Jäätä vaille jääputous

Teksti: Sara Myllylä

Kuvat: Joonas Lumpeinen

Sara on työharjoittelussa Pirunkallion jääseinällä joulu- ja tammikuun. Hän opiskelee eräopaskoulussa Joensuussa ja erikoistuu kiipeilyn ohjaamiseen. Sara opiskelee lisäksi suomen kieltä Helsingin yliopistolla, mistä Teija sai idean, että Sara kirjoittaa blogiin työharjoittelustaan.

 

Pienet purot juoksevat Pirunkallion punertavien lohkareiden lomassa. Vesi suihkuaa mustista jäädytysputkista, jotka kiemurtelevat ylös pitkin kallioseinämää. Pirunkallio jäädytetään taas kiipeilykuntoon tammikuuksi.

 

Porakaivon pumppu nostaa veden jäähileisestä Vantaanjoesta. Pakkasella vesi virtaa jääputouksen ja kallion väliin, jolloin uutta jäätä muodostuu jatkuvasti sulavan pinnan alle. Aurinko haihduttaa ja kiipeily kuluttaa jäätä, joten seinää huolletaan ahkerasti.

Sara mittaa muhvista sopivaa palaa.

Kieputan lämpökaapelia jäädytysputkia yhdistävän t-liitoksen ympärille. Teija pujottaa seuraavan kaapelin pehmeään turkoosiin muhviin ja kiinnittää sen jäädytysputken ympärille. Solumuovisten muhvien tehtävä on eristää putket jäästä. Myös vihreät lämpökaapelit varmistavat, että vesi virtaa sulana jään alle.

 

Markku toteaa tyytyväisenä, että jäädytysputket ovat koko matkalta alamäessä. Tällöin vesi ei kerry jääksi putken sisäseiniin. Pirunkalliota jäädytetään nyt neljättä vuotta, ja jäädytystekniikka on kehittynyt joka talvi.

Teija pujottaa lämpökaapelia muhviin

T-liitos lämpökaapeleineen ja muhveineen

Tänä vuonna kokeilemme myös salaojitusta kallion juurella. Jos sulanut vesi valuu hiekan läpi salaojiin ja sitä kautta jokeen, jääkanavia ei tarvitse hakata maahan jatkuvasti.

Lapioni kärki kalahtaa jäätyneeseen hiekkaan urassa, johon salaojan vesiputket haudataan. Markus neuvoo minua kaivautumaan jäätyneen pintakerroksen alle, missä hiekka on pehmeämpää. Kaivan tunnelin pehmeämpään kerrokseen. Sitten isken tunnelin jäistä kattoa lapion kärjellä, kunnes se romahtaa uran pohjalle. Tämä käy paljon nopeammin kuin pintamaan kaivaminen.

Vanhan suihkukorokkeen vierellä lapioni tavoittaa punavalkoisen juurimöykyn. Seitsemän metrin päässä seisovat vierekkäin kaksi korkeaa rauduskoivua. Ne ulottavat yhteiset juurensa kauas luokseni. Kierrän juurakon suosiolla, ja putkikin taipuu mutkittelevaan uraansa.  

Laituri kiertää Pikkukosken uimarannan avantoa Pirunkallion juurella.

Kun salaojan putket on haudattu ja jäädytysputket suojattu, viikon työt on tehty. Ihailemme työn tulosta kallion laelta. Turkoosilla peitetty putki laskeutuu kohti valaistua rantaa ja avantoa.  

Näkymä Vantaanjoen yli metsiin on kaunis erityisesti talvella. Aurinko pilkahtelee päivän mittaan jäätyneen joen pinnalla. Hetkittäin kultainen valo värittää koko kallion.

