maanantai 4. joulukuuta 2017

Energiasta, nesteytyksestä ja korkeasta ilmanalasta...


Teksti: Teija
Kuvat: Make

Nyt vihdoin jatkoa aiempaan kirjoitukseeni  Puhtaus on puoliruokaa vuorillakin. Kuten moni muukin asia, niin ruoka ja juomatarpeet korkealla ovat myös yksilöllisiä. Toiset sairastuvat helpommin, toisilla on herkempi vatsa, toiset stressaavat enemmän jne. Joitain juttuja on kuitenkin vaikea todistaa vääriksi. 






Tavallinen toimistotyöläinen, joka lähtee Suomesta vuorille ja ohueen ilmanalaan, tarvitsee tarpeeksi aikaa korkealle sopeutumiseen. Se paljonko on tarpeeksi on myös yksilöllistä ja sen oppii kokemuksen kautta. Itse olen ainakin huomannut että vuosina, jolloin olen ollut paljon korkealla, elimistö muistaa sen ja sopeutuminen on tällöin helpompaa. Nöyryyttä tarvitaan joka kerta ohuessa ilmanalassa, sillä elimistömme saattaa hyvinkin reagoida korkeuteen eri tavoin eri reissuilla.




Olen huomannut että jo valmiiksi väsyneenä vuorireissulle lähtiessä sopeutuminenkin sujuu huonommin. Niin ja sanomattakin selvää että mitä paremmassa fyysisessä kunnossa olet, sen paremmin pystyt ohuessa ilmassakin toimimaan. Sun kunnosta leikataan tietty prosenttisiivu pois korkeassa ilmassa, ja mitä parempi se lähtötilanne on, sitä paremmin pärjäät korkeallakin. Tätä ei pidä sekoittaa siihen jos olet urpo ja lähdet seuraavaan korkeuteen ilman että olet sopeutunut edelliseen korkeuteen.




Etenkin isoilla vuorilla, tärkeää on tunnistaa kehon merkit siitä oletko jo sopeutunut ja valmis siirtymään seuraavaan korkeuteen. Syke on hyvä mittari sopeutumiseen, jos sydän hakkaa levossakin, tiedät että sopeutuminen on vielä kesken. Pääkipu on myös aina selvä merkki siitä että tarvitset aikaa sopeutumiseen. Jos et pysty nukkumaan, on selvää, että tarvitset lisää aikaa siinä korkeudessa sopeutumiseen. Nukkumisen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, sillä ilman unta et palaudu. Ja jos et palaudu, et pysy terveenä ja matka loppuu lyhyeen. 





Yksilöllistä on myös se paljonko juomaa ja ruokaa tarvitsee vuorella. Tämä on myös luonnollisesti henkilön koosta myös paljon kokemuksesta, tottumuksesta ja kunnosta kiinni. Jos menet mukavuusalueella, energian ja juoman tarve ei ole niin suuri. Yleensä toimistotyöläiselle vuoripäivät ovat rankkoja, joten silloin on tärkeää saada nestettä ja polttoainetta tarpeeksi. Kaikki uusi lisää stressiä ja myös energian kulutusta; uusi paikka, uusi korkeus jne. Eikä riitä että energiaa saa päivän jumpan kulutuksen verran, vaan sitä pitää saada myös palautumista varten osana valmistautumista seuraavaan päivään. Ja etenkin silloin jos ruokahalua ei ole, on erityisen tärkeää syödä. On tavanomaista että ruokahalu heikkenee korkealla, mutta syödä ja juoda pitää. Vaikkakin se voi olla vaikeaa syödä väkisin jos olet normioloissa tottunut rajoittamaan syömistä ja laskemaan kaloreita, ja kun kerrankin ei tee mieli syödä. Se on vaan sääntö numero yksi että vuorille ei lähdetä laihduttamaan vaan vuorilla pitää olla vahva. 




Lisäksi kylmyys, kuumuus ja kaikenlaiset itselle uudet, vieraat olosuhteet kuluttavat vielä enemmän. Kun polttoaine loppuu, loppuu myös meno. Se on saletti. Jos itsellä ei vielä ole kokemusta pahemmin, överit on aina paremmat kuin vajarit. Sekä energian että juoman suhteen ei kannata kauheasti vilkuilla viereisiin pöytiin. On aina niitä jotka pärjäävät yhdellä snickersillä ja puolella litralla vettä pitkän päivän, mutta turha luulla että olisit yksi heistä, etenkin jos olet toimistotyöläinen ja satunnainen vuorilla liikkuja. Silloin yleensä patukkaa pitää työntää naamariin yksi toisensa jälkeen. Ja juomahuollosta on huolehdittava koko ajan.








Itse olen huomannut että samaan paikkaan uudelleen mennessä energiaa ei tarvitse niin paljon. Stressin määrä on niin paljon vähempi kun tiedät jo mihin menet ja sinulla on kokemusta paikasta, korkeudesta jne. Tiedostamatta olet osannut huomioida useita asioita, jotka eka kerralla menivät ehkä pieleen. Olet usein paremmin valmistautunut reissuun, osaat arvioida energian tarpeenkin tiedostamatta paremmin. Toisella kerralla Aconcagualle mennessä keräsin pari kiloa läskiä varalle ennen reissua kylmiä kelejä varten. Eka Acon reissulla kun paino oli pudonnut ja koin etten ollut enää vahvimmassa iskussa kylmässä kelissä. No, harmikseni sitten toisella Aconcaguan reissulla paino ei tippunut yhtään, tuliaisena toin kotiin ne extrakilot takaisin. Sen jälkeen en ole nähnyt muutenkaan järkeväksi extrakilojen keräämistä ennen reissua ellei ole alipainoinen. Kyllä se effortti kannattaa pistää siihen reissua varten treenaamiseen. Fyysinen ja henkinen valmistautuminen kulkevat pitkälti käsi kädessä. Hyvässä fyysisessä kunnossa myös henkinen puoli on paremmassa hapessa. Pystyt ajattelemaan selkeämmin ja tekemään päätökset järkevämmin.   












torstai 21. syyskuuta 2017

Adventure Partners TransAlp Cycling – ALTO17


Teksti: Jukka Partanen
Kuvat: Topi Pulli ja Roni Partanen

Järjestyksessään 4 alppipyöräily suuntautui osin samoihin maisemiin kuin vuoden 2015 matka. Aloituspaikkana oli Allemont niminen kylä Oisansin laaksossa ja päätepisteenä Front Torinon läheisyydessä.

