perjantai 14. huhtikuuta 2017

Karpaasien jalan jäljissäkö pääeellä puuhun eiku Aconcagualle ?


Teksti: Teija Laukka
Kuvat: Markku Mellanen

Kuka muistaa vielä sen kun korkean hapenottokyvyn karpaasit lähti 90-luvulla henkseleitä paukutellen tekemään nopeusenkkaa Denalille, Pohjois-Amerikan korkeimmalle vuorelle? Ja tulivat häntä koipien välissä takas kun mikään ei onnistunut, ja olivat ihan surkeita. Niin ja nyt se tytönheitukka Laukka lähtee takki auki tekemään jotain enkkaa sinne koko Ameriikan korkeimmalle vuorelle Akuankalle ( Lue Aconcagualle). Eikä sillä oo edes se VO2 max ( yleisesti käytetty hifistelytermi hapenottokyvystä) lähellekään noiden isojen poikien luokkaa. Eihän tuossa ole mitään järkeä. Koutsi kyllä yrittää varoittaa mutta silti olemme yhtä mieltä siitä että tuo on niin niin mielenkiintoinen proggis, että se täytyy tehdä.

 




Erityisen mielenkiintoisen haasteesta tekee se, että sitä ei kukaan tiedä mitä ominaisuutta pitäisi erityisesti kehittää tuollaista Aconcaguan ( lähes 7000 metriä korkean vuoren) vuorijuoksua varten. Noin korkealla mikään kynnysteho periaate ei päde mitä merenpinnan korkeudessa on tietein tutkittu ja todistettu. Tässä kohtaa voin myös rehellisesti myöntää että itse olen tosi huono noissa kynnystermeissä ja teorioissa. Onneksi vuorilla liikkuessa ei tarvi noita tollaisia juuri miettiä. Sen sijaan mietin kyllä että elimistön kyky hyödyntää rasvaa energiaksi on varmasti todella tärkeä ominaisuus tässä harjoituksessa. Sen tiedän myös että vuorijuoksu Aconcaguan puiston portilta huipulle ja takaisin yhden "yön" taktiikalla tulee olemaan minulle niin pitkäkestoinen suoritus että suorituksen tulee olla koko matkan aerobisella alueella. Muutoin se ei onnistu. Tiedän myös sen että tuo aerobisella alueella liikkuminen on mun vahvuus. Että sitä en pelkää että joudun tekemään pitkää päivää korkealla.





Olen innoissani tästä Akuankka haasteesta! Ja erityisen innoissani myös siitä että meillä on ennen tätä mun juoksua oma Adventure Partnersin Aconcagua retkikunta - kiipeämme perinteisin menoin vuoren huipulle. Olen käppäillyt niitä Acon polkuja jo pariin otteeseen ja tuntuu uskomattomalta että olen menossa sinne vielä kerran. Pääsen takaisin Argentiinaan ja Aconcagualle. Ihan mieletöntä :)

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Sveitsiläinen klassikko Verbier-Zermatt Haute Route


Kuvat ja teksti: Petteri Immonen

Matkakuvausta, kokemuksia ja tunnelmia tämän kevään hiihtovaellukselta:

26.3. tapasimme osan ryhmää jo Seutulassa, josta iloisissa merkeissä lensimme Zurichiin ja sveitsiläisen kellon tarkkuudella kulkevilla junilla basecampille, mukavan kotoiseen Herbriggenin hotelliin

27.-28.3. hiihtelimme Zermatin rinteitä ja hissioffeja ja totuttauduimme korkeaan ilmanalaan, ja auringon lämpöön, auringossa yli 30 astetta!

29.3. klo 4:30 herätys, aamiainen ja hotellin kuljetuksella matkaan, jonka varrelta poimimme italiaisen vuoristo-oppaamme kyytiin. Kuljetuksen aikana alkoi viimeistään ryhmäytyminen, joka kuului mukavana sekä jännitystä huokuvana keskusteluna. Muutama sisäpiirivitsikin jo syntyi.

klo 7:30 pääsimme Verbierin ala-asemalla kahville ja hissien auettua vaellukselle. Skinit suksiin ja pitkä skinnaus ja kiipeäminen päivän korkeimmalle vuorelle Rosablanche Peakille 3356 metriin, josta saimme 30 minuutin puuterilumella kuorrutetun laskun!

