lauantai 3. syyskuuta 2011

Norjan jäätiköillä – Osa 4, Tuftebreen



Teksti: Joel Ormala


Railojen yli hyppinen on aika hauskaa




”Hitto! Eikö täältä enään saa ruokaa?!”, takana on kymmenen tunnin päivä ja campingalueemme ravintola on sulkenut aikaisin suuren turistiryhmän vuoksi. Olemme päivän aikana vienyt jäätikölle yhteensä 57 henkilöä kahdessa erässä, mutta ei auta muu kun lähteä Möllan kapakkaan pizzalle. Sunnitelmissa oli lähteä Jostedalsbreenin itäpuolelle, Jostedaliin moikkaamaan Karia, mutta epävarma säätiedotus ja pitkä päivä ei houkuta kolmen tunnin prätkäajeluun vielä smana iltana. Herkullisen pizzan jälkeen olo on kuitenkin parempi ja Kari ehdottaa kaiken lisäksi huomattavasti kiinnostavaa kohdetta huomisen reissuksi, Tuftebreenin jäätikkövirran ylösnousua, joten ”Eikun menoks!”, levätä voi joskus myöhemmin.
Nukumme seuraavana aamuna pitkään ja lähdemme kävelemään vasta kymmeneltä. Ensin on vuorossa pari tuntia polun tarpomista, mutta pidämme vauhtia yllä eikä jäätikön reunalle mene kun reilu tunti. Siellä pistämme valjaat ja jääraudat päälle, mutta jätämme köyden vielä toistaiseksi repuun, helpolla ja paljaalla jäätiköllä kun eteneminen menee näin nopeammin. Olimme alunperin suunnitelleet menevämme ylös vasenta puolta, mutta se näyttää jäätiköltä katsottuna huomattavasti jyrkemmältä ja röpelöisemmältä kun oikea puoli. Pienen pohdinnan jälkeen päädyimme kuitenkin jatkamaan alkuperäisen suunnitelman mukaan, koska se näyttää myös ”mielenkiintoisemmalta.”
Mielenkiintoista se myös oli, juuri sopivalla tavalla. Pääsemme nopeasti tasaiselta alkuosuudelta itse railorykelmään, jossa ei ikinä tiedä mitä seuraavan railon takaa löytyy. Kiipeämme ylös ja alas, etsiskellen reittiä, joka on mahdollisimman helppokulkuinen, mutta joka myös kiertää tarpeeksi kaukaa paikat, joissa irtojäätä saattaa tulla niskaan. Kiipeäminen ei kuitenkaan missään vaiheessa ole niin vaikeata, että kokisimme tarvetta köydelle, joten jatkamme ”jääskrämblausta” aina kunness pääsemme tavoitteena olleeseen lumiränniin.
Lumipeitteisen jäätikön päällä köyttä käytetään pääsääntöisesti aina, joten pidämme pienenn ruokatauon ja sidomme itsemme köyteen. Matka jatkuu lumirännin halkovan railon- ja sen yli menevän lumisillan yli. Tässä vaiheessa pari välivarmistusta lumisillan toisella puolella tuntuvat aiheellisilta, sillä jyrkähkössä alamäessä lumisillan läpi tippumista tuskin pystyisi pitämään.
Jyrkkä osuus ei kuitenkaan ole pitkä ja kohta pääsemme Tuftebreenin tasaiselle yläosalle. Sieltä tiemme kulkee Tuftebreenin yli lumisiltoja tunnustellen. Jokaista lumisiltaa ei kuitenkaan voi sondata tai jäätiköllä tulee helposti vietettyä viikko, joten käytämme hyväksi todettua ”ihmissondi”-menetelmää. Kävellään vaan ja pidetään köysi kireellä ja oikeen päin, kyllä ne heikot lumisillat sitten löytyvät, jos löytyvät. Me löyisimme tällä kertaa vain yhden, josta tupsahdin toisella jalalla läpi.
Jäätikön jälkeen on enään lyhyt loivahko lumiränni, emmekä pidä kiirettä, varsinkin kun pilvinen taivas repeää ja esiin kurkistaa mukavasti lämmittävä aurinko. Pienen huilailun jälkeen pääsemme kuitenkin Steinmannille, jolta avautuu upeat näkymät Jostedaalsreenin yli. Jostedaalsreen on n. 500 neliokilometriä suuri oleva tasannejäätikkö, joka on ympärivuotisesti lumen peitossa. Sen yli menee ”Josten på längs”-nimellä tunnettu kolme päivän hiihtovaellus, jossa on pari kivaa laskuakin mukana. Näemme myös hienon Nigardsbreenin jäävirran yläosan ja Lodalskåpan (kotivuoreni, 2083m).
Nautiskelemme Steinmannilla melkein tunnin, mutta alaskin on päästävä, joten lähdemme jyrkkää alastulopolkua kohti. Tasan kymmenen tunnin jälkeen, kahdeksalta illalla olemme takaisin parkkipaikalla ja takana on todella upea reissu; n. 1200 nousumetriä, kaikenlaista sopivan helppoa haastetta, ei kiirettä ja hyvää seuraa. Tärkeintä ei ole suoritus vaan hyvien kokemusten jakaminen, Norjalaista retkeilyperinnettä kunnioittaen.


