sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Sitten kun skinit ei enää tartu


Teksti ja kuvat: Kai Lehtonen

Sitten kun skinit ei enää tartu.
Kohtasin em. ongelman, kun otin skinit taas käyttöön viime kauden jälkeen. Keväällä tuli skinnattua aina toukokuulle asti. Lumella oli silloin paljon roskaa ja skinit sen näköiset: pohjaan liimautuneena oli havun neulasia, sammalta, kaarnan palasia, poron karvaa ja naavaa. Ja jotain muuta, mitä en kyennyt tai halunnut tunnistaa. Liima oli myös paakkuuntunut eikä tarttunut enää kunnolla suksen pohjaan.
Lähdin selvittämään asiaa netin syövereistä. Keinoja kyllä löytyy: yritin nyppiä roskia pinseteillä ( ei toimi, ei kestä hermo), huljutin skinejä runsaassa lämpimässä vedessä (turha vaiva, ei toimi), vaihda uudet liimat (uudehkot skinit, en halua) tai osta uudet (järjetöntä tuhlausta).
Sitten löysin pienen uutisen liiman lämmittämisestä uudelleen silittämällä, joka aktivoisi liimamolekyylit uudelleen. Siinä tuntui olevan järkeä. Tätä oli joku Amerikassa oikeasti kokeillut.
Siispä tuumasta toimeen.
Isoimmat roskat kuten poron karvat, naavat ja havun neulaset poistin pinseteillä.
Asetin skinit keittiön pöydälle liimapuoli ylöspäin. Leikkasin sopivan leveän palasen leivinpaperia, jonka asetin liimapinnalle. Voideraudan säädin 150 asteeseen ja sitten silittämään. Muokkasin liimaa reippaasti silittämällä. Tasoitin paakkuja ja katsoin, että liima levisi tasaisesti reunasta reunaan. Skinin keskellä olevasta nauhasta en välittänyt. Vedin leivinpaperin irti sen ollessa vielä kuuma. Samaa leivinpaperin palasta käytin koko skinin matkalla. Paperiin tuntui tarttuvan enemmänkin likaa kuin liimaa. Toimenpiteeseen kului ehkä puoli tuntia.
Skinien jäähdyttyä vertasin niiden tarttuvuutta kaverin uusiin skineihin. Liima tarttui jopa paremmin. Ilman väliverkkoja en olisi niitä uskaltanut taitella.

Kirjoittaja silittää skinejä voiteluraudalla leivinpaperin avulla

Vedä paperi irti vielä sen ollessa kuuma. 
Paperiin on tarttunut likaa ja tuskin ollenkaan liimaa.

Nyt olen testannut uudelleen heräteltyjä skineja takamaastossa pari kertaa. Kummallakin kertaa skinin vaihtoja oli useita ja pakkasta yli kymmenen astetta. Skinit toimivat kuin uudet.
Toimivat skinit, takamaastossa parempi mieli J

Laskuterveisin, Kaitsu


maanantai 9. tammikuuta 2017

Sopivissa monoissa jalka hymyilee 


Teksti & kuva: Kai Lehtonen

Monille meistä on haaste löytää sopivaa monoa suoraan kaupan hyllyltä. Aikoinaan jalka sopi kenkään, tai sitten ei. Toisille laskeminen oli liikkumisen iloa, monilla nautintoon sekoittui myös epäsopivista monoista johtuvan tuskan kestäminen. Onneksi nykyään on toisin. Minulla on korkea jalkapöytä, huomattavan leveä lesti ja liikavarpaan alut isovarpaan ja pikkuvarpaan tyvissä kummassakin jalassa. Sen lisäksi kumpikin jalka kaartuu hieman sisäänpäin, jolloin kengän kärjessä ei ole tilaa isovarpaan luontevalle suoralle asennolle, vaan se vääntyy vinoon ja varpaan tyveen alkaa kasvaa liikavarvas. Oikea jalka on puoli numeroa isompi kuin vasen. Tähän ongelmaan ei ole muuta ratkaisua kuin monojen muokkaaminen jaloille sopivaksi. Onneksi nykyään pystytään muokkaamaan sekä sisä- että ulkokenkää. Omalla kohdallani edes erikoisleveät lestit eivät ole ratkaisseet ongelmaa pelkän sisäkengän muokkaamisella.

Yksi hyvän hiihtotekniikan edellytys on sopiva mono, joka antaa hyvän tuntuman alustaan ja välittää laskijan liikkeet tarkasti sukseen. Monon tulee sopia sopii jalkaan kuin lenkkari. Kantapää ja nilkan alue istuvat napakasti paikallaan. Varpaille jää hiukan tilaa liikkua ja päkiä on helppo tuntea. Monon varren paineistaminen tuntuu koko etusäären alueella eikä sisäkengän yläreuna paina pistemäisesti jalkaan. Kun mono on sopiva, se voi olla tiukka, mutta veri kiertää edelleen jalassa pitäen sen lämpimänä. Varpaiden, päkiän ja nilkan käyttö laskun aikana on helppoa ja tuntuma hyvä. Ilman näitä tuntemuksia on mahdotonta hallita tasapainoista laskuasentoa ja laskea teknisesti hyvin.