Aurinko paistaa, hiki virtaa, väsymys näkyy loppupäivästä, kun taukoineen kuuden ja puolen tunnin hiihtovaelluksemme jälkeen saavumme Prafleuri Hutille (2662m), joka otti vaeltajat vastaan teetarjoilulla ja lämpimällä auringon paisteella. Huten terassi olikin jo täynnä kanssahiihtäjiä ympäri maailmaa. Samat iloiset ihmiset kohtasimmekin sitten jokaisena päivänä matkamme varrella. Huten terassilla saattoi monille kylmä olut maistua skineja ja monoja kuivatellessa. 

 
Illallisella tankkasimme erinomaista kasviskeittoa, riisiä ja lihapataa ja jälkkäriä.  Uni taisikin kaikille tulla jo klo 21.00 korvilla. Suuntoni mukaan taivalsimme Verbierin hissit jätettyämme 16,5 km, korkeuksissa 2218-3356 m, kaloreita paloi lähes 3000. Vettä kulutin 3 litraa sekä 0,5 litraa lihalientä. Taskuissa olevat irtokarkit, suklaapatukat ja pähkinät upposivat kevyesti päivän mittaan.

30.3. herätys klo 5.30. Aamiaisella jogurttia, leipää, mysliä, lettuja, nutellaa, maapähkinävoita eli hyvää virtaa seitsemän tunnin hiihtovaellukselle, joka alkoi klo 07:00 tiukalla nousulla, jatkui pitkällä viistolaskulla, suksien kantamiselle yli kivikkojen, ja taas skinit ja cramponit suksiin jyrkkään nousuun, jossa yhdellä ryhmämme jäsenellä oli jopa pieni kaatuminen tiukassa käännöksessä, alasluisua reppu edellä ja reippaasti uudelleen sisulla ylös!

Matkan varrella saimme pienestä linnusta kaverin, joka teki hyvin läheistä tuttavuutta jokaisella tauolla. Yhdet skinit alkoivat irtoilemaan ryhmäläisemme suksen pohjasta. Täällä sitä viimeistään ymmärtää niiden merkityksen!

Vihdoinkin Dix Huttella, 2640m, klo 14.00. Upea aurinkoinen sää kulutti voimat, nesteet ja eväät. Allekirjoittaneella oli ennen viimeistä puolen tunnin nousua polttoaineet loppu ja pieni kiukku päällä, vaikka onnistumisen tunne olikin suurin nautinto päivän päätyttyä 2640 metrin korkeudessa olevalle lämpimälle huten terassille, jossa sai kamat mukavasti kuivumaan. Huten ravintolasta lounaaksi keittoa ja munakasta, vettä, olut, ja sitten tunnin päikkäreille. Illallisella ruokasalissa kansainvälinen puheensorina ja nauru raikui hiihtäjien nauttiessa keittoa, maksakastiketta, kuskusia, suklaakakkua, vettä ja viiniä.

 
31.3. klo 05:30 herätyksen ja kevyemmän aamiaisen (leipää ja mysliä) kohti Vingnettes huttia (3197m). Aamun sarastaessa laskimme kohti Pas de Chaveverierin nousua, joka tapahtuu köysistössä nousuraudat monoissa ja loppumetrit tikkailla. Ylhäältä saimme hienon laskun Arolla Skin hiihtokeskukseen, josta alkoi nousu 1500:sta metristä 3197:ään metriin. Sää oli jäähtynyt, tuuli hiukan yltynyt ja pilviä ilmestynyt taivaalle. Huppua niskaan ja menoksi.

Hajonneet skinit nousun viimeisellä osuudella jälleen vaikeuttivat ryhmän jäsenemme menoa, mutta mallikkaasti toiminut vuoristo-oppaamme pelasti loppunousun. Vignettes hytteltä on huikeat maisemat sekä parhaat suksien säilytystilat (sisätiloissa), laatikot tavaroille ja kuivausnarut olivat myös omaa luokkaansa. Suuri ja avara ravintola yllätti erinomaisella ruoallaan niin lounaalla kuin illallisellakin ja lämmin aamiainen ilahdutti suuresti – munakasta ja pekonia, lettuja, mysliä. Illallisen aikana oppaamme pyysi meitä neuvonpitoon tulevan sään vuoksi, luvassa oli todella kovaa tuulta, joten päätimme laskea seuraavana aamuna turvallisinta reittiä alas Arollan kylään. Tuuli ujelsi katolla ja nurkissa koko yön – korvatulpatkaan eivät auttaneet…

Koska skineillä on matkan taittumiselle suuri merkitys, oli meidän iltarukouksemme seuraava:

”Iltarukous skineille,

Rakkaat Black Diamondit,

musta timantti on hiomaton, parhaat niistä hiotaan Vallè Blanchella.