Lumirännin lumisillan ylitystä

Railorykelmän yli navigointia

Kari suosikkiasennossaan. Näkymä Tuftebreenin yläosan yli

Kari ja näkymät Jostedalsbreenin yli. Taustalla Brenibba ja Lodalskåpa. Alla Nigardsbreenin yläosa

Kari ja Tuftebreenin yläosa

Tuftebreenin jyrkempi osuus ja lumiränni, jota pitkin menimme ylös

Tuftebreen. Menimme ylös vasenta laitaa


Lähettänyt Make klo 15.51

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Norjan jäätiköillä – Osa 3, Jäätikkökurssi

Teksti: Joel Ormala


Jäätikköopaskoulutuksen toinen osa koostuu harjoittelusta kuuden päivän jäätikkökurssilla. Tarkoitus on harjoitella kaikkien kurssilla opetettavien asioiden opettamista, eli niitä asioita joita käytiin läpi metodikurssilla. Niitä onkin aika liuta: reitin valintaa jäällä ja lumella, varmistustekniikoita jäällä ja lumella, pelastustekniikoita jäällä ja lumella, lumiseinämätekniikoita, suunnistusta, jäärautatekniikoita, reissun suunnittelua, ständin tekoa, laskeutumista, prusikointia, jäätikköoppia, vuoristovaaroja ja ensiapua. Suurin osa opetuksesta tapahtuu käytännössä maastossa, mutta joka päivä on myös parin tunnin teoriaosuus illalla, jolloin kerrataan päivän asiat ja valmistaudutaan huomiseen.
Mielenkiintoista ja haastavaa oli sopeuttaa opetusta kurssilaisten vaihteleviin taustoihin. Joillain oli aikaisempaa kiipeilykokemusta, toisilla ei. Jotkut olivat tottuneita vaeltajia, toisilla fyysinen kunto oli puolestaan heikompi.
Yhteistyön ja köysistön tärkeys korostuu myös, varsinkin verrattuna kiipeilyyn. Yhtäältä on välillä vaikeampi tehdä päätöksiä, kun kaikkien köysistön jäsenten vahvuudet ja heikkoudet on otettava huomioon. Mutta toisaalta köysistö itsessään muodostuu tärkeäksi varmistusvälineeksi, jolla voidaan välttää hitaiden jääruuvien ja lumivarmistusten käyttöä. Pelastustilanteissa, varsinkin lumella, köysistö on jopa pääasiallinen varmistus, kun lumiankkurit voivat pettää lumilipan murtuessa.
Nyt metodikurssi, harjoittelu jäätikkökurssilla ja yksi vapaapäivä on takana päin ja paluu jokapäiväisiin opastuksiin odottaa. Mutta vapaapäivien, hyvän sään ja reissuseuran metsästys jatkuu. Jostedalsbrenin jäätikkövirtojen ylös menemisen aikana siirrytään paljaasta sinisestä jäästä lumisiltoja täynnä olevalle jäätikkötasanteelle ja ne ovat hienoja reissuja. Jäätikköjen ylitys on myös usein välttämätöntä harjanteiden ja muiden alppi-tyylisten kiipeilyreissujen tekemiseen ja pari sellaistakin on kiikarissa. Mutta katsotaan mitä tuleman pitää.
Jos omien reissujen tekemiselle jää tarpeeksi aikaa opas koulutuksen viimeinen osa, jossa keskitytään opettamiseen ja oppaana toimimiseen, saattaa tulla ajankohtaiseksi jo tänä syksynä. Muuten se odottakoot ensi vuotta. Tekemisen puutetta täällä Norjan kesässä ei kuitenkaan missään nimessä ole!


Taljalla vetämistä

Taljan rakentamista

Reittivalintoja lumisiltojen ylityksessä

White-outissa suunnistaminen vaatii keskittymistä. Köysistön jäsenten välillä n. 5m
'
Railoalueella suunnistaminen white-outissa

Lähettänyt Make klo 8.32

perjantai 19. elokuuta 2011

Norjan jäätiköillä – Osa 2, Jäätikköopaskoulutus



Teksti: Joel Ormala

Päivittäisten reissujen tekemisestä on tullut taukoa parin edellisen viikon aikana. Olen nimittäin aloittanut norjalaisen jäätikköopas koulutuksen. Norjassa on pitkä vuoristoperinne ja Norsk Fjellsportsforum (NF) on järjestö, joka ylläpitää kansallisia standardeja ja järjestää opaskoulutusta. Opaskoulutusjärjestelmä koostuu moduuleista, jotka on karkeasti jaettu kahten osaan: kiipeilypolkuun ja jäätikköpolkuun. Näiden lisäksi löytyy lumivyörymuduuleja, jääkiipeilymoduuleja, pelastusseminaareja jne. Järjestelmä ei kuitenkaan ole UIAA-yhteensopiva ja yhteensovittamisen hyödyistä ja haitoista käydään kuumaa keskustelua (jonka yksityiskohtiin tässä kirjoituksessa ei ole tilaa).
Jäätikköopas koulutuksen ensimmäinen taso koostuu kolmesta (tai neljästä, jos lasketaan omat reissut) osasta. Ensimmäinen niistä on viikon mittainen metodikurssi, jossa varmistetaan että kaikilla on tarvittavat metodit hallussa ja kyky kokonaisvaltaiseen turvallisuusajatteluun. Kurssin aikana kokelaiden vahvuudet ja heikkoudet arvioidaan ja kaikki saavat ”kotiläksyjä”, eli suositeltavia reissuja, joissa heikkouksia pääsee harjoittelemaan.
Suomen kursseista hieman poiketen opetustapa on hyvin oppilaskeskeinen. Me kurssilaiset olimme äänessä varmaan 90% ajasta ja opettajat puuttuivat toimintaan lähinnä kysymyksillä ja ehdotuksilla. Tälläinen opetustapa vaatii kuitenkin aika paljon niin opettajilta (joiden on pystyttävä viemään asiaa oikeeseen suuntaan ilman että tekemiseen puututaan liikaa) kun osallistujilta (joiden on pystyttävä sekä keskustelemaan että tekemään päätöksiä yhdessä). Koossa oli hieno porukka, eri taustoilla, joten keskustelut olivat antoisia ja kurssista jäi kokonaisuudessaan erittäin paljon käteen. Tälläisesta opettamistavast voisimme varmasti suomessakin oppia paljon.
Kurssi huipentui viimeisenä päivänä case:iin, jossa pääsimme suunnittelemaan ja toteuttamaan laajan pelastusoperaation. Kyseessä oli kahdeksan hengen köysistö, joka liikkui lumella ja jossa kaksi viimeistä on tippunut lumisillan läpi railoon. Viimeinen henkilö ei vastaa, mutta toiseksi viimeinen on hyväkuntoinen. Miten sinä toimisit? Meidän ratkaisuun kuului köyden katkomista, prusikointia ja tietenkin taljoja.

