torstai 5. toukokuuta 2016

Topptur Kvaløya 2016



Tämänkertaisena blogivieraana kirjoittelee Juha Hallikas. Juhan lasku- ja muita reissutarinoita löytyy lisää herran omasta blogista http://ulkoiluajamuuta.tumblr.com/


Vapun viettäminen Norjassa kevätlunta laskemassa kuulosti ja osoittautui todella hyväksi ideaksi. Kuulin Kvaløyan vappureissusta Makelta ja Jukalta viime syksyn #genice15 matkalla ja Kvaløya oli siitä lähtien mielessä. Talven aikana asia sovittiin ja pääsin mukaan matkalle Maken, Jukan, Kaitsun, Mikon ja Juskun kanssa.

Basecamp Sommarøy


Saavuimme Tromssaan torstaina aamupäivällä. Kaitsu oli vastassa kentällä ja lähdimme hoitamaan tarvittavat hankinnat kaupoilta. Mikko ja Jukka tulivat tunnin myöhemmin, mutta heidän sukset ja varusteet jatkoi matkaa huippuvuorille. Onneksi Kaitsun autosta löytyi tarpeeksi laskukamoja että saatiin koko ryhmä törmälle heti ensimmäisenä päivänä. Alkuiltapäivästä Jusku liittyi porukkaan ja päästiin siirtymään turskankielien ja katkarapujen kera Sommarøyalle majoitukseen ja valmistautumaan laskuihin.


Kaitsu tunsi alueen ja oli suunnitellut hienoja laskuja meille. Menopäivänä aloitimme laskupuuhat Kattfjordvatnetilta Storsteinnestindenin alueella. Oltiin aika myöhään liikenteessä, sää oli aurinkoinen ja todella lämmin. Lumi oli keväistä ja mukavaa laskea. Seuraavana päivänä suunnattiin Steinskardtindenille. Laskettiin kolme eri linjaa siellä, viimeisellä laskulla Ski Touring in Troms -kirjaan merkattu linja. Jusku nimesi paikan osuvasti puuhamaaksi. Vaihtelevaa profiilia ja mahdollisuuksia laskea moneen ilmansuuntaan. Ylhäällä hienot näkymät.

Puuhamaassa riittää linjoja laskettavaksi


Vappuaattona palattiin Storsteinestindenin alueelle ja laskettiin kolme hyvää linjaa. Edellisenä päivänä oli hieman haasteita luiston kanssa yhdellä laskulla, nyt lumi oli luistavampaa ja parempaa laskea. Hieno vappuaatto, aurinkoa siniseltä taivaalta ja yli kymmenen astetta lämmintä. Lähtöpäivänä kävimme vielä laskemassa pienehkön nyppylän samassa laaksossa ennen lentokentälle menoa. Kausi päättyi omalta osalta hyvään laskuun mielyttävällä firnillä. Päästiin myös lähestymisessä kahlaamaan pieni puro.



Kaitsun paikallistuntemus ja reitit, aurinkoinen sää, hyvä kevätlumi, vaikuttavat maisemat, seura, ruoka ja juoma… Muunmuassa nämä seikat tekivät matkasta onnistuneen ja unohtumattoman. Kiitos mukana olleille kokemuksista, ei varmaankaan jäänyt viimeiseksi reissuksi Kvaløyalle!


Adventure Partners järjestää keväällä 2017 perinteisen Lyngenin Toppturin lisäksi hiihtoreissun myös Kvaløyalle. 

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Team Ahma Islannissa

Team Ahma Islannissa - vatnajökullilla riesana mm. Pasin puutunut  käsi


lauantai 23. huhtikuuta 2016

Mitä se skimoilu on? Ja kuka on Joonas Kortelainen?


Heippa,
viikko sitten kisattiin Pyhällä ski mountaineeringin Suomi cupin viimeinen osakilpailu. Ski mountaineering on siis se laji, jossa hiihdellään ja kiivetään (=skinnataan) suksilla nousukarvojen avulla tuntureita ja vuoria, ja sitten mäen päällä irrotetaan nousukarvat ja nautitaan laskusta. Minusta hienoin tapa liikkua vuorilla on suksien kanssa, ja siihen touhuun ei liity koskaan kilpailua. Silloin nautitaan turvallisesti vuorista, nousuista, laskuista, maisemista ja hyvästä seurasta. 

