Vuoristo-opas on tarpeeton…

…ilman asiakasta

teksti: Teija Laukka

Ihanaa kun saan kirjoittaa asiasta jossa olen asiantuntija – asiakkaana olemisesta.

Laadulla ja ammattitaidolla tarjottu opaspalvelu on minulle itsestäänselvyys. Samoin oletan että kirjanpitäjä osaa kirjanpidon, bussikuski osaa ajaa bussilla ja lentokapteeni osaa ohjata lentokonetta. Lääkäripalveluihin en viime viikkojen uutisten vuoksi uskalla tässä yhteydessä viitata :)

Kokemus opaspalvelusta muodostuu siitä miten opas toimii. Tämän perusteella tehdään valintoja jatkossa siitä käytetäänkö opaspalveluita ja kenen palveluita käytetään.



Palvelu on hyvää silloin kun asiakas kokee sen hyväksi

Palvelukokemus koostuu useista, pienistäkin asioista, kuten ensikontaktista oppaan kanssa. Grand Tetonilla 2009 olin myyty, kun minulle vieras opas auttoi löytämään jalkaotteen, ja pääsin hankalasta paikasta eteenpäin. Olin tässä vaiheessa tosi väsynyt, kun omatoimimatkamme eksymisineen oli kestänyt jo tuplat arvioidusta ajasta. Tällä pienellä eleellä kyseinen opas lunasti luottamukseni, ja sai minut haluamaan hänet oppaakseni kun seuraavan kerran olen Grand Tetonilla. Jenkkioppaat olivat muutenkin hyvin ystävällisiä muillekin kuin omille asiakkailleen. Suomalaisista vielä hyvin pieni osa käyttää opaspalveluita vuorilla liikkuessa. Jokaisen uuden asiakkaan luottamus on ansaittava, on pystyttävä näyttämään miksi vuorille kannattaa mennä oppaan kanssa.

Kommunikointi asiakkaan kanssa ennen vuoriretkeä, ja etenkin viesteihin vastaaminen on tärkeää – perusasioita asiakaspalvelussa, ja osoittavat kunnioitusta asiakasta eli palkanmaksajaa kohtaan. Odotukseni on että saan vastauksen viesteihini kohtuullisessa ajassa. Uskon olevani hyvin tavallinen asiakas, ja äänestän lompakollani. On oppaan oma valinta, haluaako pitää minut asiakkaana vai ei.

Retken ja reitin suunnittelu yhdessä etukäteen, sekä oppaan kokemukseen perustuvat ehdotukset reittien valinnasta ovat minulle tärkeitä. Kesällä meillä oli sadepäivän kunniaksi hyvä suunnittelupalaveri oppaan kanssa syksyn retkeä varten. Niin kuin pitääkin, suunnitelma syksyn retkestä muuttui reittien ja opastettavien kunnon mukaan :)

Sain hyvän asiakaskokemuksen viime viikolla Chilessä. Tiistaina juttelin hotellin conciercen kanssa, että haluaisin lähteä perjantaina vuorille. Keskiviikkoillalle töiden jälkeen minulla oli Alberto oppaan kanssa suunnittelupalaveri, ja kävimme myös varusteeni läpi. Opas näytti minulle kaupan, josta saan seuraavana päivänä lounastauolla puuttuvat varusteet hankittua. Lisäksi opas järjesti Pedron tuomaan minulle vuorikengät torstai-iltana. Opas hoiti lupa-asiat torstaina, ja perjantaina lähdimme matkaan. Vuoriretken ajaksi veimme muut matkatavarani oppaan varastoon. Vuorilta palattuamme opas suositteli edullista hotellia, teki puolestani varauksen, ja vei minut matkatavaroineni hotellille. Eli kaikki sujui kuin elokuvissa, paitsi että sairastuin vuorilla kahteen otteeseen, ja olin heikossa kunnossa, mutta se on taas oma tarinansa :)




Kokemusten & tietotaidon jakaminen ovat osa hyvää palvelukokemusta. Nautin hetkistä oppaan kanssa, kun voin oppia koko ajan lisää, ja kun tunnen että opas haluaa jakaa tietoa. Mielenkiinnolla kuuntelen oppaan tarinoita aiemmista retkistä; onnistumisista ja epäonnistumisista. Minulle ei niinkään tärkeää ole kuinka äärettömän taitava kiipeilijä opas on, tärkeämpää on että opas on kiinnostunut minusta asiakkaana. Kesällä kuulin RCI (= Rock Climbing Instructor) kurssilaisen kommentin ”en ehdi neuvoa muita viikonlopun aikana kalliolla, koska minun pitää harjoitella RCI kokeeseen”. Mieluummin olisin kuullut kommentin ”neuvon mielelläni muita viikonloppuna, koska se on samalla minulle hyvää harjoitusta tulevaa RCI koetta varten”. Itse olen aloittelija kiipeilijänä ja ihan keltanokka ohjaajana, enkä tunne tarkemmin RCI kurssin sisältöä. Toivon että kurssin tavoite on pystyä opastamaan ja kouluttamaan asiakasta. Minulle RCI ilman asiakasta on tarpeeton.

Asiakassuhteen jatkuminen seuraaviin retkiin vaatii usein aktiivisuutta oppaalta. Sain juuri videon viime viikon Chilen retkestä oppaaltani, ja tämä tuntui hyvältä palvelulta. Nyt vetäydyn taakse vasemmalle odottelemaan Suomen ensimmäisen valevuoristo-oppaan paljastumista...

A5 Syndrooma

Teksti: Toni Fohlin

Tautiluokitus: A5 syndrooma. Teknisen kiipeilytyylin harrastaminen itsensä kanssa ja siihen liittyvät oireyhtymät. Käypä hoito suositus ja toipumisen ennuste:

Terveisiä kaikille täältä Kalymnoksen tekno- ja hc-greidien meccasta:)



Pari viikkoa täällä sairastelleena, ajattelin sängyn pohjalta ajankuluksi ottaa osaa täällä AP-blogissa Slouppi.netissä käynnissä olevaan maan johtavien kiipelyeetikkojen SM-skabaan. Kysehän on tietysti "Teknokiipeily Perskalliolla" -keskustelusta. Kilpailusarjoja siellä näyttää olevan kaksi; "mun kiipeilylaji on vähän sun lajia tärkeempi" sekä aina kovatasoinen "mä olen vähän kovempi isojen seinien mies kuin sä". En ole päättänyt vielä omaa sarjaani. Päättäkää te.

Kuten moni on todennut, on tämä varmasti pitkään aikaan maamme kiipeilyetiikkaa eniten kehittävä keskustelu ja hyvä niin! Juuri tässähän sitä meidän koodia luodaan ja muokataan, mikä muutamissa vanhemmissa kiipeilykulttuurimaissa on jo pitkälti vakiintunutta. Mielestäni olisi kuitenkin erittäin tärkeää katsoa suomalaisia kiipeilyeettisiä valintoja, nimenomaan meidän omien, suomalaisten kiipeilyolosuhteiden pohjalta, mutta kunnioittaen kansainvälistä perintöä. Olen vahvasti sitä mieltä, että suorat vertaukset ison maailmaan kiipeilyyn, etenkin Yosemiten laaksoon ja täysin erilaisiin olosuhteisiin, eivät vain yksinkertaisesti toimi meillä kovinkaan monissa yhteyksissä. Tarrautumalla pelkästään näihin argumentteihin, meistä tulee kapeakatseisia ja menetämme mahdollisuuden kehittää meille parhaiten sopivaa kiipeilyn etiikkaa, tarkennuksena siis ei pelkästään tämän Perskaltsin kanssa, vaan yleisesti. Kaikkialla maailmassa, missä olen itseni köyteen sitonut, on ollut paikallista, maakohtaista ja jopa "kallioperäistä" omaksi parhaaksi menettelyksi todettua ja siitä muotoutunutta etikettiä. Tämä paikallinen koodi on sitten taitaen integroitu kansainväliseen kiipeilyperintöön. Se on mielestäni yksi todellisista kiipeilyurheilun hienoimmista mausteista. Vaikka Laakson gimmat ja jäbät vetää ihan "tosi isosti", on mun mielestä itse asiassa vähän hassua tai jopa noloa, että joka asiassa otetaan vertausta tästä scenestä, niin kuin oltaisiin osa sitä Yosemiten inside-possea oman Käärmiksemme kanssa. Isoja seiniä on kiivetty kovalla tasolla monissa muissakin kiipeilykulttuureissa. Onko jossain todella päätetty, mikä on se ainoa oikea puhdas uskontomme? Entä kun tulkitsemme tätä kotoista Asskliffin dilemmaa? Mene ja tiedä. UIAA? Kennel-liitto? Augsburgin Johanniitat? SKIL?