Reittivalintoja ja varmistustekniikoita paljaalla jäällä.

Pelastustustoimia jäätiköllä. Huomaa pelastusjako kypärässä!

Reittivalintoja Nigerdalsbrenilla.
Lähettänyt Make klo 7.44

tiistai 16. elokuuta 2011

Norjan jäätiköillä – Osa 1, Arkea


Teksti: Joel Ormala

Allekirjoittanut ahkerassa työnteossa lounastauolla.


”You've run out of alcohol!? They would kill you in my country! I'm from Poland.”, yksi sadoista närkästyneistä vieraista huudahti, kun hän kuuli että meiltä on loppunut viinat tuntia ennen sulkemisaikaa. Edellinen tunti oli myös kaoottinen, Möllan baarissa oli jatkuvaa jonoa ja tarjoilin oluita joka suuntaan, minkä ehdin. Tätä tämä jäätikköoppaan arki on. Kun seuraavana päivänä on luvassa vapaa-, siis huoltopäivä, on oiva tilaisuus tienata vähän ekstraa bartenderinä.
Lähes kuukausi on vierähtänyt uskomattoman nopeasti täällä Norjan kesässä. Olen majoittunut Sande Campingille, joka sijaitsee Lodalenissa, lähellä Stryniä, Jostedalsbrenin mahtavan jäätikön länsipuolella. Mökkini parvekkeelta voin vilvoitella varpaita suuressa jäätikköjärvessä ja ihailla ympärillä kohoavia, usein sadepilvien peittämiä vuoria. Täällä on ollut ennätys määrä sateita, tulvista on ollut juttua jopa Helsingin Sanomissa ja olemme joutuneet perumaan opastuskeikkoja korkean kivivyöruvaaran vuoksi.
Hienojakin päiviä on kuitenkin ollut ja varsinkin näin kauden alussa on usein pieniä ja kävelyyn tottuneita ryhmiä, joiden kanssa voi tehdä vähän haasteellisempia reissuja. Nyt heinäkuussa alkaa kuitenkin suurten risteilyalusten tuoma tulva vuoristo-noviiseja, joiden kanssa tavallisella polullakin kävely tuottaa välillä ongelmia. Ryhmän kunnon arviointi ja reitin ja vauhdin sopeuttaminen siihen onkin ensisijaisen tärkeätä onnistuneen reissun tekemiseksi.
Tavallinen päivä alkaa kellon soidessa yhdeksältä aamulla, jolloin on 45min aikaa aamutoimiin ja repun pakkaamiseen, 9.45 kun on oltava jäätikkömökillä ottamassa vastaan maksuja päivän vierailta. Varusteiden tarkistuksen ja päivän ohjelman esittelyn jälkeen lähdetään ajaman kohti Bödalin laaksoa, josta löytyy ”Base Camp”, eli mökki josta löytyy jäätikkövarusteet n. 80 hengelle. Valjaiden ja jäärautojen sovittaminen onkin sitten ihan oma operaationsa, jossa varsinkin suurten ryhmien kanssa vierähtää aikaa. Tässä vaiheessa kello näyttää usein jo 11.30. Sitten seuraa tunnin lähestymismarssi jäätikölle, vähän tietoa Jostedalsbrenista ja jäätiköistä yleensä, sekä tietenkin ryhmän polkukävelykunnon teistailua. Itse jäätiköllä vietetään 2 – 3 tuntia, jonka aikana harrastetaan joko enemmän tekemistä tai sitten enemmän puhumista, jälleen riippuen ryhmästä. Ja sama proseduuri takaisin, jolloin ollaan takaisin lähtörudussa neljän ja viiden välillä. Sitten vaan kamat kuivumaan, suihkuun ja syömään, jonka jälkeen kello on jo lähempänä seitsemää ja kuumeinen pohtiminen alkaa; jaksaisiko vielä läheiselle sporttikalliolle vai ei? Vastaus on harmittavan usein sama...
Kaiken kaikkiaan homma on kuitenkin mukavaa. Päivät toistavat tietenkin vähän itseään, mutta usein mukana on hauskoja ja mielenkiintoisia vieraita, joiden innostus tarttuu. Iltasin voi sitten hyvällä omatunnolla ottaa rennosti ja joka yö nukkuu taatusti hyvin.







Bödalen on hieno laakso.


Kolleega ja vieraita Bödalsbrenilla.




Lähettänyt Make klo 20.49

tiistai 2. elokuuta 2011

Kokemusten jakamista ja vastuunkantoa

Teksti: Miia Fohlin

Joel kirjoitti osuvasti asennekasvatuksen tärkeydestä kiipeilykurssitoiminnassa ja hiljaisen, kokemuksellisen tiedon jakamisesta. Se onkin hyvä kysymys, miten jakaa kokemuksellista tietoa. Kokemus kun karttuu tekemällä ja elämällä, ei oppikirjoja lukemalla. Voisivatko tarinat toimia kokemuksellisen tiedon jakajina? Olisiko meillä kiipeilijöillä uskallusta jakaa tarinoita myös omista epäonnistumisistamme ja epiikeistämme? Entä, jaksaisivatko ne kiinnostaa kurssilaista? Uskoisin, että kyllä. Osuva tarina elävöittää vaikkapa prusikin opettamista ja voi auttaa painamaan mieleen yksityiskohtia, joilla on ratkaisevaa merkitystä. Tarina voi auttaa myös ymmärtämään, miksi joku asia tehdään juuri tietyllä tapaa. Kokemusten jakaminen on mielestäni yksi tärkeimpiä kiipeilynohjauksen kulmakiviä oikeiden tekniikoiden ja toimintatapojen ohella. Kokemukset ovat juuri sitä elävää elämää, mitä varten kurssilaisia valmennetaan. Tässä valossa kiipeilynohjaajalla tulee olla melkoisen mittava oma kokemuspankki, josta ammentaa sopivia stooreja ja tilanteita opetusohjelman höysteeksi.