Vietän kauden aikana niin paljon aikaa monot jalassa, että sopivuuden suhteen en tee kompromisseja. Ostaessani uusia monoja kiinnitän huomiota kahteen asiaan: kuinka hyvin ne sopivat käyttötarkoituksiini ja kuinka hyvin ne ovat muokattavissa. Nykyisin hiihdän samalla monolla rinteessä leikkaavat suurpuikkakäännökset ja koko päivän kestävät skinnausreissut, sekä kaiken siltä väliltä. Hyvän aihion olen löytänyt La Sportivan Spectre – mallista. Mono sopii erinomaisesti käyttötarkoituksiini.
 
Monoja muokataan RukaStoressa asiantuntevissa käsissä.
 
Seuraavaksi kerron, kuinka teen monosta jalkaani sopivan.

1. Sisäkengän muokkaaminen

Aloitan monon muokkaamisen sisäkengästä. Sovitan jalkaani pelkkään ulkokuoreen. Jos jalan ympärillä on joka puolella runsaasti tilaa, monon saa sopivaksi sisäkenkää muokkaamalla. Monet sisäkengät ovat nykyään lämpömuokattavia. Minä vaihdan heti uudet sisäkengät. Käytän Palaun Overlap Touring High- mallia. Overlap- kieli antaa etusäärelle saumattoman pinnan, sisäkengän korkeus antaa varrelle haluamaani pituutta ja mono taipuu varresta dynaamisesti kuin jousipyssyn varsi. Lämmitän uunin 110 asteeseen. Laitan sisäkengän uuniin leivinpaperille niin ettei se kosketa uunin seiniin ja annan sisäkengän lämmetä kunnolla niin, että se muistuttaa huopatossua. Varpaiden ympärille ja liikavarpaiden kohdalle teippaan lisämateriaalia varmistaakseni, että tilaa on siellä mistä kenkä puristaa. Laitan kuuman sisäkengän pohjallisen kanssa monoon. Olen huolellinen, että sisäkenkään ei jää ryppyjä ja se asettuu hyvin paikalleen. Sisäkengän sovittamisessa apuri on tarpeen. Soljet kiinnitetään keskivaiheille, jotta niihin jää kiristysvaraa sisäkengän painuessa ajan myötä. Sitten vaan odottelemaan sisäkengän jäähtymistä. Testilasku kertoo, kuinka hyvin muokkaus onnistui. Viimeksi vasen sisäkenkä onnistui hyvin, mutta oikea sisäkenkä on vielä muokattava uudelleen. Olen muokannut samaa sisäkenkää uunissa 2-3 kertaa eivätkä ne ole siitä kärsineet. Näin Palaun kohdalla, muista merkeistä en tiedä.


2. Ulkokuoren muokkaaminen

Ulkokuoren muokkaukseen käytän ammattilaisen apua. Opin periaatteet aikanaan Whistlerissä edesmenneen Shane McConkeyn vanhemman veljen Georgen muokkauspajalla. Häneltä opin, että pelkästään ahtaan kohdan laajentaminen ei välttämättä riitä. Muokkautan monoa myös vastakkaiselta puolelta, jotta jalan asento pysyy luonnollisena. Monoa kannattaa muokata pikkuhiljaa useamman kerran. Joillain materiaaleilla on tapana vetäytyä takaisin. Tärkeintä on löytää luotettava asiansa osaava ammattilainen. Viimeiset vuodet olen antanut RukaShopin Mika Nissin muokata mononi. Åre Skidsportista löytyy kanssa todella hyvät muokkaajat. Kertaakaan ei monoja ole kerralla saatu tarpeeksi laajennettua. Se ehkä kertoo siitä, kuinka paljon ulkokuorta täytyy kohdallani muokata. Monon muokkaamisella on hintansa, mutta usein hinta sisältää takuun: monoja muokataan kunnes ne ovat sopivat.

3. Pohjallisten muokkaaminen

Seuraavaksi vaihdan pohjalliset. Käytän korkeaan jalkahoviini sovitettuja ja urheiluun sopivia tukipohjallisia. Muokkaan sisäkengän tukipohjallisen kanssa. Jotkut tukipohjalliset voivat menettää muotonsa lämmetessään, kuulemma. Ei ole käynyt kohdallani, ainakaan vielä. Tukipohjallisella jalka lepää omassa muodossaan, joka osaltaan tekee monosta sopivan. Monojen sovitusvaiheessa kokeilen eri pohjallisia ja leikkaan niitä tarpeen tulen sopivaksi.

4. Solkien säätäminen

Erilaisia pohkeita on yhtä paljon kuin laskijoita. On hyvä huomioida, että varren soljille on eri paikat ohuille ja paksuille pohkeille. Vasta oikean paikan löydyttyä soljen hienosäätö alkaa toimia. Kannattaa siis tutustua monon säätöominaisuuksiin huolella.