Luin keskustelun vielä kertaalleen alusta asti läpi ja jonkinlaisena välisummana välittyy kuva selkeästä konsensuksesta, joka vallitsee kallion turhan muokkaamisen ja kaikenlaisen jälkien jättämisen suhteen niin Teknojormilla, Spandexherroilla kuin Alppinauriillakin. Siitä ei liene kellään epäselvyyttä? Vai onko?

Itse lähestyn aiheen pohdiskelua ehkä hieman enemmän access-puolelta katsottuna. Ja täältä suunnalta tarkasteltuna en pysty näkemään tätä tapahtunutta kovinkaan suurena access-ongelmana tai edes tulevaisuuden riskinä. Kyse ei ole ilmiöstä tai epidemiasta, eikä se minusta näyttäisi räjähtävän pandemiaksikaan. Meillä on, veljet ja siskot, paljon isompia access-murheita vielä odotettavissa, mistä tai minkä eteen monikaan kiipeilijä tai taho, ei ole kiinnostunut liekehtimään saatikka sitten töitä paiskimaan. Mutta ei huolta, "learning by shock" opettaa meitä varmaan tässäkin asiassa sitten aikanaan.

Perskallion tilanteen kulminoituminen tähän tilaan on mielestäni yksiselitteisesti sen ansiota, että viime vuosina, sekä liiton että yksityisillä tekno- tai sitä sivunneilla kursseilla, on joka yhteydessä korostettu vasaran käytön tarkkaa etiikkaa. Tähän on usein suoraan lisätty, että paikat, joissa tätä sairautta voi hyvällä omatunnolla harjoittaa, ovat harvassa mutta yksi niistä on Perskallio. Tämän johdosta Perskalliolle on nyt vain sattunut keskittymään se kaikki teknokurssitus, mitä Etelä-Suomesta löytyy (ka. noin yksi tai kaksi kurssia vuodessa, joissa kussakin 1-5 osallistujaa...) sekä teknomiesten ja -naisten lähes ruuhkaisa kallion louhiminen (käytännössä muutama heppu E-Suomessa). Mutta kallion vain muutamalle reitille, tämäkin määrä teknoa on ehkä ollut liikaa. Spandexien näkökulmasta yksikin turha lyönti tai vikatikki vasaran kanssa, on liikaa ja selkeästi yhtä hanurista kuin A/C-sauman pulttaaminen vannoutuneille vasaranörteille. Paniikkia lisää, jos kyseiset reitit ovat vieläpä hienoja oman greidinsä reittejä ja niitä olisi mukava vaikka ITSE joskus projektoida. Sellaiselle perus-spändexille, joka tietää sisimmässään, että vaikka söisi, joisi ja hengittäisi Sharman videoita päivät tyynneensä, ikinä ei Kavapakkia tule punapointtaamaan, ei tämä debatti voisi ehkä enää vähempää kiinnostaa. Jos nyt kuitenkin syyllisiä tilanteeseen halutaan, niin kuin yleensä aina halutaan, on heistä ensimmäinen tiedotus ja toisena tiedostus. Niin löydettävissä oleva topo-materiaali kuin yleisesti saatavissa oleva tietouskin ovat selkeästi luokitelleet Perskaltsin hyvin marginaaliseksi vapaakaltsiksi, toistaiseksi siis. Mikäli asioista ei tiedoteta, ei voida olettaa, että keskimääräinen tekno-jorma tai spandex-pirjo sen kummemmin omaa päätöksentekoaan mihinkään muuttaa kuin korkeintaan mutu-suuntaan. Mitä yleisen koodin tiedostamiseen tulee, uskon, että kaikilla jollain tapaa tekno-haureureen suistuvilla on kuitenkin jonkinlainen käsitys asioista. Sillä on vaikea kuvitella, että Nyky-Suomessa joku aloittaa kiipeilyharrastuksen tilaamalla tikkaat Barrabesista.

Asiaa tulee mielestäni harkita seuraavassa topo-projektissa, myös mixtan ja ehkä jopa jään osalta. Ideaalia olisi, että Suomen kaikkien kiipeilylajien tärkein access-tieto olisi saatavissa kootusti kaikkien lajien kesken, koska osalla kallioita on eri talvi- kuin kesäkäyttäjät. Esim. mixta-kiipeily vahingossa väärällä reitillä voi aiheuttaa paljon enemmän harmia kuin yhteen teknosaumaan kohdistuva lohkeilu, vaikka molemmissa tapauksissa toiminta on tuottanut epätoivottavan lopputuloksen kaikkien kannalta. Siinä asiassa olen täysin samaa mieltä, että meillä on kaikenlaista kiipeilyä niin rajallisesti, että asiaan pitää todellakin suhtautua sopivalla vakavuudella, mutta ilman vähemmistön anarkiaa tai enemmistön demokratiaa, neutraalisti ja analyyttisesti.

Ainoa asia, joka minua todella pännii tässä huippumiesten paneelissa ja johon minun on vaikea suhtautua täysin neutraalisti, on teknon yleinen ja voimakas dissaaminen. Myös suuresti arvostamieni ja maan eturivin isojen ja pikkuriikkisten seinien miehiltä. Teknistä kiipeilyä ei pidetä edes omana lajinaan (!?) ja sen harrastaminen on suurin piirtein jotain sukurutsan ja en-sano-minkä väliltä. Herätys ihmiset! Ja sitten mennään jo Thaimaan kautta laskemaan kiipeilytyylien hiilijälkiä... Aivan fantastista. Tämä homma, jota me itse pidämme maailman tärkeimpänä juttuna on vain kiipeilyä. Ja mitä hiilijalanjälkeemme tulee, koko homman voisi vaikka lopettaa ja siirtyä elämään luoliin syömään omia kynsiä. Kukaan ei menettäisi mitään liittyen evolutiiviseen missioomme täällä hiilloksen ytimessä.

Mielestäni tekninen kiipeäminen on selkeästi yksi kiipeilyn kantamuodoista, jonka hengissä pitäminen on jo pelkästään sen vuoksi tärkeää. Vaikka en Nenää ole vapaasti vedellytkään, enkä muutenkaan, on tullut sen verran itsekin uudella mantereella kiivettyä, että väittäisin teknon olevan ainakin juuri siellä "alive and kickin' " ja selkeästi yksi kiipeilyn alalajeista, siinä missä boulderointikin on. Eihän boulderoidessakkaan mihinkään oikeastaan kiivetä, siihen pikku kiven päälle vain;) Mutta kaipa sekin on omaksi lajikseen luettava… Jenkeissä on tullut vastaan todellisia tekno-friikkejä, jotka vain ”elämäntapateknoavat”. Lukekaa vaikka uusin R&I! Ihmettelen muuten, miten kyseinen laatuaviisi päästää tällaisen lapsuksen syntymään, että kirjoittaa usean sivun mittaisen jutun 100 % aidaamisesta, mikä ei ole edes kiipeilylaji…? Pitäisikö tämä ilo heidän elämästään eliminoida, koska se on nyt tähän hetkeen vanha ja väärä tyyli? Usein kysymyksessä on hieman varttuneempaan ikään ehtineitä herrasmiehiä, jotka vain sattuvat tykkäämään roikkua tylsyyteen asti seinällä, ottaa parit maltaat illalla ennen kuin painavat pään porttikseen ja seuraavana päivänä, tai joskus myöhemmin, kapuavat ylös. Ja, huom. myös reittejä, joita pystyy kiipeämään kohtuullisella vapaagreidillä teknotaan tai usein vähintäänkin osittain. Miksi helvetissä niin huonot vapaakiipeilijät edes lähtee tällaisille reiteille? Pysyisivät bouldereilla ylisuurine lippalakkeineen, pois oikeiden kiipeilijöiden jaloista. Koska ainoa oikea ja hyväksyttävä kiipeily on greideillä marinoitua suorittamisorientoitunutta himokrimppausta ja vakavia ilmeitä.