Asennekasvatus ja kokemusten jakaminen ovat molemmat vastuullista puuhaa. Ohjaaja on aina esimerkki, ja ohjaajan oma toiminta ja asenne välittyvät asiakkaille lyhentämättöminä. Parhaimmillaan ohjaajan oma toiminta ja kurssisisältö ovat linjassa mutta pahimmillaan kurssisisältö sanoo yhtä ja ohjaajan habitus ja toiminta toista. Siinähän sitten kurssilainen ihmettelee, kumpaan kallistua. Jos opettaa, että prusikia käytetään laskeutuessa, olisi sitä fiksua käyttää kautta linjan myös omassa tekemisessä. Halusi tai ei, ohjaaja on kriittisen tarkastelun alla myös vapaa-ajallaan. Ammatinvalintakysymys siis. Tätä kannattaa pysähtyä miettimään hetkeksi siinä kohdin, kun halajaa ohjaajakoulutukseen. Jos ohjaajan kasvatuksellinen vastuu on suuri (vapaa-ajallakin), on tämän vastuu asiakkaan turvallisuudesta ihan järjettömän suuri.

Itsenäisesti lumella, jäällä, kallioilla ja merellä liikkuvat tietävät riskit ja valitsevat oman riskitasonsa, jolla haluavat liikkua. Tai ainakin oletettavasti he toimivat niin. Mutta kun puhutaan koulutus- tai opastustoiminnasta, ei asiakkaalla lähtökohtaisesti tarvitse olla valmiuksia ja osaamista arvioida riskitasoa ja tehdä vastaavia päätöksiä. Vastuu siitä, mihin asiakkaan vie on todella painava. Toki ihmisellä itsellään on aina vastuu itsestänsä ja siihen kuuluu kyetä sanoa, tuosta en laske tai tuosta en kiipeä. Ohjaajan vastuu on kuitenkin isompi, sillä ohjaaja ymmärtää, tai tulisi ymmärtää, mitkä ovat kuhunkin päätökseen liittyvät riskit.

Tähän väliin sopii mielestäni pieni kevennys, pedagogisesti ajatellen päätöksenteon, riskien ja vastuun kolminaisuutta valottava, juurikin äsken peräänkuuluttamani kokemuksellinen pätkä elävästä elämästä. En ikinä unohda yhtä englantilaista hiihtokouluasiakastani. Englantilaisethan eivät tunnetusti osaa liikkua lumella, saati sitten kaltevalla sellaisella. Hiihdonopetus alkaa siitä, että englantilainen asiakas viedään sukset jalassa tasamaalle ja hänelle opetetaan, että sukset tyypillisesti liukuvat lumella. Jep. Kun homma alkaa toimia tasamaalla, on aika siirtyä hivenen kaltevalle pinnalle, missä sukset pyrkivät liukumaan alamäkeen, ellei niille tee jotain. Ja niin edelleen. No, tämä viikkoasiakas oli viisikymppinen todella mukava Rouva, jolla oli aivan upea, upouusi Spyderin pujotteluhaalari. Sellainen snadisti kasari, kimalteleva, pinkeä ja helvetin liukas. Olimme hiihdelleet jo useamman päivän yhdessä, ja Rouva oli klaarannut hiihtokeskuksen loivimman mäen jo vajaat kymmenen kertaa. Mäessä oli yksi hivenen viettävämpi kohta, jota voisin tässä kutsua leikkisästi ”jyrkänteeksi”. Olin vielä edellispäivinä laskenut ”jyrkänteen” Rouvan edessä takaperin, siis minä, ei Rouva, jotta voisin ottaa kopin, jos sukset lähtisivät lapasesta. Nyt olimme kuitenkin pitäneet Rouvan kanssa mäen päällä palaverin, jossa olimme yhteistuumin päättäneet, että tällä kertaa Rouva laskisi koko mäen ihan isseksensä ja että ”jyrkänteen” laskisimme peräkanaa, minä edellä ja visusti viistoon. No, kuinkas sitten kävikään, varmaan arvaatkin jo. Jostain edelleenkin tuntemattomasta syystä Rouvalta lähti lasku lapasesta heti ”jyrkänteen” alussa. On ihan turhaa yrittää ymmärtää, missä kaikkialla lasku voi lähteä lapasesta. Oli miten oli, Rouva lähti kuin hauki kaislikosta suoraan kohti alhaalla häämöttävää metsää. Koetin laskea häntä kiinni. Spyderin hiihtohaalari oli liukas kuin fan, enkä saanut siitä otetta. Se vain lipsui käpäläni välistä. Näen edelleenkin sieluni silmin, miten hamuan otetta pinkeästä Spyderista, mutta turhaan. Rouva viiletti edelläni kohti metsänrajaa kauhusta kangistuneena ja Spyder kimaltaen. Todennäköisyys osua puuhun on suuri, jos kyseessä on aloitteleva enkku ja jos metsä on tiheähkö koillismaalainen kuusikko. Näinhän siinä sitten kävi. Sitäkään näkyä en tule unohtamaan. Minun virhearvioni suorituspaikan ja –tavan yhdistelmästä maksoi Rouvalle aivotärähdyksen ja kuusipuun kuvan kasvoihin. Olin yliarvioinut oppilaani osaamisen, kun annoin hänelle luvan laskea ”jyrkänteen” yksin. Päätös oli väärä ja oppilaani sai kirjaimellisesti tuntea sen nahoissaan. Ja vastuu siitä oli yksin minun, sillä viikon pujottelua harrastaneella Rouvalla ei ollut ymmärrystä riskeistä, mutta minulla, pitkän linjan alppihiihdonopettajana oli.