Luotan teihin kuin Finnairiin, viekää korkealle ja turvallisesti illaksi Hutelle.

Antakaa minulle rohkeutta tehdä epsilon ja back kick jopa 70 asteen rinteessä, kantakaa minut takamaastoihin, viekää ohi turistimassojen ja puuterilla Zermattiin.

Kuivukaa rauhassa, jos jäätte kosteiksi luotan liimaanne.

Off piste!!”

1.4. Alpeilla kelit vaihtelee, sääennuste piti siis paikkansa, joten päätimme laskea n. tunnin mittaisen upean laskun Arollaan, johon päätimme Haute Routemme. Bussilla ja junalla takaisin Herbriggeniin iloisen tunnelman vallitessa, hienoa kokemusta rikkaampana.


Muutamia käytännön huomioita matkalta:

- Mahdollisimman vähän tavaraa mukaan, vaatteet voi kuivata yön aikana, joten vaihtovaatteita ei tarvitse

- Energiapitoista välipalaa matkaan ja paljon nestettä, jos et ole tottunut liikkumaan pitkiä aikoja vähällä nesteellä

- Kaikki varusteet on kokeiltava ja ”ajettava sisään” ennen lähtöä


 - Kuntotaso on hyvä varmistaa, hyvällä sisullakin pärjää, mutta mukavampaa on, jos olet maraton-kunnossa

- Niin nousutaidot skineillä kuin laskutaidotkin on hyvä olla välttävää paremmalla tasolla

- Osalla Hutteista kävi myös luottokortti, mutta käteistäkin tarvitaan: 1,5l vesipullo maksoi 9 sveitsin frangia, olut 6 fr

- Sähkölaitteita ei pääse lataamaan matkan varrella. Kevyt laturi oli hyvä olla matkassa. Maisemat vaativat paljon kuvia!

- Haute Routea ei turhaan sanota klassikoiden klassikoksi, se on enemmän hiihtovaellus kuin laskureissu jolta saa paljon irti ja mukavat muistot!
 

- Petteri Immonen

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kamchatka Heliski


Onhan näitä, "kerran elämässä" -hiihtoreissuja. Ja sitten on niitä, jotka muuttuvat ensimmäisen kerran jälkeen välittömästi vuosittaiseksi perinteeksi.  Minulle helihiihto Kamchatkassa ei välttämättä ole tuota jälkimmäistä, mutta ensimmäistä se sitten kyllä oli senkin edestä. Aivan ainutlaatuinen mesta ja kokemus; polvisyvää pehmeää, kilometri, toinenkin, vertikaalia siis. Aktiivisia tulivuoria, kuumia lähteitä, kaviaaria. Suunnilleen Sveitsin kokoinen alue omalle porukalle touhuttavaksi, mahtuu laskemaan ihan omia jälkiä.

Ohessa pienen videoblogin muodossa reissurapsaa lajityypissään ainutlaatuiselta hiihtoreissulta kun Apiksen crashtestdummyt Mikko, Make ja Jukka ottivat selvää Venäjän kaukausimman kaukoidän kulman hiihtokohteesta

-Make



sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Sitten kun skinit ei enää tartu


Teksti ja kuvat: Kai Lehtonen

Sitten kun skinit ei enää tartu.
Kohtasin em. ongelman, kun otin skinit taas käyttöön viime kauden jälkeen. Keväällä tuli skinnattua aina toukokuulle asti. Lumella oli silloin paljon roskaa ja skinit sen näköiset: pohjaan liimautuneena oli havun neulasia, sammalta, kaarnan palasia, poron karvaa ja naavaa. Ja jotain muuta, mitä en kyennyt tai halunnut tunnistaa. Liima oli myös paakkuuntunut eikä tarttunut enää kunnolla suksen pohjaan.
Lähdin selvittämään asiaa netin syövereistä. Keinoja kyllä löytyy: yritin nyppiä roskia pinseteillä ( ei toimi, ei kestä hermo), huljutin skinejä runsaassa lämpimässä vedessä (turha vaiva, ei toimi), vaihda uudet liimat (uudehkot skinit, en halua) tai osta uudet (järjetöntä tuhlausta).
Sitten löysin pienen uutisen liiman lämmittämisestä uudelleen silittämällä, joka aktivoisi liimamolekyylit uudelleen. Siinä tuntui olevan järkeä. Tätä oli joku Amerikassa oikeasti kokeillut.
Siispä tuumasta toimeen.
Isoimmat roskat kuten poron karvat, naavat ja havun neulaset poistin pinseteillä.
Asetin skinit keittiön pöydälle liimapuoli ylöspäin. Leikkasin sopivan leveän palasen leivinpaperia, jonka asetin liimapinnalle. Voideraudan säädin 150 asteeseen ja sitten silittämään. Muokkasin liimaa reippaasti silittämällä. Tasoitin paakkuja ja katsoin, että liima levisi tasaisesti reunasta reunaan. Skinin keskellä olevasta nauhasta en välittänyt. Vedin leivinpaperin irti sen ollessa vielä kuuma. Samaa leivinpaperin palasta käytin koko skinin matkalla. Paperiin tuntui tarttuvan enemmänkin likaa kuin liimaa. Toimenpiteeseen kului ehkä puoli tuntia.
Skinien jäähdyttyä vertasin niiden tarttuvuutta kaverin uusiin skineihin. Liima tarttui jopa paremmin. Ilman väliverkkoja en olisi niitä uskaltanut taitella.