5. Sukan valinta

Olen saanut apua myös ohuista pitkävartisista urheilusukista. Joskus pehmeä ja paksu sukka tasaa painetta monon sisällä. Toisinaan ohut sukka antaa tarvittavan lisätilan. Sukan pitää olla sellainen, että monoon ei missään vaiheessa muodostu ryppyjä. Sukalla voi tehdä pieniä hienosäätöjä. Äärimmillään olen hiihtänyt ilman pohjallisia ja paljain jaloin. Seuraavalle kaudelle vaihdoin tosin isomman ulkokuoren.

6. Sträpin vaihto

Sträpin tehtävä on kiristää monon yläosa ja tukea sisäkenkää. Jos alkuperäinen kiritysnauha ei näin tee, sen voi vaihtaa esim. Power Strap tai Booster Strap –tyyliseen kiristysnauhaan. Ne myös joustavat jonkin verran ja edesauttavat varren taipumista. Nykyisissä monoissa olen tyytyväinen alkuperäisiin kiristysnauhoihin.

 Mieleeni muistuu eräät monot, joista sain sopivat kun olin vaihtanut sisäkengän, pohjalliset, kiristyshihnan ja lopulta ulkokuorenkin.

Kaiken maailman keinoin olen aina lopulta päätynyt sopivaan ja toimivaan monoon, mutta kyllä sen eteen on vaivaa saanut nähdä.  Koska vinkit ovat omien kokeilujeni tulosta, en uskalla ottaa niiden toimivuudesta vastuuta. Jokainen kokeilkoon itse, mikä toimii. Laskunautinto lähtee sopivista monoista. Lumi on samaa kaikkialla.

Hyvät monot, parempi mieli J

Laskuterveisin,
Kaitsu

Lisähuomiona kerrottakoon että Kaitsulla on liikavarpaiden lisäksi paljon hyviä tekniikkaneuvoja offaritekniikkaan. Kaitsun tapaat Apiksen Ylläksen offaritekniikkakursseilla:  http://www.adventurepartners.fi/hiihto.aspx


Uusi vuosi, uusi tavoite - vuorijuosten Acolle


Teksti: Teija
Kuva: Make

Onhan tämä homma mennyt ihan älyttömäksi, myönnän! Tiedän, koko ajatus tuntuu perverssiltä kun miettii sitä minkälaista se liikkuminen siellä korkealla aina on. Joka tapauksessa mitenkään takki auki soitellen sotaan en ole tähän projektiin lähdössä. Vuorille lähdetäään aina paremmin kuin erinomaisesti valmistautuneena, konservatiivisin ja nöyrin mielin. Lopulta vuori päättää onko sinne asiaa.

Matka Aconcaguan puiston portilta takaisin portille on pitkä kuin nälkävuosi. Nousumetrjäkin tulee sen 4000 metriä portilta kun kivutaan huipulle noin 7000 metriin. Ja kaikki korkealla liikkuneet tietävät että kun lähtökorkeus on noin 3000 metriä, niin se 4000 nousumetriä vaan on hirvittävän paljon. Tavoitteeni on mennä huipulle yhden yön taktiikalla, yöpyä kakkosleirissä eli Nidon leirissä.

Tämä tavoite kiehtoo useastakin syystä. Erityisen kiinnostunut olen vuorijuoksua edeltävästä sopeutumisjaksosta ja miten onnistun siinä. Tästä saan samalla hyödyllistä oppia. Aconcagua on jollain tapaa minulle erityinen paikka, ja haluan sinne vielä kolmannen kerran. Olen niin innoissani tästä, ja siitä että sain parhaan mahdollisen tukitiimin houkuteltua hommaan mukaan. Markku on konservatiivisen kaveri vuorilla, jonka olen tavannut. Markku on myös käynyt Acolla kahdesti mutta emme ole olleet siellä kertaakaan yhdessä.

Aco on opettanut minulle paljon korkealla olemisesta, terveenä pysymisen ja sopeutumisen tärkeydestä, energian merkityksestä, nöyryydestä luonnon voimien edessä, olosuhteiden nopeasta vaihtelusta isolla vuorella. Ja ennen kaikkea tiimityön ja hyvän fiiliksen merkityksestä vuorilla!

Aconcaguan huippu kohoaa lähes 7000 metriin ollen Amerikan korkein vuori

Vuosia jälkeenpäin tajuan kuinka onnekas olen kun Acon kahdella aiemmalla kerralla olosuhteet ovat estäneet huiputuksen. Se on ollut parasta oppia sen jälkisiä seikkailuja varten.  Rakastan vuorilla liikkumista kaikin tavoin. Se tekee minut onnelliseksi. Tykkään perinteisestä vuorikiipeilystä retkikuntatyylillä mutta täytyy myöntää että suurta vapautta tunnen jos voin liikkua mahdollisimman pitkälle kevyesti lenkkareilla.