Aikaisempiin vuosiin verrattuna suurin muutos oli majapaikkojen väheneminen 4:ään ja ajopäivien vähentäminen kahdeksasta seitsemään. Lisäksi olimme järjestäneet pyörien kuljetuksen perävaunussa matkakohteeseen ja näin helpottaneet kuskien matkustamista kohteeseen.


Suunniteltu ”normaali” reitti sisälsi 15 luokiteltua ylämäkeä ja oli pituudeltaan 855 km.  Nousumetrejä reitillä oli vajaa 20000. Majoittuminen samassa hotellissa useamman yön mahdollisti vaihtoehtoiset reitit, joita monet hyödynsivätkin joko lyhentämällä tai pidentämällä päivää.

Ryhmän koko oli kokonaisuudessaan 25, joista kammenpyörittäjiä oli 23 ja huoltoautojen kuskeja 2.



Taulukko nousuista

Päivä
Nousut
Pituus
Vertikaalit
Prosentit
0
14,5
1290
8,9
1
13,2
1071
8,1
1
3,6
247
6,9
1
21,6
825
3,8
2
14,4
563
3,8
2
15,3
1003
6,5
3
27,5
1292
4,7
3
6
403
6,8
4
32,9
1371
4,2
4
17
1057
6,2
5
9,8
682
6,9
5
18,6
1694
9,1
5
9,1
472
5,2
6
12,8
947
7,4
6
19
950
5
7
40,5
1907
4,7

Päivä 1 – Alpe d’Huex, Col de Sarenne, La Berarde, pituus 125 km, nousua 3000 m

Osa ryhmää oli ennättänyt käydä katselemassa maisemia jo saapumispäivänä, mutta varsinainen ajelu alkoi sunnuntaina. Ohjelmassa oli heti alkuun varsinainen pyöräilyn legenda Alpe d’Huez. Ensimmäiset pari kilometriä karisti pahimmat menohalut heti alkuun. Sen jälkeen nousu jatkui tasaisesti 8-9 % nousukulmalla. 21 neulansilmämutkaa myöhemmin virallinen osuus noususta päättyy Alpe d’Huezin kylään. Ajettavaa tietä jatkuu kuitenkin siitä eteenpäin useampaan eri suuntaan. Meidän reitti jatkui kohti Col de Sarennea, joka on ajettu Tourilla vähintään kerran. Tie Sarennelle oli rauhallisempi ja kapeampi kuin Alpe d’Huez. Tosin liikennettä syyskuun alun sunnuntaina oli muutenkin vähän. Sarennelta alas oli edessä ensimmäinen lasku eikä tien pinta laskun yläosassa suinkaan ollut ihan optimaalinen. Sarennen kautta kiertäminen on kuitenkin todella suositeltavaa. 

Osa ryhmää kurvaili alhaalta suoraan kohti hotellia ja muut jäljellä olevat La Berardeen. Matkaa tien päähän oli noin 26 km ja nousua vajaa 1000 m. Matkalle mahtui muutama tiukempi penkka. Maisemat olivat todella upeat ja tie rauhallinen.

Pro-ryhmä päätti tempaista heti alkuun eikä osallistunut vakioreitille. Kimmo, Tapsa, Teemu, Jouni, Tuomas ja Kati ajoivat Marmotten 187 km ja yli 5000 nousumetriä sisältäen Col du Glandon, Col du Telegraph, Col du Galibier ja Alpe d’Huez. Nopeimmat ajoivat kierroksen reiluun 8 tuntiin. Chapeau!!



Päivä 2 – Col de la Morte, Col d’Ornon, 100 km, 2000 m

Päivän reitti oli numeroiden valossa hieman kevyempi kuin edellinen. Hotellilta lasketeltiin mukavaa vauhti 20 km kohti Grenoblea. Sen jälkeen kurvattiin jyrkästi vasempaan ja keskinopeus rupesi nopeasti laskemaan. La Morte kiipeää ylös laaksosta vuorenrinteessä kohti ylhäällä olevaa hiihtokeskusta 15 km ja nousua kertyy hieman yli 1000. Nousu on ajettu vain kahteen kertaan Tourilla, mutta tien puolesta voisi kyllä olla useamminkin. Tie on upea neulansilmämutkineen ja maisemineen. Kumpuilevan laskun ja lyhyen tasamaan jälkeen alkoi Col d’Ornon, mikä oli ohjelmassa tämän vuoden Tourilla. Edellisen päivän rasitus ja lämmin ilma saivat 4 % nousun tuntumaan raskaalta. Laskussa alas kohti Oisansin laaksoa oli tarjolla kevytjalkaisille lisäoptioina Oullesin ja Villard Reymondin pistot, joita jotkut hyödynsivätkin.







Päivä 3 – Col de Croix de Fer, Col du Mollard 121 km, 3100 m

Oli aika jättää taaksemme erinomainen pyöräilyhotelli La Douce Montagne. Edessä oli siirtyminen Mauriennen laaksoon rautaristin solan kautta. Pituutta mäellä on 27,5 km ja keskimääräinen nousu 4,7 %. Nousukulma antaa aika tavalla väärän kuvan nousun vaativuudesta. Matkalla on 2 laskua ja ensimmäisen laskun jälkeen nousu jatkuu välittömästi yli 10 % kulmalla muutaman kilometrin matkan. Tämän hikeä pintaan nostavan jakson jälkeen tie nousi Lac de Grand Maison patojärvelle ja maisemat olivat upeat.

Lasku alas Mauriennen laaksoon ajettiin tällä kertaa Col du Mollardin (6 km, 403 m) kautta. Loputtomalta tuntuvien serpentiinimutkien jälkeen olimme laaksossa, josta edessä oli n. 50 km yhtämittaista ja vaihtelevaa nousua kohti Lanslebourgia ja seuraavaa hotelliamme.

Kevytjalkaiset tekivät tällekin päivälle ylimääräisen kierroksen ajamalla Lacets de Montvernierin serpentiinit ylös ja kiertäen yläkautta takaisin varsinaiselle reitille.







Päivä 4 – Col de l’Iseran, 94 km, 2576 m

Sää oli suosinut tähän mennessä pyöräilyä täydellisesti. Ensimmäistä kertaa oli hieman enemmän pilviä taivaalla, mutta onneksi ei sadetta ollut kuitenkaan tiedossa. Kylän korkeus on reilu 1500 m ja edessä oli reilu 30 km nousua kohti Euroopan korkeinta päällystettyä solaa Col de l’Iserania (2764 m).  Tie jyrkkeni heti Lanslevillardin kylän jälkeen muutamaksi kilometriksi, jonka jälkeen tuli pidempi muutaman prosentin osuus ennen Bonneval-Sur-Arc kylää. Tästä alkoi varsin vaihteleva 13 km loppunousu, jossa nousukulma vaihteli reilun 10 % ja muutaman prosentin välillä ollen tosin pääosin varsin jyrkkää. Maisemat olivat jälleen kerran vaikuttavat.

