Jääkiipeilyä ja koskimelontaa suurkaupungissa

Teksti ja kuvat: Pekka Pakkanen

Läpällähän se lähti niinkun nämä hommat nyt yleensäkin. Yllätysviikonloppumatkalle Lontooseen avautui mahdollisuus keksiä jotain omaa ohjelmaa. Olin joitain vuosia sitten loppukesän jääkiipeilypoltteissa jäädytellyt kaikenkokoisia jääpusseja ja pesuainepulloja ullakkokiipeilyyn ja haaveillut jonkin jääseinäisen pakastinhuoneen löytämisestä. Googlettamalla varmentui epämääräinen muistikuva lontoolaisen urheiluliikkeen takahuoneeseen rakennetusta jääkiipeilypakastimesta. Koko homman typeryydelle naureskellessa varasin samoilla lämmöillä seuraavalle päivälle ajan Lontoon olympialaisia varten rakennetulle koskimelontaradalle. Varausten jälkeen jäin pohtimaan kumpi on vielä typerämpää: jäädyttää vettä seinälle keskellä helteistä suurkaupunkia vai pumpata sitä kymmeniä tuhansia kuutioita päivässä ylämäkeen.

Kiinteä vesi

Vertical Chill on toiminut 30 vuotta Ellis Brigham -urheiluliikkeen takaosaan rakennetussa pakastinhuoneessa. Seinä on 7-8 metriä korkea ja siihen on liikkeen puolelta kahdesta kerroksesta katseluikkuna. Näky on kuin suoraan Seaworldistä. Isojen ikkunoiden takana avautuu lainattu maisema, jota asuttaa täysin oma biotyyppinsä. Tämän akvaarion talvimaisemassa rimpuilevat toppa-asuiset yläköysittelijät.

Kiipeilyoppaaksi asettui eteläespanjalainen Nacho, joka listasi pelisäännöt asiallisen vankalla ammattitaidolla. Tunnin kiipeilyvuoron mittaan tunnelma muuttui nopeasti asiakas - ohjaaja -suhteesta kahden jäästä innostuneen kaveruksen intoiluksi, hekotteluksi ja mielikuvituksen rajoja koettelevaksi reittivariaatioiden pohtimiseksi. Touhu ei juuri eronnut Pirunkalliolla vietetyistä riemukkaista sessioista, joissa pohditaan miten vaikeasti voisi tehdä helppoja asioita. Jää tuntui juuri niin hyvältä kuin jää tuntuu. Aluksi säästelin poikien suurella vaivalla aikaansaamaa jäätä hookailemalla syviksi hakatuista rei'istä, mutta Nachon innoittamana uskalsin lopulta takoa sileää jäätä sielun kyllyydestä. Sitä varten sitä kuulemma jäädytetään. Kiipeilyn makuun päästyä lasin takainen ulkomaailma pällistelijöineen unohtui täysin. Ainut häiritsevä tekijä oli katon tuuletin, joka hyrähti säännöllisin väliajoin käyntiin testaamaan tärykalvojen sietokykyä.

Tunnin päätteksi hakkuja oli puristettu siihen malliin etteivät kädet pysyneet ylhäällä, lainatoppatakki oli umpihiessä ja fiilikset aivan kympissä.

Valkoinen vesi

Liikkuminen Lontoossa on selkeästi aivan oma lukunsa. Sveitsiläisen rautatiejärjestelmän sekunnintarkan toiminnan hemmottelemana en osannut arvata, että joku voisi ihan vaan vittuillakseen kiivetä aseman sähkönjohtimiin ja halvaannuttaa puolet kaupungin kiskoliikenteestä.

Saavuin koskimelontakeskukseen niin myöhässä ettei vesielementtiin juuri totuteltu. Kylmiltään vaan kajakkihissin ja pää edellä sinänsä helpolle mutta kohtuullisen nopealle radalle. Muutaman ensimmäisen loopin aikana paljastui, ettei reitin haasteena ollut  liikkuva vesi vaan muut melojat. Kaveria puski puoliholtittomasti kainaloon oikealta ja vasemmalta. Välillä olo oli kuin koskessa pelattavassa rugbymatsissa. Kapeahkolle reitille ei mahtunut montaa laskulinjaa, joten muutamaa liiviinmelojaa joutui valitettavasti avittamaan uimahommiin siirtymisessä. Onneksi koskiluupin päätteenä oli iso allas uimareiden ja varusteiden keräilyyn.

Muutaman sadan metrin reitillä oli reilu kymmenkunta pienehköä honttoa eli murtuvaa pitävähköä aaltoa muttei yhtään varsinaista surffiaaltoa. Melontaopas Rob kertoi silmät kiiluen siitä, miten hän viettää kaiken vapaa-aikansakin keskuksen aallolla ja antoi hyviä vinkkejä napsiessamme akanvirtoja ja lossaillessamme virran poikki. Varattu tunti oli ohi ennekuin ehdimme olympiaradan oikeaan koskeen asti. Ehkä ihan hyvä niin, koska tuntuma oli ollut hätäisestä lähdöstä alkaen sitä sun tätä. Läpsimme yläfemmat, sovimme palaavamme uudestaan asiaan ja Rob lähti juoksemaan kohti seuraavaa asiakasta.