Kiipeilyssä panokset ovat tuhannesti kovemmat kuin alppihiihdossa kotoisilla tuntureillamme, ja kiipeilykoulutustapahtuman aikana ohjaaja joutuu tekemään kymmeniä ja kymmeniä yksittäisiä päätöksiä, jotka eivät saa mennä vikaan. Vastuu oppilaista on ihan hurjan iso, eikä ”vääriin” päätöksiin ole varaa. Yhdellä väärällä päätöksellä voi olla kamalat seuraamukset. Kaiken lisäksi ”henkinen” vastuu ei rajoitu opetushetkeen, vaan kantaa kauas. Jos asiat opetetaan oikein, hyvä niin. Mutta jos oppilas omaksuu kurssilla toimintatapoja, joita soveltamalla hetimiten pääsee hengestään, ei oppi ehkä ollutkaan ihan kuranttia kamaa. Kiipeilyssä kun on mahdollista hankkiutua kiipeliin tai jopa kiusallisiin tilanteisiin, ja jos on oppinut kyseenalaisia käytäntöjä, voi kiipelistä kehkeytyä todella kiusallinen. Kannattaa siis miettiä tarkkaan, haluaako kantaa tällaista vastuuta ja opettaa kavereitaan kiipeämään tai ryhtyä kiipeilynohjaajaksi. Samaten kannattaa miettiä tarkkaan, kenen kiipeilykurssille ohjaa kaverinsa tai millaisen oppaan palkkaa päiväksi Ranskan Alpeilla.

Spyder-Rouva kyyditettiin ambulanssilla terkkariin, ja hän sai hyvää hoitoa. Mäkeen hän ei enää sillä lomalla palannut. Jyrkänne ja koillismaalainen kuusikko olivat olleet liikaa Rouvalle. Olisin mennyt ilmaiseksi hänen kanssaan laskemaan, mutta hän ei enää halunnut. Tosi yllättävää. Sain häneltä kuitenkin kauniin kiitoskortin. Hän oli omasta mielestään oppinut hurjasti ja saanut uusia elämyksiä. No, eihän Rouva tokikaan kotimaassaan joka päivä kapsahda kuuseen. Elämys kait sekin. Rouva ei kuitenkaan pitänyt päätöstäni vääränä, mikä toki oli balsamia minun henkisille haavoilleni. Mutta, hän ei aloittelijana ollut oikea henkilö arvioimaan asiaa, sen sijaan minä olin. Päätös oli väärä ja peruutusnappia ei ole. Omalla vapaa-ajallamme voimme tehdä päätöksiä oman riskinottohalumme mukaan, mutta asiakastilanteissa meidän tulee ymmärtää, että asiakas ei omaa samaa kokemuspohjaa ja sille rakentuvaa riskinarviointikykyä kuin me ohjaajat. Asiakas tuskin pohtii aamulla oppaan ottaessaan, että näinköhän tältä reissulta tullaan takaisin tai että näinköhän hiihtotunti päättyy kuuseen kapsahtamisen kautta Kuusamon arvauskeskukseen. Loukkaantuminen, saati sitten kuolema, ei kuulu vuoritouhuihin, ei omalla ajalla eikä ammattihommissa. Saa väittää vastaan.

Miia































Lähettänyt Make klo 9.07

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Asennekasvatuksen tärkeys kiipeilyn opettamisessa


Teksti: Joel Ormala

Huono asenne johtaa tapaturmiin
John Dill kirjoitti vuonna 2000 laajalti lainatun (mm. John Long, How to Rock Climb!) esseen, Staying Alive, jossa hän analysoi Yosemiten kansallispuistossa sattuneita kiipeilyonnettomuuksia 1970 – 2000. Hänen keskeinen päätelmänsä on se, että 80% kuolemaan johtaneista onnettomuuksista oltaisiin voitu estää, mutta ”kerta toisensa jälkeen välinpitämättömyys, rento/huono asenne ja/tai jokin häiriötekiä osoittautui lajin vaarallisimmaksi tekijäksi.” Dillin mielestä siis henkinen asenne (”state of mind”) on avain turvallisuuteen.
Väistämättä herää kysymys mikäli tämä pitää paikkansa myös Suomessa? Mitään vastaavaa katsausta Suomessa ei ole tehty, mutta oletan että samat tekijät ovat vaikuttaneet myös suomalaisiin kiipeilyonnettomuuksiin. Ainakin Kumpulan liikuntakeskuksen kiipeilyseinän ja Adventure Partnersin ylläpitämän Pirunkallion evaluoinneissa virheiden taustalla ei usein ole tiedon tai taidon puute. Sen sijaan kokelas ei ilmeisesti viitsinyt tai jaksanut tehdä asiaa oikein, tai sitten se miellettiin ”itsestään selväksi,” eikä sen takia mainitsemisen arvoiseksi.
Tästä puolestaan herää kysymys, jos ja millä tavalla Suomen kiipeilyopetuksessa pyritään ennaltaehkäisemään tälläisiä onnettomuuksia? Suomen Kiipeilyliiton (SKIL) uusi peruskurssijärjestelmä ja suositussisällöt kursseihin ei sisällä erityistä mainintaa asennekasvatuksesta. Sen sijaan ne keskittyvät kiipeilyssä käytettävien välineiden ja tekniikoiden oikeaoppiseen käyttöön. Myös monen kurssitarjoajan kurssisisällöt keskittyvät näihin teknisiin tietoihin ja taitoihin. Ne ovat tietenkin välttämätön osa turvallista kiipeilyä, mutta ovatko ne riittäviä, ottaen huomioon edellä mainitut syyt virheille ja kiipeilyonnettomuuksille?