Kirjoittaja silittää skinejä voiteluraudalla leivinpaperin avulla

Vedä paperi irti vielä sen ollessa kuuma. 
Paperiin on tarttunut likaa ja tuskin ollenkaan liimaa.

Nyt olen testannut uudelleen heräteltyjä skineja takamaastossa pari kertaa. Kummallakin kertaa skinin vaihtoja oli useita ja pakkasta yli kymmenen astetta. Skinit toimivat kuin uudet.
Toimivat skinit, takamaastossa parempi mieli J

Laskuterveisin, Kaitsu


maanantai 9. tammikuuta 2017

Sopivissa monoissa jalka hymyilee 


Teksti & kuva: Kai Lehtonen

Monille meistä on haaste löytää sopivaa monoa suoraan kaupan hyllyltä. Aikoinaan jalka sopi kenkään, tai sitten ei. Toisille laskeminen oli liikkumisen iloa, monilla nautintoon sekoittui myös epäsopivista monoista johtuvan tuskan kestäminen. Onneksi nykyään on toisin. Minulla on korkea jalkapöytä, huomattavan leveä lesti ja liikavarpaan alut isovarpaan ja pikkuvarpaan tyvissä kummassakin jalassa. Sen lisäksi kumpikin jalka kaartuu hieman sisäänpäin, jolloin kengän kärjessä ei ole tilaa isovarpaan luontevalle suoralle asennolle, vaan se vääntyy vinoon ja varpaan tyveen alkaa kasvaa liikavarvas. Oikea jalka on puoli numeroa isompi kuin vasen. Tähän ongelmaan ei ole muuta ratkaisua kuin monojen muokkaaminen jaloille sopivaksi. Onneksi nykyään pystytään muokkaamaan sekä sisä- että ulkokenkää. Omalla kohdallani edes erikoisleveät lestit eivät ole ratkaisseet ongelmaa pelkän sisäkengän muokkaamisella.

Yksi hyvän hiihtotekniikan edellytys on sopiva mono, joka antaa hyvän tuntuman alustaan ja välittää laskijan liikkeet tarkasti sukseen. Monon tulee sopia sopii jalkaan kuin lenkkari. Kantapää ja nilkan alue istuvat napakasti paikallaan. Varpaille jää hiukan tilaa liikkua ja päkiä on helppo tuntea. Monon varren paineistaminen tuntuu koko etusäären alueella eikä sisäkengän yläreuna paina pistemäisesti jalkaan. Kun mono on sopiva, se voi olla tiukka, mutta veri kiertää edelleen jalassa pitäen sen lämpimänä. Varpaiden, päkiän ja nilkan käyttö laskun aikana on helppoa ja tuntuma hyvä. Ilman näitä tuntemuksia on mahdotonta hallita tasapainoista laskuasentoa ja laskea teknisesti hyvin.

Vietän kauden aikana niin paljon aikaa monot jalassa, että sopivuuden suhteen en tee kompromisseja. Ostaessani uusia monoja kiinnitän huomiota kahteen asiaan: kuinka hyvin ne sopivat käyttötarkoituksiini ja kuinka hyvin ne ovat muokattavissa. Nykyisin hiihdän samalla monolla rinteessä leikkaavat suurpuikkakäännökset ja koko päivän kestävät skinnausreissut, sekä kaiken siltä väliltä. Hyvän aihion olen löytänyt La Sportivan Spectre – mallista. Mono sopii erinomaisesti käyttötarkoituksiini.
 
Monoja muokataan RukaStoressa asiantuntevissa käsissä.
 
Seuraavaksi kerron, kuinka teen monosta jalkaani sopivan.