Onneksi tälle vuodelle ei hiihtokausi ole vielä päättynyt, vaan Apiksen kaksi ryhmää starttaavat Norjan Lyngenissä ja Kvalöyassa ensi viikolla. Elikkäs vappua vietetään skimoilun merkeissä. Viime kesänä olin kannustamassa kavereita Åre extreme challenge kisoissa, ja siellä oli niin paljon lunta, että skinnasin ja laskin Åren kesäkuussa. Tänä vuonna suunnittelen samaa kun lähden kannustamaan Makea ja Kaitsua samoihin kisoihin. Joten hiihtokausi jatkuu keskikesään :)

Ski mountaineering kisaaminen on sitten oma ala-lajinsa. Itse suhtauduin ensin hieman nihkeästi kun mua painostettiin osallistumaan skimo kisoihin mutta nyt ymmärrän että sehän sopii mainiosti harrastamisen rinnalle, ja toimii myös hyvänä treeninä vuorijuttuja varten. Vastaavasti kisassa saa hyödynnettyä vuorilla sivutuotteena ansaitun kunnon.

Haastattelin Pyhän kisan jälkeen sympaattista hiihtoalppinistia ja cup voittajaa Joonas Kortelaista. Tästä selviää muun muassa höntsääkö Joonas, ja miten Oululainen löysi skimoilun pariin. Ajatus oli kirjoittaa haastattelu puhtaaksi blogiin mutta jurymme päätti että tämä täytynee julkaista näin kokonaisuudessaan. Oli kuulemma niin luonteva juttutuokio kun sekä haastattelija että haastateltava ei nauhoitusvaiheessa tiennyt että tästä tulee tällainen reality haastis. Olkaapas hyvät :)
Terkuin Teija







keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Mutta missä on Albula Alps?


Teksti: Jukka Partanen
Kuvat: Jukka ja Make

Syyskuussa 2014 ajoimme polkupyörällä Zurchista Venetsiaan. Klassikkonousuja oli mahdutettu päiväetapeille mahdollisimman paljon. Silloin, kun tuska hieman helpotti, oli usein aikaa scouttailla maisemia mahdollisia laskulinjoja etsien. Yksi tällainen hieno paikka syöpyi mieleen neljännellä osuudella Albula Pass nimisen nousun korkeimmalta kohdalta. Sillon jo Maken kanssa tuumailtiin, että tänne tullaan vielä uudelleen. Nyt 1,5 vuotta myöhemmin tuumailu toteutui. Albula Passin laskulinjoja ei tosin päästy kokeilemaan, mutta lähistöltä löytyi muutama Hutte ja paljon merkittyjä reittejä karttoja tutkailemalla.



Ennakkoon suunnitellulle reitille osuisi muutama pätkä jäätiköllä, mikä olisi minulle aivan uusi kokemus. Valmistelu siihen tapahtui täydentämällä varusteita erilaisilla tarpeellisilla kihveleillä ja opettelemalla niiden käyttöä AP:n Vapaalaskijan jäätikkökurssilla

Matka alkoi keskiviikkona 9.3. Perusleirin paikaksi valitsimme Zuoz nimisen kylän. Junalla matka taittui reilussa 3 tunnissa Zürichin lentokentältä. Kylässä olimme puoli kahden maissa. Pikaisen hotelliin kirjautumisen jälkeen olimme jo tunnin päästä hissien ala-asemalla lähdössä katselemaan pikaisesti lumitilannetta ja ympäristöä. Paikan rinteet olivat etelään päin ja lunta ei kyllä ollut kovinkaan paljoa, vaikka raporttien mukaan olisi edellisenä viikonloppuna pitänyt tulla useita kymmeniä senttejä lisää. Muutama asiallinen käännös saatiin kuitenkin aikaiseksi rinteiden vieressä ja pahimmat pölyt jaloista. 




Jännitystä aiheutti flunssa, jonka olin onnistunut saamaan edellisen viikon lopulla. Olo oli edelleen hieman huono. Ihmeparantuminen seuraavaksi päiväksi oli toivelistalla.