Laaksossa taitaa olla isojen poikien reittejä, joita parit-kolmet ihmisgekkot koko maailmassa pystyvät vetämään vapaasti tällä hetkellä. Sitä on kyllä melko siistiä katsoa videoilta, mutta onko kiipeilyn tulevaisuus sitä, että kaikki vetää näitä vapaasti? Toivottavasti, tai ehkä jotain sinnepäin. Mutta onko kaikki siis pakotettava siihen yhteen oikeaan tyyliin, vaikka vaihtoehto 5.15d RX:lle on A2+ ja espressopannu? Mutta, ehei, eipäs unelmoida espressopannusta, sillä kaksi ihmistä maailmassa pystyy kiipeämään reitin vapaasti. Ymmärtääkseni osaa näitä reittejä ei kuitenkaan pysty kaikilta osin teknoamaan kliinisti, korjatkaa te, jotka ootte ne vetäneet, jos oon väärässä? Eli ts. tekninen nousu vaatii vasaraa, vaikka saman kohdan Houlding vetää 5.15 vapaasti. Mikäli tällaisen, maailman vapaakiipeilyä ja kiipeilyurheilua ylipäätään eteenpäin vievän mahtavan virstanpylvään jälkeen reitti suljettaisiin teknolta vain sen vuoksi, että sillä tarvii lyötävää kamaa, en usko, että homma menisi ihan kevyellä niskojennakelulla läpi tuolla kiipeilyn pyhässä Jerusalemissakaan. Yhtä lailla se on pois tekno-urpoilta, hieno tekno reitti, kuin toisinpäin. Tämä olisi paremmin ymmärrettävissä, jos reitti menisi täysin kliinisti, ilman mitään fixattua kamaa ja vapaaseen vetoon ei tarvita in-situ hakoja tai pultteja/pultattuja standejä, jotka on useimmiten viety sinne teknona ja joita ilman vapaa ei olisi mahdollista. Sitten ilman muuta on täysin selvää, että vasaraa ei käytetä, mutta ei siihen tule sitten mitään muutakaan fixattua kamaa vapaakiipeilyä helpottamaan. Mutta se on siellä ja Perskallio on täällä, kuten alussa kiipeilykulttuurin paikallisuudesta totesin. Siis takaisin meidän (henkiseen) räntäsateeseen.

Onko tekno siis oma lajinsa vaiko vain surullinen tekniikka, johon heikkojen on alistuttava pakon sanelemana? Asiaa voisi verrata helposti telemark-laskuun. Telluhan on alamäkihiihdon kantamuoto, joka on aikoja sitten todettu raskaaksi ja hankalaksi. Niinpä kantapää keksittiin kätevästi pultata kiinni sukseen Alppien isoilla tömpyröillä. Ihme kyllä rinteissä näkyy vieläkin niitä hulluja tellusuksijoita, jotka väittävät homman olevan vielä kaiken lisäksi kivaa ja villapaitojen "in". Eikö olisi järkevintä kieltää koko telluilu, sillä se on vanha, aikansa elänyt ja hankalahko tapa laskea mäki alas? Kun kerran paljon järkevämpi ja enemmistön käyttämä tapa on keksitty?

Mistä ihmeestä yläköysi-tekno on kotoisin ja kuka pöllö sen sitten on keksinyt?

Joku Sloupin keskustelussa oli onneksi nostanut A5-syndrooman, kaikkein järkyttävimmän tautimuodon pahimman oireen esille - kymmenmetrisen kallion teknoamisen yläköydessä! Patologista sanon minä. Mitä kymmenen metrisiin kallioihin ja ylipäätänsä vuoristokiipeilyihin maassamme tulee, niin se nyt vaan on, että se on sitä, mitä meiltä löytyy. Try to cope with it, as they say in Yosemite.

Vaikka Keinukallion alamäki varmaan saa naurusta vedet silmiin Alppien kanuunoille, ei sitä oikein voi sen oman surkeutensa vuoksi sulkeakaan. Vai voiko? Keinarilta ja muilta miniatyyrimäiltä on lähtenyt aika pirun hyviä väkkäränheittäjiä viime vuosina, jotka ovat vallan hc-possea kansainvälisillä vapaalaskupornofilkoilla. Eikä se yksi Hukkataipaleelle Nallensa kadottanut duude, mun mielestä ihan kauheen huono kiipijä ole, vaikka vuoria ei oltu kotikonnuilla nähty kuin niissä amerikkalaisissa kiipeilyrainoissa, joissa mies ainoana suomalaisena tämän hetken eliittikiipeilijänä tuon tuostakin näkyy. Mitä tuohon yläköysiteknoon tulee, kiipeilylajista riippumaton oppimisprosessi on mielestäni melko terveellistä ja jopa suositeltavaa. Vastaavasti helposta pujottelumäestä on kiva lähteä liikkeelle, ei kande suorilta Hahnenkamia vetäistä. Eikä ne jannehapposetkaan suurmäestä ekaksi leiskauta ja aika naurettavan näköisiä ovat nuo vienosti kallistettuun peltoon auratut junnuhyndatkin. Analogia harjoittelun progressiivisuudesta ja turvallisuudesta kulkee lajista toiseen. Ja ihan samojen periaatteiden mukaan opetellaan myös teknoa, vaikka se Sloupin keskustelun mukaan tuleekin nykyään kaikille ihmislapsille äidinmaidon korvikkeessa, eikä sitä todellakaan nyt tarvitse kenenkään ainakaan harjoitella. –Tai ei nyt ainakaan yläköydessä! Herranjumala mitä pelleilyä!

Suosittelen lämpimästi yläköydellä teknoamista 10-metrisillä kallioilla, etenkin kliinisti, esimerkiksi sellaisille teinispandexeille, joita kiinnostaa traditionaalisen kiipeilytyylin aloittaminen. Juuri parempaa tapaa oppia ymmärtämään luomun pleissaaminen ei mielestäni ole. Olen kuullut jopa, että jotkut hc-tradsterit aloittavat kautensa pitkän tauon jälkeen kliinaamalla pari kp:ta? Se on kyllä varmaankin vaan teknogarbaasien vedätystä:) On kuitenkin hyvä tiedostaa alussa, että mitä matalampi kaltsi, sitä vaarallisempaa teknosoolon harjoittaminen aloittelijalle on. (tää on siis fakta, ei läppä)

Kaikille tradstereille, tai semmoiseksi haluaville, suosittelen teknoomista ihan kaikilla tekniikoilla, huukeista määleihin. Teknon taito olisi syytä osata hyvin oman ja partnerin turvallisuuden vuoksi etenkin, mikäli mielii pitkiä vapaareittejä maailman äärissä kiipeillä, pulteilla tai ilman, ehkäpä jopa enemmän pulttireiteillä kun ei ole räkkiä mukana. Oma ja vaimoni henki on kerran pelastettu vain sen vuoksi, että tekno-huukkailu oli ainoa, mikä enää toimi keskellä yllätyksellistä jumalaista taivaan näytelmää, tilanteessa jossa mankkapussin mankkapallo muuttui minuutissa nestemankkamössöksi. Reitillä, jolta ei voinut laskeutua alas. Tai toki olisi voinut, raivoavaan mereen ja uida 10 kilsaa kotiin räkki kaulassa, kun olis ensin selvinnyt viisimetrisistä rantatyrskyistä. Kyseessähän oli vain harmiton ja hauska meidän toppahousujen spandex-reitti, mutta pikku ongelmaksi muodostui se, että kukaan maailmassa ei tiennyt, että me olemme sillä. Eikä siitä muuten mitään iloa kenellekään olisi ollut, vaikka olisi tiennytkin. Kylläpä pelotti niin, että jälkeenpäin itketti ja luonto nöyryytti tasamaan kasvatteja, mutta tekno ja mukanani aina pitkillä reiteillä (sporti- tai luomu-) olevat kaksi huukkia pelastivat!