1. Sisäkengän muokkaaminen

Aloitan monon muokkaamisen sisäkengästä. Sovitan jalkaani pelkkään ulkokuoreen. Jos jalan ympärillä on joka puolella runsaasti tilaa, monon saa sopivaksi sisäkenkää muokkaamalla. Monet sisäkengät ovat nykyään lämpömuokattavia. Minä vaihdan heti uudet sisäkengät. Käytän Palaun Overlap Touring High- mallia. Overlap- kieli antaa etusäärelle saumattoman pinnan, sisäkengän korkeus antaa varrelle haluamaani pituutta ja mono taipuu varresta dynaamisesti kuin jousipyssyn varsi. Lämmitän uunin 110 asteeseen. Laitan sisäkengän uuniin leivinpaperille niin ettei se kosketa uunin seiniin ja annan sisäkengän lämmetä kunnolla niin, että se muistuttaa huopatossua. Varpaiden ympärille ja liikavarpaiden kohdalle teippaan lisämateriaalia varmistaakseni, että tilaa on siellä mistä kenkä puristaa. Laitan kuuman sisäkengän pohjallisen kanssa monoon. Olen huolellinen, että sisäkenkään ei jää ryppyjä ja se asettuu hyvin paikalleen. Sisäkengän sovittamisessa apuri on tarpeen. Soljet kiinnitetään keskivaiheille, jotta niihin jää kiristysvaraa sisäkengän painuessa ajan myötä. Sitten vaan odottelemaan sisäkengän jäähtymistä. Testilasku kertoo, kuinka hyvin muokkaus onnistui. Viimeksi vasen sisäkenkä onnistui hyvin, mutta oikea sisäkenkä on vielä muokattava uudelleen. Olen muokannut samaa sisäkenkää uunissa 2-3 kertaa eivätkä ne ole siitä kärsineet. Näin Palaun kohdalla, muista merkeistä en tiedä.


2. Ulkokuoren muokkaaminen

Ulkokuoren muokkaukseen käytän ammattilaisen apua. Opin periaatteet aikanaan Whistlerissä edesmenneen Shane McConkeyn vanhemman veljen Georgen muokkauspajalla. Häneltä opin, että pelkästään ahtaan kohdan laajentaminen ei välttämättä riitä. Muokkautan monoa myös vastakkaiselta puolelta, jotta jalan asento pysyy luonnollisena. Monoa kannattaa muokata pikkuhiljaa useamman kerran. Joillain materiaaleilla on tapana vetäytyä takaisin. Tärkeintä on löytää luotettava asiansa osaava ammattilainen. Viimeiset vuodet olen antanut RukaShopin Mika Nissin muokata mononi. Åre Skidsportista löytyy kanssa todella hyvät muokkaajat. Kertaakaan ei monoja ole kerralla saatu tarpeeksi laajennettua. Se ehkä kertoo siitä, kuinka paljon ulkokuorta täytyy kohdallani muokata. Monon muokkaamisella on hintansa, mutta usein hinta sisältää takuun: monoja muokataan kunnes ne ovat sopivat.

3. Pohjallisten muokkaaminen

Seuraavaksi vaihdan pohjalliset. Käytän korkeaan jalkahoviini sovitettuja ja urheiluun sopivia tukipohjallisia. Muokkaan sisäkengän tukipohjallisen kanssa. Jotkut tukipohjalliset voivat menettää muotonsa lämmetessään, kuulemma. Ei ole käynyt kohdallani, ainakaan vielä. Tukipohjallisella jalka lepää omassa muodossaan, joka osaltaan tekee monosta sopivan. Monojen sovitusvaiheessa kokeilen eri pohjallisia ja leikkaan niitä tarpeen tulen sopivaksi.

4. Solkien säätäminen

Erilaisia pohkeita on yhtä paljon kuin laskijoita. On hyvä huomioida, että varren soljille on eri paikat ohuille ja paksuille pohkeille. Vasta oikean paikan löydyttyä soljen hienosäätö alkaa toimia. Kannattaa siis tutustua monon säätöominaisuuksiin huolella.

5. Sukan valinta

Olen saanut apua myös ohuista pitkävartisista urheilusukista. Joskus pehmeä ja paksu sukka tasaa painetta monon sisällä. Toisinaan ohut sukka antaa tarvittavan lisätilan. Sukan pitää olla sellainen, että monoon ei missään vaiheessa muodostu ryppyjä. Sukalla voi tehdä pieniä hienosäätöjä. Äärimmillään olen hiihtänyt ilman pohjallisia ja paljain jaloin. Seuraavalle kaudelle vaihdoin tosin isomman ulkokuoren.