Tämän jälkeen oli aikaa tutustua paikkaan. Olympiaradalla meloivat raftiporukat ja koskimelojat iloisena sekamelskana. Meno näytti todella hauskalta ja vauhdikkaalta. Vertikaalia oli hyvän näköinen määrä, koski jatkui pudotusten, aaltojunien ja pikku altaiden jatkuvana sarjana. Jokaisen altaan kohdalla oli turvamies varmistamassa heittoköyden kanssa. Täällä palaisi helposti pitkiäkin aikoja turvallisen vakioiduissa olosuhteissa liikeratoja hakiessa.


Kieli poskella lähtenyt ajatus mennä Lontooseen laskemaan koskea ja jääkiipeilemään ei loppupeleissä ollut niinkään typerä. Kummassakin lajissa pääsi tekemisen makuun siinä määrin, että ympäristö unohtui hetkeksi täysin. Kummankin päivän opasjannut edustivat sitä kliseisistä jenkkielokuvista tuttua mantraa ulkoilmaihmisistä, jotka ovat yhtä intomielistä heimoa lajista ja kontekstista huolimatta. Nachon naama loisti kellarikylmiössä lapsen riemua saatuani yhdessä pohtimamme draikkaliikkeen onnistumaan ja Rob tuuletti kuin ratkaisumaalin jälkeen nostettuani eskimon betonikaukalon kajakkisopan keskeltä. Elämyksissä onkin monasti enemmän kyse yhdessä tsemppaamisesta kuin fotogeneettisestä suorittamisesta.

Puhtaus on puoliruokaa - vuorillakin

Teksti: Teija Laukka
Kuvat: Make Mellanen, Kaisa Häyrynen

Kirjoittaminen on minusta mukavaa ja terapeuttista, joten on vaikea ymmärtää miksi blogitan niin harvoin. Nyt pitkän päivän päätteeksi hemmottelen itseäni kirjoittamalla tällaisesta isojen poikien mielestä varmastikin nössöilystä kuten puhtaudesta vuorilla. En kysy keneltäkään lupaa saanko kirjoittaa, ja päätän tässä onsightina että teen ihan kolmen kirjoituksen sarjan vuorillaliikkujan arjesta. Toinen osa on energiasta & nesteytyksestä ja kolmas sitten kaikesta muusta nössöstä. Kuten vaikkapa levosta, stressittömyydestä, mielen rauhasta ja pienistä asioista nauttimisesta. Mutta asiaan... ei tässä ole koko yötä aikaa kirjoittaa..

 

Saan usein kysymyksiä hygieniaan liittyen vuorireissuilla. Olen otettu kun ihmiset uskaltavat lähestyä ja tulla kysymään vaikka että miten siellä jäätiköllä käydään pissalla? tai että miten siellä vuoristomajalla ollaan viikko ilman suihkua tai isommalla reissulla jopa kuukausi? No pissalla käydään jäätiköllä vaikka niin että sanotaan että täällä on naisten vessa, voitteko katsoa muualle. Papereita ei jätetä sinne jäätikölle sitten. Jos paperia käyttää, sitä varten on minigrip pussi, missä ne säilötään kunnes saa roskikseen.

Mä voin sanoa ihan suoraan että olen supertarkka hygeniasta vuorireissuilla. Uskon että tuo on oikeasti ainoa syy miksi en ole se joka yleensä kaatuu vatsatautiin tai muuhun kulkutautiin. Näen paljon vaivaa sen eteen että saan olla puhdas myös vuorilla. Kehotan myös muita käyttämään ahkerasti käsidesiä, savetteja, ja ennen kaikkea peseytymään purossa, järvessä tai tietenkin juoksevalla vedellä aina kuin mahdollista. Ja kun isoa määrää alusvaatteita ei yleensä pysty kantamaan mukana, pikkuhousunsuojien käyttö on ihan must, kuka nyt haluaisi vaeltaa päivästä toiseen likaisissa pikkuhousuissa? En minä ainakaan.

Toki puhtaudesta huolehtimiseen vaikuttaa paljon se millaisella vuorireissulla olet. Ja ennen kaikkea missä yövyt. Jos majoitut alppihyteillä tai leireissä, missä on roskahuolto, voit huokaista helpotuksesta. Silloin sinun ei tarvitse kantaa kaikkia käytettyjä savetteja ja vauvanpepunpyyhkeitä tai paperia mukanasi.  Mitä pidempi reissu, alkeellisemmat perusleirit, pidemmät kököilyt yläleireissä asettavat tietysti puhtaana olemisellekin haasteita. Yläleireistä & majoista joissa roskahuoltoa ei ole, kaikki on kannettava itse alas. Joten silloin savetteja käytetään säästeliäämmin. Kuitenkin, vuorireissuilla on aina aikaa. Eli puhtaana oleminen ei ole koskaan ajasta kiinni, vaan se on viitselijäisyydestä kiinni. Ja siitä kuinka paljon jaksat kantaa rinkassa puhtaanapito-välineitä ylös ja alas.

Vaikka itsekin odotan vuorelta alas tullessa suihkua, yleensä pärjäisin hetken vielä ilmankin. Huomasin tämän pari vuotta sitten kun palasimme Kazakstanista Khan Tengriltä sivistyksen pariin hotellihuoneeseen, ja tajusin että ei mulla ole mikään kiire suihkuun. Vietimme perusleirissä ( mikä oli sinänsä alkeellinen) paljon aikaa peukaloita pyöritellen. Eli minulla oli hyvin aikaa lahjoa keittiöhenkilökuntaa niin että sain kuumaa vettä pesuvedeksi. Hiukset pesen vain silloin kun on lämmin päivä ettei vaan vilustu. Niin, ja kun telttakaveri alkoi haista, niin pesin jopa hänen merinovillapaidat ihan oman mukavuuteni vuoksi. Merinot on aivan ihania vaatteita mutta se on melkoinen myytti etteivät ne haisisi ( etenkin miesten käytössä). On todella kiusallinen asia jos joudut jakamaan teltan ventovieraan haisulin kanssa. Minulla teltassa oli puoliso, joten pyykin pesu sujui kuin kotona, kun sielläkin hoidan pyykkihuollon.

