Peuterey Integrale Osa 2

Teksti: Johannes
Kuvat: Johannes & Antti Oksanen

Peuterey Integrale seikkailun alkuosan löydät täältä;

http://blogbook.adventurepartners.fi/2013/10/peuterey-integrale.html

Tunti toisensa jälkeen etenimme pimeässä yhtä matkaa muutama kymmenen metriä köyttä välissämme. Keskityimme pitämään itsemme lämpimänä ja reitillä. Onneksi olin luonut mieleeni kartan jota seurata. Jossain vaiheessa vaihdoimme jääkiipeilykengät ja raudat jalkaan saavuttaen vihdoin noin 100 metriä korkean lumirännin, joka veisi meidät Dames Anglaisen pohjoisessa notkossa odottavaan sateensuojaan. Saavutimme piskuisen majan aamuyöstä. Tavallisesti notkossa ei ole lainkaan lunta kesäisin, mutta nyt jouduimme potkimaan majan oven edestä 30 cm lunta saadaksemme oven auki.

Valmistimme viimeiset pussiruokamme lisäten joukkoon pari kourallista bivyltä löytämiämme makaroneja. Noin kahdenkymmenen tunnin mittaisen päivän päätteeksi vaivuimme sikeään uneen laittaen herätyksen kahden tunnin päähän menettääksemme valoisaa kiipeilyaikaa mahdollisimman vähän. Aamulla sulatimme vettä ja käytimme loput majalta löytämistämme ruoka-aineista eli yhden teepussin sekä noin 20 grammaa maitojauhetta.

Parin tunnin unien jälkeen täytyi taas jatkaa matkaa. Kallio valui vettä ja näkyvyys oli heikko. Antti kulki alkuun edellä. Noin sadan metrin poikkikulku hyllyjä etsiskellen ja sitten ylöspäin kaartaen. Alkuun Antti lähti väärään kuruun ja hukkasimme kallisarvoista aikaa. Heti perään tein itse saman virheen. Tunteja kului hukkaan sumuisessa lumen kuoruttamassa ympäristössä. Näkyvyys oli pahimmillaan vain 10 metriä. Kuljin eteenpäin raudat jalassa ja pääasiassa hanskoilla märästä kalliosta kiinni pitäen. Löysimme vihdoin oikean tien ja pääsimme takaisin harjanteelle. Lähdimme kiertämään korkeaa jyrkkää kalliomuodostelmaa oikealta ylittäen loputtoman tuntuisia kallioharjoja ja niitä katkovia lumikuruja.

Toinen jääraudoistani hajosi. Kengän kärkeen tuleva metalliosa katkesi. Korjasimme sen remmivirityksin ja pikkuhiljaa teimme tuotekehitystyötä raudan irtoillessa ja vääntyillessä valtoimenaan.

Muistamani mukaan tässä vaiheessa seuraamme liittyi kolmas henkilö: Näkymätön Liidaaja. Olin kiivennyt edellä käytännössä viimeiset kolme pitkää päivää ja otin mielelläni uuden ystävämme neuvot vastaan. Tuolta voi mennä, tuo lohkare on irtonainen ja niin edelleen. Kiipeily oli erittäin irtonaista, lumista, märkää ja vaikeaa varmistaa ja Anttikin tunnelmoi Gaston Rebufattia mukaillen: ”Mahtavaa kun jokainen ote on kuin lipaston laatikko: Täynnä yllätyksiä.”

Pääsimme yöksi Peuterey Blanchen harjalle noin neljään tonniin. Tasoittelimme lumesta tasanteen, ja tuulen suojaksi nostelimme kiviä reunukseksi. Koko yön tuuli siirteli hitaasti satelevaa märkää lunta edestakaisin. Bivipussin suu piti pitää kiinni ja sisään kondensoitui kosteutta. Alkoi tulla kylmä.

Viidennen kiipeilypäivämme aamu valkeni valjuna. Näkyvyyttä ei juuri ollut. Söimme aamiaiseksi puokkiin toisen jäljellä olevista geeleistämme. Lähinnä lumikiipeilyä. Kun pinta meni kovaksi minulla oli hankaluuksia, kun en voinut potkia lainkaan hajonneen raudan kärkipiikeillä. Antti kulki edellä ja potki askelmia minuakin varten. Blanchen kuuluisalla puolikuunmuotoisella harjanteella helikopteri kävi morjestamassa. Chamonixin ystävät olivat huolissaan ja eivät tienneet henkilöitä joille viestimme. Informaatiokatkos ja sikaritkin lopussa…

Nakkasin vahingossa topot menemään. Onneksi sitä oli tankattu.

Peuterey Blanchen toiseksi viimeisellä laskeutumisella köysi jumittui. Kiipesin prusik-varmisteisesti ylös irroittelemaan. Ja saimme köyden alas. Ja sitten toinenkin rautani hajosi Blancin seinämän alussa. Camp is for camping. Aloin toivoa reitiltä pois pääsyä.

Liidasin reitin viimeiset mikstapätkät ja oli Antin vuoro. Enää reilut 800 korkeusmetriä Blancin toppiin. Seurasin vain ylös häviävää köyttä. Varpaissa ei ollut enää tuntoa.

Jossain vaiheessa tuli hämärää ja sitten pimeä. Seurasin vain ylös häviävää köyttä. Välillä nukahdin jos Antin eteneminen oli hetkeksi katkennut. Muistutin itselleni, että running belayssa ei ole hyvä nukahtaa. Parissa kohdassa oli kovaa alppijäätä ja hajonneet jäärautani eivät alkuunkaan toimineet. Jouduin lukemattomia kertoja potkimaan vinksottavaa rautaa suoraksi ja pariin kertaan vääntämään rautaa takaisin kengän alle. Todella kiusallista.

Alkoi tuulla kovaa. Seurasin vain ylös häviävää köyttä. Kakkostellessa edes Näkymättömästä Liidaajasta ei ollut seuraa.

Tulin viimeisen töyrään yli Mont Blanc de Courmayerin huipulle. Tuuli oli erittäin kova. Köysi soi ja reissussa keventynyt tuntui lähtevän ilmojen teille.

Jatkoin edellä kohti Ranskaa. Muistin reitin varsin hyvin 7 vuoden takaiselta Innominatan nousulta. Kalliotöppyrät vasemmalta kiertäen. Blancin toppiin. Syvä polku alaspäin ja kova tuuli. Antti kompasteli perässä ja keräsi itseään 10 min välein. Jossain vaiheessa valehtelin että Gouterin majalle on enää vartin matka.

Loputonta alaspäin kävelyä. Tuntui ettei juuri väsyttänyt, mutta huomasi kuitenkin hoippuvansa.

Tulimme majalle kello 3.30 aamuyöstä. Ensimmäiset Blancille lähtijät olivat pihalla kiinnittäytymässä köysiin ja viimeiset aamiaisella. Antti kysyi vuorossa olevalta ilopilleriltä hänen kotikielellään, että joskohan olisi mahdollista saada aamiaista. Ei ollut.

No ilostutimme toisiamme kuvaamalla varpaat ja sormet. Pullon vettä laupias ranskalainen meille soi.