Ensimmäinen varsinainen touraus päivä alkoi aurinkoisena. Olokin oli minulla selkeästi parempi kuin edellisenä päivän. Suuntasimme hiihtohissin kupeesta nousureitille Chamanna d'Escha huttea kohti. Reitti oli löytyi helposti, mutta kovin montaa muuta hiihtäjää ei näkynyt. Huttelle saavuimme ajoissa, vaikka mitään kiirettä omasta mielestämme emme pitäneet. Lunta alkoi pikkuhiljaa olla enemmän mitä ylemmäksi pääsimme. Piz Kesch edessä näytti massiiviselta. Onhan se alueen korkein huippu yli 3400. Huttella yöpyminen oli minulle täysin uusi kokemus. Väkeä ei ollut kovin paljoa, joten makuulaverilla oli hyvin tilaa. Ruoka oli kohtuullisen hyvää. Tietoverkkojen puuttuminen aiheutti sen, että pelikortit piti kaivaa esiin ja ajanvietteeksi harrastaa ihan face2face keskustelua.

Chamanna d'Escha




Aamulla heräsimme ajoissa. Aamupalan jälkeen jatkui matka ylöspäin kohti Porta D'Eschaa. Tiedossa oli lyhyt bootpack harjanteelle, josta laskeuduttaisiin Keschin jäätikölle. Kartan mukaan kiipeämistä olisi 70 m vertikaalia, mutta todellisuudessa sitä oli paljon vähemmän. Jäätiköllä jatkoimme vielä ylös kohti Piz Keschin huippua. Huiputus näytti kyllä sen verran pahalta, että jätimme väliin ja siirryimme ensimmäisen kerran laskumoodiin. Lumi oli kovettunut päältä niin, että omat taidot eivät riittäneet kunnollisten käännösten tekemiseen. Hieman alempana oli onneksi vähän parempaa ja epätoivo hieman helpotti. Laskettelimme kohti Kesch Huttea, mikä osoittautui varsin mukavaksi paikaksi. Ympäristössä olisi ollut helposti saavutettavissa useita kivoja laskuja esimerkiki Pikku Kesch, jonne olisi ollut 1,5 tunnin skinnaus. Flunssan jälkimeininki painoi minua kuitenkin sen verran, että intoa ei enää riittänyt mäkeen lähtöön. Hytillä oli täälläkin melko hiljaista, vaikka väkeä olikin jonkun verran enemmän kuin edellisessä paikassa. Isäntä innostui kaivamaan vieraskirjaa esiin, kun kuuli, että olemme Suomesta. Muutama viikko sitten oli vierailulla käynyt Hendrik Morkel. Pieni on maailma. Ketään muuta suomalaista ei vieraskirjasta löytynyt.

Porta D'Escha




Sääennuste näytti sellaiselta, että lauantaina olisi hyvä keli ja sunnuntaina pilvistä. Aloimme suunnitella laaksoon menemistä lauantaille ja kyselimme hyttimestarilta sopivaa reittiä. Hän tiedusteli meiltä, että pidämmekö puuterista ja neuvoi reitin Piz Porchabellan viereiseen solaan. Siitä edessä olisi pelkkää laskua alas laaksoon. Reitti osoittautui todelliseksi helmeksi. Meidän lisäksi vain muutama oli käynyt kokemassa reilun kilometrin vertikaalin puuterit. Kerran skinnasimme pätkän takaisin ja herkuttelimme uudelleen löytyneillä laskutaidoilla. Päädyimme pienen ryteikön läpi joen varteen, josta oli reilun 5 kilometrin loivaa tasatyöntötreeniä alas tai ainakin niin kuvittelimme. Susauna nimisen kylän kohdalla reitti katosi jonnekin ja aloimme ihmetellä, miten oikein jatkaisimme. Emme ehtineet kaivaa karttoja esille, kun vanhemman puoleinen mies keppiin tukien tuli paikalle ja alkoi meiltä kysellä, minne ollaan menossa. Good timing oli vastaus. Hän oli kuulemma juuri lähdössä Zuoziin ja pääsisimme hänen kyydillä kylille. Meillä kävi todellinen tuuri, sillä hiki siinä olisi tullut ennen kuin asema olisi löytynyt.

puuterilaakso

Tiesimme, että laaksossa on sunnuntaina massiivinen hiihtotapahtuma Engadin Ski Marathon, ja hieman arvelutti hotellimajoituksen löytyminen. Olimme jättäneet siviilikamppeet keskiviikon hotelliimme ja menimme sieltä kyselemään huonetta. Vastaanoton nainen siinä tutkaili varaustilannetta ja sanoi, että on vain yksi huoneisto vapaana. Saisimme sen tavalliseen huoneen hinnalla, onko OK? Olisi varmaan pitänyt laittaa lotto vetämään!