Normaalirutiinini on että putsaan jalat aina ensimmäiseksi päivän jälkeen. Tämä tarkoittaa että laitan hieman käsidesiä savettiin ja putsaan varpaiden välit huolella ja samalla tarkastan jalkojen kunnon. Mahdolliset rakonalut saavat rakkolaastarin hyvissä ajoin. Sitten annan mielelläni ilmakylpyä jaloille hetkeksi, ja laitan puhtaat sukat jalkaan. Toki nämä puhtaat sukat on suhteellinen käsite kun yleensä menen kaksien sukkien taktiikalla. Kuitenkin, tärkeää on että päivän käytössä olleet sukat otetaan jalasta kuivumaan ja hemmotellaan jalkoja kuivilla sukilla.

 

Kyllä, minultakin löytyy se luxus-asia varusteistani, ja se on mikäs muukaan kuin pienenpieni silmänympärysvoide. Olenhan sentään kosmetologin tytär, joten ei ihonhoitoa voi vuorillakaan täysin unohtaa. Muutoin meikkipussistani löytyy pieni aurinkorasva 50 suojakertoimella, jossa mielellään huulirasva samassa sekä hammasharja ja hammastahna. Eli ei kauheasti kannettavaa. Ihonhoitoon liittyen olen sitä mieltä että me ihmiset pesemme itseämme ihan liikaa normaalissa arjessa, ja siitä syystä ihomme kuivuu ja menetämme ihon omaa rasvaa. Vuorilla emme ole saasteiden keskellä, joten ei se ole niin vakavaa että emme pääse hinkkaamaan kasvojamme tai kehoamme vedellä ja muulla. Tärkeintä on pitää puhtaana ne tietyt paikat kehosta. Siihen mä ainakin uskon että silleen pysyy terveenä. Hampaat on hyvä pestä aamuin illoin kuten kotioloissakin. Silloin nukutkin paremmin.

Ei mennyt kauan tässä jutussa - ei ole kummoinen mutta ehkä sait napattua jotain vinkkejä. Kotisohva reklamoi heti tästä minun syndroomasta viitatessani isoihin poikiin, joita ei oikeasti ole. Isot pojat kun ovat heikon itsetunnon omaavan naisbloggarin mielikuvitushenkilöitä. Oli miten oli mut mä tykkään puhua isoista pojista...

Hyvää yötä ja kauniita unia
Terkuin
Teija

Jäämies Ötzin jalanjäljissä – Vent verkehrte Rundtour

Teksti: Miia Fohlin

Kuvat: Toni ja Miia Fohlin

Alpeilla on lukuisia jo klassikoiksi muodostuineita ski toureja Chamonix-Zermatt –ski tourin lisäksi. Tässä yksi vaihtoehto Ötztalissa Itävallassa, jos haluaa hiihdellä ei-niin-tallattuja polkuja. Me teimme tourin maalikuussa paikallisen, erittäin hyvän oppaan, Kilian Scheiberin, opastamana. Vent Rundtouria pidetään Itävallan haute-routena, ja siitä on muutamia eri versioita, joista yleisimmät kestävät viisi päivää. Me humppasimme vastavirtaan tuon viiden päivän verran, pisimmän version ollessa kahdeksan päivää totista humppaa päivästä toiseen.

1. Hutte häämöttää

2. Vernagt-Hutte 2.755m

3. Eikun ylöspäin

Päivä 1: Vent – Vernagt-Hütte

Ensimmäiseksi yöksi Kilian oli buukannut meille punkat Vernagt-Hüttelta, jonka korkeus on noin 2.755 metriä. Sinne voi toki hiihdellä suoraan Ventin kyliltäkin mutta silloin valitsee todellisen langlaufin pitkin Platteibergin eteläisiä rinteitä. Kartasta katsomalla reitti näyttää yhdeltä pitkältä traversilta, joka tuo hissukseen ylös vähän alle 900 metrin verran. Kilsoissa kyse on ehkä noin kahdeksan kilometrin ”murtsikasta”.

Me valitsimme tästä syystä vähän vaihtelevamman reitin muutamalla hyvällä laskulla ja nousimme ensin Ventin hisseillä ylös reiluun 2.600 metriin, mistä laskimme pikkunyppäisyn alaspäin, laitoimme skinit pohjaan ja lähdimme humppaamaan kohti Breslauer Hütteä. Sen tietämillä käänsimme kokan kohti luodetta ja nousimme Mitterkarin laaksoa pitkin pienen Seekogelin huipulle reiluun 2.900 metriin. Siellä nipsnaps skinit veks ja sivakat alamäkeen muutamat sata korkeuserometriä aina välillä traversaten ja länteen pitäytyen kohti Plattei Kogelin itäseinää, jonka alla taas vaihto. Nousu oli suht viettävä ja korkeuseroa tälläkin kertaa tuli kolmisensataa metriä. Noin 3.000 metrin korkeudessa oli jälleen vaihto laskumoodiin ja luvassa taas länteen traversaavaa menoa, aina välillä pitempiä pätkiä tiputellen Platteibergin selän ympäri perusnousu-uralle noin 2.500 metrin korkeuteen. Sieltä näki jo ylös Vernagt-Hüttelle, minne oli enää yksi pieni murtsika ja viimeinen kolmisatametrinen vähän viettävämpää mäkeä.