Osa ryhmää jatkoi matkaa alas Val d’Isereen ja siitäkin eteenpäin nousten Tignesin hiihtokeskukseen ennen paluuta takaisin Iseranin topin kautta hotellille.






Päivä 5 – Col du Mont Cenis, Colle delle Finestre, Sestriere 134 km, 3445 m

Edessä oli siirtyminen Italiaan. Se tapahtui Mont Cenisin solan kautta. Nousu solaan oli melko tasaista 7% 10 km matkan. Ylhäällä avautui upeat maisemat Lac du Mont Cenisille. Lähtö oli sen verran aikainen, että ilma ei ollut vielä ehtinyt lämmetä eikä maisemia jääty ihailemaan pakollisia kuvaustaukoja pidempään. Lasku alas Susan laaksoon oli hyväpintaista tietä ja sitä oli ilo ajella reilun 20  km matkan.

Osalle ryhmää tämä riitti päivän etapiksi, mutta suurin joukko suuntasi Susasta ylös kohti Colle delle Finestreä (=ikkuna helvetin ja taivaan välissä). Tämä mäki oli pitkään ollut melko tuntematon, mutta siitä tuli hetkessä legendaarinen vuoden 2005 Girossa, kun Finestre ajettiin ensimmäisen kerran ja Paolo Savoldelli ja Gilberto Simoni taistelivat Giron voitosta. Nousun tekee haastavaksi jo pelkästään se, että se on 18,6 km pitkä keskijyrkkyydeltään 9,1 %. Viimeiset 7 km ovat vielä hiekkatietä. Girossa hiekka oli tasoitettu ja kovetettu, mutta nyt se oli varsin pehmeää maastoautojen jäljiltä. Parasta ajolinjaa sai koko ajan hakea ja sen takia nousun vaativuutta ei oikein ehtinyt tajuta ennen kuin vasta ylhäällä.  Hiekkatie päättyy nousun laella ja siitä eteenpäin oli varsin mukava lasketella päällystettyä tietä alas. Muutaman kilometrin jälkeen oli laskussa kiva kahvila, jossa tytöt kyselivät hieman huolestuneina, että onko meitä tulossa enemmänkin. Edellisenä päivänä siellä oli vieraillut 120 Turin-Nice ajon osallistujaa!

Lyhin tie laaksosta takaisin Susaan ja seuraavaan hotellimme kulki Sestrieren kautta. Nousu hiihtokeskukseen ei ollut numeroiden mukaan kovin vaativa, mutta Finestren rasitukset alkoivat tuntua jaloissa.










Päivä 6 – Colle del Lys, Lago di Malciaussia, 140 km, 2460 m

Susassa vietimme vain yhden yön ja jatkoimme seuraavana päivänä matkaa syvemmälle Piemontin alueelle Front nimiseen kylään. Tämän välin olisi varmasti pystynyt ajamaan tasamaaetappina, mutta reitti oli piirretty ylittämään Lysin solan ja sen jälkeen tekemään vielä piston Malciaussian järvelle. Tiet olivat rauhalliset eikä päivän aikana ei juuri autoja kohdattu. Ensimmäinen nousu oli pituudeltaan vajaat 13 km ja noustavaa oli 1000 m. Laskussa tien pinta ei ollut ihan parhaimmasta päästä.  Malciaussian järvikäynnin pystyi jättämään tekemättä. Ne, jotka sinne ajoivat, olivat varmasti tyytyväisiä. Pituutta nousulle oli 19 km ja noustavaa 950 m. Nousukulma ei suinkaan ollut ihan tasainen, sillä lopussa oli muutama varsin tiukka penkka. Ilmeisesti Italialaisissa liikennemerkeissä 12 % on isoin mahdollinen lukema. Garmin kyllä näytti välillä 20 % lukemia.








Päivä 7 – Colle del Nivolet 142 km, 2800 m

”It’s hard, very hard” luonnehtii paikallinen pyöräilyopas uusimmassa Cyclistissä Colle del Nivoletia, joka oli meillä ohjelmassa viimeisenä ajopäivänä. Tiedossa oli hotellilta 71 km ylämäkeä ja sen perään saman verran alamäkeä. Suurin jännityksen aihe oli sää, joka ennusteen mukaan muuttuisi päivän aikana sateiseksi. Liikkeellelähtö ajoitettiin mahdollisimman aikaiseksi heti aamupalan jälkeen, jotta ylös ehdittäisiin ennen sateen tuloa. Osalle tämä onnistui ja osalle ei! Nousu alkaa varsinaisesti Locanasta, josta matkaa huipulle on 40 km. Matkalla on 3,5 km pituinen tunneli, joka oli tarkoitus ohittaa ylöspäin mentäessä vanhaa tietä pitkin. Maansortuma oli kuitenkin tukkinut tien niin, että tämä ohitusmahdollisuus ei enää ollut hyödynnettävissä. Tunneli osoittautui kuitenkin varsin mukavaksi, sillä tienpinta ja valaistus olivat hyviä eikä muuta liikennettä juuri ollut. Nousu jyrkkenee huomattavasti muutama kilometri tunnelin jälkeen Ceresole Realessa. Tie jatkuu kapeana ja hyväpintaisena koko matkan huipulle asti. Friebe kuvailee näkymää Grand Paradison luonnonpuistossa ”Colle del Nivolet is about as close as you’ll get to heaven on earth”. Varmasti näin olisi ollutkin, jos olisimme nähneet jotain. Sade alkoi juuri hupuille päästyämme ja laskusta alas tuli varsin eeppinen. Kuivan tunnelin olisi suonut jatkuvan pidempäänkin!






Yhteenvetona

Pientä jännitystä oli ilmassa etukäteen, sillä monta asiaa oli uudistettu sitten edellisten vuosien. Perävaunun vuokraaminen ja pyörien kuljetus Suomesta osoittautui hyväksi ratkaisuksi.  Pyörät saatiin vaivattomasti kohteeseen (ainakin pyöräilijöiden mielestä) ja perävaunua pystyttiin hyödyntämään perillä matkatavaroiden siirtämiseen majapaikan vaihtopäivinä. Isona miinuksena oli toki se, että IsoLasse ei ollut enää mukana huoltoautona. Osanottajamäärän lisäämisen seurauksena teknisten ja muiden haavereiden todennäköisyys kasvaa, mutta jälleen kerran selvisimme varsin vähällä. Flunssa taisi olla suurin ajamattomien kilometrien syy.  