 

Odotan pakkasta ja jääkiipeilyn peruskurssia, jolla saan täydentää köysitoiminnan ohjaajan taitojani. Erityisen mukavaa on tutustua Apiksen ohjaajiin, joilla on jokaisella erilainen kiipeilytausta ja paljon opetettavaa. Teija, Markku ja Markus ovatkin jo opettaneet minut rakentamaan jääseinän. Jatkamme Markuksen kanssa puuhaamista seinällä, kunhan pakkanen saapuu Helsinkiin asti.

 

Pian pääsen mukaan myös mielenkiintoiseen näyttämöprojektiin. Johannes neuvoo teatterin väkeä näytelmän kiipeily- ja laskeutumisosuuksien turvallisessa ja näyttävässä toteutuksessa. Työharjoittelustani tuleekin vielä kiinnostavampi ja monipuolisempi kuin odotin.

 



Markku kujeilee viuhtoen käsiään kallion reunalla, kun Teija pyytää varomaan putoamista. 

Ei punainen lanka vaan siniset pisteet

Teksti & kuvat : Hannele Leivo

Hannele aloitti tänä syksynä vaellusoppaan koulutuksen, johdantoa seikkailuun löydät täältä:

http://blogbook.adventurepartners.fi/2013/11/mika-mountain-leader.html

Seisomme alhaalla laaksossa. Katson käsissäni olevaa karttaa ja vertaan sitä edessäni kohoavaan maisemaan. Kouluttaja on piirtänyt kartalle pienen sinisen pisteen, joka minun pitäisi löytää. Hän pyytää minua kertomaan, mikä pisteen merkkaama maaston muoto on, miten aion edetä sen luo ja mitä muuta maastosta pitäisi löytyä tämän kohteen ympäriltä. 

Tuijotan korkeuskäyriä ja yritän jättää huomioimatta kaikki kulku-urat ja ihmisten aikaansaamat rakenteet. Alusta lähtien meille on teroitettu, että niihin ei voi luottaa. Ainoa mihin voi luottaa, ovat maaston muodot ja korkeuden muutokset. Sininen piste osoittaa pientä ympyrää eli kumparetta tai kukkulaa, joka eroaa tasaisesta ympäristöstään. 

Viisihenkinen ryhmä ympärilläni kääntelee omia karttojaan ja mittailee keskittyneenä etäisyyksiä. On kurssin viimeinen päivä ja takana on jo yksi pitkä päivä ja pimeä ilta eteläisessä Snowdoniassa navigoiden. Hieman kehnosti nukuttu telttayö ja iso rinkka tuntuvat ylämäissä hienoisena väsymyksenä ja välillä sankka sumu kietoo meidät sisäänsä niin, että suunta on varmistettava kompassilla. Kaikilla on silti hyvä tunnelma ja vuorotellen kukin on päävastuussa navigoinnista. Lähdemme kiipeämään mäkeä rauhallisesti ylös ja lopulta, pienen ihmettelyn jälkeen, hienopiirteinen, mutta laaja kumpare löytyy.

Rauhallinen aamu leirissä

Sinisiä pisteitä ilmestyy kartoille lisää. Etsikää tuo harjanne, tuo satula, tuo pieni tasanne. Osa pisteistä on helppoja, osa hankalia. Mietimme yhdessä parhaita strategioida haluttuun pisteeseen suunnistamiseksi ja keskustelemme siitä, miten varmistamme, että olemme oikeasti löytäneet etsimämme kohteen. Sitä kun näkee maastossa helposti juuri sen, mitä haluaakin nähdä. Lopulta saavumme alas kylään, pakkaamme rinkat autoon ja ajamme koululle. Kurssi päättyy, kouluttaja antaa vielä viimeiset ohjeet itsenäisesti kerättäviä vuoripäiviä varten ja toivottaa meille onnea. Se on siinä - tai oikeastaan, kaikki on vasta alussa.

Kuulaana aamuna Snowdonian maisemat ovat kuvan kauniit.