Vernagt-Hütte on oiva paikka, jos haluaa tehdä yhdeltä ja samalta hütteltä useampia huippuja. Vaihtoehtoja on lukuisia aina Wildspitzestä Fluchtkogeliin ja Vernagtfernerin monista yli 3.500 metriä korkeista huipuista Guslarspitzeen. Toisaalta hütte on aika iso, eikä ihan niin kotoisa kuin pienemmät kaverinsa. Ruoka, etenkin struudeli, on kuitenkin hyvää ja henkilökunta mitä mainiointa! Hütten, niin kuin monen muunkin hütten, omistaa DAV ja tällä kertaa Würzburgin osasto.

4. Wildspitze

5. Huippuharjanne

6. Vaihto laskumoodiin

Päivä 2: Vernagt-Hütte – Hochvernagt Spitze – Vernagt-Hütte – Guslarspitze – Hochjoch Hospiz

Pojat, eli Kiltsu, Toni ja Janne, hiihtivät toisena aamupäivänä Vernagtfernerin ylös Hochvernagt Spitzelle (3.539m) minun potiessa polveani ja juodessa kahvia sekä syödessä struudelia majalla. Kyse oli noin 800 metrin noususta ja vastaavasti laskusta noin viiden kilometrin matkalla. Jäätikkö oli loiva loppua lukuun ottamatta ja railot hyvin ummessa. Loppunousu toppiin ja huippuharjanne ovat erittäin ilmavat ja tarkkuutta vaativat, sillä ladun vierestä on parisataa metriä 60-asteista feissiä alas jäätikölle. Lasku alas on erinomainen ja loivalta tuntunut loppuosakin antaa kunnon vauhdit, kun on lääniä, jolla vetää.

Majalla pidetyn lounastauon jälkeen heitimme taas reput selkään ja aloitimme humpan kohti Mittlerer Guslarspitzeä, joka on myös ylityspaikka (3.126m) matkalla takaisin Rofenin laakson ja Hochjoch Hospiz –hüttelle, jonka korkeus on 2.412 metriä. Nousu on melko lyhyt, vain noin 400 korkeusmetriä, mutta loppu on jyrkkä ja vähän tasapainoa ja tarkkuutta vaativaa kivikikkailua, jossa ei halua kaatua eli käytännössä tippua, ja lopussa sen verran haasteellista, että piti ottaa sukset kantoon. Jääraudat ja vähintäänkin hankiraudat tulevat ihan tarpeeseen. Mittlerer Guslarspitzeltä on oivat näkymät eri huipuille, joille Vernagtin puolelta on mahdollista sivakoida.

Lasku alas Hochjochille oli viettävää alkua lukuun ottamatta loivaa kevätlojottelua ja kivien väistelyä. Loppua kohden lumi tosin muuttui liisteriksi, mikä oli ehkä vähän kiusallista kipeälle polvelle. Alas kuitenkin päästiin ilman suurempia kommelluksia. Hochjochin hüttekin on DAVin omistuksessa, ja tällä kertaa Berliinin osaston. Hochjoch on superviihtyisä, suht pieni ja miellyttävä ja mikä tärkeintä, hyvät on struudelit sielläkin.

7. Humppaa

8. Kohti Guslarspitzeä

9. Kivempi kävellä ja kantaa

Päivä 3: Hochjoch Hospiz – Gepatschferner – Hochjoch Hospiz

Minä jatkoin kahvinjuontia ja struudelin syöntiä polven ollessa ”hieman epäkunnossa”, joten pojat hilpaisivat päivärundina Kesselwandferneriä pitkin Gepatschfernerille noin 3.200 metriin ja alas. Lasku alas oli huippuhienoa firniä, joten vähänkös harmitti, etten ollut mukana. Gepatschferner on Itävallan toiseksi suurin jäätikkö noin 17km2:n pinta-alallansa.

Sukset veimme päivän päätteeksi alas depositiin sillalle, joka ylittää Rofenin laaksoon laskevan Hintereisferneriltä tulevan joen. Näin ei seuraavana aamuna tarvitsisi kekkuloida reppujen, suksien ja sauvojen kanssa Hochjochilta alas sillalle vievää kivikkoista puoliferrattaa monokkelit jalassa. Riittäisi, että selvittäisi kyseisen rastin ihan vain itsensä ja reppunsa kanssa. Siinäkin tekemistä ihan kylliksi, sano.