Lajien välisestä rakkaudesta

Harrastin taannoin yhtä toista urheilulajia kilpailumielessä, ihan kohtuullisella maapallokuntaisella tasolla. Näin jälkeenpäin katseltuna sen lajin suurin virhe Suomessa oli lajin sisäisen eriarvoistumisen ja keskinäisen riitelyn, kuppikuntaistumisen, kulttuuri. Syyllistyin tähän itsekin, koska kilpaurheilijana en nähnyt mitään arvoa tavallisilla lajin virkistysharrastajilla. Toppiksista oli pelkkää riesaa, kun he tukkivat vähäiset harjoituspaikat pelleilyillään, eivätkä tajunneet mistään mitään. Tai ainakaan sitä, miten vitsin kova gaiffa MÄ olin ja mitä MÄ olin suorittanut. Kylläpä edelleenkin hävettää tämä silloinen asenteeni ja toivon, että Suomen kiipeilyssä ei koskaan mentäisi samalle tasolle. Siitä kärsii kaikki, niin kilpaurheilu kuin harrastajatkin, koko laji. Kiipeilyn hienous on samanhenkisissä ihmisissä ympäri maailman, jotka haluavat vain jostain syystä kiivetä, tavalla tai toisella. Tyylistä ja kiven korkeudesta tai lumipeitteestä riippumatta, suunta ja tavoite on sama, ylöspäin.

Ihan viimeiseksi niille harvoille, jotka ovat jaksaneet lukea tänne asti, arvaatte jo varmaan oman kilpailusarjani tässä mittelössä? "Sekarotuisten toppahousujen kiipeilyetiikka, elähtäneet macho-miehet yli 40v".

Tunnustan tässä siis julkisesti ja kaiken kiipeilykansan edessä, näiden parin muun epäilyttävän kilkuttajan kanssa, pitäväni teknisestä kiipeilystä ja kannattavani sitä yhtenä kiipeilyn hienoista lajeista. Tekno on tärkeä ja omaa kiipeilyäni rikastuttava alue. Mikäli joskus vammaudun ja heikennyn niin, että vapaa ei enää onnistu, saatanpa lähteä teknoamaan, pääsen näin ulkoilmaan ja kiipeämään. Tämä toimi taannoin kiipeilyn vieroitusoireista kärsivällä, vamman vuoksi vapariin kykenemättömällä vaimollani loistavana toipumisterapiana. Tai jos nämä sekavat juttuni pelottaa pois viimeisetkin varmistajat ympäriltäni, voin aina sooloteknota eli kiivetä säässä kuin säässä, yksin tai termarin seurassa, mutta hymyssä suin ja hyvällä omalla tunnolla.

Kiitos, anteeksi ja nyt vaikenen,

Toni Fohlin



PS. Btw:

Ramille kehitysideana: Voisikohan Slouppiin avata kokonaan uuden aihealueen "Kiipeilyn etiketti tai etiikka" tms.? Tämän kaltaiset kaikkia kiipeilylajeja koskevat eettiset pohdinnat voisi sijoittaa sinne. Toinen hyvä lisäotsake voisi olla "Lost and found", koska nuo kalliolta löytyneet ja sinne jääneiden kamojen kuulutukset joko korostuvat tai sitten jäävät piiloon muiden aiheiden alle.

-Elvis has left the building -

Lumiturvallisuusseminaarin antia Åresta

Teksti: Eeva Mäkelä

Maailman suurin kongressi tunturi- ja vuoristoturvallisuudesta sekä vuoristopelastuksesta järjestettiin Åressa lokakuun puolivälissä. Kongressin kattojärjestönä toimii ICAR (International Comission for Alpine Rescue – IKAR/CISA). Kongressiin osallistui delegaatioita 35 maasta. Ruotsissa yhteistyöorganisaatioita olivat mm. Fjällsäkerhetsrådet, Fjällräddning , Naturvårdsverket, Rikspolisstyrelsen ja Svenska Liftanläggningars organisation (SLAO). Ennen varsinaista kongressia järjestettiin Ruotsin kansallisten organisaatioiden seminaareja ja yksi niistä oli SLAO:n kaksipäiväinen Lumiturvallisuusseminaari (Lavindagar).

Lumiturvallisuusseminaarin ensimmäisen päivän fokuksena oli tunturiturvallisuus yleisellä tasolla. Eri organisaatiot, jotka ovat vastuussa pelastuksista ja joilla on intressejä tunturiturvallisuuteen, esittelivät toimintaansa. Mielenkiintoista antia oli mm. SLAO:n lumiturvallisuuskoulutuksen kehittymistä käsittelevä luento. Ruotsin lumiturvallisuuskoulutus on alkanut organisoituneella tasolla vuonna 2002, jolloin SLAO alkoi kehittää koulutussisältöjään järjestelmällisesti. SLAO:n lumiturvallisuuskoulutus seuraa pitkälti Kanadan Canadian Avalanche Association:n jalanjälkiä. Stefan Mårtensonin, joka on SLAO:n lumiturvallisuuskoulutuksesta vastaava asiantuntija, kertoi, että esim. kolmipäiväisen Lavin 1 (Lumivyöry 1) kurssin suorittaa vuosittain jo lähes 200 henkilöä. Uusi aluevaltaus lumiturvallisuuskoulutuksessa tulee olemaan mm. moottorikelkkailijoiden koulutus.

Kiinnostava kokonaisuus oli myös Marie Nordgrenin katsaus lumivyörytilastoihin. Tilastot vahvistivat nopean etsinnän ja tehokkaan kaivamisen tärkeyttä, jotta lumen alle jäänyt henkilö saa mahdollisimman pian happea. 18 minuutin aikaraja on pelastamisessa merkittävä, koska 18 minuutin jälkeen lumen alle jääneen selviytymismahdollisuudet heikkenevät huomattavasti. Pitkän ajan tilastojen mukaan Ruotsissa tapahtuu vuosittain alle yksi kuolemaan johtanut lumivyöryonnettomuus. Ulkomailla lumivyöryissä ruotsalaisia sitten menehtyykin vuosittain jo useampia ja viimeisen 10 vuoden surullinen saldo on 24 ruotsalaista lumivyöryuhria. Sveitsiläisen lumivyörytutkija Hans Jürg Etterin mukaan Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa lumivyöryihin menehtyy vuosittain yhteensä keskimäärin 162 ihmistä.

Ruotsissa on hyvin järjestäytynyt tunturipelastusorganisaatio, joka muodostuu poliisin ja vapaaehtoisten yhteistyöstä. Lisäksi merkittävä toimija on Fjällsäkerhetsrådet, jonka tärkeimpänä tehtävänä on tuoda yhteen eri tunturiturvallisuuteen liittyviä organisaatioita sekä ehkäistä onnettomuuksia. Yksi Fjällsäkerhetsrådetin tukemista palveluista on mm. Fjällväder –puhelinpalvelu, johon varmasti moni suomalainenkin on soittanut reissuillaan Ruotsin tuntureilla.

Yksi maailman johtavista lumivyöryorganisaatioista, Canadian Avalanche Association (CAA), oli myös edustettuna Åressa ja toimitusjohtaja Ian Tomm kertoi CAA: n vuosibudjetin olevan hulppeat 3 miljoonaa dollaria. Tällä rahoitetaan koulutusta, tutkimusta, tiedotusta ja 30 vakituisen työntekijän jatkuvaa työskentelyä lumivyöryonnettomuuksien ehkäisyn hyväksi.