Vuorikoulutusta Britanniassa valvoo ja kehittää Mountain Training organisaatio ja opetusta tarjoavat monet erilaiset koulut ja kurssittajat. Minä valitsin Walesissa, Snowdonian kansallispuistossa sijaitsevan Plas y Brenin -koulun, joka on yksi Britanniassa toimivista kansallisista vuorikoulutuskeskuksista. Plas y Brenin on iso oppilaitos, saman katon alla tarjotaan vuori- ja kiipeilykoulutuksen lisäksi mm. maastopyöräilykursseja, koski- ja retkimelontaopetusta, hiihtovaellusopastusta, jne. Löytyypä takapihalta pienen pieni laskettelurinnekin.  

Plas y Breninin päärakennus ja hiihtorinteen kulmaa.

Lähes kaikki harjoituskurssin opetustuokiot olivat ulkona luonnossa ja sisälsivät navigointiharjoituksia. Lisäksi opetuksessa pyrittiin aina pitämään mielessä potentiaalinen asiakasryhmä ja heidän osaamistasonsa. Opetuspäivissä yhdistyivät joustavasti erilaiset teemat: aamulla sääkarttojen tulkintaa, sitten lyhyt keskustelu siitä, miten asiakkaita voi ohjeistaa varustautumaan vallitsevaan säähän, tämän jälkeen ulos vuorille ja navigoinnin lomassa muutamia ryhmänjohtamisharjoituksia. Käytännössä nämä saattoivat tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kouluttaja pyysi kutakin meistä vuorotellen valitsemaan parhaimman mahdollisen nousulinjan, johtamaan muun ryhmän ylös kyseistä reittiä ja huomioimaan vaativimpien osuuksien turvallisen ylittämisen. Hyvät kommunikointitaidot olivat avainasemassa. Yhtenä päivänä kävimme lävitse ensiapuun, pelastustoimiin ja ennen kaikkea onnettomuuksien ennakointiin liittyviä asioita. Osana ennakointia oli myös sääennusteiden tulkinta ja saksalaisen Wetterzentralenin synoptisia sääkarttoja analysoitiin joka aamu.

 Laskeutumisen tukena voi hyödyntää köyttä monin tavoin, tässä Paul testaa yhtä menetelmää

Mountain Leader -koulutuksen opetusohjelmasta on tänä syksynä poistettu osio, joka käsitteli köyden käyttöä laskeutumisen ja alaspäin kiipeämisen tukena. Kyseisiä köysitaitoja ei siis enää testata arviointikurssilla, mutta kouluttajamme katsoi kuitenkin tarpeelliseksi käydä kanssamme läpi tärkeimmät tekniikat. Näissäkin korostui asiakkaan hienovarainen tukeminen ja avustaminen esimerkiksi ns. short-roping metodilla. Ideaalitilanne kuitenkin on, että Mountain Leaderinä köyteen ei tarvitsisi tarttua lainkaan vaan reitti ja olosuhteet tulisi osata valita oikein, suhteessa asiakkaan kykyihin ja kokemukseen.

Köyden käsittely ja opetetut tekniikat olivat kuitenkin mielestäni yksi kurssin mielenkiintoisimmista osioista, sillä tähän mennessä olen itse hyödyntänyt köyttä lähinnä kalliokiipeilyssä ja tällöin varusterepertuaariin ovat kuuluneet myös varmistuslaitteet, valjaat sekä ankkureiden tekemiseen tarvittavat välineet. Nyt läpikäydyt tekniikat nojautuivat pelkän köyden ja luonnosta löytyvien varmistuspisteiden hyödyntämiseen, mikä nopeuttaa ja keventää liikkumista. Perusasioita vuorilla liikumisessa toki. Kaiken kaikkiaan kurssilta jäi paljon hyviä ideoita ja ajatuksia hautumaan, mutta karu totuus on, että se suurin työ eli opeteltujen taitojen harjoitteleminen käytännössä on vielä edessä. Tulevan talven ja ensi kevään aikana näitä omia harjoituksia onkin tarkoitus toteuttaa Snowdonian lisäksi Lake Districin alueella sekä Skotlannisssa.