10. Hochjoch Hospiz 2.412m

Päivä 4: Hochjoch Hospiz – Hauslab Joch – Ötzi Fundstelle – Martin Busch Hütte

Neljäntenä päivänä suunta oli pitkälti etelään koko nousun ajan Hauslab Jochille (3.279m) asti, mistä kurvattiin lounaaseen katsastamaan minun retkeni kohokohta, Ötzin löytöpaikka, ja edelleen alas itä-koilliseen Martin Busch Hüttelle 2.501 metriin. Päivä oli tourin pisimpiä kilometreissä, joskaan ei nousumetreissä mitattuna. Pitkäksi nousun teki Hauslab Jochille johtava jäätikkö, joka tuntui kestävän iäisyyden. Tilannetta ei helpottanut se, että jäätikön ylitys tehtiin sen sortin hernerokkasumussa, ettei aina tiennyt, onko ylä- vai alamäessä. Siinä kohdin hiihdellessä oli ihan kiva, että oli paikallinen, erittäin kokenut opas mukana. Siinä alkaa olla gepsit ja kartat melko lailla hyödyttämiä, jos täytyy löytää harjanteelta muutaman metrin tarkkuudella se kohta, josta lähdetään tiputtamaan alas. Ja sekin tieto, mitä kartoista ei aukea, on laskun erikoinen alku, jossa pitää traversata varsin jyrkähköä feissiä kivipantojen välistä ”saarekkeelta toiselle”, jotta päätyy jatkuvamman laskureitin päälle.

11. Parit Chamit

Hauslabin passolta laskimme ensin siis alas muutama sata korkeuserometriä puikkelehtien kivikoiden välissä, jolloin viimeinenkin suuntavaisto meinasi hävitä. Yhtäkkiä sumusta ilmestyi eteemme noin kolme metriä korkea kivipaasi, ja kas, olimme tulla tupsahtaneet kuin ankat sumusta suoraan Ötzin monumentille. Kivipaasi ei kuitenkaan ole se oikea paikka, josta Ötzi löydettiin, vaan se sijaitsee noin 70 metriä muistomerkiltä korkeuskäyrää seuraten koilliseen. Siellä oli tietenkin aivan pakko käydä ottamassa pakolliset valokuvat, vaikka näkyvyys olikin vain pari metriä. Voi vain arvata, miten hyviä niistä kuvista tuli;) Mutta minkäs sitä (yhteiskunta)maantieteilijä itselleen voi, kun on ihmiskunnan historian kannalta näinkin merkittävästä löydöstä kyse! Itse löytöpaikka, jos saan siitä vielä höpistä, on kalliopantojen väliin jäävä painanne, joka on täyttynyt lumella, ja aikoinaan toki jäällä, ja joka on alkanut hiljalleen sulaa pois. Kilianin mukaan painanteessa on usein lunta kesälläkin juuri sen kupinomaisen muodon vuoksi ja näin ollen on mahdollista, että jäätikön liike ei ole kuljettanut Ötzi-velikultaa alaspäin, niin kuin tyypillisesti tapahtuu.

12. Boyz

Löytöpaikka ei ole varsinaisesti minkään hiihto-, vaellus- tai kiipeilyreitin varrella, mistä johtuen on mahdollista, että Ötzi oli saanut pötkötellä siellä osin vapaana jäästä jo pitempäänkin ennen kuin saksalainen kiipeilijäpariskunta vuonna 1991 hänet matkalla alas Fineil Spitzeltä löysi. Ja sekin on suurta sattumaa, että tämä pariskunta käveli juuri tuota kautta alas, sillä perusreitti ei sieltä mene. Heidän majapaikkansa oli Similaun Hütte, mutta he taittoivat taivalta alas huipulta yhdessä Martin Busch Hüttelle menevien henkilöiden kanssa ensin jonkin matkaa, ja jossain vaiheessa kääntyivät sitten kohti Similaunia, ja siinä kohdin sitten bongasivat Ötzin. Päästyään Similaun Hüttelle, he raportoivat hüttenpitäjälle Markus Pirpamerille löydöstään, joka puolestaan hälytti paikalle Italian Carabinierit ja Itävallan Gendarmeriet. Viranomaiset tuumivat, josko kyse olisi jostakusta jäätiköllä liikkuneesta hiihtelijästä, mutta koska ketään ei oltu viime aikoina raportoitu kadonneeksi, asia taisi jäädä sillensä. Similaun Hüttellä oli kuitenkin samaan aikaan legendaarinen Reinhold Messner, joka seuraavaksi hilpaisi löytöpaikalle. Messner oli sitä mieltä, että kenties oli kyse noin 500 vuotta vanhasta vainajasta, ei kenestäkään ”tuoreesta hiihtelijästä”, sillä tällä oli sen verran erikoiset vermeet päällä. Löytöpaikka on selkeästi maantieteellisen vedenjakajan Itävallan puolella, minkä vuoksi Ötzi kuskattiin ensin alas Innsbruckiin oikeuslääketieteellisiin tutkimuksiin. No, niiden myötä sitten havaittiin, että kaveri onkin vähän vanhempi eli rapiat 5.300-vuotias, mistä syntyi suuri mediakohu. Ja tämä puolestaan herätti Italian hallinnon mielenkiinnon Ötziä kohtaan. Ja kas, Italia onnistuikin todistamaan, että rajapyykeillä mitattuna Ötzin löytöpaikka onkin noin 90 metriä Italian puolella. Näin ollen Ötzi majailee nykyään Bolzanon arkeologisessa museossa. Se on aivan ehdottomasti seuraava Ötzi-kohteeni.

Ötzin löytöpaikalta on kiva lasku alas Martin Busch Hüttelle, jos näkee eteensä. Nyt ei nähty, mutta sieltä puikkelehdittiin Kilianin johdolla erinäisten kivipantojen välistä ja lomasta aina alaspäin ja kohti itä-koillista, kunnes maasto muuttuu selkeäksi Niederjochin solaksi. Sen varrelta 2.501 metrin korkeudesta löytyy Martin Busch Hütte, joka on melko iso ja uusi maja, jonka senkin, yllätys yllätys, omistaa DAVin Berliinin osasto.