Kohokohta lumivyörypäivillä oli toisen päivän käytännön työpajat ja demot ulkona hissien ala-asemilla. Työpajoissa eri välinevalmistajien edustajat kertoivat uutuustuotteistaan ja näyttivät käytännössä mm lumivyörylähettimien uusimpia toimintoja. Edustettuina olivat kaikki merkittävät lumivyörylähettimiä valmistavat tuotemerkit kuten Ortovox, Mammut, Pieps, Arva ja Back Country Access. Lisäksi Snowpulse ja ABS esittelivät lumivyöryreppujaan. Lumivyöryreppujenhan toiminta perustuu laukaistavaan ilmalla täyttyvään tyynyyn, joka ”kelluttaa” lumivyöryyn joutunutta lähempänä lumivyöryn pintaa ja siten helpottaa ja nopeuttaa pelastusoperaatiota. Tilastojen mukaan lumivyöryreppu nostaa lumivyörystä selviytymisprosenttia, mutta vielä tällä hetkellä reppujen hinnat ovat 1000 euron pinnassa, joka monelle takamaastojen hiihtäjälle saattaa tuntua kalliilta henkivakuutukselta. Pelastusorganisaatioille tarkoitettu kännykkäpaikantamista hyväksi käyttävä etsintälaite on myös hyvässä kehitysvahdissa, ja tätä voidaan hyödyntää nimenomaan lumivyörypelastuksissa.


Backcountry Access


Snowpulse

ABS

Kaiken kaikkiaan Åren konferenssin anti oli erittäin monipuolinen ja tunnelma hyvin kansainvälinen. Oli upeaa päästä haistelemaan lumiturvallisuuden terävimmän kärjen uusia tuulia ja luoda ammatillisia kontakteja tulevaisuutta varten.
Adventure Partners tarjoaa tulevana talvena lumiturvallisuuskoulutusta ja uutuutena on myös SLAOn Lumiturvallisuus 1 kurssi. Katso lisää kurssitarjonnasta.

www.slao.se
www.ikar-cisa.org
www.fjällsakerhetsradet.se

Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon Pirunkalliolla

Pitkän vääntelehtimisen ja kiemurtelun jälkeen ei mahdettu itsellemme enää mitään - on syntynyt lopullinen päätös jäädyttää Pirunkallio jääkiipeilykäyttöön myös kaudelle 2011-2012.

Pläni on että 1.12.2011 alkavat pumput punksuleeraamaan. Samaan pläniin sisältyy myös ajatus voimakkaasta oppimiskokemuksesta viimekauden hassunhauskoista harjoituksista - kunnianhimoisena tavoitteena mm. puolittaa K-Raudassa käyntien määrä, sekä tuplata ne päivät kun putkenpäästä itseasissa valuu vettä.

Mikäli oppimista on oikeasti myös tapahtunut, niin avajaisia päästänee viettämään ennen tai jälkeen joulun. Niin joo, tietysti pitäisi saada pakkasta myös.



Kovin paljon ei kerralla voi oppia joten kausikortin ja kertamaksujen hinnat pysyvät viimevuoden tasolla. Kausikortin ostaneita tullaan spämmäämään lähiaikoina ohjeilla miten toimia kun kortin haluaa uusia. Välinevuokrauskuvion käytännön toteutus on vielä vähän hakusessa, mutta jollain tavalla se tullaan järjestämään. Samoin uusien näyttökokeiden järjestelyt ovat vielä hivenen auki - viimekaudella taitonsa osoittaneet ovat toki tervetulleita kiipeilemään heti kun...

Muistutus vielä että itsenäinen, niin ylä- kuin alaköysikiipeileminen Pirunkalliolla edellyttää ehdottomasti tarvittavien taitojen osoittamista AP:n kouluttajalle.

6.12.2010


13.12.2010


23.12.2010


Jääkiipeilyn peruskurssien ja ohjattujen jääkiipeilykokeilujen lisäksi tulevan talven kurssivalikoimaan lisätään ainakin "vapaalaskijan jäätikkötaidot" -koulutus. Edellisellä kaudella kurssi toteutettiin räätälöitynä spesiaalikurssina, ja saadun palautteen perusteella kysyntää voisi olla enemmänkin. Kyseessä siis kestoltaan päivän / kahden arki-illan setti, jonka aikana käydään läpi keskeiset tiedot ja taidot turvallisesta toimimisesta jäätiköllä erityisesti vapaalaskijan ja hiihtovaeltajan näkökulmasta. Koska kyseisiä taitoja ei onneksi joudu tosielämässä kovin usein käyttämään, kurssi on suunniteltu siten että se soveltuu ensikertalaisten lisäksi myös taitoja kertaamaan tulijoille. Pääpaino siis käytännön harjoittelussa ja tekemisessä - kaikkihan tietävät kuinka usein omin päin tulee niitä railotaljauksia oikeasti treenailtua ja kuinka ytimestä ne sitten tositilanteessa tulevat.



9.3.2011


PK v2.0 proggiksen edistymisen vivahdekkaita vaiheita voit seurailla facetuubisivuiltamme.

Kokemusten kehittämistä

Teksti: Joel Ormala

Miian loistava teksti kokemusten jakamisesta ja ohjaajan/oppaan vastuusta herätti minussa paljon ajatuksia. Hänen tarina Spyder-Rouvasta oli mielestäni erinomainen esimerkki hänen (ja minun) peräänkuuluttamasta kokemuksellisen/hiljaisen tiedon jakamisesta. Tälläinen tarina havainnollistaa mielestäni paljon paremmin ohjaajan vastuuta ja tärkeyttä arvioida asiakkaiden kykyjä oikein kun pelkkä asian toteaminen. Tässä kirjoiteksessa haluan kuitenkin vielä lisätä asiakkaiden/oppilaiden/ohjattavien OMIEN kokemusten hyödyntämisen tärkeyden heidän hiljaisen tiedon kartuttamisessa. Tulen kuitenkin siihen mutkan kautta, koska aijon ensin vastata Miian ”haasteeseen” loukkaantumisista vuoritouhuissa.

Miia kirjoitti ettei loukkaantumiset (saati sitten kuolemat) kuulu vuoriharrastukseen. Lähtökohtaisesti olen tästä täysin samaa mieltä ja ohjaajana/oppaan tulee ehdottomasti koko ajan tehdä riskiarviointia asiakkaan puolesta niiden välttämiseksi. Mutta missä kulkee ”hyväksyttävän” riskin raja? Jalkakäytävälläkään kävelyhän ei ole TÄYSIN riskitöntä, puhumattakaan kallioseinämästä, jäätiköstä tai laskettelurinteestä. Henkilö, joka tekee omaa riskianalyysiään voi tietenkin valita oman hyväksyttävän riskitasonsa, mutta missä raja tulee vetää oppaana ja ohjaajana? Eri asiakkailahan on myös erillainen käsitys hyväksyttävästä riskistä ja sama aktiviteetti on yhdelle riskialttiimpaa kun toiselle.

Kysymykseeni voisi ehkä vastata yksinkertaisesti sanomalla, että pienet ruhjeet kuuluvat lajiin, mutta pysyvät vammat eivät. Mutta yhtälöön kuuluu myös mielestäni onnettomuuden todennäköisyys ja riskinotolla saavutettu hyöty tai ilo. Etenkin tämä jälkimmäinen tekijä on mielestäni erittäin haasteellinen, varsinkin oppaan näkökulmasta, koska yhtälöä joutuu silloin ratkaisemaan toisen puolesta. Pari viikkoa sitten jäätikölle viemäni asiakas, ”Menno”, on ns. case in point.

Olin kävelemässä hollantilaisen ryhmän kanssa varustemökille kun yksi ryhmäläisistä tuli juttelemaan kanssani. ”Hei, nimeni on Menno ja haluan kertoa sinulle jotain. Olen 33 vuotta vanha ja 16 vuotta sitten sairastin aivosyövän. Sairauden ja hoidon aikana lihakseni surkastuivat täysin ja sain hermo- ja aivovammoja. Sen jälkeen istuin rullatuolissa useita vuosia, eikä kukaan uskonut että kävelisin jälleen. Siitä lähtien olen kuitenkin taistellut joka päivä ja nyt olen täällä sinun kanssasi menossa jäätikölle. Halusin vaan kertoa tämän sinulle, jotta tiedät että saatan tarvita enemmän apua. Muu ryhmä tietää myös ja he ovat olleet erittäin kannustavia.”

