Voisi kuvitella, että juuri kyynärsauvat nurkkaan nakanneen ei paljoa kannattaisi tunkea itseään mukaan kiipeilijän pelastus- ja ensiapukurssille Olhavalle. Toisin kuitenkin kävi. Lähdin A) henkisen hyvinvointini pitimiksi, B) pelastamaan oppiakseni ja C) yksin kotiin dumpatuksi tulemisen välttämiseksi mukaan Josen ja Tonin vetämään Apiksen ohjaajien sisäiseen koulutukseen. Muutama erikoisjärjestely toki vaadittiin, että pääsin mukaan. Tai no, koko setti erikoisjärjestelyjä, jos totta puhun. Normaalisti Olhavalle ajetaan autolla ja kävellään Saarijärven portilta loput noin kolme kilometriä. No, tällä kertaa hätiin piti hälyttää vanha ystävämme Jussi viemään meidät veneellä ja loppumatkan ajoin kotoa asti roudatulla polkupyörällä. Eikä jääty pelkkiin erikoisjärjestelyihin, vaan sain osakseni myös hivenen erikoiskohtelua. Riski piilee, että alan ihan oikeasti tottua siihen, että saan erikoiskohtelua osakseni minne sitten köpöttelenkään. Duunipaikalla kaverit kantoivat minulle ruoat nokan eteen, avasivat ovet, toivat kahvia ja hakivat tulosteet printteriltä, kun olin kepeillä liikkeellä. Kotona Toni käy tuttuun tapaansa kaupassa, laittaa ruoat, siivoaa ja on alkanut viedä roskiakin. Roskien vienti tosin on vielä vaiheessa, mutta uskon, että pian Tonsku muistaa ottaa mukaan myös paperinkeräykseen menevät lehdet ja kierrätyskartongit. Apiksen koulutusviikonloppuna minua pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Sini keitti kahvit ja kantoi kamat, kun minä ajoin pyörällä kaltsin alle. Toni hoiti normaaliin tapaan ruokahuollon ja muut jeesasivat kuka mitenkin. Saa nähdä, kuinka pärjään sitten, kun kinttu on kondiksessa, eikä kukaan enää kysy, otatko kahvisi maidolla, ja saako olla jotain kahvin kanssa? Joku kyynikko voisi sanoa, että kerään säälipisteitä, mutta minä olen sitä mieltä, että minusta välitetään. Ja se joka toisin väittää on väärässä.
Meitä oli kouluttajien lisäksi paikalla 12 kiipeilyn ohjaajaa ja appariohjaajaa. Jakaannuimme kahteen ryhmään, joista toinen perehtyi ekana päivänä kiipeilytilanteisiin räätälöityyn ensiapuun Tonin kanssa ja toinen Josen kanssa erilaisiin kalliolta pelastamisen skenaarioihin. Ja toisena päivänä toisinpäin. Me pääsimme Sinin kanssa ekana päivänä harjoittelemaan pelastusskenaarioita autenttisissa olosuhteissa, kaatosateessa. Olosuhteet olivat siis otolliset ihan oikeille ”tilanteille”. Mieluummin olisin viritellyt naruja, prusikeja ja taljoja ilman Suomen suvelle tyypillistä korkeahkoa ilman kosteusprosenttia. Virittelemämme systeemit kuitenkin pitivät, eikä niitä todellisia tilanteita pukannut. Lisäksi opimme, että Mahtava Marineri pelastaa melkeinpä tilanteen kuin tilanteen. Jos et vielä tunne Mahtavaa Marineria, mene suoraan Josen ja Tonin pelastuskurssille kulkematta lähtöruudun kautta. Kysymys kuuluukin, miten ikinä olen uskaltanut kiivetä multipitchiä tietämättä, miten Mahtava Marineri tehdään ja missä kaikkialla sitä voi käyttää. Katso vaikka oheista kuvaa, jossa kolleegani harjoittavat sesongin uutuuslajia, puujumppaa, Mahtavan Marinerin varassa. Aivan upea solmu ja todella sulavia vatsalihasliikkeitä!
Ajauduimme Sinin kanssa myös skenaarioihin, joissa jouduimme testaamaan Mahtavan Marinerin lisäksi myös legendaarisia hasardijatkoja, joilla klipataan pelastettavan, tai muuten vaan hasardin tyypin, pää kypärästä kiinni esimerkiksi belay loopiin. Hasardijatkot on varsin hyvä rintavaljaita täydentävä menetelmä, joiden yhteisvaikutuksella pelastettava, tai se muuten vaan hasardi tyyppi, pysyy paketissa kuin kiipeilijä liian isossa Ticket to the Moonissa. Varsin oiva tapa laittaa kaveri nippuun ja tuoda takaisin maanpinnalle.