13. Ilta-askareita

Kilianin mukaan Martin Busch Hütte on kaikkein paras alueen majoista, jos haluaa asua yhdellä majalla ja hiihtää useita eri huippuja. Niitä riittää sieltä käsin kuulemma hyvinkin viikoksi.

Päivä 5: Martin Busch Hütte – Kreuz Kogel – Martin Busch Hütte – Vent

Minä jatkoin kahvinjuontia ja struudelin syöntiä kerran vauhtiin päästyäni ja pitelin siinä sivussa polveani. Pojat kävivät eteläisen Föhnin ja siitä johtuvan sumun edelleen pitäessä pintansa nousemassa Kreuz Kogelille (3.340m), joka on suoraan luoteeseen hütteltä. Nousu oli paikoin varsin jyrkkä ja jäinen, joten hankiraudoille oli tälläkin keikalla käyttöä. Ne tuntuivat olevan ylipäätään jokseenkin välttämättömät vermeet näillä meidän kohdalle osuneilla keleillä. Suosittelen lämpimästi, niin ei tarvi lipsutella. Lasku osui juuri sopivasti aamun pehmittämälle firnille lyhyeen aurinkoikkunaan ja oli kuulemma reissun paras. En ollenkaan epäile, mutta hyvä oli mun struudelinkin.

Poikien aamupäivänyppäisyn jälkeen suunnattiin kippurat alas Niederjochia mukaillen ja aloitettiin melkoinen yhdensuuntainen langlauf-traverse kohti Ventin kylää. Pakko myöntää, että jouduin nyt todellakin puremaan hammasta, sillä oikea eli se rikkinäinen jalka oli koko matkan alajalka ja kuormitettuna. Meinasi usko loppua, tuleeko kylä ikinä näkyviin. No, tulihan se sieltä vihoviimein, reilun kahdeksan kilometrin murtsikan jälkeen. Traverse kulkee valtavan vuorenseinän alla ja reitti ylittää useita isoja vyörykuruja, joten iltapäivästä ja lämpimällä säällä ennen kuin kurut ovat puhdistuneet ei sitä kannata lähteä tuuppaamaan, ei ylös eikä alas.

14. Jälleen humpataan

15. Lunta piisaa

Summa summarum

Vent verkehrte Rundtour on oikein mukava touri, ja sen rankkuutta on toki mahdollista säätää sen mukaan, millaisia huippuja majoilta käsin käy hiihtämässä. Erityisen kivaksi minun kohdallani sen teki epäonnisesta kintusta huolimatta visiitti Ötzi-Platzilla ja se, että majat olivat viihtyisiä, niillä ei ollut ruuhkaa ja niiltä sai hyvää struudelia, mikä nyt ylipäätään on kuitenkin se tärkein asia randohumppailussa. Suosittelen J

16. Soppaa ja struudelia

17. Sumun sekaan

18. Ja sukset kiittää

19. Ötzi-Platzi

20. Martin Busch Hutte häämöttää jo

21. Suunnittelua

22. Kippurat alaspäin

23. Uskollinen matkakaveri

Linkkejä

Kilianin opastoimisto Ventissä: http://www.bergfuehrer-vent.at/cms/

Kilianin perheen pyörittämä Fruhstuck Pension, Haus Hubertus: http://www.hubertus-vent.at

ÖAV:n hüttehaku (ml. DAVin Itävallan puolella olevat majat): https://www.alpenverein.at/huetten/finder.php

Tirolin lumivyöryennusteet: https://lawine.tirol.gv.at/home/uebersicht/

Adventure Partners järjestää opastettuja hiihtovaelluksia Alpeilla ja Norjassa, sekä lisäksi jäätiköillä toimimiseen valmiuksia antavia jäätikkökursseja Norjan Jostedalenilla, Norjan Svartisenilla sekä päivän kursseja Helsingin Pirunkalliolla. Kurssivalikoimasta löytyy myös lumiturvallisuuskursseja. 

Crash Test dummien kolmivuotinen tutkimusprojekti Kvaløyan Topptureista on saatu päätökseen ja paikka on valmis siirtymään seuraavalla kevätkaudella tuotantoon. Ohessa lajityyppinsä viimeiseksi jäävän reissun tunnelmia videoblogauksen muodossa.

Karpaasien jalan jäljissäkö pääeellä puuhun eiku Aconcagualle ?

Teksti: Teija Laukka
Kuvat: Markku Mellanen

Kuka muistaa vielä sen kun korkean hapenottokyvyn karpaasit lähti 90-luvulla henkseleitä paukutellen tekemään nopeusenkkaa Denalille, Pohjois-Amerikan korkeimmalle vuorelle? Ja tulivat häntä koipien välissä takas kun mikään ei onnistunut, ja olivat ihan surkeita. Niin ja nyt se tytönheitukka Laukka lähtee takki auki tekemään jotain enkkaa sinne koko Ameriikan korkeimmalle vuorelle Akuankalle ( Lue Aconcagualle). Eikä sillä oo edes se VO2 max ( yleisesti käytetty hifistelytermi hapenottokyvystä) lähellekään noiden isojen poikien luokkaa. Eihän tuossa ole mitään järkeä. Koutsi kyllä yrittää varoittaa mutta silti olemme yhtä mieltä siitä että tuo on niin niin mielenkiintoinen proggis, että se täytyy tehdä.