T: Hannele

" Pekka is Pekka "

Teksti: Teija
Kuvat: Pekka Holma, Pata Degerman & AP:n arkisto

Vuonna 2010 saimme lukea blogista mm. Search for Sarah Palin retkikunnasta Denalille: 

http://blogbook.adventurepartners.fi/2010/06/kuka-keksi-rakkauden.html  sekä

Pekka & Denali

Melontareissusta huippuvuorten ympäri:  http://www.adventurepartners.fi/spitsbergen.aspx

Pekka & Spitsbergen

Pitkän linjan seikkailija ja kiipeilijä Pekka Holma on ollut mukana näissä retkikunnissa lukuisten muiden retkikuntien lisäksi. Melonta huippuvuorten ympäri oli tuolloin lajissaan toinen koko maailmassa. Denalin reissusta jäi ikävä & "historiallinen" muisto - Pekan paleltunut sormi pääsi Alpinist lehteen. Pekka kuuluu siihen vanhan liiton porukkaan joka mielellään keskittyy tekemiseen eikä niinkään pidä meteliä tekemisistään. Periksiantamaton pohjalainen bloggari halusi kuitenkin haastatella, ja kohtelias mies ei kehdannut kieltäytyä. 

"Pose"

Alpinist lehdestäkin tuttu Pekan sormi

Valokeilassa patsastelun Pekka jättää mielellään muille - sen sijaan Tuusulan sotaveteraaneille mies käy mielellään tarinoimassa retkistään. Some on Pekalle kirosana - hän haluaa tavata kavereitaan ihan oikeasti eikä somessa.  Siihen perinteiseen ”kursseja en oo käynyt enkä käy” vanhan liiton porukkaan Pekkaa ei pidä sekoittaa. " Nykyisin kun esimerkiksi kiipeilyyn liittyviä koulutuksia on tarjolla, näin pidemmällekin harrastuksessa ehtinyt oppii niistä - ainakin sen miten asiat olisi pitänyt tehdä oikein" mies tuumailee.

Pekka & Annukka & Nixula

Pekka & Nixula

Pekan kanssa keskustellessa konkretisoituu kuinka nopeasti kiipeilykulttuuri on muuttunut - ja muuttuu koko ajan Suomessa. ”Pikku-poikana kiipeilyvarusteet hankin Leksan kaupasta Posiolta. En ollut eläissään nähnyt niin paljon kiipeilykenkiä, kuin Leksan kaupassa”. Erityisen hauskan muiston Leksan kaupasta tekee yksityiskohta että kauppa oli navetan vintillä. Posion Korouoma on tälle kokeneelle jääkiipeilijälle hyvin tuttu paikka jo vuosikymmenten ajan. 

Retkikunnan jäsenenä Pekka on toimelias luottomies ” jos se ei ole putsaamassa lunta teltan katolta tai sulattamassa vettä  niin vähintäänkin se on putsaamassa persusta saveteilla” kertoo Pekan reissukaveri. 

Pekka & Denali

Pekka & Make & Denali

Ensinousu Sukkertoppen vuorelle Etelämanteella?

Pekka ja retkikunnan muut jäsenet Pata Degerman sekä Timo Moilanen ovat parhaillaan matkalla Etelämantereelle. Pekka on tehnyt tutkimusretkiä Etelämantereelle Patan kanssa jo kaksi kertaa aiemmin. Vuonna 2006 miehet tekivät ensinousun Etelämantereella ja nimesivät vuoren Mount Finlandiaksi. Tällä reissulla he näkivät  muita upeita huippuja sekä satojen metrien korkuisia pystysuoria kallioseinämiä. Siitä syntyi kipinä uudesta haasteesta - hieman teknisemmästä tai jopa Big Wall- noususta Etelämantereella.