Kesäillan alkaessa hämärtää pojat virittelivät retkieväiden maistelun lomassa köysipaareja Josen löytämän reseptin mukaan. Ihan menevä kantopeli, jos tykkää tulla kannetuksi. Toivon tosin, että kinttuni ei äidy niin pahaksi, että joudun kyytiin. Teija sai porukan pienimpänä tyypata paarien lyhyeksi jääneen ”Hobbittiversion”. Näytti toimivan, mutta jostain syystä Teija taisi kuitenkin haluta takaisin maanpinnalle.
Kakkospäivänä vuorossa oli kiipeilyyn räätälöity ensiapukoulutus, jota veti rakas aviomieheni ja support-tiimini ainoa täysipäiväinen työntekijä, Toni. Kiipeilyn ollessa kyseessä keskustelimme paljon ja varsin syvällisestikin riskienhallinnasta ja päätöksenteosta kaikkine seurauksineen niin koulutustoiminnassa kuin omassakin kiipeilyssä. Suunnitelmallisuus, ennakointi, itsetuntemus ja päätöksenteko korostuvat molemmissa yhtä lailla, mutta koulutustoiminnassa riskitoleranssi on luonnollisestikin jotain ihan muuta kuin omassa tekemisessä. Ohjaajan vastuu kurssilaisistaan on iso kuin mikä, ja niin kuuluukin olla. Kurssilainen luottaa ohjaajaan päätöksentekokykyyn, eikä itse osaa arvioida riskejä. Kurssilainen on siis melko suojaton olento, josta on pidettävä aina ja kaikkialla erittäin hyvää huolta.
Onnettomuustilanteessa ohjaajan päätöksillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia, jotka tulee kyetä hahmottamaan ennakolta. Outdoor-scenessä loukkaantuneen kannalta on selkeästi merkittävämpää, että pelastus- ja ensiaputoiminnan päätöksenteon syyt ja seuraukset ymmärretään kuin se, että käpysidos osataan tehdä ”by the book”. Keskustelimme myös pelosta ja pelonhallinnasta. Kiipeilyssä ja kiipeilyn ohjaamisessa tulee vääjäämättä vastaan pelkoa ja sen voittamista. Kurssilaisille tulee kertoa riskeistä heitä kuitenkaan pelottelematta, ja pelon iskiessä tulee kurssilaista auttaa sen voittamisessa silloin, kun pelko on ”turhaa” eli kun riskit on eliminoitu.
Kävimme myös läpi erilaisten ja eriasteisten sairauskohtausten ja traumojen hoitoa ja ensiaputoimien prioriteettijärjestyksiä sekä harjoittelimme nykystandardin mukaista sekä tajuttomalle että elottomalle annettavaa ensiapua. Kiipeilykontekstissa omatoimisuus on erittäin tärkeää, sillä harvalle kalliolle ensivaste saapuu kymmenessä minuutissa. Päinvastoin, omassa kiipeilyssä apu voi olla päivämatkojen takana. Silloin voi tosissaan tarvita niitä poikien Hobbittipaarejakin. Ja siinä kohdin ei edes Mahtavalla Marinerilla pötkitä pitkälle, vaan lisäksi tarvitaan tukku muitakin taitoja.
Mutta mutta, eipä heittäydytä synkiksi! Skenaarioiden ja ensiavun harjoittelu sekä riskien pohdinta ennalta ovat parasta mahdollista valmistautumista yllättäviin, ikäviin tilanteisiin. Jos koskaan ei ole tullut edes ajatelleeksi, että jokin voisi mennä vikaan, on niin sanotusti luu kourassa silloin, kun kaikki ei menekään ihan niin kuin Strömsössä. Jos on edes joskus suonut edes yhden pienen ajatuksen sille, mitä tekisi, jos hommat niin sanotusti lirahtavat lahkeeseen, on jo piirun verran valmiimpi toimimaan tilanteen äityessä ”kiusalliseksi” (Jose-suomi –sanakirja: vaaralliseksi). Kiipeily kun on lähtökohtaisesti vaarallista kekkulointia enempi tai vähempi kaltevilla pinnoilla, etenkin jos asiat menevät tai ne tehdään pieleen. Silloin on ihan kiva, jos muun muassa Mahtava Marineri, tukku muita toimia ja ensiapu taittuvat niin itseltä kuin kaveriltakin. Silloin on mahdollista saada taas tasaista tonttia kinttujen alle ja päästä kiipelistä. Voin taata, valitettavasti omakohtaisesta kokemuksesta, että se se vasta hyvältä tuntuukin. Kiipelissä käyneenä on helppo jälkiviisastella, että olisi kannattanut käydä Josen ja Tonin pelastus- ja EA-kurssi jo noin kymmenen vuotta sitten.
Teksti: Miia
Kuvat: Sini ja Johannes