Ensi vuoden reissun suunnittelu on jo alkanut ja suurella todennäköisyydellä ajelemme Pyreneiden maisemissa. Tunnettuja ja tuntemattomia nousuja riittää. Ohjelmassa tullee olemaan ainakin Tourmalet, Col du Aubisque, Hautacam, Luz Ardiden ja Col de Peyresourde. Näiden lisäksi varmasti reitille osuu paljon muita mukavia mäkiä. Jos haluat olla ensimmäisten joukossa varaamassa matkaa, laita yhteystietosi osoitteeseen outofoffice [at] adventurepartners.fi



Sanottua

Mikko Hämäläinen - “ALTO17 oli kokonaisuutena onnistunut paketti, jossa oli hyvin otettu huomioon eritasoiset ajajat. Reittivaihtoehtoja oli suunniteltu jokaiselle päivälle vähintään kaksi, mistä pystyi valitsemaan itselleen päivän kunnon mukaan sopivimman. Kun huoltokin pelasi ajopäivien aikana moitteitta, niin ajajana oli helppoa keskittyä vain oleelliseen, eli pyöräilyyn älyttömän hienoissa maisemissa!”

Kati Jokio – ”Voin vaan suositella reissua,  matkaan hyvää huumoria ja nutellaa ni tiukemmillaki välityksillä pääsee mäet ylös. ”

Jouni Väinölä – ” Mulle reissun merkittävimmät asiat oli, että pääsi vaivattomasti tutustumaan itselleni aiemmin tuntemattomiin alueisiin, kun käytännön järjestelyt ja reittien suunnittelut oli valmiiksi hoidettu. Ja toisena merkittävänä asiana huoltoautojen  mukanaolo, joka mahdollisti pitkät ja korkeallakin käyvät päiväetapit myös viileällä ja kostealla kelillä. Itselleni myös hieno tapa tutustua uusiin samanhenkisiin(kin) 😄 ihmisiin. Kokonaisuutena erittäin hieno reissu!”



tiistai 12. syyskuuta 2017

Jääkiipeilyä ja koskimelontaa suurkaupungissa


Teksti ja kuvat: Pekka Pakkanen





Läpällähän se lähti niinkun nämä hommat nyt yleensäkin. Yllätysviikonloppumatkalle Lontooseen avautui mahdollisuus keksiä jotain omaa ohjelmaa. Olin joitain vuosia sitten loppukesän jääkiipeilypoltteissa jäädytellyt kaikenkokoisia jääpusseja ja pesuainepulloja ullakkokiipeilyyn ja haaveillut jonkin jääseinäisen pakastinhuoneen löytämisestä. Googlettamalla varmentui epämääräinen muistikuva lontoolaisen urheiluliikkeen takahuoneeseen rakennetusta jääkiipeilypakastimesta. Koko homman typeryydelle naureskellessa varasin samoilla lämmöillä seuraavalle päivälle ajan Lontoon olympialaisia varten rakennetulle koskimelontaradalle. Varausten jälkeen jäin pohtimaan kumpi on vielä typerämpää: jäädyttää vettä seinälle keskellä helteistä suurkaupunkia vai pumpata sitä kymmeniä tuhansia kuutioita päivässä ylämäkeen.


Kiinteä vesi




Vertical Chill on toiminut 30 vuotta Ellis Brigham -urheiluliikkeen takaosaan rakennetussa pakastinhuoneessa. Seinä on 7-8 metriä korkea ja siihen on liikkeen puolelta kahdesta kerroksesta katseluikkuna. Näky on kuin suoraan Seaworldistä. Isojen ikkunoiden takana avautuu lainattu maisema, jota asuttaa täysin oma biotyyppinsä. Tämän akvaarion talvimaisemassa rimpuilevat toppa-asuiset yläköysittelijät.


Kiipeilyoppaaksi asettui eteläespanjalainen Nacho, joka listasi pelisäännöt asiallisen vankalla ammattitaidolla. Tunnin kiipeilyvuoron mittaan tunnelma muuttui nopeasti asiakas - ohjaaja -suhteesta kahden jäästä innostuneen kaveruksen intoiluksi, hekotteluksi ja mielikuvituksen rajoja koettelevaksi reittivariaatioiden pohtimiseksi. Touhu ei juuri eronnut Pirunkalliolla vietetyistä riemukkaista sessioista, joissa pohditaan miten vaikeasti voisi tehdä helppoja asioita. Jää tuntui juuri niin hyvältä kuin jää tuntuu. Aluksi säästelin poikien suurella vaivalla aikaansaamaa jäätä hookailemalla syviksi hakatuista rei'istä, mutta Nachon innoittamana uskalsin lopulta takoa sileää jäätä sielun kyllyydestä. Sitä varten sitä kuulemma jäädytetään. Kiipeilyn makuun päästyä lasin takainen ulkomaailma pällistelijöineen unohtui täysin. Ainut häiritsevä tekijä oli katon tuuletin, joka hyrähti säännöllisin väliajoin käyntiin testaamaan tärykalvojen sietokykyä.


Tunnin päätteksi hakkuja oli puristettu siihen malliin etteivät kädet pysyneet ylhäällä, lainatoppatakki oli umpihiessä ja fiilikset aivan kympissä.







Valkoinen vesi


Liikkuminen Lontoossa on selkeästi aivan oma lukunsa. Sveitsiläisen rautatiejärjestelmän sekunnintarkan toiminnan hemmottelemana en osannut arvata, että joku voisi ihan vaan vittuillakseen kiivetä aseman sähkönjohtimiin ja halvaannuttaa puolet kaupungin kiskoliikenteestä.



Saavuin koskimelontakeskukseen niin myöhässä ettei vesielementtiin juuri totuteltu. Kylmiltään vaan kajakkihissin ja pää edellä sinänsä helpolle mutta kohtuullisen nopealle radalle. Muutaman ensimmäisen loopin aikana paljastui, ettei reitin haasteena ollut  liikkuva vesi vaan muut melojat. Kaveria puski puoliholtittomasti kainaloon oikealta ja vasemmalta. Välillä olo oli kuin koskessa pelattavassa rugbymatsissa. Kapeahkolle reitille ei mahtunut montaa laskulinjaa, joten muutamaa liiviinmelojaa joutui valitettavasti avittamaan uimahommiin siirtymisessä. Onneksi koskiluupin päätteenä oli iso allas uimareiden ja varusteiden keräilyyn.