Pekka & Pata & Mount Finlandia

Pekka & Etelämanner

Kiipeily Etelämantereella on löytöretkeilyä -alueista ei ole olemassa topoja. Seikkailu maailman kuivimmassa, kylmimmässä ja tuulisimmassa maanosassa tuo omat erityishaasteensa mukanaan. Huippu Etelämantereella- retkikunnan kokoonpano ja sen myötä tavoiteltavan huipun tai reitin haasteellisuus on vaihdellut projektin aikana. Tällainen seikkailu ei ole ainoastaan ajallisesti vaan myös rahallisesti iso investointi. Hienoa että retkikunta sai lopulta kaikki käytännön asiat vakuutuksia ja lupia myöten kuntoon -ja pääsevät toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa.

Etelämantereella tuulee

Huippu Etelämantereella- retkikunnan miehillä on tavoitteena 2525 metriä korkea Sukkertoppen vuori. Tähän on hyvin treenattu ja valmistauduttu kiipeämään muutaman sadan metrin korkuinen tekninen osuus. Nähtäväksi jää millaisia haasteita nämä löytöretkeilijät kohtaavat tulevien viikkojen aikana. Retkikunnan blogissa pääset seuraamaan seikkailun etenemistä lähes päivittäin;  

http://www.etelamanner.com/blogi/


Toivotan hyviä ja turvallisia seikkailuja retkikunnalle!

PS. Ai niin, jos jotakuta jäi vaivaamaan mistä tuo otsikko tulee, niin tsekkaa tämä...

http://vimeo.com/21962495

Mikä Mountain Leader ?

Teksti: Teija & Hannele Leivo

muutama vuosi sitten nuori nainen, haaveenaan Pohjois-Amerikan korkein vuori Denali, osallistui kalliokiipeilyn peruskurssillemme. Denali ei ollut se ihan tavallisin motivaattori kiipeilyharrastuksen aloittamiseen. Nyt jokunen vuosi myöhemmin sama nuori nainen ilmoitti irtisanoutuvansa markkinoinnin työstään, myyvänsä asuntonsa ja lähtevänsä opiskelemaan Mountain Leaderiksi.

Hannele Leivo, olikos tämä askel eteenpäin Denali haaveessa?

Hannele La Gravessa kesällä 2012 - kuva Anne Dahlgren

"Muistan tuon kurssin ja kuinka silloin kysyin Mellasen Makelta, että mistä idea heidän Denali-reissulle lähti, ja miten he valmistautuivat siihen. Make kertoi reissun taustoja ja sanoi, että jos nyt alat valmistautumaan niin ei tartte viittä vuotta odotella että pääset matkaan. Tuo kurssi oli syksyllä 2010. 

Samana syksynä kirjoitin itselleni listan asioista, joita haluaisin oppia, ja saavuttaa ajalla 2010-2015. Eräänlaisen viisivuotissuunnitelman siis. Halusin opetella jääkiipeilemään, liikkumaan jäätiköllä, liidaamaan kalliolla jne. Iso osa niistä on jo toteutunut ja loput ovat aktiivisesti työn alla. Paperilla lukee mm. Haluan tehdä työtä, joka tekee minut iloiseksi ja kiivetä Denalille. Noh, vaihtoehtoisena huippuna listassa oli myös Aconcagua, saapa nähdä kummalle tötterölle nousen"

Denali kesä 2010 - Kuva AP:n arkisto

Mountain Leader- tavoite ei kuitenkaan ole ainoastaan askel kohti kalliokiipeilykurssin haavetta Denalia. Kyse on jostakin vielä kokonaisvaltaisemmasta. Haave Denalista on innoittanut Hannelea muuttamaan koko elämäntyylinsä sellaiseksi, joka toisi iloa elämään. Sellaiseksi, jossa saisi työskennellä ihmisten parissa, olla luonnossa ja ennen kaikkea inspiroida muitakin tavoittelemaan omia haaveitaan.

Hannele Chamonixissa kesällä 2013, kuva Susanne Vuori

Mountain Leader- tutkinto on meille suomalaisille aika vieras. Mitä koulutukseen sisältyy, ja mitä Mountain Leader tekee työkseen? 

