovero 15%) eli täällä voi hyvinkin joutua shoppailumoodiin.
Tiistaina 29.5. aamulla rahtasimme varusteemme ja itsemme
satamaan mistä löytyi s/y Aleiga, alumiinirunkoinen Ovni 445 vene ja
kapteenimme Delphiné.
Delphiné on Tromsan lähellä huskeja kasvattava ranskalainen merikapteeni/valokuvaaja/seikkalijatar,
jolla on suhteellisen nuoresta! iästään huolimatta paperit toimia kapteenina
paatilla kuin paatilla optimistijollasta öljytankkeriin. Hieman arvelutti miten
Del tulee pärjäämään härmäläisten kanssa ja ennen kaikkea koko talven mieltäni
askarruttanut kysymys: onko kapteenimme parempi kapteeni vai kokki?
Ennen purjehdusta oli vielä huolehdittava siitä, että
laiva on lastattu asiallisilla provianteilla eli ruokaviinit sekä ankkurointi
ja after ski oluet piti vielä hakea paikallisesta Norpoletista. Jiippijallut*
oli tuotu toki ihan Alkon hyllystä. Nordpoletista (paikallisen Coopin nurkka)
saa ostaa verotonta alkoholia lentolippua vastaan rajoitetusti eli väkeviä sai
ostaa yhden litran ja olutta 24 tölkkiä (ei väliä onko 33cl vai 50cl). Viinin
ja tupakkatuoteiden suhteen ei tuntunut olevan mitään muita rajoituksia kuin
oma sieto- ja kantokyky. Viimeinen lounas maissa ja sitten vesille!
Purjehdimme mukavassa myötätuulessa ulos satamasta ja
Adventfjordenista Spitsbergenin (Länsisaari) melkein halkovalle Isfjordenille
ja pian myös matkapuhelinverkon ulkopuolelle. Ensimmäinen etappimme oli
Trygghamna, Isfjordenin suulla, vuonon pohjoisrannalla, jonne saavuimme noin 5
tunnin purjehduksen jälkeen.
Aamu sarasti….tai ei niin voi sanoa… vuorokauden ajat
tarkistettiin tarvittaessa kellosta, sillä aurinko ei laske ollenkaan
huhtikuusta elokuuhun noilla leveysasteilla. No, aamulla kuitenkin herättiin ja
tehtiin kaksi havaintoa: rannalla loikki nälkäinen naali ja yön aikana topit
olivat menneet sinkkiin. Matkapuhelinverkon viimeisillä signaaleilla poimittu
tuorein säätieto kertoi, ettei säässä ole odotettavissa parannusta, joten
ryhdyimme valmistautumaan rantautumiseen. Delphiné kuskasi meidät parissa
erässä pienellä kumiveneellä rantaan kaikkine kampsuinemme. Huippuvuorilla ei
ole asiaa maastoon ilman asianmukaista varustusta ja tämä tarkoittaa sitä, että
normaalien hiihto, lumiturvallisuus ja jäätikkövarusteiden lisäksi
retkikunnalla oli aina mukana kivääri ja valopistooli. Pian alkoikin rannasta
kuulua pauke kun Ode testaili lainakivääriä ja opetteli tähtäämään ilman tähtäimiä - ilmeisesti ne eivät ole tarpeen,
sillä kohdattaessa jääkarhu
se pyritään tietysti ensisijaisesti pelottelemaan kauemmas.
Hmm, siis eläin jolla ei ole luontaisia vihollisia….
Nousimme pitkän laakean jääkentän päässä Daudmannenin
(770m) rinteelle, kunnes osuimme pilveen (eli siis sumuun, koska pilvi, joka
koskee maata on sumua!). Lasku flatissa valossa oli hyvästä lumesta huolimatta,
no kaikki tietää mitä se on!
Rannalla Antti näytti esimerkkiä ja suoritti
paluukuljetusta odotellessa dipin Jäämeressä. Erinomainen idea yleisen
mukavuusindeksin kannalta, koska veneen makeavesitankit eivät riittäneet
suihkutteluun ja kapu olikin kehottanut meitä varautumaan Savettien kera
purjehdukseen. Nöyrä pyyntö oli myös välttää keinokuituja alusasuissa, mutta
Merinomiehiähän me kaikki olemme. Me muut olimme sitä mieltä, ettei ensimmäinen
nousu vielä herryttänyt kunnon hikeä, ja tyydyimme Savettiin ja irlantilaiseen
suihkuun.