Muutaman sadan metrin reitillä oli reilu kymmenkunta pienehköä honttoa eli murtuvaa pitävähköä aaltoa muttei yhtään varsinaista surffiaaltoa. Melontaopas Rob kertoi silmät kiiluen siitä, miten hän viettää kaiken vapaa-aikansakin keskuksen aallolla ja antoi hyviä vinkkejä napsiessamme akanvirtoja ja lossaillessamme virran poikki. Varattu tunti oli ohi ennekuin ehdimme olympiaradan oikeaan koskeen asti. Ehkä ihan hyvä niin, koska tuntuma oli ollut hätäisestä lähdöstä alkaen sitä sun tätä. Läpsimme yläfemmat, sovimme palaavamme uudestaan asiaan ja Rob lähti juoksemaan kohti seuraavaa asiakasta.





Tämän jälkeen oli aikaa tutustua paikkaan. Olympiaradalla meloivat raftiporukat ja koskimelojat iloisena sekamelskana. Meno näytti todella hauskalta ja vauhdikkaalta. Vertikaalia oli hyvän näköinen määrä, koski jatkui pudotusten, aaltojunien ja pikku altaiden jatkuvana sarjana. Jokaisen altaan kohdalla oli turvamies varmistamassa heittoköyden kanssa. Täällä palaisi helposti pitkiäkin aikoja turvallisen vakioiduissa olosuhteissa liikeratoja hakiessa.


Kieli poskella lähtenyt ajatus mennä Lontooseen laskemaan koskea ja jääkiipeilemään ei loppupeleissä ollut niinkään typerä. Kummassakin lajissa pääsi tekemisen makuun siinä määrin, että ympäristö unohtui hetkeksi täysin. Kummankin päivän opasjannut edustivat sitä kliseisistä jenkkielokuvista tuttua mantraa ulkoilmaihmisistä, jotka ovat yhtä intomielistä heimoa lajista ja kontekstista huolimatta. Nachon naama loisti kellarikylmiössä lapsen riemua saatuani yhdessä pohtimamme draikkaliikkeen onnistumaan ja Rob tuuletti kuin ratkaisumaalin jälkeen nostettuani eskimon betonikaukalon kajakkisopan keskeltä. Elämyksissä onkin monasti enemmän kyse yhdessä tsemppaamisesta kuin fotogeneettisestä suorittamisesta.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Puhtaus on puoliruokaa - vuorillakin


Teksti: Teija Laukka
Kuvat: Make Mellanen, Kaisa Häyrynen

Kirjoittaminen on minusta mukavaa ja terapeuttista, joten on vaikea ymmärtää miksi blogitan niin harvoin. Nyt pitkän päivän päätteeksi hemmottelen itseäni kirjoittamalla tällaisesta isojen poikien mielestä varmastikin nössöilystä kuten puhtaudesta vuorilla. En kysy keneltäkään lupaa saanko kirjoittaa, ja päätän tässä onsightina että teen ihan kolmen kirjoituksen sarjan vuorillaliikkujan arjesta. Toinen osa on energiasta & nesteytyksestä ja kolmas sitten kaikesta muusta nössöstä. Kuten vaikkapa levosta, stressittömyydestä, mielen rauhasta ja pienistä asioista nauttimisesta. Mutta asiaan... ei tässä ole koko yötä aikaa kirjoittaa..



 
Saan usein kysymyksiä hygieniaan liittyen vuorireissuilla. Olen otettu kun ihmiset uskaltavat lähestyä ja tulla kysymään vaikka että miten siellä jäätiköllä käydään pissalla? tai että miten siellä vuoristomajalla ollaan viikko ilman suihkua tai isommalla reissulla jopa kuukausi? No pissalla käydään jäätiköllä vaikka niin että sanotaan että täällä on naisten vessa, voitteko katsoa muualle. Papereita ei jätetä sinne jäätikölle sitten. Jos paperia käyttää, sitä varten on minigrip pussi, missä ne säilötään kunnes saa roskikseen.

Mä voin sanoa ihan suoraan että olen supertarkka hygeniasta vuorireissuilla. Uskon että tuo on oikeasti ainoa syy miksi en ole se joka yleensä kaatuu vatsatautiin tai muuhun kulkutautiin. Näen paljon vaivaa sen eteen että saan olla puhdas myös vuorilla. Kehotan myös muita käyttämään ahkerasti käsidesiä, savetteja, ja ennen kaikkea peseytymään purossa, järvessä tai tietenkin juoksevalla vedellä aina kuin mahdollista. Ja kun isoa määrää alusvaatteita ei yleensä pysty kantamaan mukana, pikkuhousunsuojien käyttö on ihan must, kuka nyt haluaisi vaeltaa päivästä toiseen likaisissa pikkuhousuissa? En minä ainakaan.

Toki puhtaudesta huolehtimiseen vaikuttaa paljon se millaisella vuorireissulla olet. Ja ennen kaikkea missä yövyt. Jos majoitut alppihyteillä tai leireissä, missä on roskahuolto, voit huokaista helpotuksesta. Silloin sinun ei tarvitse kantaa kaikkia käytettyjä savetteja ja vauvanpepunpyyhkeitä tai paperia mukanasi.  Mitä pidempi reissu, alkeellisemmat perusleirit, pidemmät kököilyt yläleireissä asettavat tietysti puhtaana olemisellekin haasteita. Yläleireistä & majoista joissa roskahuoltoa ei ole, kaikki on kannettava itse alas. Joten silloin savetteja käytetään säästeliäämmin. Kuitenkin, vuorireissuilla on aina aikaa. Eli puhtaana oleminen ei ole koskaan ajasta kiinni, vaan se on viitselijäisyydestä kiinni. Ja siitä kuinka paljon jaksat kantaa rinkassa puhtaanapito-välineitä ylös ja alas.



Vaikka itsekin odotan vuorelta alas tullessa suihkua, yleensä pärjäisin hetken vielä ilmankin. Huomasin tämän pari vuotta sitten kun palasimme Kazakstanista Khan Tengriltä sivistyksen pariin hotellihuoneeseen, ja tajusin että ei mulla ole mikään kiire suihkuun. Vietimme perusleirissä ( mikä oli sinänsä alkeellinen) paljon aikaa peukaloita pyöritellen. Eli minulla oli hyvin aikaa lahjoa keittiöhenkilökuntaa niin että sain kuumaa vettä pesuvedeksi. Hiukset pesen vain silloin kun on lämmin päivä ettei vaan vilustu. Niin, ja kun telttakaveri alkoi haista, niin pesin jopa hänen merinovillapaidat ihan oman mukavuuteni vuoksi. Merinot on aivan ihania vaatteita mutta se on melkoinen myytti etteivät ne haisisi ( etenkin miesten käytössä). On todella kiusallinen asia jos joudut jakamaan teltan ventovieraan haisulin kanssa. Minulla teltassa oli puoliso, joten pyykin pesu sujui kuin kotona, kun sielläkin hoidan pyykkihuollon.