Keräämme myös Apiksen oman retkikunnan Aconcagualle joulu-tammikuussa ennen vuorijuoksu-proggista. Tässä setissä ei mennä hätäsesti vaan perinteisesti pitkän kaavan mukaan. Elikkäs jos olet kiinnostunut lähtemään Acolle vuorikiipeilemään minun ja Markun kanssa, niin laitappa viestiä :)

Ollaanpas kuulolla, ja toivotan sinulle seikkailullista vuotta 2017!

Teija

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Nukuitko hyvin?


Teksti: Teija
Kuvat: Make

”Ei se vietä, se on ihan täydellinen” tokaisin tyytyväisenä. Olihan tässä pari edellistä yötä jo mennyt kärvistellessä. Tämän yön majapaikkamme sijaitsi Tajos de La Virgen harjanteella vanhan Elorietta vuoristomajan raunioilla. Siinä oli tasaista alustaa, ja matkakertomusten mukaan porukkaa oli bivittänyt raunioilla. Hulppea maja totta tosiaan on ollut. Kokonaisuudessaan ihmeellinen kompleksi; vuoristomajan lisäksi sairaala sekä armeijan tiloja. Iso valkoinen rakennus, rikkoontuneet ikkunat, matalat pitkät käytävät ja useita kerroksia. Ovet osittain puuttuivat, ja osittain roikkuivat. En uskaltanut mennä sisälle...

Elorietta vuoristomaja noin 3 k metrissä 


Nousu otsalampun valossa Tajos de La Virgen harjanteelle oli yllättävän vaikeakulkuinen, osittain kolmosen kiipeilyä ison rinkan kanssa. Viimeisten nousumetrien jälkeen kiitos seisoi Granadan kaupungin valojen loistaessa kuin toivottaen meidät tervetulleeksi. Sitten oli vielä harjanneseikkailua reilu poron ( vai ketun ? ) kusema Elorietalle. Edellinenkin päivä oli ollut upea, mieleenpainuvana Alcazaban pohjoisseinän nousu huipulle ja yöpyminen upealla La siete Lagunalla. Kaikki kolme päivää tähän mennessä olivat venyneet pitkiksi. Ei pidetty kiirettä, vaan halusimme nauttia aamuista aurinkoisissa leireissä. Olimme perinteisin slow and heavy vuorikiipeilymenoin liikenteessä. Rinkoissa paljon ruokaa & juomaa, lämmintä vaatetta, teltta, keittiö, lämpimät makuupussit, makuualustat, ugly bagit, ensiapupakkaukset jne. 

Kohti Alcazabaa


Auringonlasku


Jättäessämme auton Sierra Nevada integral reitin alkupisteeseen Jerez de Marquesiin emme tarkasti tienneet kauanko vietämme reitillä aikaa, ja milloin saapuisimme reitin päätepisteeseen Niguelakseen. Sääennuste oli luvannut pelkkää aurinkoa seuraaville viidelle päivälle, eikä ennuste tässä päivien kuluessa ollut muuttunut huonompaan. Eli sää oli puolellamme. Kuivan kesän seurauksena osa laguuneista oli kuivia, ja veden saanti reitillä oli epävarmaa. Piti ottaa aina varuiksi vettä matkalta mukaan, silloin kun sitä oli saatavilla. Sitten keiteltiin vedet missä ikinä yövyimmekään. Kannettavaa toki enemmän tällä tavoin mutta eipähän tarvinnut jännittää vedensaannin kanssa.

Postero Alto vuoristomaja reitin alussa

Dinner Postero Alto vuoristomajalla 


Jokaiselle päivälle oli riittänyt omat tarinansa, ja mielikuvitukseni pääsi aina kunnolla Laukalle. Ensimmäisen päivän nousureitin varrelle osui ikävä lentoturma 90-luvulta. Jenkkien matkustajakone, jossa kuoli kaikki 49 matkustajaa. Espanjalaisten kertomana ”Ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin”. Lentoturmasta johtuen  Sierra Nevadan pohjoispuolella on hyvä energia. Pohjoispuolella ei ole sattunut kuolemaan johtuneita kiipeilyonnettomuuksia lentoturman jälkeen. Yhden tarinan mukaan jenkkikone oli etsimässä ydinpommia syöksyessään vuoristoon. Näitä mietiskellessä jänskästi matka taittui auringopaahteesta huolimatta.