Vaikka hotellit olivat täynnä, ei kylillä näkynyt mitään liikennettä. Ravintoloita ei niitäkään ollut kovin montaa. Kävimme siinä hotellin lähistöltä löytyneessä pizzeriassa. Pizzat olivat maukkaita ja isoja. Kummaltakin meistä jäi puolet pizzasta mukaan otettavaksi.


Hieno reissu ja uudestaanhan tuonne on päästävä. 

perjantai 19. helmikuuta 2016

Aina ei mene ihan kuin Strömsössä


Teksti: Miia Fohlin
Kuvat: Miia & Toni Fohlin

Viime kesästä, josta on tosin tovi jo kulunut, piti tulla varsinainen Suomi-kiipeilykesä. No, kyllähän siitä tavallaan tulikin, mutta ihan muissa merkeissä kuin alun perin suunniteltu.

Tulimme keväthangilta vasta toukokuun alkupuolella ja vaihdoimme lennosta kallioon. Kalliokausi alkoi kuitenkin kiipeilyn sijaan putsaus- ja talkoohommilla, sillä meillä oli toukokuun lopulla talkoot Reventeellä. Tarkoitus oli retroputsata Koulu-sektorin reittejä sammaleen alta. Talkoot menivät paremmin kuin hyvin, sillä paikalle saapui aivan ennennäkemätön määrä innokkaita käsipareja. Normaalisti talkooporukkamme on koostunut ihan maksimissaan viidestä henkilöstä, kun taas nyt meitä oli paikalla yli kymmenen. Historiallinen saavutus! Kiitos vielä kerran kaikille mukana olleille.

Talkooharjat
Talkooteema jatkui hetimiten kesäkuun alussa toisella, vielä toistaiseksi salamyhkäisesti projektivaiheessa olevalla kalliolla Itä-Suomessa. Täällä lähdetiin liikkeelle ihan alusta, sillä saimme reitintekoluvat maanomistajilta vuosi sitten, viime talvena. Toisin sanoen käsillä oli viikon työleiri, joka koostui puunkaadosta ja raivauksesta, polunteosta ja pääsimmepä loppuviikosta putsaushommiinkin. Valitsemani reitti oli ihan tuskaisen isotöinen ja pituuttakin piisasi yli 20 metrin. Ihme ja kumma, ettei tullut jännetupintulehdusta molempiin ranteisiin ja kyynärpäihin. Muistan näes joskus kauan sitten, kun putsaisin Reventeen Kitkakoulun, että jouduin liottamaan käsiäni kyynärvarsia myöten kylmävesiämpärissä yöt läpensä, sillä tuska oli niin järjetön. No, tämä uusi släbi päästi vähän helpommalla tai sitten olen kasvanut ihmisenä ja osaan jo nykyään vähän säästellä itseäni ja harjailla hissukseen.

Putsaajat rivissä
Uusia reittejä syntyi näiden kesän kakkostalkoiden jälkeen yhteensä viitisen kappaletta ja kolme jäi projektivaiheeseen odottamaan ensinousua.
Nyt kun talkoot oli saatu ”purkkiin”, piti päästä asiaan ja alkaa itse kiivetä. No, kuinkas sitten kävikään. Alkoi sataa. Ja satoi ja satoi. Ja jos ei satanut, niin kalliot olivat vähintäänkin märät edellispäivän sateesta. Kai me sentään vähän kiikuille pääsimme, mutta melko säälittävästi. Ja sitä sadetta jatkui aina heinäkuun lopulle, jolloin meillä alkoi lomat.