Tässä vaiheessa miljoona ja yks ajatusta lennähti pienen pääni läpi. Ensimmäinen niistä oli suurin piirtein, ”käääkkkk!!!!!!” Mutta jatkoin kohteliaasti kuuntelemistä hymyillen. Mennon kävely oli verrattain hyvää tasaisella maalla, mutta pienetkin epätasaisuudet ja jalan nostot tuottivat silmin nähden ongelmia. Tukeutumalla muiden olkapäihin hän kuitenkin eteni päättäväisesti. Jäätiköllä pitäisi kuitenkin pitää köysi kireellä, eikä toisen vieressä voi niin vain kävellä tukemassa häntä. Jääraudoilla kävely epätasaisella jäätiköllä ei myöskään ole mikään itsestään selvyys ja niihin kompastuu itse kukin petollisen helposti. En siis ollut ollenkaan varma että Mennon jäätikköllä kävely olisi hyvä idea, vaikka tekisin helpoimman mahdollisen reissun. Todennäköisyys hänen kompastumiselle olisi huomattavasti suurempi kun muiden ja hänen kordinointikyvyllä kaatuminen saattaisi hyvinkin aiheuttaa enemmän kun ruhjeita.

Tavallisella opastuskeikalla en tekisi niin vaikeata reissua että osallistujat altistuisivat sellaisille riskeille, kun mille Menno luutavasti altistuisi helpommallakin reitillä. Mutta toisaalta en myöskään sano iäkkäämmille asiakkaille, etteivät he saa tulla jäätikölle, vaikka se mikä on vaaraton lipsahtaminen nuorelle saattaa merkitä heille murtuneita luita. Mennolle jäätiköllä kävely merkitsisi myös jotain aivan muuta kun useimmille muille vieraille. En voi sanoa, että ymmärtäisin täysin mitä kaikkea jäätiköllä kävely merkitsee henkilölle, jolle on sanottu ettei hän enään ikinä pysty kävelemään, mutta väittäisin silti että se saattaa olla jotain todella tärkeätä. Olenko minä tosiaan oikea henkilö tässä tilanteessa sanomaan ettei murtunut luu ole hyväksyttävä riski tämän kokemuksen saamiseksi? Lapsiperheelle kesälomareissulla vastaus olisi tietenkin ei, mutta entä nyt?

Päädyin kuitenkin kertomaan riskeistä Mennolle parhaan kykyni mukaan ja sanomaan, että tulen auttamaan häntä niin hyvin kun voin, mutta jos homma ei näytä hyvältä tai jos muille koituu vaaraa voin joutua sanomaan ettei hänen kannata jatkaa. Vastaus ei suorastaan yllättänyt, ”Olen taistellut koko elämäni, enkä aio antaa periksi nytkään.” Ja täytyy sanoa, että harvoin olen nähnyt vastaavanlaista itsensä ylittämistä. Viimeinen pätkä jäätikölle kulkee kivilohkareiden yli ja karjunta oli kun toisella 8a-reitillä kun Manno manaili jalkojaan eteenpäin.

Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin jäätikön reunalle ja ruokatauon jälkeen oli vuorossa itse jäätikölle meno. Kävimme tarkkaan läpi miten jäätiköllä toimitaan ja sidoin hänet köyteen heti itseni jälkeen, jotta pystyisin tukemaan häntä parhaiten. Mannon taistelu jatkui ja minä iskin askeleita jäähän minkä ehdin, mutta kaiken kaikkiaan jäätiköllä eteneminen oli hänelle huomattavasti helpompaa kun kivilohkareiden yli käveleminen. Reissu oli silti raskas sekä minulle että hänelle ja takaisin jäätikön reunalle päästyämme Manno oli uupunut. Vielä pitäisi kuitenkin päästä kivilohkareiden yli ja koko matka takaisin parkkipaikalle. Tankkauksen jälkeen Mannolta kuitenkin löytyi lisää energiaa ja matka (manailuineen) jatkui.

Takaisin parkkipaikalla saatoin vihdoin hengähtää helpotuksesta. Kaikki oli mennyt hyvin, mutta takana oli yksi raskaimmista päivistäni jäätiköllä. Manno kiitti minua kuitenkin kyyneleiden kera uskosta häneen. ”Tämä on elämäni hienoin kokemus, olen sinulle ikuisesti kiitollinen. Fysioterapeuttini ei ikinä tule uskomaan tätä.” Olin itsekkin uskomattoman iloinen siitä, että sain jakaa tämän kokemuksen hänen kanssaan, mutta sisimmässäni mietin hiljaa jos hän olisi yhtä kiitollinen, jos hän olisi kompastunut, katkaissut koipensa ja päätynyt takaisin rullatuoliin.

Teinkö oikein? Oliko oikein sallia hänen ottaa sellainen riski, jolla voisi olla niinkin vakavia seurauksia? Tähän ei mielestäni ole yhtä oikeata vastausta, mutta seison oman päätökseni takana. Tätä tämä oppaan työ mielestäni kuitenkin pitkälti on; ihmisten auttamista kokemaan ja tekemään asioita, joita he eivät muuten voisi, ilman että hyväksyttävän riskin raja ylittyy, missä ikinä se sitten kussakin tilanteessa menee.

Se, mitä tarinani toivottavasti myös havainnollistaa on henkilön oman kokemustaustan merkitys uuden tilanteen ymmärtämisessä ja arvottamisessa. Ja tämä puolestaan vie minut takaisin alkuperäiseen aiheeseeni, eli siihen miksi asiakkaiden/oppilaiden/ohjattavien omien kokemuksien hyödyntäminen opetus- ja opastustilanteessa on niin tärkeätä kokemuksellisen tiedon kartuttamiseksi.

Kuten Miia kirjoitti, omakohtaiselle kokemukselle ei ole korviketta, mutta tarinoita jakamalla voimme hyötyä muiden kokemuksista. Tämän lisäksi voimme opettajina tai oppaina myös pyrkiä tuomaan lisäarvoa, tai uutta näkökulmaa asiakkaamme omiin kokemuksiin. Kaikkihan me pohdimme omia kokemuksiamme, mutta pystymmekö aina vetämään niistä oikeita johtopäätöksiä ja näemmekö aina niistä kaikki puolet? Näissä asioissa kokeneempi opettaja tai opas voi auttaa asiakasta ymmärtämään ”enemmän” omista kokemuksistaan, kun mihin hän pystyisi vain omalla kokemustaustallaan. Kokemukset ovat tietenkin edelleen hänen omia (ei vaan toisen kertoma tarina), mutta niistä saattaa oppaan avulla saada enemmän eväitä tulevaisuutta varten.

Tätä opetustapaa suositaan vahvasti Norjassa, niin peruskursseilla kun opaskursseilla. Käytännössä homma toimii niin, että kun perusasiat mm. jääruuvin käytöstä ja jäärautatekniikasta on käyty läpi, opettaja sijoittuu köysistössä toiseksi ja kurssilaiselle kerrotaan että ”mene tonne.” Sitten kurssilainen saa pohtia miten ”tonne” pääsisisi ehjin nahoin. Kurssin vetäjä sitten vinkkaa, korjailee, kysyy, ehdottelee ja tietenkin puuttuu, jos jotain todella fataalia on tapahtumassa. Sitten kun on menty ”tonne” jonkun tovin, kerätään kaikki köysistön jäsenet kasaan ja puretaan tehtyjä päätöksiä yhdessä. Näin saadaan mahdollisimman paljon omaa kokemusta kurssilaisille ja opettajan avustuksella myös mahdollisimman paljon oppia niistä. Reittivalintoja, varmistustekniikoita ja seurausajattelua jäätiköllä, jolta löytyy melkeen loputtomasti erillaisia muotoja oppii todella hyvin näin. Muistan ainakin itse jokaisen läpi käymäni ”casin” opaskurssilla erittäin elävästi.

Kokemuksellisen ja hiljaisen tiedon kartuttamiseen on siis monia menetelmiä, joita yhdistämällä varmasti pääsee parhaimpaan lopputulokseen. Ongelmana lienee kuitenkin aina aika- ja resurssirajoitukset. Mutta perinteisten kurssien lisäksi yhteiset retket ja opastetut reissut voivat toimia loistavina hiljaisen tiedon lähteinä. Kunhan siis opas on aidosti kiinnostunut kokemuksien kehittämisestä, eikä ainoastaan asiakkaan ylös ja alas viemisestä mahdollisimman nopeasti.