6. Sträpin vaihto

Sträpin tehtävä on kiristää monon yläosa ja tukea sisäkenkää. Jos alkuperäinen kiritysnauha ei näin tee, sen voi vaihtaa esim. Power Strap tai Booster Strap –tyyliseen kiristysnauhaan. Ne myös joustavat jonkin verran ja edesauttavat varren taipumista. Nykyisissä monoissa olen tyytyväinen alkuperäisiin kiristysnauhoihin.

 Mieleeni muistuu eräät monot, joista sain sopivat kun olin vaihtanut sisäkengän, pohjalliset, kiristyshihnan ja lopulta ulkokuorenkin.

Kaiken maailman keinoin olen aina lopulta päätynyt sopivaan ja toimivaan monoon, mutta kyllä sen eteen on vaivaa saanut nähdä.  Koska vinkit ovat omien kokeilujeni tulosta, en uskalla ottaa niiden toimivuudesta vastuuta. Jokainen kokeilkoon itse, mikä toimii. Laskunautinto lähtee sopivista monoista. Lumi on samaa kaikkialla.

Hyvät monot, parempi mieli J

Laskuterveisin,
Kaitsu

Lisähuomiona kerrottakoon että Kaitsulla on liikavarpaiden lisäksi paljon hyviä tekniikkaneuvoja offaritekniikkaan. Kaitsun tapaat Apiksen Ylläksen offaritekniikkakursseilla:  http://www.adventurepartners.fi/hiihto.aspx


Uusi vuosi, uusi tavoite - vuorijuosten Acolle


Teksti: Teija
Kuva: Make

Onhan tämä homma mennyt ihan älyttömäksi, myönnän! Tiedän, koko ajatus tuntuu perverssiltä kun miettii sitä minkälaista se liikkuminen siellä korkealla aina on. Joka tapauksessa mitenkään takki auki soitellen sotaan en ole tähän projektiin lähdössä. Vuorille lähdetäään aina paremmin kuin erinomaisesti valmistautuneena, konservatiivisin ja nöyrin mielin. Lopulta vuori päättää onko sinne asiaa.

Matka Aconcaguan puiston portilta takaisin portille on pitkä kuin nälkävuosi. Nousumetrjäkin tulee sen 4000 metriä portilta kun kivutaan huipulle noin 7000 metriin. Ja kaikki korkealla liikkuneet tietävät että kun lähtökorkeus on noin 3000 metriä, niin se 4000 nousumetriä vaan on hirvittävän paljon. Tavoitteeni on mennä huipulle yhden yön taktiikalla, yöpyä kakkosleirissä eli Nidon leirissä.

Tämä tavoite kiehtoo useastakin syystä. Erityisen kiinnostunut olen vuorijuoksua edeltävästä sopeutumisjaksosta ja miten onnistun siinä. Tästä saan samalla hyödyllistä oppia. Aconcagua on jollain tapaa minulle erityinen paikka, ja haluan sinne vielä kolmannen kerran. Olen niin innoissani tästä, ja siitä että sain parhaan mahdollisen tukitiimin houkuteltua hommaan mukaan. Markku on konservatiivisen kaveri vuorilla, jonka olen tavannut. Markku on myös käynyt Acolla kahdesti mutta emme ole olleet siellä kertaakaan yhdessä.

Aco on opettanut minulle paljon korkealla olemisesta, terveenä pysymisen ja sopeutumisen tärkeydestä, energian merkityksestä, nöyryydestä luonnon voimien edessä, olosuhteiden nopeasta vaihtelusta isolla vuorella. Ja ennen kaikkea tiimityön ja hyvän fiiliksen merkityksestä vuorilla!

Aconcaguan huippu kohoaa lähes 7000 metriin ollen Amerikan korkein vuori

Vuosia jälkeenpäin tajuan kuinka onnekas olen kun Acon kahdella aiemmalla kerralla olosuhteet ovat estäneet huiputuksen. Se on ollut parasta oppia sen jälkisiä seikkailuja varten.  Rakastan vuorilla liikkumista kaikin tavoin. Se tekee minut onnelliseksi. Tykkään perinteisestä vuorikiipeilystä retkikuntatyylillä mutta täytyy myöntää että suurta vapautta tunnen jos voin liikkua mahdollisimman pitkälle kevyesti lenkkareilla.