Salakallio
Mutta kas, ei siinä vielä kaikki. Sateiden välissä suuntasimme kaltsille aina, kun mahdollista. Ja niinpä yhtenä vähäsateisena perjantaina käänsimme traktorin nokan kohti Havua. Mutta kuinka ollakaan, paikalliset ”Lahden Reippaan pojat” murtautuivat autoomme takalasin läpi ja käänsivät reitintekovermeemme ja paljon muuta kiipeilygearia. Onneksi olivat talkoot siltä osin ohi, jos nyt haluaa vallan positiivariksi heittäytyä. Siinä sitten siirryttiin vakuutusilmoitus- ja paperityömoodiin toviksi jos toiseksi. Onneksi satoi edelleen. Ja kylmäkin oli, niin ei päässyt ihan niin hirveästi hatuttamaan.

Mäen päällä

Miian työmaa

Mutta, ei tässäkään vielä kaikki. Kun alkoi lomalle jäänti lähestyä, Toni meni ja lippasi fillarilla ja katkaisi peukalonsa UCL-nivelsiteen.  Ensimmäinen ortopedi katsoi kuvat ja sanoi, että ei hätiä mitiä, lastaan vaan neljäksi viikoksi. Vähän siinä ihmeteltiin ja konsultoitiin lääkärituttuja, että näilläkö mennään. Ei menty, vaan tilattiin aika käsikirurgille, joka totesi, että leikkauspöydälle ja sassiin. Oli jo kiire, sillä kyseinen ligamentti kuulemma alkaa vetäytyä, jos ei sitä hetimiten kiinnitetä uudelleen. No, nyt kun oltiin päästy lomiin asti, oli miehellä käsi kipsissä kyynärpäästä sormenpäihin asti. Tässä kohdin, myönnettäköön, alkoi jo vähän potuttaa.


Ramin ensinousu

Miian työmaa






Työnjohtaja

Tauolla


Työmaanumero 3 on vapaa


Ilta ja järvi

Toni poluntekohommissa
Tarkkaa duunia

Super-Teemu
Mutta kas, sitten taivas repesi ja aurinko alkoi paistaa. Tuli jopa ihan hellepäiviä. Mietimme, mitä sitä voisi kipsikäden kanssa tehdä. Ei ainakaan mitään, mitä olimme kesälomallemme suunnitelleet. Tarkoitus oli ollut tehdä Suomi-kiipeily –roadtrip ja päätyä loman lopuksi sille salamyhkäiselle itäsuomalaiselle kalliolle jatkamaan putsausta ja projektointia. Sen sijaan päätimme, että minä menen takaisin töihin, olihan sitä jo lomailtu riittävästi ja helteetkin olivat sopivasti alkaneet ja Toni laittaisi ylimääräisen energiansa kaikkiin triljooniin tekemättä jääneisiin askareisiin. Ehtiihän sitä lomailla myöhemminkin. Vaikka sitten joulun välipäivinä, joihin tosin tuntui siinä kohdin olevan aikaa kokonainen ikuisuus. 


Upouuden taukopaikan testaus


Ilona ja Nella



Tonin työmaa

Pidettiin vielä pisteeksi iin päälle syyskuun alussa ties monennetko talkoot Itä-Suomen projektikalliolla alkuperäistä laajemmalla köörillä ja hyvää jälkeä tuli; nyt on polut kunnossa, infotaulu paikallaan ja reittejäkin avattu jo nelisentoista kappaletta. Kiinnostuneille tiedoksi, että kallio julkaistaan tänä keväänä.
Ja jottei mene ihan synkistelyksi, totean loppuun, että vaikka olosuhteita ja sattumia ei voi valita, asenteen voi. Aina.
Miia



Väsynyt talkoolainen

Garo pulttaa


Miian työmaa valmis


Paikallisia puluja

maanantai 28. joulukuuta 2015

Sierra Nevadan kansallispuisto - yksi Andalucian useista helmistä


Teksti: Teija
Kuvat: Make & Teija

Espanjan Andaluciassa sijaitseva Sierra Nevada on Euroopan kolmanneksi korkein vuoristo ( Alppien ja Kaukasuksen jälkeen). Sierra Nevadassa jopa 20 huippua kohoaa yli 3000 metrin. Korkein kohta Mulhacén 3478m on samalla myös koko Manner-Espanjan korkein vuori.