Veneessä Delphiné oli kattanut meille maittavan
kala-aterian ja tehnyt reittisuunnitelmia. Ankkuri nostettiin heti ylös ja
lähdimme posottamaan dieselin ja genoan voimalla kohti pohjoista - edessä oli
pitkä legi reittimme pohjoisinta pistettä kohti.
Saavumme perille Lilliehöök-vuonoon reilun 12 tunnin
purjehduksen päätteeksi aikaisin aamulla 31.5. Purjehdimme pohjoiseen varsin
mukavassa slöörissä koneella ja keulapurjeella pitkin Forlandsalmea,
Spitsbergenin ja Prins Karls Forlands saaren välissä. Matkalla poikkesimme
ihmettelemään saaren mursuyhdyskuntaa lähietäisyydeltä, selvästi hajurajan
sisäpuolella.
Nukumme pitkään yöllisen siirtymän päätteeksi varsinkin
kun tihuttaa vettä ja pilvet roikkuvat alhaalla. Matkan varrella lyhyen
mobiiliverkkovierailun aikana poimittu sääennuste ei ole kovinkaan lupaava.
Herättyämme tapamme aikaa kruisailemalla vuonon pohjukassa valtavan jäätikön reunalla.
Seitsemän eri jäätikköä yhtyy valtavaksi jääseinäksi, joka hiljakseen poikii
lohkareita vuonoon. Täysin tyynessä säässä jäätikön korahtelu ja murtuvien
lohkareiden äänet mykistävät. Navigaattorin mukaan purjehdimme reilusti maalla,
sen verran on jäätikön reuna täälläkin vetäytynyt edellisen karttapäivityksen
jälkeen. Whisky on the rocks järjestyy helposti ympärillä kelluvista
jäälohkareista. Sijaintimme on 79°21'36.1"N
11°39’47.5”E eli matkaa
Pohjoisnavalle on hiukan yli 1000km, vähän niin kuin Helsingistä Utsjoelle - ihan tehtävissä!
Päivä kuluu säätä tarkkaillen ja pohdittaessa, onko
rannalla näkyvät isot jäljet jääkarhun vai poron aikaansaamia. Päädymme
yksimielisesti jääkarhuun - käyhän meitä sen pääravinto, hyljekin
tervehtimässä. Kapteenin mieliksi harjoittelemme myös veneen parkkeeraamista
suoraan rantaanhiekkaan. Se onnistuu koska veneessä on näppärä hydraulinen
kääntököli ja kestävä alumiinirunko.
Noin kello 23 Ode ilmoittaa, että kahden tunnin päästä on
lähtö! Pelkkä ilmoitus ja tunnin välikuolema selkiyttävät kummasti
illallisjuomat päissämme ja yhden aikaan retkikunta on valmiina rannassa.
Aurinko paistaa, eikä ole tuulen virettäkään.
Reissun ehdottomasti hienoin nousu ja lasku Dronning Mauds
Fjellille (860m) on aivan huikea ja koko reissu sen arvoinen. Näkymät, jotka
meille avautuvat huipulta jäävät taatusti mieleen. Ja mikä parasta - lumi on
hyvää laskettavaa! Veneellä allekirjoittanut ja muutama muu liittyvät jäämeren
dippaajien klubiin.
Tässä vaiheessa alkaa retkikunnalla olla jo
vuorokausirytmi varsin sekaisin. Epävarmuus siitä onko tänään tänään vai oliko
eilen tänään, alkaa vaivata.
Jossain vaiheessa, ilmeisesti 1.6. iltapäivällä nostamme
ankkurin ja lähdemme takaisin kohti etelää. Illansuussa saavumme Ny Ålesundin
satamaan. Paikka on maailman pohjoisin vakituisesti asutettu kylä ja sitä
asuttaa noin 40 tiedemiestä ja tutkijaa eri maista tutkimassa jotain - antennit sojottavat taivaalle, ja arvelen
että kuuntelevat revontulia. Erikoista on myös se, että kylässä pitää pitää
matkapuhelimet ehdottomasti lentokonetilassa, eli radiot kiinni. Rantautuminen
sujuu kuten yleensä - keittiön viemärin avaamisjumpalla.