Normaalirutiinini on että putsaan jalat aina ensimmäiseksi päivän jälkeen. Tämä tarkoittaa että laitan hieman käsidesiä savettiin ja putsaan varpaiden välit huolella ja samalla tarkastan jalkojen kunnon. Mahdolliset rakonalut saavat rakkolaastarin hyvissä ajoin. Sitten annan mielelläni ilmakylpyä jaloille hetkeksi, ja laitan puhtaat sukat jalkaan. Toki nämä puhtaat sukat on suhteellinen käsite kun yleensä menen kaksien sukkien taktiikalla. Kuitenkin, tärkeää on että päivän käytössä olleet sukat otetaan jalasta kuivumaan ja hemmotellaan jalkoja kuivilla sukilla.



 
Kyllä, minultakin löytyy se luxus-asia varusteistani, ja se on mikäs muukaan kuin pienenpieni silmänympärysvoide. Olenhan sentään kosmetologin tytär, joten ei ihonhoitoa voi vuorillakaan täysin unohtaa. Muutoin meikkipussistani löytyy pieni aurinkorasva 50 suojakertoimella, jossa mielellään huulirasva samassa sekä hammasharja ja hammastahna. Eli ei kauheasti kannettavaa. Ihonhoitoon liittyen olen sitä mieltä että me ihmiset pesemme itseämme ihan liikaa normaalissa arjessa, ja siitä syystä ihomme kuivuu ja menetämme ihon omaa rasvaa. Vuorilla emme ole saasteiden keskellä, joten ei se ole niin vakavaa että emme pääse hinkkaamaan kasvojamme tai kehoamme vedellä ja muulla. Tärkeintä on pitää puhtaana ne tietyt paikat kehosta. Siihen mä ainakin uskon että silleen pysyy terveenä. Hampaat on hyvä pestä aamuin illoin kuten kotioloissakin. Silloin nukutkin paremmin.



Ei mennyt kauan tässä jutussa - ei ole kummoinen mutta ehkä sait napattua jotain vinkkejä. Kotisohva reklamoi heti tästä minun syndroomasta viitatessani isoihin poikiin, joita ei oikeasti ole. Isot pojat kun ovat heikon itsetunnon omaavan naisbloggarin mielikuvitushenkilöitä. Oli miten oli mut mä tykkään puhua isoista pojista...

Hyvää yötä ja kauniita unia
Terkuin
Teija



perjantai 12. toukokuuta 2017

Jäämies Ötzin jalanjäljissä – Vent verkehrte Rundtour


Teksti: Miia Fohlin
Kuvat: Toni ja Miia Fohlin

Alpeilla on lukuisia jo klassikoiksi muodostuineita ski toureja Chamonix-Zermatt –ski tourin lisäksi. Tässä yksi vaihtoehto Ötztalissa Itävallassa, jos haluaa hiihdellä ei-niin-tallattuja polkuja. Me teimme tourin maalikuussa paikallisen, erittäin hyvän oppaan, Kilian Scheiberin, opastamana. Vent Rundtouria pidetään Itävallan haute-routena, ja siitä on muutamia eri versioita, joista yleisimmät kestävät viisi päivää. Me humppasimme vastavirtaan tuon viiden päivän verran, pisimmän version ollessa kahdeksan päivää totista humppaa päivästä toiseen.

1. Hutte häämöttää

2. Vernagt-Hutte 2.755m

3. Eikun ylöspäin


Päivä 1: Vent – Vernagt-Hütte

Ensimmäiseksi yöksi Kilian oli buukannut meille punkat Vernagt-Hüttelta, jonka korkeus on noin 2.755 metriä. Sinne voi toki hiihdellä suoraan Ventin kyliltäkin mutta silloin valitsee todellisen langlaufin pitkin Platteibergin eteläisiä rinteitä. Kartasta katsomalla reitti näyttää yhdeltä pitkältä traversilta, joka tuo hissukseen ylös vähän alle 900 metrin verran. Kilsoissa kyse on ehkä noin kahdeksan kilometrin ”murtsikasta”.

Me valitsimme tästä syystä vähän vaihtelevamman reitin muutamalla hyvällä laskulla ja nousimme ensin Ventin hisseillä ylös reiluun 2.600 metriin, mistä laskimme pikkunyppäisyn alaspäin, laitoimme skinit pohjaan ja lähdimme humppaamaan kohti Breslauer Hütteä. Sen tietämillä käänsimme kokan kohti luodetta ja nousimme Mitterkarin laaksoa pitkin pienen Seekogelin huipulle reiluun 2.900 metriin. Siellä nipsnaps skinit veks ja sivakat alamäkeen muutamat sata korkeuserometriä aina välillä traversaten ja länteen pitäytyen kohti Plattei Kogelin itäseinää, jonka alla taas vaihto. Nousu oli suht viettävä ja korkeuseroa tälläkin kertaa tuli kolmisensataa metriä. Noin 3.000 metrin korkeudessa oli jälleen vaihto laskumoodiin ja luvassa taas länteen traversaavaa menoa, aina välillä pitempiä pätkiä tiputellen Platteibergin selän ympäri perusnousu-uralle noin 2.500 metrin korkeuteen. Sieltä näki jo ylös Vernagt-Hüttelle, minne oli enää yksi pieni murtsika ja viimeinen kolmisatametrinen vähän viettävämpää mäkeä.

Vernagt-Hütte on oiva paikka, jos haluaa tehdä yhdeltä ja samalta hütteltä useampia huippuja. Vaihtoehtoja on lukuisia aina Wildspitzestä Fluchtkogeliin ja Vernagtfernerin monista yli 3.500 metriä korkeista huipuista Guslarspitzeen. Toisaalta hütte on aika iso, eikä ihan niin kotoisa kuin pienemmät kaverinsa. Ruoka, etenkin struudeli, on kuitenkin hyvää ja henkilökunta mitä mainiointa! Hütten, niin kuin monen muunkin hütten, omistaa DAV ja tällä kertaa Würzburgin osasto.