 
 

 
 
Sierra Nevadan alue tarjoaa erinomaisen ympäristön muun muassa vuorivaellukselle, hiihdolle, maastopyöräilylle ja polkujuoksulle. Sesonkia riittää ympäri vuoden, hiihtokautta tammikuusta huhtikuuhun. Erityisesti syyskaudella Sierra Nevada on houkutteleva kohde, silloin kun vielä Alpeilla ja Pohjois-Euroopassa ei ole vielä kunnon sesonkia. Alue soveltuu myös aloittelijoille huomioiden pienet objektiiviset riskit; ei jäätiköitä, ei serakkeja, lumivyöryalueet ovat hyvin tiedossa ja vältettävissä jne.




Sierra Nevadaa ei kuitenkaan pidä aliarvioida. Sää vaihtelee nopeasti, vuoristo on tarpeeksi iso eksymiseen ja pienten loukkantumisten jälkeen seikkailu voi hyvinkin koitua epämukavaksi. Lisäksi vuorikiipeilyvarustus jäähakkujen ja rautojen kera on yleensä alueella tarpeen joten siihen on varauduttava 3 tonnisille huipuille haluavien. 

 
 
 

Sierra Nevada on helposti lähestyttävä 1-2 tunnin ajomatkan päässä Malagan tai Granadan lentokentältä. Vuoriston eteläpuolelta hyviä starttipaikkoja vaellukselle ovat sympaattiset ja perinteiset espanjalaiset vuoristokylät Capilleira ja Trevelez. 


 
 
 
 
 
 


Muutaman tunnin kävelymatkan päästä löytyy vuoristomaja Refugio Poqueira 2500 metristä, joka on erinomainen perusleiri useille aktiviteeteille. Vuoristomaja on avoinna ympäri vuoden, ja tarjoaa normaalit vuoristomajapalvelut kuten illallisen, aamiaisen, peitot, tyynyt jne. Bonuksena vielä maksuton wifi. Tee varaus etukäteen, ja ota jonkun alppikerhon jäsenkortti mukaan, jos sellaisen omistat.

 
 


Sierra Nevadan pohjoispuolella luontainen starttipaikka on hiihtokeskus, etenkin hiihtokauden aikana skitouringin voit aloittaa suoraan laskettelukeskuksen parkkipaikalta. Rinnehiihdosta kiinnostuneet pääsevät hissillä yli 3000 metriin.





 



 
 

 

 

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ski Antarctica 2015


This blog post is in English for all our new freeski friends around the globe!

Day 0-1,          Ushuaia (12,8km 1299m)
Ice Axe Expeditions trip to Antarctica is something extraordinary and unique to say the least. We got hooked on this trip a year ago and the excitement has been building up till the day of our departure from dark and wet Finland on November 4th 2015.

After 27 hours of travel we finally arrived to Ushuaia through Frankfurt and Buenos Aires in the afternoon of November 5th. To our great satisfaction and surprise, also all of our gear arrived on the same flight. We had taken couple of extra days prior to the embarkation to the Antarctic just in case, but this time everything went just fine.

In Ushuaia we had the opportunity to acclimatise ourselves and do some skiing in the nearby mountains. The expedition started more or less with a get together on the eve of the 6th and on the 7th our mountain guides took the groups to the mountain, just to make sure that everyone has all needed gear and they know how to use them.

So we did have time for some great Argentinian food, wine and last minute gearing up. On the morning of November 8th we packed and checked out the Hotel Albatros and finally at 3pm we boarded the ship Sea Adventurer. Adventure begins!



Day 2 & 3, Drake passage (1000km, 0m)
The ship, Sea Adventurer (formerly known as Clipper Adventurer and Alla Tarasova), was built in 1975 in Yugoslavia and being class 1A ice enforced ship, it was stationed in Murmansk until the collapse of the Soviet Union. It has been recently renovated and is sailing under the flag of Bahamas. The ship is owned by a Canadian company called Quark Expeditions. Quark is the leading tour operator of Arctic and Antarctic cruises and their experience really shows.

The ship can board 117 passengers and 87 members of the crew. The crew consists of the hotel personnel, sailors and the expedition team. The expedition team itself is really amazing bunch of expertise and experience. We have marine biologists, ornithologists, geologist, historian, medical staff etc. on board to keep us occupied and educated throughout the trip with cool lectures and answering our questions about whales, penguins, seals, ice, water and what not. They are also our Zodiac drivers taking us ashore at the destination.