Keräämme myös Apiksen oman retkikunnan Aconcagualle joulu-tammikuussa ennen vuorijuoksu-proggista. Tässä setissä ei mennä hätäsesti vaan perinteisesti pitkän kaavan mukaan. Elikkäs jos olet kiinnostunut lähtemään Acolle vuorikiipeilemään minun ja Markun kanssa, niin laitappa viestiä :)

Ollaanpas kuulolla, ja toivotan sinulle seikkailullista vuotta 2017!

Teija

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Nukuitko hyvin?


Teksti: Teija
Kuvat: Make

”Ei se vietä, se on ihan täydellinen” tokaisin tyytyväisenä. Olihan tässä pari edellistä yötä jo mennyt kärvistellessä. Tämän yön majapaikkamme sijaitsi Tajos de La Virgen harjanteella vanhan Elorietta vuoristomajan raunioilla. Siinä oli tasaista alustaa, ja matkakertomusten mukaan porukkaa oli bivittänyt raunioilla. Hulppea maja totta tosiaan on ollut. Kokonaisuudessaan ihmeellinen kompleksi; vuoristomajan lisäksi sairaala sekä armeijan tiloja. Iso valkoinen rakennus, rikkoontuneet ikkunat, matalat pitkät käytävät ja useita kerroksia. Ovet osittain puuttuivat, ja osittain roikkuivat. En uskaltanut mennä sisälle...

Elorietta vuoristomaja noin 3 k metrissä 


Nousu otsalampun valossa Tajos de La Virgen harjanteelle oli yllättävän vaikeakulkuinen, osittain kolmosen kiipeilyä ison rinkan kanssa. Viimeisten nousumetrien jälkeen kiitos seisoi Granadan kaupungin valojen loistaessa kuin toivottaen meidät tervetulleeksi. Sitten oli vielä harjanneseikkailua reilu poron ( vai ketun ? ) kusema Elorietalle. Edellinenkin päivä oli ollut upea, mieleenpainuvana Alcazaban pohjoisseinän nousu huipulle ja yöpyminen upealla La siete Lagunalla. Kaikki kolme päivää tähän mennessä olivat venyneet pitkiksi. Ei pidetty kiirettä, vaan halusimme nauttia aamuista aurinkoisissa leireissä. Olimme perinteisin slow and heavy vuorikiipeilymenoin liikenteessä. Rinkoissa paljon ruokaa & juomaa, lämmintä vaatetta, teltta, keittiö, lämpimät makuupussit, makuualustat, ugly bagit, ensiapupakkaukset jne. 

Kohti Alcazabaa


Auringonlasku


Jättäessämme auton Sierra Nevada integral reitin alkupisteeseen Jerez de Marquesiin emme tarkasti tienneet kauanko vietämme reitillä aikaa, ja milloin saapuisimme reitin päätepisteeseen Niguelakseen. Sääennuste oli luvannut pelkkää aurinkoa seuraaville viidelle päivälle, eikä ennuste tässä päivien kuluessa ollut muuttunut huonompaan. Eli sää oli puolellamme. Kuivan kesän seurauksena osa laguuneista oli kuivia, ja veden saanti reitillä oli epävarmaa. Piti ottaa aina varuiksi vettä matkalta mukaan, silloin kun sitä oli saatavilla. Sitten keiteltiin vedet missä ikinä yövyimmekään. Kannettavaa toki enemmän tällä tavoin mutta eipähän tarvinnut jännittää vedensaannin kanssa.

Postero Alto vuoristomaja reitin alussa

Dinner Postero Alto vuoristomajalla 


Jokaiselle päivälle oli riittänyt omat tarinansa, ja mielikuvitukseni pääsi aina kunnolla Laukalle. Ensimmäisen päivän nousureitin varrelle osui ikävä lentoturma 90-luvulta. Jenkkien matkustajakone, jossa kuoli kaikki 49 matkustajaa. Espanjalaisten kertomana ”Ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin”. Lentoturmasta johtuen  Sierra Nevadan pohjoispuolella on hyvä energia. Pohjoispuolella ei ole sattunut kuolemaan johtuneita kiipeilyonnettomuuksia lentoturman jälkeen. Yhden tarinan mukaan jenkkikone oli etsimässä ydinpommia syöksyessään vuoristoon. Näitä mietiskellessä jänskästi matka taittui auringopaahteesta huolimatta.