4. Wildspitze

5. Huippuharjanne

6. Vaihto laskumoodiin


Päivä 2: Vernagt-Hütte – Hochvernagt Spitze – Vernagt-Hütte – Guslarspitze – Hochjoch Hospiz

Pojat, eli Kiltsu, Toni ja Janne, hiihtivät toisena aamupäivänä Vernagtfernerin ylös Hochvernagt Spitzelle (3.539m) minun potiessa polveani ja juodessa kahvia sekä syödessä struudelia majalla. Kyse oli noin 800 metrin noususta ja vastaavasti laskusta noin viiden kilometrin matkalla. Jäätikkö oli loiva loppua lukuun ottamatta ja railot hyvin ummessa. Loppunousu toppiin ja huippuharjanne ovat erittäin ilmavat ja tarkkuutta vaativat, sillä ladun vierestä on parisataa metriä 60-asteista feissiä alas jäätikölle. Lasku alas on erinomainen ja loivalta tuntunut loppuosakin antaa kunnon vauhdit, kun on lääniä, jolla vetää.

Majalla pidetyn lounastauon jälkeen heitimme taas reput selkään ja aloitimme humpan kohti Mittlerer Guslarspitzeä, joka on myös ylityspaikka (3.126m) matkalla takaisin Rofenin laakson ja Hochjoch Hospiz –hüttelle, jonka korkeus on 2.412 metriä. Nousu on melko lyhyt, vain noin 400 korkeusmetriä, mutta loppu on jyrkkä ja vähän tasapainoa ja tarkkuutta vaativaa kivikikkailua, jossa ei halua kaatua eli käytännössä tippua, ja lopussa sen verran haasteellista, että piti ottaa sukset kantoon. Jääraudat ja vähintäänkin hankiraudat tulevat ihan tarpeeseen. Mittlerer Guslarspitzeltä on oivat näkymät eri huipuille, joille Vernagtin puolelta on mahdollista sivakoida.

Lasku alas Hochjochille oli viettävää alkua lukuun ottamatta loivaa kevätlojottelua ja kivien väistelyä. Loppua kohden lumi tosin muuttui liisteriksi, mikä oli ehkä vähän kiusallista kipeälle polvelle. Alas kuitenkin päästiin ilman suurempia kommelluksia. Hochjochin hüttekin on DAVin omistuksessa, ja tällä kertaa Berliinin osaston. Hochjoch on superviihtyisä, suht pieni ja miellyttävä ja mikä tärkeintä, hyvät on struudelit sielläkin.

7. Humppaa

8. Kohti Guslarspitzeä

9. Kivempi kävellä ja kantaa


Päivä 3: Hochjoch Hospiz – Gepatschferner – Hochjoch Hospiz

Minä jatkoin kahvinjuontia ja struudelin syöntiä polven ollessa ”hieman epäkunnossa”, joten pojat hilpaisivat päivärundina Kesselwandferneriä pitkin Gepatschfernerille noin 3.200 metriin ja alas. Lasku alas oli huippuhienoa firniä, joten vähänkös harmitti, etten ollut mukana. Gepatschferner on Itävallan toiseksi suurin jäätikkö noin 17km2:n pinta-alallansa.

Sukset veimme päivän päätteeksi alas depositiin sillalle, joka ylittää Rofenin laaksoon laskevan Hintereisferneriltä tulevan joen. Näin ei seuraavana aamuna tarvitsisi kekkuloida reppujen, suksien ja sauvojen kanssa Hochjochilta alas sillalle vievää kivikkoista puoliferrattaa monokkelit jalassa. Riittäisi, että selvittäisi kyseisen rastin ihan vain itsensä ja reppunsa kanssa. Siinäkin tekemistä ihan kylliksi, sano.

10. Hochjoch Hospiz 2.412m


Päivä 4: Hochjoch Hospiz – Hauslab Joch – Ötzi Fundstelle – Martin Busch Hütte

Neljäntenä päivänä suunta oli pitkälti etelään koko nousun ajan Hauslab Jochille (3.279m) asti, mistä kurvattiin lounaaseen katsastamaan minun retkeni kohokohta, Ötzin löytöpaikka, ja edelleen alas itä-koilliseen Martin Busch Hüttelle 2.501 metriin. Päivä oli tourin pisimpiä kilometreissä, joskaan ei nousumetreissä mitattuna. Pitkäksi nousun teki Hauslab Jochille johtava jäätikkö, joka tuntui kestävän iäisyyden. Tilannetta ei helpottanut se, että jäätikön ylitys tehtiin sen sortin hernerokkasumussa, ettei aina tiennyt, onko ylä- vai alamäessä. Siinä kohdin hiihdellessä oli ihan kiva, että oli paikallinen, erittäin kokenut opas mukana. Siinä alkaa olla gepsit ja kartat melko lailla hyödyttämiä, jos täytyy löytää harjanteelta muutaman metrin tarkkuudella se kohta, josta lähdetään tiputtamaan alas. Ja sekin tieto, mitä kartoista ei aukea, on laskun erikoinen alku, jossa pitää traversata varsin jyrkähköä feissiä kivipantojen välistä ”saarekkeelta toiselle”, jotta päätyy jatkuvamman laskureitin päälle.

11. Parit Chamit

Hauslabin passolta laskimme ensin siis alas muutama sata korkeuserometriä puikkelehtien kivikoiden välissä, jolloin viimeinenkin suuntavaisto meinasi hävitä. Yhtäkkiä sumusta ilmestyi eteemme noin kolme metriä korkea kivipaasi, ja kas, olimme tulla tupsahtaneet kuin ankat sumusta suoraan Ötzin monumentille. Kivipaasi ei kuitenkaan ole se oikea paikka, josta Ötzi löydettiin, vaan se sijaitsee noin 70 metriä muistomerkiltä korkeuskäyrää seuraten koilliseen. Siellä oli tietenkin aivan pakko käydä ottamassa pakolliset valokuvat, vaikka näkyvyys olikin vain pari metriä. Voi vain arvata, miten hyviä niistä kuvista tuli;) Mutta minkäs sitä (yhteiskunta)maantieteilijä itselleen voi, kun on ihmiskunnan historian kannalta näinkin merkittävästä löydöstä kyse! Itse löytöpaikka, jos saan siitä vielä höpistä, on kalliopantojen väliin jäävä painanne, joka on täyttynyt lumella, ja aikoinaan toki jäällä, ja joka on alkanut hiljalleen sulaa pois. Kilianin mukaan painanteessa on usein lunta kesälläkin juuri sen kupinomaisen muodon vuoksi ja näin ollen on mahdollista, että jäätikön liike ei ole kuljettanut Ötzi-velikultaa alaspäin, niin kuin tyypillisesti tapahtuu.