Norjan jäätiköillä – Osa 4, Tuftebreen

Teksti: Joel Ormala

Railojen yli hyppinen on aika hauskaa

”Hitto! Eikö täältä enään saa ruokaa?!”, takana on kymmenen tunnin päivä ja campingalueemme ravintola on sulkenut aikaisin suuren turistiryhmän vuoksi. Olemme päivän aikana vienyt jäätikölle yhteensä 57 henkilöä kahdessa erässä, mutta ei auta muu kun lähteä Möllan kapakkaan pizzalle. Sunnitelmissa oli lähteä Jostedalsbreenin itäpuolelle, Jostedaliin moikkaamaan Karia, mutta epävarma säätiedotus ja pitkä päivä ei houkuta kolmen tunnin prätkäajeluun vielä smana iltana. Herkullisen pizzan jälkeen olo on kuitenkin parempi ja Kari ehdottaa kaiken lisäksi huomattavasti kiinnostavaa kohdetta huomisen reissuksi, Tuftebreenin jäätikkövirran ylösnousua, joten ”Eikun menoks!”, levätä voi joskus myöhemmin.
Nukumme seuraavana aamuna pitkään ja lähdemme kävelemään vasta kymmeneltä. Ensin on vuorossa pari tuntia polun tarpomista, mutta pidämme vauhtia yllä eikä jäätikön reunalle mene kun reilu tunti. Siellä pistämme valjaat ja jääraudat päälle, mutta jätämme köyden vielä toistaiseksi repuun, helpolla ja paljaalla jäätiköllä kun eteneminen menee näin nopeammin. Olimme alunperin suunnitelleet menevämme ylös vasenta puolta, mutta se näyttää jäätiköltä katsottuna huomattavasti jyrkemmältä ja röpelöisemmältä kun oikea puoli. Pienen pohdinnan jälkeen päädyimme kuitenkin jatkamaan alkuperäisen suunnitelman mukaan, koska se näyttää myös ”mielenkiintoisemmalta.”
Mielenkiintoista se myös oli, juuri sopivalla tavalla. Pääsemme nopeasti tasaiselta alkuosuudelta itse railorykelmään, jossa ei ikinä tiedä mitä seuraavan railon takaa löytyy. Kiipeämme ylös ja alas, etsiskellen reittiä, joka on mahdollisimman helppokulkuinen, mutta joka myös kiertää tarpeeksi kaukaa paikat, joissa irtojäätä saattaa tulla niskaan. Kiipeäminen ei kuitenkaan missään vaiheessa ole niin vaikeata, että kokisimme tarvetta köydelle, joten jatkamme ”jääskrämblausta” aina kunness pääsemme tavoitteena olleeseen lumiränniin.
Lumipeitteisen jäätikön päällä köyttä käytetään pääsääntöisesti aina, joten pidämme pienenn ruokatauon ja sidomme itsemme köyteen. Matka jatkuu lumirännin halkovan railon- ja sen yli menevän lumisillan yli. Tässä vaiheessa pari välivarmistusta lumisillan toisella puolella tuntuvat aiheellisilta, sillä jyrkähkössä alamäessä lumisillan läpi tippumista tuskin pystyisi pitämään.
Jyrkkä osuus ei kuitenkaan ole pitkä ja kohta pääsemme Tuftebreenin tasaiselle yläosalle. Sieltä tiemme kulkee Tuftebreenin yli lumisiltoja tunnustellen. Jokaista lumisiltaa ei kuitenkaan voi sondata tai jäätiköllä tulee helposti vietettyä viikko, joten käytämme hyväksi todettua ”ihmissondi”-menetelmää. Kävellään vaan ja pidetään köysi kireellä ja oikeen päin, kyllä ne heikot lumisillat sitten löytyvät, jos löytyvät. Me löyisimme tällä kertaa vain yhden, josta tupsahdin toisella jalalla läpi.
Jäätikön jälkeen on enään lyhyt loivahko lumiränni, emmekä pidä kiirettä, varsinkin kun pilvinen taivas repeää ja esiin kurkistaa mukavasti lämmittävä aurinko. Pienen huilailun jälkeen pääsemme kuitenkin Steinmannille, jolta avautuu upeat näkymät Jostedaalsreenin yli. Jostedaalsreen on n. 500 neliokilometriä suuri oleva tasannejäätikkö, joka on ympärivuotisesti lumen peitossa. Sen yli menee ”Josten på längs”-nimellä tunnettu kolme päivän hiihtovaellus, jossa on pari kivaa laskuakin mukana. Näemme myös hienon Nigardsbreenin jäävirran yläosan ja Lodalskåpan (kotivuoreni, 2083m).
Nautiskelemme Steinmannilla melkein tunnin, mutta alaskin on päästävä, joten lähdemme jyrkkää alastulopolkua kohti. Tasan kymmenen tunnin jälkeen, kahdeksalta illalla olemme takaisin parkkipaikalla ja takana on todella upea reissu; n. 1200 nousumetriä, kaikenlaista sopivan helppoa haastetta, ei kiirettä ja hyvää seuraa. Tärkeintä ei ole suoritus vaan hyvien kokemusten jakaminen, Norjalaista retkeilyperinnettä kunnioittaen.

Lumirännin lumisillan ylitystä

Railorykelmän yli navigointia

Kari suosikkiasennossaan. Näkymä Tuftebreenin yläosan yli

Kari ja näkymät Jostedalsbreenin yli. Taustalla Brenibba ja Lodalskåpa. Alla Nigardsbreenin yläosa

Kari ja Tuftebreenin yläosa

Tuftebreenin jyrkempi osuus ja lumiränni, jota pitkin menimme ylös

Tuftebreen. Menimme ylös vasenta laitaa

Norjan jäätiköillä – Osa 3, Jäätikkökurssi

Teksti: Joel Ormala

Jäätikköopaskoulutuksen toinen osa koostuu harjoittelusta kuuden päivän jäätikkökurssilla. Tarkoitus on harjoitella kaikkien kurssilla opetettavien asioiden opettamista, eli niitä asioita joita käytiin läpi metodikurssilla. Niitä onkin aika liuta: reitin valintaa jäällä ja lumella, varmistustekniikoita jäällä ja lumella, pelastustekniikoita jäällä ja lumella, lumiseinämätekniikoita, suunnistusta, jäärautatekniikoita, reissun suunnittelua, ständin tekoa, laskeutumista, prusikointia, jäätikköoppia, vuoristovaaroja ja ensiapua. Suurin osa opetuksesta tapahtuu käytännössä maastossa, mutta joka päivä on myös parin tunnin teoriaosuus illalla, jolloin kerrataan päivän asiat ja valmistaudutaan huomiseen.
Mielenkiintoista ja haastavaa oli sopeuttaa opetusta kurssilaisten vaihteleviin taustoihin. Joillain oli aikaisempaa kiipeilykokemusta, toisilla ei. Jotkut olivat tottuneita vaeltajia, toisilla fyysinen kunto oli puolestaan heikompi.
Yhteistyön ja köysistön tärkeys korostuu myös, varsinkin verrattuna kiipeilyyn. Yhtäältä on välillä vaikeampi tehdä päätöksiä, kun kaikkien köysistön jäsenten vahvuudet ja heikkoudet on otettava huomioon. Mutta toisaalta köysistö itsessään muodostuu tärkeäksi varmistusvälineeksi, jolla voidaan välttää hitaiden jääruuvien ja lumivarmistusten käyttöä. Pelastustilanteissa, varsinkin lumella, köysistö on jopa pääasiallinen varmistus, kun lumiankkurit voivat pettää lumilipan murtuessa.
Nyt metodikurssi, harjoittelu jäätikkökurssilla ja yksi vapaapäivä on takana päin ja paluu jokapäiväisiin opastuksiin odottaa. Mutta vapaapäivien, hyvän sään ja reissuseuran metsästys jatkuu. Jostedalsbrenin jäätikkövirtojen ylös menemisen aikana siirrytään paljaasta sinisestä jäästä lumisiltoja täynnä olevalle jäätikkötasanteelle ja ne ovat hienoja reissuja. Jäätikköjen ylitys on myös usein välttämätöntä harjanteiden ja muiden alppi-tyylisten kiipeilyreissujen tekemiseen ja pari sellaistakin on kiikarissa. Mutta katsotaan mitä tuleman pitää.
Jos omien reissujen tekemiselle jää tarpeeksi aikaa opas koulutuksen viimeinen osa, jossa keskitytään opettamiseen ja oppaana toimimiseen, saattaa tulla ajankohtaiseksi jo tänä syksynä. Muuten se odottakoot ensi vuotta. Tekemisen puutetta täällä Norjan kesässä ei kuitenkaan missään nimessä ole!