"Mä oon tosiaan aika monta kertaa saanut vastata tohon kysymykseen, että ai mikä Mountain Leader, kun olen kertonut ystäville ja tutuille tästä projektista. Tuolle tutkintonimikkeelle ei ole oikein mitään hyvää suomenkielistä vastinetta, vapaasti käännettynä vuorivaellusopas osunee ehkä lähimmäksi. Tutkinto pätevöittää opastamaan vaellusryhmiä sellaisilla vuorisilla alueilla ja reiteillä, joissa ei tarvitse liikkua köysistönä."

Mountain Leader Award on Iso-Britannian vanhin vuorikoulutusohjelma, tutkintonimike on perustettu jo vuonna 1964. Tutkinto on Britannian oma, kansallinen tutkinto, eikä siis kansainvälisesti tunnustettu. Sen suorittaminen on kuitenkin pakollista, ennen kuin voi hakeutua kansainvälisesti sertifioituun International Mountain Leader -koulutukseen, jota Hannelekin tavoittelee. 

Denali kesä 2010 - Kuva AP:n arkisto

                                         

Britanniassa Mountain Leader koulutukseen ei ole pääsykoetta, mutta kaikilta hakijoilta odotetaan kokemusta ja kiinnostusta vuorilla liikkumista ja ryhmien johtamista kohtaan. Vuorikokemus osoitetaan oppilaille toimitettavaan lokikirjaan kirjattavin vuoripäivin, joita pitäisi ainakin teoriassa olla vähintään parikymmentä ennen ensimmäiselle kurssille saapumista.

Koulutukseen ilmoittautumisen jälkeen ensimmäinen vaihe on osallistua harjoituskurssille, jonka kesto vaihtelee koulutuspaikan mukaan. Kurssilla käydään läpi kaikki koulutuksen osa-alueet, kuten navigointia ja reitin suunnittelua, sään ja ympäristön havainnointia, ryhmän johtamista, varusteiden valintaa, jne. 

Denali kesä 2010 - Kuva AP:n arkisto

Kurssin jälkeen alkaa ns. kerryttämisvaihe, joka tarkoittaa vähintään 40 laatuvuoripäivän keräämistä eri puolilta Iso-Britanniaa. Näiden jälkeen oppilas ilmoittautuu arviointikurssille, jossa kouluttajat tarkastavat lokikirjaan kerätyt vuoripäivät ja oppilasta testataan erilaisissa taidoissa. Arviointikurssilla suoritus joko hyväksytään tai hylätään.

Tämän jälkeen on mahdollista jatkaa International Mountain Leader- tutkintoon johtavaan koulutukseen, ja suurin piirtein sama kaava alkaa alusta. Jatko-opinnot jakautuvat vielä erikseen kesä- ja talviopintoihin ja vuoripäiviä on kerättävä tuplamäärin. Myös oppilaan taitoja testataan erikseen kesä- ja talviolosuhteissa. 

Denali kesä 2010 - Kuva AP:n arkisto

Kauanko opinnot International Mountain Leaderiksi kestävät?

"Jonkinlainen varovainen arvio lienee 2-3 vuotta. Todellinen kesto määräytyy sen mukaan, miten nopeasti vaadittavia vuoripäiviä ehtii keräämään ja läpäiseekö kaikki arvionnit sekä navigointitestit kertaheitolla vai ei" 

Hannele on muuttamassa Walesiin.  Hän tutustuu aluksi Snowdoniaan, ja kerää lokikirjaan vuoripäiviä sieltä ja mahdollisesti muualta Briteistä. Parin viikon päästä alkaa viikon mittainen lähiopetuskurssi. Tämän jälkeen kerätään vuoripäiväkokemuksia omillaan. Adventure Partnersin blogista saamme lukea kolmen kirjoituksen sarjan Hannelen Mountain Leader projektin  etenemisestä, ja ennen kaikkea koulutukseen liittyvistä vuoriseikkailuista. 