12. Boyz

Löytöpaikka ei ole varsinaisesti minkään hiihto-, vaellus- tai kiipeilyreitin varrella, mistä johtuen on mahdollista, että Ötzi oli saanut pötkötellä siellä osin vapaana jäästä jo pitempäänkin ennen kuin saksalainen kiipeilijäpariskunta vuonna 1991 hänet matkalla alas Fineil Spitzeltä löysi. Ja sekin on suurta sattumaa, että tämä pariskunta käveli juuri tuota kautta alas, sillä perusreitti ei sieltä mene. Heidän majapaikkansa oli Similaun Hütte, mutta he taittoivat taivalta alas huipulta yhdessä Martin Busch Hüttelle menevien henkilöiden kanssa ensin jonkin matkaa, ja jossain vaiheessa kääntyivät sitten kohti Similaunia, ja siinä kohdin sitten bongasivat Ötzin. Päästyään Similaun Hüttelle, he raportoivat hüttenpitäjälle Markus Pirpamerille löydöstään, joka puolestaan hälytti paikalle Italian Carabinierit ja Itävallan Gendarmeriet. Viranomaiset tuumivat, josko kyse olisi jostakusta jäätiköllä liikkuneesta hiihtelijästä, mutta koska ketään ei oltu viime aikoina raportoitu kadonneeksi, asia taisi jäädä sillensä. Similaun Hüttellä oli kuitenkin samaan aikaan legendaarinen Reinhold Messner, joka seuraavaksi hilpaisi löytöpaikalle. Messner oli sitä mieltä, että kenties oli kyse noin 500 vuotta vanhasta vainajasta, ei kenestäkään ”tuoreesta hiihtelijästä”, sillä tällä oli sen verran erikoiset vermeet päällä. Löytöpaikka on selkeästi maantieteellisen vedenjakajan Itävallan puolella, minkä vuoksi Ötzi kuskattiin ensin alas Innsbruckiin oikeuslääketieteellisiin tutkimuksiin. No, niiden myötä sitten havaittiin, että kaveri onkin vähän vanhempi eli rapiat 5.300-vuotias, mistä syntyi suuri mediakohu. Ja tämä puolestaan herätti Italian hallinnon mielenkiinnon Ötziä kohtaan. Ja kas, Italia onnistuikin todistamaan, että rajapyykeillä mitattuna Ötzin löytöpaikka onkin noin 90 metriä Italian puolella. Näin ollen Ötzi majailee nykyään Bolzanon arkeologisessa museossa. Se on aivan ehdottomasti seuraava Ötzi-kohteeni.

Ötzin löytöpaikalta on kiva lasku alas Martin Busch Hüttelle, jos näkee eteensä. Nyt ei nähty, mutta sieltä puikkelehdittiin Kilianin johdolla erinäisten kivipantojen välistä ja lomasta aina alaspäin ja kohti itä-koillista, kunnes maasto muuttuu selkeäksi Niederjochin solaksi. Sen varrelta 2.501 metrin korkeudesta löytyy Martin Busch Hütte, joka on melko iso ja uusi maja, jonka senkin, yllätys yllätys, omistaa DAVin Berliinin osasto.

13. Ilta-askareita

Kilianin mukaan Martin Busch Hütte on kaikkein paras alueen majoista, jos haluaa asua yhdellä majalla ja hiihtää useita eri huippuja. Niitä riittää sieltä käsin kuulemma hyvinkin viikoksi.


Päivä 5: Martin Busch Hütte – Kreuz Kogel – Martin Busch Hütte – Vent

Minä jatkoin kahvinjuontia ja struudelin syöntiä kerran vauhtiin päästyäni ja pitelin siinä sivussa polveani. Pojat kävivät eteläisen Föhnin ja siitä johtuvan sumun edelleen pitäessä pintansa nousemassa Kreuz Kogelille (3.340m), joka on suoraan luoteeseen hütteltä. Nousu oli paikoin varsin jyrkkä ja jäinen, joten hankiraudoille oli tälläkin keikalla käyttöä. Ne tuntuivat olevan ylipäätään jokseenkin välttämättömät vermeet näillä meidän kohdalle osuneilla keleillä. Suosittelen lämpimästi, niin ei tarvi lipsutella. Lasku osui juuri sopivasti aamun pehmittämälle firnille lyhyeen aurinkoikkunaan ja oli kuulemma reissun paras. En ollenkaan epäile, mutta hyvä oli mun struudelinkin.

Poikien aamupäivänyppäisyn jälkeen suunnattiin kippurat alas Niederjochia mukaillen ja aloitettiin melkoinen yhdensuuntainen langlauf-traverse kohti Ventin kylää. Pakko myöntää, että jouduin nyt todellakin puremaan hammasta, sillä oikea eli se rikkinäinen jalka oli koko matkan alajalka ja kuormitettuna. Meinasi usko loppua, tuleeko kylä ikinä näkyviin. No, tulihan se sieltä vihoviimein, reilun kahdeksan kilometrin murtsikan jälkeen. Traverse kulkee valtavan vuorenseinän alla ja reitti ylittää useita isoja vyörykuruja, joten iltapäivästä ja lämpimällä säällä ennen kuin kurut ovat puhdistuneet ei sitä kannata lähteä tuuppaamaan, ei ylös eikä alas.

14. Jälleen humpataan


15. Lunta piisaa

Summa summarum

Vent verkehrte Rundtour on oikein mukava touri, ja sen rankkuutta on toki mahdollista säätää sen mukaan, millaisia huippuja majoilta käsin käy hiihtämässä. Erityisen kivaksi minun kohdallani sen teki epäonnisesta kintusta huolimatta visiitti Ötzi-Platzilla ja se, että majat olivat viihtyisiä, niillä ei ollut ruuhkaa ja niiltä sai hyvää struudelia, mikä nyt ylipäätään on kuitenkin se tärkein asia randohumppailussa. Suosittelen J





16. Soppaa ja struudelia

17. Sumun sekaan


18. Ja sukset kiittää

19. Ötzi-Platzi

20. Martin Busch Hutte häämöttää jo

21. Suunnittelua

22. Kippurat alaspäin

23. Uskollinen matkakaveri

Linkkejä

Kilianin opastoimisto Ventissä: http://www.bergfuehrer-vent.at/cms/
Kilianin perheen pyörittämä Fruhstuck Pension, Haus Hubertus: http://www.hubertus-vent.at
ÖAV:n hüttehaku (ml. DAVin Itävallan puolella olevat majat): https://www.alpenverein.at/huetten/finder.php
Tirolin lumivyöryennusteet: https://lawine.tirol.gv.at/home/uebersicht/


Adventure Partners järjestää opastettuja hiihtovaelluksia Alpeilla ja Norjassa, sekä lisäksi jäätiköillä toimimiseen valmiuksia antavia jäätikkökursseja Norjan Jostedalenilla, Norjan Svartisenilla sekä päivän kursseja Helsingin Pirunkalliolla. Kurssivalikoimasta löytyy myös lumiturvallisuuskursseja.