Teksti ja kuvat: Pekka Pakkanen
Läpällähän se lähti niinkun nämä hommat nyt
yleensäkin. Yllätysviikonloppumatkalle Lontooseen avautui mahdollisuus keksiä
jotain omaa ohjelmaa. Olin joitain vuosia sitten loppukesän jääkiipeilypoltteissa
jäädytellyt kaikenkokoisia jääpusseja ja pesuainepulloja ullakkokiipeilyyn ja
haaveillut jonkin jääseinäisen pakastinhuoneen löytämisestä. Googlettamalla
varmentui epämääräinen muistikuva lontoolaisen urheiluliikkeen takahuoneeseen
rakennetusta jääkiipeilypakastimesta. Koko homman typeryydelle naureskellessa
varasin samoilla lämmöillä seuraavalle päivälle ajan Lontoon olympialaisia
varten rakennetulle koskimelontaradalle. Varausten jälkeen jäin pohtimaan kumpi
on vielä typerämpää: jäädyttää vettä seinälle keskellä helteistä suurkaupunkia
vai pumpata sitä kymmeniä tuhansia kuutioita päivässä ylämäkeen.
Kiinteä vesi
Vertical Chill on toiminut
30 vuotta Ellis Brigham -urheiluliikkeen takaosaan rakennetussa
pakastinhuoneessa. Seinä on 7-8 metriä korkea ja siihen on liikkeen puolelta
kahdesta kerroksesta katseluikkuna. Näky on kuin suoraan Seaworldistä. Isojen
ikkunoiden takana avautuu lainattu maisema, jota asuttaa täysin oma
biotyyppinsä. Tämän akvaarion talvimaisemassa rimpuilevat toppa-asuiset
yläköysittelijät.
Kiipeilyoppaaksi asettui eteläespanjalainen Nacho, joka listasi pelisäännöt asiallisen vankalla ammattitaidolla. Tunnin kiipeilyvuoron mittaan tunnelma muuttui nopeasti asiakas - ohjaaja -suhteesta kahden jäästä innostuneen kaveruksen intoiluksi, hekotteluksi ja mielikuvituksen rajoja koettelevaksi reittivariaatioiden pohtimiseksi. Touhu ei juuri eronnut Pirunkalliolla vietetyistä riemukkaista sessioista, joissa pohditaan miten vaikeasti voisi tehdä helppoja asioita. Jää tuntui juuri niin hyvältä kuin jää tuntuu. Aluksi säästelin poikien suurella vaivalla aikaansaamaa jäätä hookailemalla syviksi hakatuista rei'istä, mutta Nachon innoittamana uskalsin lopulta takoa sileää jäätä sielun kyllyydestä. Sitä varten sitä kuulemma jäädytetään. Kiipeilyn makuun päästyä lasin takainen ulkomaailma pällistelijöineen unohtui täysin. Ainut häiritsevä tekijä oli katon tuuletin, joka hyrähti säännöllisin väliajoin käyntiin testaamaan tärykalvojen sietokykyä.
Tunnin päätteksi hakkuja oli
puristettu siihen malliin etteivät kädet pysyneet ylhäällä, lainatoppatakki oli
umpihiessä ja fiilikset aivan kympissä.
Valkoinen vesi
Liikkuminen Lontoossa on selkeästi aivan oma lukunsa. Sveitsiläisen rautatiejärjestelmän sekunnintarkan toiminnan hemmottelemana en osannut arvata, että joku voisi ihan vaan vittuillakseen kiivetä aseman sähkönjohtimiin ja halvaannuttaa puolet kaupungin kiskoliikenteestä.
Saavuin koskimelontakeskukseen niin myöhässä ettei vesielementtiin juuri totuteltu. Kylmiltään vaan kajakkihissin ja pää edellä sinänsä helpolle mutta kohtuullisen nopealle radalle. Muutaman ensimmäisen loopin aikana paljastui, ettei reitin haasteena ollut liikkuva vesi vaan muut melojat. Kaveria puski puoliholtittomasti kainaloon oikealta ja vasemmalta. Välillä olo oli kuin koskessa pelattavassa rugbymatsissa. Kapeahkolle reitille ei mahtunut montaa laskulinjaa, joten muutamaa liiviinmelojaa joutui valitettavasti avittamaan uimahommiin siirtymisessä. Onneksi koskiluupin päätteenä oli iso allas uimareiden ja varusteiden keräilyyn.
Muutaman sadan metrin reitillä oli reilu kymmenkunta pienehköä honttoa eli murtuvaa pitävähköä aaltoa muttei yhtään varsinaista surffiaaltoa. Melontaopas Rob kertoi silmät kiiluen siitä, miten hän viettää kaiken vapaa-aikansakin keskuksen aallolla ja antoi hyviä vinkkejä napsiessamme akanvirtoja ja lossaillessamme virran poikki. Varattu tunti oli ohi ennekuin ehdimme olympiaradan oikeaan koskeen asti. Ehkä ihan hyvä niin, koska tuntuma oli ollut hätäisestä lähdöstä alkaen sitä sun tätä. Läpsimme yläfemmat, sovimme palaavamme uudestaan asiaan ja Rob lähti juoksemaan kohti seuraavaa asiakasta.
Tämän jälkeen oli aikaa tutustua paikkaan. Olympiaradalla meloivat raftiporukat ja koskimelojat iloisena sekamelskana. Meno näytti todella hauskalta ja vauhdikkaalta. Vertikaalia oli hyvän näköinen määrä, koski jatkui pudotusten, aaltojunien ja pikku altaiden jatkuvana sarjana. Jokaisen altaan kohdalla oli turvamies varmistamassa heittoköyden kanssa. Täällä palaisi helposti pitkiäkin aikoja turvallisen vakioiduissa olosuhteissa liikeratoja hakiessa.
Kieli poskella lähtenyt ajatus mennä Lontooseen laskemaan koskea ja jääkiipeilemään ei loppupeleissä ollut niinkään typerä. Kummassakin lajissa pääsi tekemisen makuun siinä määrin, että ympäristö unohtui hetkeksi täysin. Kummankin päivän opasjannut edustivat sitä kliseisistä jenkkielokuvista tuttua mantraa ulkoilmaihmisistä, jotka ovat yhtä intomielistä heimoa lajista ja kontekstista huolimatta. Nachon naama loisti kellarikylmiössä lapsen riemua saatuani yhdessä pohtimamme draikkaliikkeen onnistumaan ja Rob tuuletti kuin ratkaisumaalin jälkeen nostettuani eskimon betonikaukalon kajakkisopan keskeltä. Elämyksissä onkin monasti enemmän kyse yhdessä tsemppaamisesta kuin fotogeneettisestä suorittamisesta.