 

Erityisen mielenkiintoisen haasteesta tekee se, että sitä ei kukaan tiedä mitä ominaisuutta pitäisi erityisesti kehittää tuollaista Aconcaguan ( lähes 7000 metriä korkean vuoren) vuorijuoksua varten. Noin korkealla mikään kynnysteho periaate ei päde mitä merenpinnan korkeudessa on tietein tutkittu ja todistettu. Tässä kohtaa voin myös rehellisesti myöntää että itse olen tosi huono noissa kynnystermeissä ja teorioissa. Onneksi vuorilla liikkuessa ei tarvi noita tollaisia juuri miettiä. Sen sijaan mietin kyllä että elimistön kyky hyödyntää rasvaa energiaksi on varmasti todella tärkeä ominaisuus tässä harjoituksessa. Sen tiedän myös että vuorijuoksu Aconcaguan puiston portilta huipulle ja takaisin yhden "yön" taktiikalla tulee olemaan minulle niin pitkäkestoinen suoritus että suorituksen tulee olla koko matkan aerobisella alueella. Muutoin se ei onnistu. Tiedän myös sen että tuo aerobisella alueella liikkuminen on mun vahvuus. Että sitä en pelkää että joudun tekemään pitkää päivää korkealla.

Olen innoissani tästä Akuankka haasteesta! Ja erityisen innoissani myös siitä että meillä on ennen tätä mun juoksua oma Adventure Partnersin Aconcagua retkikunta - kiipeämme perinteisin menoin vuoren huipulle. Olen käppäillyt niitä Acon polkuja jo pariin otteeseen ja tuntuu uskomattomalta että olen menossa sinne vielä kerran. Pääsen takaisin Argentiinaan ja Aconcagualle. Ihan mieletöntä :)

Sveitsiläinen klassikko Verbier-Zermatt Haute Route

Kuvat ja teksti: Petteri Immonen

Matkakuvausta, kokemuksia ja tunnelmia tämän kevään hiihtovaellukselta:

26.3. tapasimme osan ryhmää jo Seutulassa, josta iloisissa merkeissä lensimme Zurichiin ja sveitsiläisen kellon tarkkuudella kulkevilla junilla basecampille, mukavan kotoiseen Herbriggenin hotelliin

27.-28.3. hiihtelimme Zermatin rinteitä ja hissioffeja ja totuttauduimme korkeaan ilmanalaan, ja auringon lämpöön, auringossa yli 30 astetta!

29.3. klo 4:30 herätys, aamiainen ja hotellin kuljetuksella matkaan, jonka varrelta poimimme italiaisen vuoristo-oppaamme kyytiin. Kuljetuksen aikana alkoi viimeistään ryhmäytyminen, joka kuului mukavana sekä jännitystä huokuvana keskusteluna. Muutama sisäpiirivitsikin jo syntyi.

klo 7:30 pääsimme Verbierin ala-asemalla kahville ja hissien auettua vaellukselle. Skinit suksiin ja pitkä skinnaus ja kiipeäminen päivän korkeimmalle vuorelle Rosablanche Peakille 3356 metriin, josta saimme 30 minuutin puuterilumella kuorrutetun laskun!

Aurinko paistaa, hiki virtaa, väsymys näkyy loppupäivästä, kun taukoineen kuuden ja puolen tunnin hiihtovaelluksemme jälkeen saavumme Prafleuri Hutille (2662m), joka otti vaeltajat vastaan teetarjoilulla ja lämpimällä auringon paisteella. Huten terassi olikin jo täynnä kanssahiihtäjiä ympäri maailmaa. Samat iloiset ihmiset kohtasimmekin sitten jokaisena päivänä matkamme varrella. Huten terassilla saattoi monille kylmä olut maistua skineja ja monoja kuivatellessa. 

 

Illallisella tankkasimme erinomaista kasviskeittoa, riisiä ja lihapataa ja jälkkäriä.  Uni taisikin kaikille tulla jo klo 21.00 korvilla. Suuntoni mukaan taivalsimme Verbierin hissit jätettyämme 16,5 km, korkeuksissa 2218-3356 m, kaloreita paloi lähes 3000. Vettä kulutin 3 litraa sekä 0,5 litraa lihalientä. Taskuissa olevat irtokarkit, suklaapatukat ja pähkinät upposivat kevyesti päivän mittaan.

30.3. herätys klo 5.30. Aamiaisella jogurttia, leipää, mysliä, lettuja, nutellaa, maapähkinävoita eli hyvää virtaa seitsemän tunnin hiihtovaellukselle, joka alkoi klo 07:00 tiukalla nousulla, jatkui pitkällä viistolaskulla, suksien kantamiselle yli kivikkojen, ja taas skinit ja cramponit suksiin jyrkkään nousuun, jossa yhdellä ryhmämme jäsenellä oli jopa pieni kaatuminen tiukassa käännöksessä, alasluisua reppu edellä ja reippaasti uudelleen sisulla ylös!

Matkan varrella saimme pienestä linnusta kaverin, joka teki hyvin läheistä tuttavuutta jokaisella tauolla. Yhdet skinit alkoivat irtoilemaan ryhmäläisemme suksen pohjasta. Täällä sitä viimeistään ymmärtää niiden merkityksen!