Markku & eka päivä reitillä nousemassa kohti Pico de Jeresiä

Fraile de Capilleira taustalla 
Tässä vuoristomaja Elorietan raunioiden vierellä yöpaikka vaikutti hyvältä vaikka paikka vähän pelottikin. Seuraava päivä olisi neljäs ja viimeinen reitillä. Ei niin tiukka kuin aiemmat kolme päivää mutta 6 tuntia kuitenkin. Make nukahti saman tien kun sai vedet keitettyä. Itse olin vaipumassa uneen kun heräsin siihen että viereeni absidiin syöksyi joku ja vei kassin mukanaan. En ollut vielä unessa, joten arvata saattaa että musta pääsi ääntä kuin kauhuelokuvasta. ” Joku hyökkäsi meidän telttaan”. Make oli kuin kärppänä pihalla, ja sai repolaisen kiinni rysän päältä. Repolainen naureskeli muutaman metrin pääässä, sillä ei ollut mihinkään kiirettä. Meidän ruokakassi oli sen verran iso, että Chorroksi nimittämämme repolainen tiputti kassin matkalle ja lähti ruokakassista saaman yhden retkiruokapussin kanssa lähipusikkoon. Make sai napattua ruokakassimme takaisin. Teimme vielä inventaaria, ja tyytyväisinä totesimme että se vei onneksi sen huonon retkiruoan. Mietin siinä että kettu raukka valitsi hankalasti avattavan pussin.

Möngintää matkan varrelta


Sierra Nevadassa on paljon kettuja, ja me tiedettiin että ruoat pitää olla kettujen saavuttamattomissa. Teltan sisällä oli sen verran ahdasta, että huonosti nukuttujen öiden jälkeen tänä yönä poikkeuksellisesti siirsin ruokakassin absdiin ” No ei täällä mitään kettuja oo” – ajatuksella. Oltiin väärässä. No eipäs siinä mitään. Itse en tämän jälkeen nukkunut, vaan odotin että aamu valkenisi ja repolaiset jättäisivät meidät rauhaan. Se tunne kun tunnet kettujen nuuskinnan ohuen teltan läpi. Niitä oli Chorron lisäksi useampia. Laitettiin otsalamppu teltan ulkopuoelle, kun ajateltiin että yöeläjä pelkäisi sitä. No ei totta tosiaan hidastanut repolaisten menoa. Ne oli tehnyt löydön meidän teltasta, joten totta kait yrittivät vielä sitkeästi olisiko jotain. Yritin siirtyä keskemmälle telttaa että olisin vähän kauempana ketusta.

Toisen päivän taivalta


Samaan aikaan välillä kova tuuli riepotteli kummitustalon rikkinäisiä ovia ja ikkunoita. Jokunen tölkkikin siellä pihalla liikkui tuulen voimasta. Pissattikin mutta pidätin kun en uskaltanut mennä teltasta ulos. Oikeaa länsimaisen ihmisen ahdinkoa kerrassaan. Kun minä Espoolainen hienohelma nyt olen kerran tullut tänne Espanjan Sierra Nevadaan telttailemaan, niin kyllä nyt minulla pitäisi olla tässä se oma reviiri. Ei auttanut vaikka kuinka harmitti, ei auttaisi vaikka kuinka sanoisin repolaiselle että ”En hyväksy”. Niin se on, minä olen altavastaaja ja repolainen touhuaa täällä omilla kulmillaan omia juttujaan. Itkukin tirskahti huudon sekaan välillä kun pelkäsin että Chorro tulee teltan läpi. Onneksi Maken kuorsaus välillä vei ajatuksen repolaisten nuuskinnalta. Eikä tarvinnut koko ajan analysoida että mikä oli tuuli ja mikä oli repolainen.

Minun vaihtoehdot olivat joko hyväksyä Chorro osana meidän leiriä tai pakata kimpsut ja kampsut keskellä yötä pimeässä ja ottaa lento Espooseen. Maken herättelyn lomassa mietiskelin syntyjä syviä ja tämä episodi tiivisti sen mitä tarkoittaa kun me ihmiset ollaan luonnosta vieraannuttu. Se tekee ihan hyvää käydä välillä kohtaamassa luonto, ja todeta kuinka meissä jokaisessa asuu vähemmän tai enemmän pieni Espoolainen hienohelma. Minulle reitin kruksi oli selvästi tämä kolmas yö kettujen ja kummitusten seassa. Onneksi aamu kuitenkin valkeni, ja sain reissun parhaat naurut. Maken ”Nukuitko hyvin?” pokerinaamalla kun avasin silmäni.



Reitin viimeinen 3-tonninen huippu Cerro del Caballo. Neljä päivää takana reitillä ja hymy herkässä


Sierra Nevada tarjoaa lukuisan määrän erilaisia hienoja vuoristovaellus kohteita. Lähde mukaan Adventure Partnersin  reissulle tulevalla kaudella, pistä postia outoffice [at] adventurepartners.fi niin kerromme lisää


tiistai 20. syyskuuta 2016

Transalp Cycling vol 3


Teksti: Jukka Partanen

Tänä vuonna jo perinteiseksi muodostunut syyskuun alun alppiajelu tapahtui Dolomiittien maisemissa. Ryhmän koko oli kasvanut edellisestä vuodesta melkein tuplaksi. Poikkeuksena aikaisempiin vuosiin reitti päättyi samaan paikkaan mistä alkoikin. Kokoontuminen oli perjantaina 2.9 Pechiera del Gardassa Enjoy Garda Bike Hotellissa. Osa ryhmää oli saapunut paikalle jo torstaina ja oli ehtinyt käydä tutkimassa lähistön teitä. Hotellin asiakaskunta koostuu melkein pelkästään pyöräilijöistä, joten ajettavia reittejä lähistöllä varmasti riittää.
Reitin suunnittelussa oli huomioita ryhmän koon kasvu ja useammille päiville oli tarjolla vaihtoehtoinen ”kevennetty” reitti. Edessä oli 8 ajopäivää, 900 km ja yli 20000 nousumetriä.