Toivotan Hannelelle kovasti onnea matkaan, ja odotan innolla ensimmäistä blogia :)

Teija

Peuterey Integrale Osa 2

Teksti: Johannes
Kuvat: Johannes & Antti Oksanen

Peuterey Integrale seikkailun alkuosan löydät täältä;

http://blogbook.adventurepartners.fi/2013/10/peuterey-integrale.html

Tunti toisensa jälkeen etenimme pimeässä yhtä matkaa muutama kymmenen metriä köyttä välissämme. Keskityimme pitämään itsemme lämpimänä ja reitillä. Onneksi olin luonut mieleeni kartan jota seurata. Jossain vaiheessa vaihdoimme jääkiipeilykengät ja raudat jalkaan saavuttaen vihdoin noin 100 metriä korkean lumirännin, joka veisi meidät Dames Anglaisen pohjoisessa notkossa odottavaan sateensuojaan. Saavutimme piskuisen majan aamuyöstä. Tavallisesti notkossa ei ole lainkaan lunta kesäisin, mutta nyt jouduimme potkimaan majan oven edestä 30 cm lunta saadaksemme oven auki.

Valmistimme viimeiset pussiruokamme lisäten joukkoon pari kourallista bivyltä löytämiämme makaroneja. Noin kahdenkymmenen tunnin mittaisen päivän päätteeksi vaivuimme sikeään uneen laittaen herätyksen kahden tunnin päähän menettääksemme valoisaa kiipeilyaikaa mahdollisimman vähän. Aamulla sulatimme vettä ja käytimme loput majalta löytämistämme ruoka-aineista eli yhden teepussin sekä noin 20 grammaa maitojauhetta.

Parin tunnin unien jälkeen täytyi taas jatkaa matkaa. Kallio valui vettä ja näkyvyys oli heikko. Antti kulki alkuun edellä. Noin sadan metrin poikkikulku hyllyjä etsiskellen ja sitten ylöspäin kaartaen. Alkuun Antti lähti väärään kuruun ja hukkasimme kallisarvoista aikaa. Heti perään tein itse saman virheen. Tunteja kului hukkaan sumuisessa lumen kuoruttamassa ympäristössä. Näkyvyys oli pahimmillaan vain 10 metriä. Kuljin eteenpäin raudat jalassa ja pääasiassa hanskoilla märästä kalliosta kiinni pitäen. Löysimme vihdoin oikean tien ja pääsimme takaisin harjanteelle. Lähdimme kiertämään korkeaa jyrkkää kalliomuodostelmaa oikealta ylittäen loputtoman tuntuisia kallioharjoja ja niitä katkovia lumikuruja.

Toinen jääraudoistani hajosi. Kengän kärkeen tuleva metalliosa katkesi. Korjasimme sen remmivirityksin ja pikkuhiljaa teimme tuotekehitystyötä raudan irtoillessa ja vääntyillessä valtoimenaan.

Muistamani mukaan tässä vaiheessa seuraamme liittyi kolmas henkilö: Näkymätön Liidaaja. Olin kiivennyt edellä käytännössä viimeiset kolme pitkää päivää ja otin mielelläni uuden ystävämme neuvot vastaan. Tuolta voi mennä, tuo lohkare on irtonainen ja niin edelleen. Kiipeily oli erittäin irtonaista, lumista, märkää ja vaikeaa varmistaa ja Anttikin tunnelmoi Gaston Rebufattia mukaillen: ”Mahtavaa kun jokainen ote on kuin lipaston laatikko: Täynnä yllätyksiä.”

Pääsimme yöksi Peuterey Blanchen harjalle noin neljään tonniin. Tasoittelimme lumesta tasanteen, ja tuulen suojaksi nostelimme kiviä reunukseksi. Koko yön tuuli siirteli hitaasti satelevaa märkää lunta edestakaisin. Bivipussin suu piti pitää kiinni ja sisään kondensoitui kosteutta. Alkoi tulla kylmä.