Taljalla vetämistä

Taljan rakentamista

Reittivalintoja lumisiltojen ylityksessä

White-outissa suunnistaminen vaatii keskittymistä. Köysistön jäsenten välillä n. 5m
'
Railoalueella suunnistaminen white-outissa

Norjan jäätiköillä – Osa 2, Jäätikköopaskoulutus

Teksti: Joel Ormala

Päivittäisten reissujen tekemisestä on tullut taukoa parin edellisen viikon aikana. Olen nimittäin aloittanut norjalaisen jäätikköopas koulutuksen. Norjassa on pitkä vuoristoperinne ja Norsk Fjellsportsforum (NF) on järjestö, joka ylläpitää kansallisia standardeja ja järjestää opaskoulutusta. Opaskoulutusjärjestelmä koostuu moduuleista, jotka on karkeasti jaettu kahten osaan: kiipeilypolkuun ja jäätikköpolkuun. Näiden lisäksi löytyy lumivyörymuduuleja, jääkiipeilymoduuleja, pelastusseminaareja jne. Järjestelmä ei kuitenkaan ole UIAA-yhteensopiva ja yhteensovittamisen hyödyistä ja haitoista käydään kuumaa keskustelua (jonka yksityiskohtiin tässä kirjoituksessa ei ole tilaa).
Jäätikköopas koulutuksen ensimmäinen taso koostuu kolmesta (tai neljästä, jos lasketaan omat reissut) osasta. Ensimmäinen niistä on viikon mittainen metodikurssi, jossa varmistetaan että kaikilla on tarvittavat metodit hallussa ja kyky kokonaisvaltaiseen turvallisuusajatteluun. Kurssin aikana kokelaiden vahvuudet ja heikkoudet arvioidaan ja kaikki saavat ”kotiläksyjä”, eli suositeltavia reissuja, joissa heikkouksia pääsee harjoittelemaan.
Suomen kursseista hieman poiketen opetustapa on hyvin oppilaskeskeinen. Me kurssilaiset olimme äänessä varmaan 90% ajasta ja opettajat puuttuivat toimintaan lähinnä kysymyksillä ja ehdotuksilla. Tälläinen opetustapa vaatii kuitenkin aika paljon niin opettajilta (joiden on pystyttävä viemään asiaa oikeeseen suuntaan ilman että tekemiseen puututaan liikaa) kun osallistujilta (joiden on pystyttävä sekä keskustelemaan että tekemään päätöksiä yhdessä). Koossa oli hieno porukka, eri taustoilla, joten keskustelut olivat antoisia ja kurssista jäi kokonaisuudessaan erittäin paljon käteen. Tälläisesta opettamistavast voisimme varmasti suomessakin oppia paljon.
Kurssi huipentui viimeisenä päivänä case:iin, jossa pääsimme suunnittelemaan ja toteuttamaan laajan pelastusoperaation. Kyseessä oli kahdeksan hengen köysistö, joka liikkui lumella ja jossa kaksi viimeistä on tippunut lumisillan läpi railoon. Viimeinen henkilö ei vastaa, mutta toiseksi viimeinen on hyväkuntoinen. Miten sinä toimisit? Meidän ratkaisuun kuului köyden katkomista, prusikointia ja tietenkin taljoja.

Reittivalintoja ja varmistustekniikoita paljaalla jäällä.

Pelastustustoimia jäätiköllä. Huomaa pelastusjako kypärässä!

Reittivalintoja Nigerdalsbrenilla.

Norjan jäätiköillä – Osa 1, Arkea

Teksti: Joel Ormala

Allekirjoittanut ahkerassa työnteossa lounastauolla.

”You've run out of alcohol!? They would kill you in my country! I'm from Poland.”, yksi sadoista närkästyneistä vieraista huudahti, kun hän kuuli että meiltä on loppunut viinat tuntia ennen sulkemisaikaa. Edellinen tunti oli myös kaoottinen, Möllan baarissa oli jatkuvaa jonoa ja tarjoilin oluita joka suuntaan, minkä ehdin. Tätä tämä jäätikköoppaan arki on. Kun seuraavana päivänä on luvassa vapaa-, siis huoltopäivä, on oiva tilaisuus tienata vähän ekstraa bartenderinä.
Lähes kuukausi on vierähtänyt uskomattoman nopeasti täällä Norjan kesässä. Olen majoittunut Sande Campingille, joka sijaitsee Lodalenissa, lähellä Stryniä, Jostedalsbrenin mahtavan jäätikön länsipuolella. Mökkini parvekkeelta voin vilvoitella varpaita suuressa jäätikköjärvessä ja ihailla ympärillä kohoavia, usein sadepilvien peittämiä vuoria. Täällä on ollut ennätys määrä sateita, tulvista on ollut juttua jopa Helsingin Sanomissa ja olemme joutuneet perumaan opastuskeikkoja korkean kivivyöruvaaran vuoksi.
Hienojakin päiviä on kuitenkin ollut ja varsinkin näin kauden alussa on usein pieniä ja kävelyyn tottuneita ryhmiä, joiden kanssa voi tehdä vähän haasteellisempia reissuja. Nyt heinäkuussa alkaa kuitenkin suurten risteilyalusten tuoma tulva vuoristo-noviiseja, joiden kanssa tavallisella polullakin kävely tuottaa välillä ongelmia. Ryhmän kunnon arviointi ja reitin ja vauhdin sopeuttaminen siihen onkin ensisijaisen tärkeätä onnistuneen reissun tekemiseksi.
Tavallinen päivä alkaa kellon soidessa yhdeksältä aamulla, jolloin on 45min aikaa aamutoimiin ja repun pakkaamiseen, 9.45 kun on oltava jäätikkömökillä ottamassa vastaan maksuja päivän vierailta. Varusteiden tarkistuksen ja päivän ohjelman esittelyn jälkeen lähdetään ajaman kohti Bödalin laaksoa, josta löytyy ”Base Camp”, eli mökki josta löytyy jäätikkövarusteet n. 80 hengelle. Valjaiden ja jäärautojen sovittaminen onkin sitten ihan oma operaationsa, jossa varsinkin suurten ryhmien kanssa vierähtää aikaa. Tässä vaiheessa kello näyttää usein jo 11.30. Sitten seuraa tunnin lähestymismarssi jäätikölle, vähän tietoa Jostedalsbrenista ja jäätiköistä yleensä, sekä tietenkin ryhmän polkukävelykunnon teistailua. Itse jäätiköllä vietetään 2 – 3 tuntia, jonka aikana harrastetaan joko enemmän tekemistä tai sitten enemmän puhumista, jälleen riippuen ryhmästä. Ja sama proseduuri takaisin, jolloin ollaan takaisin lähtörudussa neljän ja viiden välillä. Sitten vaan kamat kuivumaan, suihkuun ja syömään, jonka jälkeen kello on jo lähempänä seitsemää ja kuumeinen pohtiminen alkaa; jaksaisiko vielä läheiselle sporttikalliolle vai ei? Vastaus on harmittavan usein sama...
Kaiken kaikkiaan homma on kuitenkin mukavaa. Päivät toistavat tietenkin vähän itseään, mutta usein mukana on hauskoja ja mielenkiintoisia vieraita, joiden innostus tarttuu. Iltasin voi sitten hyvällä omatunnolla ottaa rennosti ja joka yö nukkuu taatusti hyvin.

Bödalen on hieno laakso.

Kolleega ja vieraita Bödalsbrenilla.