1 etappi Peschierea del Garda - Rovereto
Päivän reitille osunut tunnettu nousu oli nimeltään Monte Baldo. Ylös on olemassa monta reittiä. Me olimme valinneet Caprinosta lähtevän reitin, josta mittaa tulee 23,8 km. Nousumetrejä on 1361 eli heti ensimmäiselle päivälle oli tiedossa varsin tiukkaa kammen pyöritystä.
Ennen Monte Baldoa oli tiedossa pieni lämppäri eli 14 km ja 650 m. Heti Gardan rantatieltä kääntymisen jälkeen oli reilu kilometri yli 10 % kulmaa. Siinä tuli jaloille terävä muistutus siitä, mitä oltiin taas vuoden tauon jälkeen tekemässä.
Baldo oli varsin vaihteleva. Keskimääräinen nousukulma 5,7 % hämäsi monia ja niin minuakin. Loppunousu oli varsin tiukka ja sykkeet nousivat tappiinsa, kun Garmin ei enää kyennyt näyttämään kulmaa vauhdin ollessa liian hidasta.



2 etappi Rovereto – Molina di Fiemme
Toiselle ajopäivälle oli tiedossa kaksi yli 20 km nousua. Jälkimmäisen Passo Manghenin olimme ajaneet toiseen suuntaan vuoden 2014 Zurich-Venetsia reitillä. Tiesimme ainakin osittain mitä oli tiedossa.
Serrada nousu alkoi melkein heti hotellilta lähdön jälkeen. Nousun pituus oli 19  km ja nousumetrejä 1058. Nousukulma pysyi koko ajan alle 10, joten ajo tuntui heti helpommalta kuin edellisenä päivänä. Serradan huipulta oli edessä ”pientä kumpuilevaa” eli sellaisia 100 nousumetrin rypistyksiä vähän väliä ennen lasku alas seuraavaan laaksoon. Lasku olikin yksi koko päivien hienoimpia tien laskeutuessa vuoren seinämään rakennettuna. Alhaalla lämpötila oli reippaasti yli 30 astetta ja juomapullojen täydennykset Borgo Valsuganassa oli tarpeen ennen Passo Manghenille lähtöä.
Olimme ajaneet Manghenin pohjoisesta, josta pituus on 16 km. Etelän suunnalta pituutta oli 23 km ja keskimääräinen jyrkkyys 7 %. Ensimmäiset 17 km noususta oli varsin maltillista, mutta viimeiset 6 km sitäkin jyrkempää. Geelit ja patukat olivat tarpeen, jotta matka eteni edes jotain vauhtia.
Huoltoauton kuskillamme Ronilla taisi myös tulla hiki Iso Lassen ratissa yläosan serpentiinimutkissa ja kapealla tiellä.

video





3 etappi Molina di Fiemme - Caprile
Kolmannelle päivälle oli tarjolla kaksi vaihtoehtoista reittiä. Helpompi vaihtoehto sisälsi vain yhden nousun, mutta se oli tavallaan sitäkin pidempi. Nousua oli käytännössä yli 50 km, josta viimeiset 14 km oli ns. luokiteltu ja nimeltään Passo Fedaia. Pidemmälle lenkille oli tiedossa samaisen Feadaian lisäksi kaksi muuta Passoa: Lavaze, Costalunga. Lavazessa oli ”Baldomainen” loppu, sillä viimeiset 2 kilometriä oli reilusti yli 10 % nousua. Lasku alas oli vauhdikas, vaikka tienpinta oli yön sateen jäljiltä paikoin märkä. Laskun jälkeen risteys oikealle ja siitä alkoi Costalunga. Reitti kulki samoissa maisemissa kuin Granfondo Marcialonga. Costalungan huipulla maisemat olivat upeita; aloimme vähitellen olla Dolomiittien ytimessä.
Päivän viimeinen nousu oli siis Fedaia, josta viimeiset 4 km olivat keskijyrkkyydeltä 8-10%.  Lippistä pitää nostaa Pekalle, joka ajoi nuo kilometrit kahteen kertaan toisten nauttiessa ylhäällä upeassa järvimaisemassa lämpimästä auringonpaisteesta.