Viidennen kiipeilypäivämme aamu valkeni valjuna. Näkyvyyttä ei juuri ollut. Söimme aamiaiseksi puokkiin toisen jäljellä olevista geeleistämme. Lähinnä lumikiipeilyä. Kun pinta meni kovaksi minulla oli hankaluuksia, kun en voinut potkia lainkaan hajonneen raudan kärkipiikeillä. Antti kulki edellä ja potki askelmia minuakin varten. Blanchen kuuluisalla puolikuunmuotoisella harjanteella helikopteri kävi morjestamassa. Chamonixin ystävät olivat huolissaan ja eivät tienneet henkilöitä joille viestimme. Informaatiokatkos ja sikaritkin lopussa…

Nakkasin vahingossa topot menemään. Onneksi sitä oli tankattu.

Peuterey Blanchen toiseksi viimeisellä laskeutumisella köysi jumittui. Kiipesin prusik-varmisteisesti ylös irroittelemaan. Ja saimme köyden alas. Ja sitten toinenkin rautani hajosi Blancin seinämän alussa. Camp is for camping. Aloin toivoa reitiltä pois pääsyä.

Liidasin reitin viimeiset mikstapätkät ja oli Antin vuoro. Enää reilut 800 korkeusmetriä Blancin toppiin. Seurasin vain ylös häviävää köyttä. Varpaissa ei ollut enää tuntoa.

Jossain vaiheessa tuli hämärää ja sitten pimeä. Seurasin vain ylös häviävää köyttä. Välillä nukahdin jos Antin eteneminen oli hetkeksi katkennut. Muistutin itselleni, että running belayssa ei ole hyvä nukahtaa. Parissa kohdassa oli kovaa alppijäätä ja hajonneet jäärautani eivät alkuunkaan toimineet. Jouduin lukemattomia kertoja potkimaan vinksottavaa rautaa suoraksi ja pariin kertaan vääntämään rautaa takaisin kengän alle. Todella kiusallista.

Alkoi tuulla kovaa. Seurasin vain ylös häviävää köyttä. Kakkostellessa edes Näkymättömästä Liidaajasta ei ollut seuraa.

Tulin viimeisen töyrään yli Mont Blanc de Courmayerin huipulle. Tuuli oli erittäin kova. Köysi soi ja reissussa keventynyt tuntui lähtevän ilmojen teille.

Jatkoin edellä kohti Ranskaa. Muistin reitin varsin hyvin 7 vuoden takaiselta Innominatan nousulta. Kalliotöppyrät vasemmalta kiertäen. Blancin toppiin. Syvä polku alaspäin ja kova tuuli. Antti kompasteli perässä ja keräsi itseään 10 min välein. Jossain vaiheessa valehtelin että Gouterin majalle on enää vartin matka.

Loputonta alaspäin kävelyä. Tuntui ettei juuri väsyttänyt, mutta huomasi kuitenkin hoippuvansa.

Tulimme majalle kello 3.30 aamuyöstä. Ensimmäiset Blancille lähtijät olivat pihalla kiinnittäytymässä köysiin ja viimeiset aamiaisella. Antti kysyi vuorossa olevalta ilopilleriltä hänen kotikielellään, että joskohan olisi mahdollista saada aamiaista. Ei ollut.

No ilostutimme toisiamme kuvaamalla varpaat ja sormet. Pullon vettä laupias ranskalainen meille soi.

Parin tunnin unien jälkeen laahustimme laaksoon, etsimme saunallisen hotellin, saunoimme, otimme reklamaatiokuvat ja lähdimme syömään.

Adventure Partners järjestää myös vähemmän kuumottavia retkiä Mont Blancille. Tsekkaa nettisivuiltamme lisätietoja ja tervetuloa mukaan! 

http://www.adventurepartners.fi/alpit_montblanc.aspx