Vihdoinkin Dix Huttella, 2640m, klo 14.00. Upea aurinkoinen sää kulutti voimat, nesteet ja eväät. Allekirjoittaneella oli ennen viimeistä puolen tunnin nousua polttoaineet loppu ja pieni kiukku päällä, vaikka onnistumisen tunne olikin suurin nautinto päivän päätyttyä 2640 metrin korkeudessa olevalle lämpimälle huten terassille, jossa sai kamat mukavasti kuivumaan. Huten ravintolasta lounaaksi keittoa ja munakasta, vettä, olut, ja sitten tunnin päikkäreille. Illallisella ruokasalissa kansainvälinen puheensorina ja nauru raikui hiihtäjien nauttiessa keittoa, maksakastiketta, kuskusia, suklaakakkua, vettä ja viiniä.

 
31.3. klo 05:30 herätyksen ja kevyemmän aamiaisen (leipää ja mysliä) kohti Vingnettes huttia (3197m). Aamun sarastaessa laskimme kohti Pas de Chaveverierin nousua, joka tapahtuu köysistössä nousuraudat monoissa ja loppumetrit tikkailla. Ylhäältä saimme hienon laskun Arolla Skin hiihtokeskukseen, josta alkoi nousu 1500:sta metristä 3197:ään metriin. Sää oli jäähtynyt, tuuli hiukan yltynyt ja pilviä ilmestynyt taivaalle. Huppua niskaan ja menoksi.

Hajonneet skinit nousun viimeisellä osuudella jälleen vaikeuttivat ryhmän jäsenemme menoa, mutta mallikkaasti toiminut vuoristo-oppaamme pelasti loppunousun. Vignettes hytteltä on huikeat maisemat sekä parhaat suksien säilytystilat (sisätiloissa), laatikot tavaroille ja kuivausnarut olivat myös omaa luokkaansa. Suuri ja avara ravintola yllätti erinomaisella ruoallaan niin lounaalla kuin illallisellakin ja lämmin aamiainen ilahdutti suuresti – munakasta ja pekonia, lettuja, mysliä. Illallisen aikana oppaamme pyysi meitä neuvonpitoon tulevan sään vuoksi, luvassa oli todella kovaa tuulta, joten päätimme laskea seuraavana aamuna turvallisinta reittiä alas Arollan kylään. Tuuli ujelsi katolla ja nurkissa koko yön – korvatulpatkaan eivät auttaneet…

Koska skineillä on matkan taittumiselle suuri merkitys, oli meidän iltarukouksemme seuraava:

”Iltarukous skineille,

Rakkaat Black Diamondit,

musta timantti on hiomaton, parhaat niistä hiotaan Vallè Blanchella.

Luotan teihin kuin Finnairiin, viekää korkealle ja turvallisesti illaksi Hutelle.

Antakaa minulle rohkeutta tehdä epsilon ja back kick jopa 70 asteen rinteessä, kantakaa minut takamaastoihin, viekää ohi turistimassojen ja puuterilla Zermattiin.

Kuivukaa rauhassa, jos jäätte kosteiksi luotan liimaanne.

Off piste!!”

1.4. Alpeilla kelit vaihtelee, sääennuste piti siis paikkansa, joten päätimme laskea n. tunnin mittaisen upean laskun Arollaan, johon päätimme Haute Routemme. Bussilla ja junalla takaisin Herbriggeniin iloisen tunnelman vallitessa, hienoa kokemusta rikkaampana.

Muutamia käytännön huomioita matkalta:

- Mahdollisimman vähän tavaraa mukaan, vaatteet voi kuivata yön aikana, joten vaihtovaatteita ei tarvitse

- Energiapitoista välipalaa matkaan ja paljon nestettä, jos et ole tottunut liikkumaan pitkiä aikoja vähällä nesteellä

- Kaikki varusteet on kokeiltava ja ”ajettava sisään” ennen lähtöä

 - Kuntotaso on hyvä varmistaa, hyvällä sisullakin pärjää, mutta mukavampaa on, jos olet maraton-kunnossa

- Niin nousutaidot skineillä kuin laskutaidotkin on hyvä olla välttävää paremmalla tasolla

- Osalla Hutteista kävi myös luottokortti, mutta käteistäkin tarvitaan: 1,5l vesipullo maksoi 9 sveitsin frangia, olut 6 fr

- Sähkölaitteita ei pääse lataamaan matkan varrella. Kevyt laturi oli hyvä olla matkassa. Maisemat vaativat paljon kuvia!

- Haute Routea ei turhaan sanota klassikoiden klassikoksi, se on enemmän hiihtovaellus kuin laskureissu jolta saa paljon irti ja mukavat muistot!

 

- Petteri Immonen

Kamchatka Heliski

Onhan näitä, "kerran elämässä" -hiihtoreissuja. Ja sitten on niitä, jotka muuttuvat ensimmäisen kerran jälkeen välittömästi vuosittaiseksi perinteeksi.  Minulle helihiihto Kamchatkassa ei välttämättä ole tuota jälkimmäistä, mutta ensimmäistä se sitten kyllä oli senkin edestä. Aivan ainutlaatuinen mesta ja kokemus; polvisyvää pehmeää, kilometri, toinenkin, vertikaalia siis. Aktiivisia tulivuoria, kuumia lähteitä, kaviaaria. Suunnilleen Sveitsin kokoinen alue omalle porukalle touhuttavaksi, mahtuu laskemaan ihan omia jälkiä.

Ohessa pienen videoblogin muodossa reissurapsaa lajityypissään ainutlaatuiselta hiihtoreissulta kun Apiksen crashtestdummyt Mikko, Make ja Jukka ottivat selvää Venäjän kaukausimman kaukoidän kulman hiihtokohteesta

-Make