And then there is the Ice Axe team. Doug Stoup is the owner of IceAxe Expeditions which is specialized in taking people to very remote places to ski around the world. This trip to Antarctica is the 8th of it’s kind, but Doug has been on the continent like 17 times before. The company has 18 mountain guides from Australia, New Zealand, Canada, Iceland, all over US and one from Finland (Ode Siivonen). The experience among this bunch of guides is just amazing. They have done some pretty awesome stuff along and before their guiding careers. We are in good hands!

All of the passengers on this cruise are on Ice Axe trip - the whole boat has been chartered to us. So most of us are here to ski, but some have brought along family members who will spend their days hiking, snow shoeing and making Zodiac cruises while the most of us are on the mountains.

The trip over the Drake passage takes us two and half days. The conditions were fairly good and not too rough weather. As we are closing in to Antarctica we get to see ice bergs, seals and even a pod of humpback whales. All a long the crossing, the different albatrosses and petrels are flying around the ship keeping us company. Life on board is pretty busy with either eating or a presentation happening about every other hour. The presentations that the Quark experts are giving us are really interesting about the Antarctica, its history and nature.

Before our arrival at the destination we are also introduced to the extreme environmental aspects. Our backpacks are vacuumed and our ski boots are disinfected to make sure that we do not import anything to the continent that does not belong there. Protecting the continent is top priority and the tourism is under strict rules and is closely monitored under the Antarctic treaty.




Day 4, Chiriguano Bay (3,96km, 572m)
Finally we are there! During the second night of the voyage we reach the Southern Shetland islands on the North-West side of the Antarctic Peninsula. Unfortunately also some rough weather has reached us and we need to stay in a holding pattern in the Gerlach Strait until lunch, before we can finally board the Zodiacs and get to go ashore. Our group is going to the landing site Bravo for the first taste of Antarctica snow. Looks like we are taking it off easily as the terrain is quite moderate for what we will have ahead of us. Nice skin up and ski down before we call in the Zodiac to take us the landing site Alfa. The slope is bit steeper and we have to turn back before the summit as the weather is closing in and we are afraid of loosing visibility. So we ski down in flat light, but Ode keeps us away from the crevasses. We’ve done it, skied in Antarctica!





Day 5, Wilhelmina Bay (5,95km, 528m)
Sunny morning. This is the best day weather wise and we certainly make the most out of it. All groups are out really early in the morning and we get to ski some really scenic slopes. We also visit a shipwreck from the whaling days before we have to move on. We are making quite long distances between the skiing objectives and anchor for the nights. The expedition team gets up at sunrise, which is at 4am and the guides are sent ashore to scout the landing sites around 6, if the weather permits. Our wakeup call on the ship is usually at 7am and we head out just after breakfast between 8 and 9. Our skiing sessions last approximately 4 hours, so it is not like we are out on the slopes all day. Good thing is that we have many skiing days.





Day 6, Port Lockroy and Lemaire channel (0 km’s + m’s)
Blizzard! We remain in the holding pattern for the whole day due to really bad weather. Winds exceeding 40knots in gusts and close to no visibility with heavy snow. But it’s not like we remain on board all day. We get ashore to visit an old research station at Port Lockroy. The station is no longer occupied, but serves as a museum. Few weeks after our visit there will be some museum staff arriving to manage the museum for the duration of season. We get to visit the main building as the mountain guides dug the living quarters out of snow. Actually the station is occupied. There is a penguin colony right there around the buildings. Gentoo’s are all over the place and it is really cool to just sit down in the snow and watch them go by and do their stuff. Great experience.

After the visit to Port Lockroy we move further south. On our way we sail through Lemaire channel, which is really picturesque place. It is a narrow channel with steep stonewalls rising right from the sea several hundred meters tall. We are the first vessel through the channel this season and we can see that there is clearly more ice and lots of ice bergs going further south. We are getting closer to Ukrainian Vernadsky station which is manned all year around but ice is stopping us. We spend the night anchored by Peterman Island.




Day 7, Penola Strait and Danco Island (4,94km, 663m)
Weather has cleared and we make ashore. This time we actually ski on the Antarctic peninsula, so we are doing it on the continent itself. Other objectives are all on islands just off the peninsula. We ski up to Mount Mill and make summit at 740m. The last stretch to the summit is really steep and we get to do some true ski mountaineering bootbacking up with crampons on and hanging on to the ice axe. Sweet!