4 etappi Caprile  - Ovaro
Neljännelle päivälle oli tiedossa alamäkeä 500 m enemmän kuin ylämäkeä. Ensin piti kuitenkin tehdä hieman töitä, sillä suoraan hotellin kulmalta siirryttiin ylämäkimoodiin. Edessä oli 5 km loivempaa nousua Selva di Cadoreen, josta alkoi varsinaisesti Passo Giau. Pituutta on varsin maltillisesti 10 km, mutta kohtuullisen raskaaksi nousun tekee kulma, joka on tasaisesti 9-11 %.
Osa ryhmää valitsi hieman kevyemmän reitin ja ajoivat Cortinaan d’Ampezzon Passo Falzaregon kautta. Cortinan treffien jälkeen matka jatkui alaviistoon vielä noin 40 km, josta alkoi päivän toinen nousu 12,5 km Passo della Mauria. Nousun päältä sitten taas alamäkeä melkein Ovaroon asti.



5 päivä Ovaro
Kahden yön pysähdys Ovarossa tarjosi 5. päivälle useita eri vaihtoehtoja lepopäivästä matkan jyrkimpien teiden valloitukseen. Matkan ”virallinen” reitti oli piirretty ylittämään Monte Zoncolanin ja Monte Crostiksen. Zoncolan tunnetaan yhtenä Grand Tourien vaativampana nousuna. Pituutta nousulla on Ovarosta 10,5 km ja keskimääräinen jyrkkyys on 11,9 %. Nousu alkaa varsinaisesti Liarlisin kylästä, josta matkaa toppiin on 8 km ja prosentit 13,7. Heti alussa oli useampi kilometri yli 15 % ja ainakin minun oli pakko turvautua mutkittelemaan kapealla tiellä, jotta matka eteni edes jotain vauhtia. Hetkellistä helpotusta toivat ohituspaikat, jolloin pystyi tekemään hieman pidemmän mutkan! Kun matkaa oli jäljellä 1,5 km ymmärsin selviäväni ja mieleni valtasi todellinen voittajan tunne. Zoncolan on ehdottomasti kovin mäki, jota olen koskaan ajanut.
Lähellä huippua on kolme kapeaa tunnelia ja siellä voi välillä olla ruuhkaa, vaikka autoja ei tiellä juuri näkynytkään


video


Itselleni riitti Zoncolan, mutta kevytjalkaiset vuorikauriit suuntasivat vielä Monte Crostikselle, jonka helmenä oli 4 km hiekkatiepätkää vuoren harjanteella.
Tasamaalenkki Ovaron suunnalla on melko mahdoton tehtävä. Sutriosta Ovaroon oli profiilikuvassa melko tasaista, mutta käytännössä se sisälsi 500 m nousua 10 km matkalla. Autokuskimme Roni innostui välipäivänä pyöräilemään. Lainapyörällä ja –vaatteissa samainen 500 vertikaalin nousu toiselta suunnalta sujui heittämällä. Saas nähdä muodostuuko perinteeksi siirtyminen Iso Lassen ratista kammenpyörittäjäksi.

ken tästä käy, voi kaiken toivon heittää




6 päivä Ovaro-Cortina
Kuudentena päivänä suunta kääntyi länteen ja vähitellen takaisin kohti lähtöpistettä. Päivä sisälsi kaksi nousua, joista jälkimmäisellä käytiin koko matka korkeimmassa kohdassa Tre Cime di Lavaredossa. Ensimmäisellä, Forcella Lavardet, oli pituutta 23 km ja nousumetrejä niukasti yli 1000. Tiellä ei juuri näkynyt muita kulkijoita. Sää oli jälleen mitä mainioin ja kilometrit taittuivat mukavasti. Laskun jälkeen edessä oli seuraava nousu, jota riitti käytännössä yli 40 km. Paikka paikoin nousu oli varsin maltillista. Viimeiset kilometrit ennen Lago di Misurinaa olivat jälleen hieman tiukempia. Osa ryhmää suuntasi siitä alas Cortinaan ja osa lähti kipuamaan 7,5 km ja 7,5 % nousua Tre Cimelle.  Nousu sisälsi myös alamäen, mikä tietää aina sitä, että mukaan mahtuu myös jyrkkää kulmaa. Neljän kilometrin matkalta ei oma Garminini näyttänyt missään vaiheessa alle 11 % lukemia. Hikoilu ja hengästyminen kannattivat kyllä, sillä ylhäällä maisemat olivat ikimuistettavat.



7. etappi Cortina – Trento
Päivän teemana oli pitkä yli 100 km alamäki Trentoon. Ennen laskua piti kuitenkin mennä muutaman solan kautta. Ensimmäinen niistä oli Passo Falzarego. Ajoin nousun yhdessä Johanneksen ja Juhan kanssa. Matka sujui mukavasti kuunnellessa Johanneksen matkaoppailua Falzaregon kiipeilyhistoriasta ja nousulinjoista.
Lyhyehkön laskun jälkeen oli edessä kumpuilevaa kohti Arabbaa ja Passo Pordoita. Vajaan 10 km nousun jälkeen tapahtui siirtyminen isommalle eturattaalle ja laskeminen läpi Val di Fiemme hiihtokylien kohti Trentoa. Molina di Fiemme jälkeen siirryimme päätieltä laakson vasemmalle puolelle. Tie oli todella hieno ja rauhallinen. Kahvittelutauon jälkeen koimme ensimmäisen kerran päivien aikana varsinaisen sateen uhkan.  Emme kuitenkaan joutuneet sateeseen, mutta kengät ja persukset saimme märiksi, kun tie oli märkä.