Mikä on asennekasvatus?
Yksi syy asennekasvatuksen puuttumisesta monesta kurssista lienee se, että ”asennekasvatus” ja ”välinpitämättömyyden, rennon asenteen ja häiriötekijöiden ennaltaehkäiseminen” ovat sangen vaikeasti määriteltävissä olevia asioita. Tätä ongelmaa kuvaa hyvin se, että monet kiipeilyä ja kiipeilyn opettamista käsittelevät kirjat (mukaan lukien Mountaineering – Freedom of the Hills, How to Rock Climb!, John Long ja Rock Climbing for Instructors, Alun Richardson) asettaa henkisen asenteen vähintään yhtä tärkeäksi tekijäksi kun fyysisen kunnon ja teknisen osaamisen tapaturmien välttämiseksi. Silti nämä samat kirjat käsittelevät sitä lyhyesti ja sangen pintapuolisesti. Mitä siis tarkkaan ottaen pitäisi opettaa jos halutaan opetetaan ”hyvää asennetta kiipeilyyn?”
Kimmo Keskinen lähtee avaaman asennoitumista kiipeilyyn kirjassaan, Kiipeily ja hiljainen tieto. Hänen mielestään hyvä asenne kiipeilyyn syntyyn nk. hiljaisen tiedon avulla, joka puolestaan pohjautuu henkilökohtaisiin kokemuksiin, arvomailaan ja uskomuksiin. Hiljaista tietoa voi siis ajatella ”liimana”, joka yhdistää ja soveltaa tietoa ja taitoa erilaisissa tilanteissa. Koska alppireitillä on käännyttävä takaisin ja miten pitäisi suhtautua pitkiin pultinväleihin voisivat olla esimerkkejä hiljaisesta tiedosta. Hiljainen tieto karttuu myös vahvasti kokemuksellisen oppimisen kautta ja sitä on vaikeata pukea sanoiksi ja välittää toiselle. Tämän vuoksi hyvää asennetta ja hiljaista tietoa on myös niin vaikeata opettaa toiselle (ilman että se mielletään saarnaamiseksi) ja se on varmasti toinen syy siihen, miksi niitä ei usein käsitellä kursseilla.
Omakohtaiselle kokemukselle ei tietenkään ole korviketta, mutta se ei merkitse etteikö asennetta ja hiljaista tietoa kuitenkin voisi välittää toiselle eri metodeilla. Kuten Keskinen toteaa, ”Hiljaista tietoa voi syventää ja monipuolistaa keskustelemalla muiden kanssa.”
Myös muissa ”vaarallisissa ympäristöissä” on ryhdytty panostamaan entistä enemmän asennekasvatukseen. Esimerkiksi Antero Lammin, Liikenneturvan koulutuspäällikön mukaan kokemuksellinen oppiminen ja tunneprosessit ovat yhä merkittävämmässä roolissa liikennekasvatuksessa.
Varsinkin opetukselliset keskustelut, jotka perustuvat osallistujien omiin kokemuksiin ovat hyviä asennekasvatuksen näkökulmasta. Tämän vuoksi myös oppilaslähtöinen oppiminen opettaa hiljaista tietoa ja asennetta paremmin kun opettaja keskeinen (joka soveltuu paremmin ”kovien” faktojen opettamiseen). Kuten Richardson toteaa oppilas keskeisestä oppimisesta kiipeilyssä, ”Se kestää yleensä pidempään ja se vaatii enemmän opettajalta, mutta se antaa paljon laajemman tietopohjan oppilaalle.”

Asennekasvatuksen lisääminen Suomen kiipeilyopetuksessa
Kiipeilyn asennekasvatuksen ja -kehityksen on mielestäni lähdettävä liikkeelle sen tärkeyden tiedostamisesta, heti ensimmäisestä kiipeilykurssista. Tämän vuoksi etenkin (seinäkiipeilyn) peruskurssin teoria/pohdinta/workshop/keskustelu osuus on mielestäni ensisijaisen tärkeä. Kurssi on usein ainoa kurssi, jonka kiipeilijä käy (moneen vuoteen) ja se muokkaa hänen lähestymistään kiipeilyharrastukseen voimakkaasti.
Esimerkiksi Dillin essee ja lukemattomat esimerkit huolimattomasta yläköysittelystä, jotka ovat johtaneet vakaviin onnettomuuksiin voivat auttaa oppilaita ymmärtämään miksi varmistamista, ristiin tarkistusta ja kommunikointia viilataan niin perusteellisesti peruskurssilla (ja miksi ne on syytä tehdä yhtä perusteellisesti myös tulevaisuudessa.) Ne auttavat myös kiipeilyn ympäristön ymmärtämisessä ja suhtautumisessa siihen asiaan kuuluvalla kunnioituksella.
Toinen asennekasvatuksen kulmakivi on mielestäni kriittinen suhtautuminen omaan opettamiseen. Miksi opetan tiettyä yläköysiankkuria toisen sijasta? Miksi mietin koko systeemini turvallisuutta yksittäisen varmistuksen lisäksi? Miksi back-up on niin tärkeä periaate? Miksi teen kokoajan ”seurausanalyysiä?” Jos pystyn välittämään oman kriittisyyteni opettamani sisältöä kohtaan, välitän samalla hiljaista tietoani ja ajatusmallejani oppilaalleni. Samalla annan hänelle hyvät työkalut oppia lisää tulevaisuudessa omasta kokemuksestaan ja arvioida itsenäisesti myös uusia tilanteita.
Jo kalliokiipeilyn peruskurssilla ja liidikurssilla tällaisista ajatusmalleista on mielestäni huomattavaa hyötyä, koska kallio (ja etenkin sillä liidaaminen) on ympäristö jossa hyvinkin saattaa tulla vastaan tilanteita, joita ei suoraan ole käsitelty kurssilla: Esimerkiksi luonnollisten varmistusten tarve joillain pulttireitillä, kyseenalainen yläankkuripiste kun toppaa sporttireitin (ulkomailla), irtokivi suositullakin sporttikalliolla (joilla liikkuu ihmisiä yläpuolella) tai reitin alkuun laskeminen (tai laskeutuminen) ja ylhäältä varmistaminen.
Erilaisia ajatusmalleja, peukalosääntöjä, oivalluksia ja hyviä asenteita on monenlaisia lukemattomiin eri tilanteisiin, eikä niitä tietenkään kaikkia voi tai pidä käydä läpi tavallisella kiipeilykurssilla. Tärkeintä on kuitenkin mielestäni se, että tiedostetaan että kiipeilyyn ja etenkin tapaturmien ehkäisyyn liittyy vahvasti myös hiljaista tietoa, hyvää asennetta ja tunteita ”kovien” faktojen ja tekniikoiden lisäksi. Tätä henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvaa tietoa ja taitoa voi ja pitää myös opettaa kiipeilykursseilla. Asennekasvatus on olennainen ja ehkä välillä vähätelty osa kiipeilyn opetusta, johon toivottavasti tulevaisuudessa kiinnitetään entistä enemmän huomiota.