Satamakapteeni kertoo, että kylän baari on tänään kiinni,
mutta lupaavat avata kaupan meille tunniksi myöhemmin illalla. Kylänraitilla on
syytä pitää kivääri mukana, sillä alueella on ollut edellisinä päivinä ”laiha”
jääkarhu, jota ei olla saatu hätistetyksi pois. Tiivinä nippuna vierailemme
kaupassa ostamassa pipoja ja muuta tarpeellista ja poikkeamme museossa, jossa
opimme mm. että Amundsen on pitänyt paikkaa tukikohtanaan valmistellessaan
ilmalaivalentoa pohjoisnavan yli 11.5.1926. Nukkumaan käydään kello 23, vai
oliko se 2 tai 3?
Aamulla pilvet roikkuvat edelleen matalalla eli Ny
Ålesundin lähimäet jäävät kokematta. Ajanvietteeksi satamasta löytyy sentään
suihku ja jopa Internet jos läppäristä
löytyy portti puhelinkoppiin vedetylle ISDN-piuhalle. Onneksi joukossa on
vanhan liiton PC-miehiä ja saamme tuoreet säätiedot: jossain paistaa aurinko,
ei meille.
Lounaan jälkeen päätetään vaihtaa maisemaa ja vihdoin
löytyy randoköydellekin käyttöä kun tuulen noustua pitää kammeta paatti irti
laiturista ja erinäisistä merentutkimusaluksista. Ny Ålensundin baari jää
kokematta, mutta lounaalla nautitaan shampanjaa - onhan 2.6. ja merkkipäivä!
Kapteeni taikoo vielä omenapiirakan päivänsankarille iltapäiväkaffien ja
-jallun seuraksi. Sanottakoon muuten, että tässä vaiheessa regattaa Harri on
ottanut vahvan kiinnityksen johtavan baristan rooliin.
Matka jatkuu etelään samaa salmea pitkin kuin muutama
päivä aikaisemmin. Nyt kurvataan St. Johns-vuonoon, jossa mursut tervehtivät
meitä. Ennen ankkurin laskua kruisaillaan vielä vuonon jäätyneessä pohjukassa
hylkeiden seassa ja kokeillaan alumiinirungon vahvuutta. Ihan vaan huvin
vuoksi.
Aamulla (kai se aamua oli?), sonnustaudutaan taas
sotisopaan ja lähdetään rantaan houkuttelemaan jääkarhuja. Skinnaamme loivasti
ylös nousevaa Gaffel-jäätikköä ja luovutamme huomattavan määrän ruumiin
nesteitä lähinnä hien muodossa, koska ilma on lämmin eikä ole tuulen
virettäkään. Ode löytää jäätikön päästä jyrkän jolle on kiva kiivetä. Juuri kun
olemme pääsemässä Konowfjellen
harjanteelle, alkaa vetää sinkkiin. Lasku on muuten hyvä, mutta valo
taas flättiä.
Vuonon pohjassa vielä suoritetaan jäämeren dippaajien
klubin initiaatioriittejä ja hyvästellään hylkeet ennen kuin jatketaan matkaa.
Seuraava etappi on taas 6-7 tunnin päässä vanha tuttu Trygghamna, josta
aloitimme hiihdot. Matkan varrella kuuluu kaksi kertaa huuto: valas!
Ensimmäisellä kerralla kyseessä on luoto, toisella kerralla pinnassa vilahtaa
selvästi valaan pyrstö. Valitettavasti tälle toiselle havainnolle ei löydy
toista todistajaa, mutta tiedän mitä näin.
Koittaa viimeinen hiihto- ja purjehduspäivä ja heräämme
aidosti aikaisin. Tällä kertaa pilvet ovat korkealla ja Daudmannenin huippu
näkyy. Kiirehdimme (?!) jäätikön yli ja pikapikaa toppiin. Tuuli oli yltynyt,
ja aika nopeasti käännettiin suksien kärjet alamäkeen ja aloitettiin kauden
viimeinen lasku.
Jäljellä on enää vihoviimeinen legi takaisin
Longyearbyeniin, jonne saavutaan noin 6 tunnin seilin päätteeksi. Aleigan
miehistö hiljenee kun saavutamme mobiiliverkon ja alkaa hillitön sometus -
takaisin ”sivistyksessä” maanantaina 4.6.2018.
Veneen huolto ja kamavälppäys vievät koko illan, ja vaikka
kuinka kiirehdimme, kestää aikansa ennen kuin olemme Svalbarissa, jossa
yksimielisesti valitsemme alkupalaksi pitsan ja pääruuaksi hampurilaisen. Tätä
on odotettu! Delphiné esittelee meille kylän yön ja Funken Lodgessa yhden
maailman parhaan coctailtaikurin. Sitä GT:tä muistelen edelleen kaiholla.