8 etappi Trento – Peschiera
Viimeiselle ajopäivälle oli suunniteltu kaksi vaihtoehtoista reittiä: tasamaa ja vuori. Vuorireitti sisälsi nousun Monte Bondonelle ja laskun alas Gardajärvelle, josta jatkettaisiin rannan tuntumassa kohti järven eteläosaa ja Peschiera del Gardaa.
Ensimmäiset 10 km noususta sujuivat minulta hyvin vähitellen tehoja nostaen ja ajattelin jatkaa samaa nostatusta loppuun asti. Olihan kyseessä matkan viimeinen nousu. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan toteutunut, sillä rullasuksihiihtokisa oli sulkenut loppumatkan ja jouduimme kääntymään alamäkeen ennen aikojamme. Toppi olisi vielä ollut saavutettavissa laskun jälkeen toista reittiä pitkin, mutta siihen ei riittänyt enää sisua. Tapsa ja Kimmo sen kuitenkin tekivät ja saivat aikaiseksi 165 km lenkin vielä viimeiselle päivälle.
Ajelimme Hannu, Juhan ja Teemun kanssa laaksoon ja löysimme mitä upeimman pyörätien, joka kulki viinitarhojen ja luonnonsuojelualueiden lävitse kohti Riva del Gardaa. Sieltä ajelimme sitten vuorovedoin kohti päätepistettä. Hieno päivä tämäkin, vaikka Bondone jäi ajamatta. Pitänee käydä ajamassa se joskus toiste.



Loppuun

Yhteenvetona pari lainausta

Hannu Heikkilä: ” 16 pyöräilijää ja loistava kuskimme Roni 8:n ajopäivän reissulla Italian Dolomiiteilla - loistavat ilmat, henkeäsalpaavat maisemat, loputtomat v-mäiset nousut, mukavat ajokaverit, vauhdikkaat laskut, hyvä ruoka ja palautusjuomat, niistä on ikimuistettavat reissut tehty - nouse siis sohvaltasi jo toteuta unelmasi jo tänään, huomenna voi olla jo liian myöhäistä” :-)

Jyrki Lohva: ” Juu ja kiitos kaikille tosi hienosta ja hyvin onnistuneesta retkestä, mukava saada uusia hyviä tyyppejä harrastuksen pariin ja toivottavasti kaikki ovat mukana ensi vuonna.
Vauhti on hidastunut meikäläisellä ja välillä mäki ei oikein maittanut mutta iltojen läpänheitto kompensoi kaiken.

Vuoden mäkihiiripalkinto Kimmolle, tempoveturipalkinto Teemulle.
Vuoden Tapsa-pokaali Esalle (jolle myös Johanneksen kanssa jaettu vuoden ensikiertalaisen palkinto).
Vesa-Matti Loiri -palkinto ilmeisesti Johannekselle (olihan kaatuminen tarpeeksi näyttävä?).

Sori Beni mutta alamäkipokaalin otan itselleni (koska kaikkihan perustuu Stravaan).”


Etapit


Mistä
Mihin
Pituus
Nousu
Päivä 1
Garda
Rovereto
107,1
2669
Päivä 2
Rovereto
Molina
108,7
3489
Päivä 3
Molina
Caprile
90,8
2830
Päivä 4
Caprile
Ovaro
137,8
2879
Päivä 5
Ovaro
Ovaro
66,7
2837
Päivä 6
Ovaro
Cortina d'Ampezzo
118
3227
Päivä 7
Cortina d'Ampezzo
Trento
151,4
2806
Päivä 8
Garda
127,4
2101
Yhteensä
907,9
22838
Vaihtoehtoja
Päivä 3
Molina
Caprile
71
1740
Päivä 5
Ovaro
Ovaro
75
2991
Päivä 8
Trento
Garda
102
778

Nousuja


Nousun nimi
Pituus
Vertikaalit
%
1
23,8
1361
5,7
2
18,9
1058
5,5
2
23,4
1629
7
3
10,7
798
7,5
3
13,7
852
6,2
3
13,9
617
4,4
4
10,1
922
9,1
4
12,5
568
4,5
5
10,5
1210
11,5
5
17,7
976
5,5
6
23
1020
4,4
6
7,5
568
7,5
7
16,4
913
5,6
7
9,4
637
6,8
8
21,5
1463
6,8


Ensi vuoden Transalp reissu starttaa 2.9.2017 Grenoblesta. Luvassa on totuttuun tapaan lukuisia hienoja klassikkonousuja upeissa vuoristomaisemissa. Lisätietoja reissusta make [at] adventurepartners.fi