Tower Ridge (600m, Difficult) johtaa Ben Neviksen huipulle upealta pohjoisseinämältä. Reitti ei ole missään vaiheessa teknisesti vaikea, mutta siltä löyty niin hyvää kun huonoa kiveä, ja niin hyvää kun huono turvetta.

Tower Ridgen nk. "Tower Gap" on n. viiden metrin lovi tässä näkyvässä hyllyssä (juuri ennen seinän jyrkkenemistä), jonka ohitusta tuli vähän mietittyä.


Matti vetää poikkaria Rum Doodle:lla, Wadi Rumin hiekkakivillä. Kiven laatuun ja varmistusten kestävyyteen sai suhtautua varauksella.
Lähettänyt Make klo 8.33

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Oi Mahtava Marineri!





Voisi kuvitella, että juuri kyynärsauvat nurkkaan nakanneen ei paljoa kannattaisi tunkea itseään mukaan kiipeilijän pelastus- ja ensiapukurssille Olhavalle. Toisin kuitenkin kävi. Lähdin A) henkisen hyvinvointini pitimiksi, B) pelastamaan oppiakseni ja C) yksin kotiin dumpatuksi tulemisen välttämiseksi mukaan Josen ja Tonin vetämään Apiksen ohjaajien sisäiseen koulutukseen. Muutama erikoisjärjestely toki vaadittiin, että pääsin mukaan. Tai no, koko setti erikoisjärjestelyjä, jos totta puhun. Normaalisti Olhavalle ajetaan autolla ja kävellään Saarijärven portilta loput noin kolme kilometriä. No, tällä kertaa hätiin piti hälyttää vanha ystävämme Jussi viemään meidät veneellä ja loppumatkan ajoin kotoa asti roudatulla polkupyörällä. Eikä jääty pelkkiin erikoisjärjestelyihin, vaan sain osakseni myös hivenen erikoiskohtelua. Riski piilee, että alan ihan oikeasti tottua siihen, että saan erikoiskohtelua osakseni minne sitten köpöttelenkään. Duunipaikalla kaverit kantoivat minulle ruoat nokan eteen, avasivat ovet, toivat kahvia ja hakivat tulosteet printteriltä, kun olin kepeillä liikkeellä. Kotona Toni käy tuttuun tapaansa kaupassa, laittaa ruoat, siivoaa ja on alkanut viedä roskiakin. Roskien vienti tosin on vielä vaiheessa, mutta uskon, että pian Tonsku muistaa ottaa mukaan myös paperinkeräykseen menevät lehdet ja kierrätyskartongit. Apiksen koulutusviikonloppuna minua pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Sini keitti kahvit ja kantoi kamat, kun minä ajoin pyörällä kaltsin alle. Toni hoiti normaaliin tapaan ruokahuollon ja muut jeesasivat kuka mitenkin. Saa nähdä, kuinka pärjään sitten, kun kinttu on kondiksessa, eikä kukaan enää kysy, otatko kahvisi maidolla, ja saako olla jotain kahvin kanssa? Joku kyynikko voisi sanoa, että kerään säälipisteitä, mutta minä olen sitä mieltä, että minusta välitetään. Ja se joka toisin väittää on väärässä.



Repolaisen kyydissä


Meitä oli kouluttajien lisäksi paikalla 12 kiipeilyn ohjaajaa ja appariohjaajaa. Jakaannuimme kahteen ryhmään, joista toinen perehtyi ekana päivänä kiipeilytilanteisiin räätälöityyn ensiapuun Tonin kanssa ja toinen Josen kanssa erilaisiin kalliolta pelastamisen skenaarioihin. Ja toisena päivänä toisinpäin. Me pääsimme Sinin kanssa ekana päivänä harjoittelemaan pelastusskenaarioita autenttisissa olosuhteissa, kaatosateessa. Olosuhteet olivat siis otolliset ihan oikeille ”tilanteille”. Mieluummin olisin viritellyt naruja, prusikeja ja taljoja ilman Suomen suvelle tyypillistä korkeahkoa ilman kosteusprosenttia. Virittelemämme systeemit kuitenkin pitivät, eikä niitä todellisia tilanteita pukannut. Lisäksi opimme, että Mahtava Marineri pelastaa melkeinpä tilanteen kuin tilanteen. Jos et vielä tunne Mahtavaa Marineria, mene suoraan Josen ja Tonin pelastuskurssille kulkematta lähtöruudun kautta. Kysymys kuuluukin, miten ikinä olen uskaltanut kiivetä multipitchiä tietämättä, miten Mahtava Marineri tehdään ja missä kaikkialla sitä voi käyttää. Katso vaikka oheista kuvaa, jossa kolleegani harjoittavat sesongin uutuuslajia, puujumppaa, Mahtavan Marinerin varassa. Aivan upea solmu ja todella sulavia vatsalihasliikkeitä!