Markku & eka päivä reitillä nousemassa kohti Pico de Jeresiä

Fraile de Capilleira taustalla 
Tässä vuoristomaja Elorietan raunioiden vierellä yöpaikka vaikutti hyvältä vaikka paikka vähän pelottikin. Seuraava päivä olisi neljäs ja viimeinen reitillä. Ei niin tiukka kuin aiemmat kolme päivää mutta 6 tuntia kuitenkin. Make nukahti saman tien kun sai vedet keitettyä. Itse olin vaipumassa uneen kun heräsin siihen että viereeni absidiin syöksyi joku ja vei kassin mukanaan. En ollut vielä unessa, joten arvata saattaa että musta pääsi ääntä kuin kauhuelokuvasta. ” Joku hyökkäsi meidän telttaan”. Make oli kuin kärppänä pihalla, ja sai repolaisen kiinni rysän päältä. Repolainen naureskeli muutaman metrin pääässä, sillä ei ollut mihinkään kiirettä. Meidän ruokakassi oli sen verran iso, että Chorroksi nimittämämme repolainen tiputti kassin matkalle ja lähti ruokakassista saaman yhden retkiruokapussin kanssa lähipusikkoon. Make sai napattua ruokakassimme takaisin. Teimme vielä inventaaria, ja tyytyväisinä totesimme että se vei onneksi sen huonon retkiruoan. Mietin siinä että kettu raukka valitsi hankalasti avattavan pussin.

Möngintää matkan varrelta


Sierra Nevadassa on paljon kettuja, ja me tiedettiin että ruoat pitää olla kettujen saavuttamattomissa. Teltan sisällä oli sen verran ahdasta, että huonosti nukuttujen öiden jälkeen tänä yönä poikkeuksellisesti siirsin ruokakassin absdiin ” No ei täällä mitään kettuja oo” – ajatuksella. Oltiin väärässä. No eipäs siinä mitään. Itse en tämän jälkeen nukkunut, vaan odotin että aamu valkenisi ja repolaiset jättäisivät meidät rauhaan. Se tunne kun tunnet kettujen nuuskinnan ohuen teltan läpi. Niitä oli Chorron lisäksi useampia. Laitettiin otsalamppu teltan ulkopuoelle, kun ajateltiin että yöeläjä pelkäisi sitä. No ei totta tosiaan hidastanut repolaisten menoa. Ne oli tehnyt löydön meidän teltasta, joten totta kait yrittivät vielä sitkeästi olisiko jotain. Yritin siirtyä keskemmälle telttaa että olisin vähän kauempana ketusta.

Toisen päivän taivalta


Samaan aikaan välillä kova tuuli riepotteli kummitustalon rikkinäisiä ovia ja ikkunoita. Jokunen tölkkikin siellä pihalla liikkui tuulen voimasta. Pissattikin mutta pidätin kun en uskaltanut mennä teltasta ulos. Oikeaa länsimaisen ihmisen ahdinkoa kerrassaan. Kun minä Espoolainen hienohelma nyt olen kerran tullut tänne Espanjan Sierra Nevadaan telttailemaan, niin kyllä nyt minulla pitäisi olla tässä se oma reviiri. Ei auttanut vaikka kuinka harmitti, ei auttaisi vaikka kuinka sanoisin repolaiselle että ”En hyväksy”. Niin se on, minä olen altavastaaja ja repolainen touhuaa täällä omilla kulmillaan omia juttujaan. Itkukin tirskahti huudon sekaan välillä kun pelkäsin että Chorro tulee teltan läpi. Onneksi Maken kuorsaus välillä vei ajatuksen repolaisten nuuskinnalta. Eikä tarvinnut koko ajan analysoida että mikä oli tuuli ja mikä oli repolainen.

Minun vaihtoehdot olivat joko hyväksyä Chorro osana meidän leiriä tai pakata kimpsut ja kampsut keskellä yötä pimeässä ja ottaa lento Espooseen. Maken herättelyn lomassa mietiskelin syntyjä syviä ja tämä episodi tiivisti sen mitä tarkoittaa kun me ihmiset ollaan luonnosta vieraannuttu. Se tekee ihan hyvää käydä välillä kohtaamassa luonto, ja todeta kuinka meissä jokaisessa asuu vähemmän tai enemmän pieni Espoolainen hienohelma. Minulle reitin kruksi oli selvästi tämä kolmas yö kettujen ja kummitusten seassa. Onneksi aamu kuitenkin valkeni, ja sain reissun parhaat naurut. Maken ”Nukuitko hyvin?” pokerinaamalla kun avasin silmäni.



Reitin viimeinen 3-tonninen huippu Cerro del Caballo. Neljä päivää takana reitillä ja hymy herkässä


Sierra Nevada tarjoaa lukuisan määrän erilaisia hienoja vuoristovaellus kohteita. Lähde mukaan Adventure Partnersin  reissulle tulevalla kaudella, pistä postia outoffice [at] adventurepartners.fi niin kerromme lisää