Lisäksi Delphiné järjestää meidät seuraavana päivänä
katamaraaniristeilylle vanhaan venäläiseen kaivoskaupunkiin, Pyramideniin
Isfjordenin pohjukassa. Lähes koko päivän kestävä risteily ei tuo (valitettavasti)
uusia luontokokemuksia, mutta Pyramiden on omassa absurdiudessaan ehdottomasti
kokemisen arvoinen. Entinen 900 asukkaan kaivoskaupunki täydellisellä infralla
nyt hylättynä jättää satunnaisen matkailijan ihmettelemään aatteen voimaa ja
paatosta. Barentsburgissa venäjä vielä louhii hiiltä, mutta sen kokeminen jää
seuraavaan kertaan.
Keskiviikkona on aika jättää tämä pohjoinen erämaa taakse
ja kotimatka alkaa.
Täytyy sanoa, että tämä reissu oli taas ihan paras. Nämä
reissut eivät ole sen maailman parhaan pyydan tavoittelua tai korkeimpien
toppien valloittamista. Näillä reissuilla keskiössä ovat kaverit, hurtti
huumori ja uskomaton, villi luonto. Ihan parasta. Taas.
Kiitos Ode, Make, Jugi, Harri, Juha ja Antti. Merci
Delphiné.
Mikko
Ai niin, Delphiné pärjäsi mainiosti kanssamme ja on
ehdottomasti parempi kapteeni kuin kokki!
Bealin Escaper on pelottava vehje, mutta niin saattaa olla tilannekkin jossa sitä tarvitaan. Laitteen avulla voi laskeutua yhdellä köydellä koko köydenmitan, ja irroittaa köyden ankkuristaan köyden alapäästä nykimällä. Ihan käytännöllistä jos on esim. pitkällä reitillä menettänyt toisen köyden, tai muuten vain ajanut itsensä ylipitkän laskeutumisen tilanteeseen.
Gramman alla satagrammaista laitetta ei siis ole tarkoitettu ensisijaiseksi tahi normaaliksi tavaksi laskeutua. Sitä ei myöskään tietääkseni ole CE tai UIAA reitattu. Omien testien mukaan laite toimii luvatulla tavalla, mutta tämä vain oma kokemukseni ja jokainen omalla riskillään! Erityistä huomiota tulee kiinnittää että laskeutumisköysi pysyy kuormitettuna koko laskeutumisen ajan (mikä ei kaikilla laskeutumislinjoilla ole välttämättä kovin helppoa). Hieman kuumottava tuota on käyttää - mutta niin kai pitää ollakkin, hätätilanteisiin kun on tarkoitettu.
Teksti: Teija Kuvat: Make Nyt vihdoin jatkoa aiempaan kirjoitukseeni Puhtaus on puoliruokaa vuorillakin. Kuten moni muukin asia, niin ruoka ja juomatarpeet korkealla ovat myös yksilöllisiä. Toiset sairastuvat helpommin, toisilla on herkempi vatsa,
toiset stressaavat enemmän jne. Joitain juttuja on kuitenkin vaikea todistaa
vääriksi.
Tavallinen toimistotyöläinen, joka lähtee Suomesta vuorille ja ohueen ilmanalaan,
tarvitsee tarpeeksi aikaa korkealle sopeutumiseen. Se paljonko on tarpeeksi on
myös yksilöllistä ja sen oppii kokemuksen kautta. Itse olen ainakin huomannut
että vuosina, jolloin olen ollut paljon korkealla, elimistö muistaa sen ja
sopeutuminen on tällöin helpompaa. Nöyryyttä tarvitaan joka kerta ohuessa
ilmanalassa, sillä elimistömme saattaa hyvinkin reagoida korkeuteen eri tavoin
eri reissuilla.
Olen huomannut että jo valmiiksi väsyneenä vuorireissulle
lähtiessä sopeutuminenkin sujuu huonommin. Niin ja sanomattakin selvää että
mitä paremmassa fyysisessä kunnossa olet, sen paremmin pystyt ohuessa ilmassakin toimimaan. Sun kunnosta leikataan tietty prosenttisiivu pois korkeassa ilmassa, ja mitä parempi se lähtötilanne on, sitä paremmin pärjäät korkeallakin. Tätä ei pidä sekoittaa siihen jos olet urpo ja lähdet
seuraavaan korkeuteen ilman että olet sopeutunut edelliseen korkeuteen.