Puujumpaa


Ajauduimme Sinin kanssa myös skenaarioihin, joissa jouduimme testaamaan Mahtavan Marinerin lisäksi myös legendaarisia hasardijatkoja, joilla klipataan pelastettavan, tai muuten vaan hasardin tyypin, pää kypärästä kiinni esimerkiksi belay loopiin. Hasardijatkot on varsin hyvä rintavaljaita täydentävä menetelmä, joiden yhteisvaikutuksella pelastettava, tai se muuten vaan hasardi tyyppi, pysyy paketissa kuin kiipeilijä liian isossa Ticket to the Moonissa. Varsin oiva tapa laittaa kaveri nippuun ja tuoda takaisin maanpinnalle.



Hasardijatkot


Kesäillan alkaessa hämärtää pojat virittelivät retkieväiden maistelun lomassa köysipaareja Josen löytämän reseptin mukaan. Ihan menevä kantopeli, jos tykkää tulla kannetuksi. Toivon tosin, että kinttuni ei äidy niin pahaksi, että joudun kyytiin. Teija sai porukan pienimpänä tyypata paarien lyhyeksi jääneen ”Hobbittiversion”. Näytti toimivan, mutta jostain syystä Teija taisi kuitenkin haluta takaisin maanpinnalle.



Hobbittipaarit valmistuu


Kakkospäivänä vuorossa oli kiipeilyyn räätälöity ensiapukoulutus, jota veti rakas aviomieheni ja support-tiimini ainoa täysipäiväinen työntekijä, Toni. Kiipeilyn ollessa kyseessä keskustelimme paljon ja varsin syvällisestikin riskienhallinnasta ja päätöksenteosta kaikkine seurauksineen niin koulutustoiminnassa kuin omassakin kiipeilyssä. Suunnitelmallisuus, ennakointi, itsetuntemus ja päätöksenteko korostuvat molemmissa yhtä lailla, mutta koulutustoiminnassa riskitoleranssi on luonnollisestikin jotain ihan muuta kuin omassa tekemisessä. Ohjaajan vastuu kurssilaisistaan on iso kuin mikä, ja niin kuuluukin olla. Kurssilainen luottaa ohjaajaan päätöksentekokykyyn, eikä itse osaa arvioida riskejä. Kurssilainen on siis melko suojaton olento, josta on pidettävä aina ja kaikkialla erittäin hyvää huolta.



Heart and hauberi


Onnettomuustilanteessa ohjaajan päätöksillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia, jotka tulee kyetä hahmottamaan ennakolta. Outdoor-scenessä loukkaantuneen kannalta on selkeästi merkittävämpää, että pelastus- ja ensiaputoiminnan päätöksenteon syyt ja seuraukset ymmärretään kuin se, että käpysidos osataan tehdä ”by the book”. Keskustelimme myös pelosta ja pelonhallinnasta. Kiipeilyssä ja kiipeilyn ohjaamisessa tulee vääjäämättä vastaan pelkoa ja sen voittamista. Kurssilaisille tulee kertoa riskeistä heitä kuitenkaan pelottelematta, ja pelon iskiessä tulee kurssilaista auttaa sen voittamisessa silloin, kun pelko on ”turhaa” eli kun riskit on eliminoitu.



Alas on kiva prusikoida


Kävimme myös läpi erilaisten ja eriasteisten sairauskohtausten ja traumojen hoitoa ja ensiaputoimien prioriteettijärjestyksiä sekä harjoittelimme nykystandardin mukaista sekä tajuttomalle että elottomalle annettavaa ensiapua. Kiipeilykontekstissa omatoimisuus on erittäin tärkeää, sillä harvalle kalliolle ensivaste saapuu kymmenessä minuutissa. Päinvastoin, omassa kiipeilyssä apu voi olla päivämatkojen takana. Silloin voi tosissaan tarvita niitä poikien Hobbittipaarejakin. Ja siinä kohdin ei edes Mahtavalla Marinerilla pötkitä pitkälle, vaan lisäksi tarvitaan tukku muitakin taitoja.




Annea elvytetään


Mutta mutta, eipä heittäydytä synkiksi! Skenaarioiden ja ensiavun harjoittelu sekä riskien pohdinta ennalta ovat parasta mahdollista valmistautumista yllättäviin, ikäviin tilanteisiin. Jos koskaan ei ole tullut edes ajatelleeksi, että jokin voisi mennä vikaan, on niin sanotusti luu kourassa silloin, kun kaikki ei menekään ihan niin kuin Strömsössä. Jos on edes joskus suonut edes yhden pienen ajatuksen sille, mitä tekisi, jos hommat niin sanotusti lirahtavat lahkeeseen, on jo piirun verran valmiimpi toimimaan tilanteen äityessä ”kiusalliseksi” (Jose-suomi –sanakirja: vaaralliseksi). Kiipeily kun on lähtökohtaisesti vaarallista kekkulointia enempi tai vähempi kaltevilla pinnoilla, etenkin jos asiat menevät tai ne tehdään pieleen. Silloin on ihan kiva, jos muun muassa Mahtava Marineri, tukku muita toimia ja ensiapu taittuvat niin itseltä kuin kaveriltakin. Silloin on mahdollista saada taas tasaista tonttia kinttujen alle ja päästä kiipelistä. Voin taata, valitettavasti omakohtaisesta kokemuksesta, että se se vasta hyvältä tuntuukin. Kiipelissä käyneenä on helppo jälkiviisastella, että olisi kannattanut käydä Josen ja Tonin pelastus- ja EA-kurssi jo noin kymmenen vuotta sitten.




Mehod Esko pelitttää



Iloisia vastarannankiiskiä



Erikoista touhua



Teksti: Miia
Kuvat: Sini ja Johannes


Lähettänyt Make klo 9.02
Tilaa: Blogitekstit (Atom)