The run down is great carving cruising as the snow is smooth and very hard packed on the ice. Yep - all the skiing is on glaciers, so we skin up and stay roped as long as we switch on to the skiing mode to make down the hill. We see serious crevasses, but the skiing objectives has been selected based on information from earlier trips and there is not that much dodging we have to do. Amazingly no one drops in to a hole - thanks for the guides for that!

After we return to the ship we hoist anchor and start making our way North again. We reach 65* 15" degrees, and this is the furthest in south we get. The crossing of the Antarctic circle is not possible on this cruise, but maybe next time!

After sailing through the Lemaire Channel we get to see a spectacular show. A family of 5 Orcas, a.k.a. Killer Whales swim past the ship and we get to witness how these great creatures make their way towards the penguin colonies of the Peninsula to feed.

In the evening we get to visit a Adelié penguin colony on Danco Island in a beautiful sunset.





Day 8, Bluff island and festivities (8,4km, 688-1m)
Snowstorm. Holding pattern again in the morning. Air is full of snow and visibility near zero. But it only lasts through the morning and we get ashore finally. And what is it that we find? Pure Antarctic powder snow about foot deep. This is something that we did not anticipate at all and we skin up the long hill giggling and excited about the first run down. Well, actually the first descent is not that good, but later we get some really good runs in the deep and soft snow. So much fun!

Later in the afternoon we get back to the boat in order to catch some more excitement in form of the polar plunge. Yes, we get to dip into the Antarctic sea and yes, you bet it is cold water!

After the rush of powder skiing and polar plunge the day will end with the much awaited "White party of the white continent". Everyone has brought white costumes for the party and it's "party on, dude"!




Day 9, Half moon Bay (4,68km, 645m)
Last day on the continent. Ship has moved overnight to the South Shetland Islands as we will start our voyage back across the Drake in the evening. But before that we still get one day of skiing. We climb the steep and crevassed mountain sides with great snow conditions. Also here it has been snowing recently, so we get to do some good skiing in the fresh snow again. One time we need to return back from a bootback hike due to increased possibility of avalanche. This is actually the only time an avalanche is a concern. Few good runs and we are ready to head back to the boat.

We sail off in the evening and get to say goodbye to the continent enjoying a beautiful sunset with some magnificent icebergs.




Day 10 & 11, Drake Passage (1100km, +/- 17m)
Sail across the Drake passage is somewhat similar to our journey coming south. Eating, drinking, going through photos and videos and enjoying the presentations. Eventually the weather conditions deteriorate significantly and we get in the middle of hurricane class storm with wind speeds up to 65 knots. On our second night we wake up at 1.30am having lots of flying objects in our cabin. We have to secure all belongings and try to hold on to the bunk.

Next day we really get the best out of Drake with huge swells banging on the ship with extreme winds. Captain needs to adjust the course just to make the sailing bearable. Unfortunately this means that we will not have the opportunity to see Cape Horn.

Last night on the ship is sailing through the Beagle Channel back to port Ushuaia. Once we are finally back on solid ground we see the sister ship, Ocean endeavor, also a Quark ship. She has a huge hole on the port side. It turns out that she had hit an iceberg by the Peninsula earlier that week at 3.30am. It must have been scary as hell to hear the general alarm and put on the life vest and go on deck in the middle of the night. Luckily she made her way over the Drake safely, but it was a rude ending to that cruise. It could have been us!

Time to say goodbye to many new friends. Some fly out right of way and during the next day. We are staying in Ushuaia for three days enjoying the town and sights near by, like hiking in the Tierra del Fuego national park.

Finally the day of departure arrives and we start our journey back to home where we arrive in the evening of November 23rd.






There are not enough words to explain this trip and everything we got to experience. It has been really a journey of a lifetime! 

Thank you to all who were there and made this happen!

Mikko & Make




Adventure Partners on kasaamassa ryhmää seuraavalle etelmantereen reisulle syksyllä 2016. Jos hiihto tai lumikenkäily maailman viileimmissä ja villeimmissä maisemissa kiinnostaa niin ole yhteydessä make [at] adventurepartners.fi.