Etenkin isoilla vuorilla, tärkeää on tunnistaa kehon merkit siitä oletko jo sopeutunut ja valmis siirtymään seuraavaan korkeuteen. Syke on hyvä mittari sopeutumiseen, jos sydän hakkaa levossakin, tiedät että sopeutuminen on vielä kesken. Pääkipu on myös aina selvä merkki siitä että tarvitset aikaa sopeutumiseen. Jos et pysty nukkumaan, on selvää, että tarvitset lisää aikaa siinä korkeudessa sopeutumiseen. Nukkumisen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, sillä ilman unta et palaudu. Ja jos et palaudu, et pysy terveenä ja matka loppuu lyhyeen.
Yksilöllistä on myös se paljonko juomaa ja ruokaa tarvitsee vuorella. Tämä on myös luonnollisesti henkilön koosta myös paljon kokemuksesta, tottumuksesta ja kunnosta kiinni. Jos menet mukavuusalueella, energian ja juoman tarve ei ole niin suuri. Yleensä toimistotyöläiselle vuoripäivät ovat rankkoja, joten silloin on tärkeää saada nestettä ja polttoainetta tarpeeksi. Kaikki uusi lisää stressiä ja myös energian kulutusta; uusi paikka, uusi korkeus jne. Eikä riitä että energiaa saa päivän jumpan kulutuksen verran, vaan sitä pitää saada myös palautumista varten osana valmistautumista seuraavaan päivään. Ja etenkin silloin jos ruokahalua ei ole, on erityisen tärkeää syödä. On tavanomaista että ruokahalu heikkenee korkealla, mutta syödä ja juoda pitää. Vaikkakin se voi olla vaikeaa syödä väkisin jos olet normioloissa tottunut rajoittamaan syömistä ja laskemaan kaloreita, ja kun kerrankin ei tee mieli syödä. Se on vaan sääntö numero yksi että vuorille ei lähdetä laihduttamaan vaan vuorilla pitää olla vahva.
Lisäksi kylmyys, kuumuus ja kaikenlaiset itselle uudet, vieraat olosuhteet kuluttavat vielä enemmän. Kun polttoaine loppuu, loppuu myös meno. Se on saletti. Jos itsellä ei vielä ole kokemusta pahemmin, överit on aina paremmat kuin vajarit. Sekä energian että juoman suhteen ei kannata kauheasti vilkuilla viereisiin pöytiin. On aina niitä jotka pärjäävät yhdellä snickersillä ja puolella litralla vettä pitkän päivän, mutta turha luulla että olisit yksi heistä, etenkin jos olet toimistotyöläinen ja satunnainen vuorilla liikkuja. Silloin yleensä patukkaa pitää työntää naamariin yksi toisensa jälkeen. Ja juomahuollosta on huolehdittava koko ajan.
Itse olen huomannut että samaan paikkaan uudelleen mennessä energiaa ei tarvitse niin paljon. Stressin määrä on niin paljon vähempi kun tiedät jo mihin menet ja sinulla on kokemusta paikasta, korkeudesta jne. Tiedostamatta olet osannut huomioida useita asioita, jotka eka kerralla menivät ehkä pieleen. Olet usein paremmin valmistautunut reissuun, osaat arvioida energian tarpeenkin tiedostamatta paremmin. Toisella kerralla Aconcagualle mennessä keräsin pari kiloa läskiä varalle ennen reissua kylmiä kelejä varten. Eka Acon reissulla kun paino oli pudonnut ja koin etten ollut enää vahvimmassa iskussa kylmässä kelissä. No, harmikseni sitten toisella Aconcaguan reissulla paino ei tippunut yhtään, tuliaisena toin kotiin ne extrakilot takaisin. Sen jälkeen en ole nähnyt muutenkaan järkeväksi extrakilojen keräämistä ennen reissua ellei ole alipainoinen. Kyllä se effortti kannattaa pistää siihen reissua varten treenaamiseen. Fyysinen ja henkinen valmistautuminen kulkevat pitkälti käsi kädessä. Hyvässä fyysisessä kunnossa myös henkinen puoli on paremmassa hapessa. Pystyt ajattelemaan selkeämmin ja tekemään päätökset järkevämmin.