Lajissaan ensimmäiset Naisten Jääsessarit

Apiksen Herttaisten tyttöjen ja HakkuHelenoiden ensimmäinen yhteinen ponnistus, Naisten Jääsessarit Mano à Manon hyväksi, ovat takana ja hienosti meni! Kiitos kaikille tapahtumassa mukana olleille – kerrassaan mahtava porukka ja hyvä meininki. Erityiskiitos Oulun Kiipeilyseuralle Heidin avuksemme päästämisestä sekä Suskille, Marjaanalle ja Outille siitä, että annoitte omat käsiparinne käyttöömme! Jäi sellainen fiilis, että tällaisia tapahtumia tarvitaan jatkossakin, ja että niitä on myös tosi kiva järjestää. Lisää siis luvassa :)

Emmentaljuustomaiseksi aiemmin viikolla mennyt putous oli aiheuttanut meille järkkäreille hieman harmaita hiuksia. Onneksi Make sai jäädytysjärjestelmän sulatettua ja viriteltyä takaisin elävien kirjoihin, ja onneksi myös lämpötila vajosi pakkasen puolelle muutamana yönä ennen H-hetkeä. Tapahtuma-aamuna putous ei muistuttanut enää suoranaisesti sveitsiläistä juustotahkoa, vaan pikemminkin ihan kotimaista, lumensekaista kukkakaalia. No, olosuhteillehan emme mitään voi, ja oli putouksen pehmeydestä ainakin se hyvä puoli, että ensikertalaisten oli helppo saada hakut uppoamaan – kahvoja myöden. Edistyneemmille putous oli ehkä hivenen harmillisessa kunnossa, mutta kukaan ei onneksi jäänyt sitä harmittelemaan, vaan nautti hyvästä seurasta ja kauniista kevätkelistä.

Aamun ehkä hivenen hektisestäkin kramppoonien säädöstä (kiitos myös toiselle Sinille ja Nannalle!) ja köysien virittelystä huolimatta tapahtuma lähti mukavasti liikkeelle. Upea joogimme Kaisa veti meille flunssastaan huolimatta ulkoilmaan ja toppiksiin sovelletun lämppärijoogan, jolla saimme heräteltyä mielemme ja kehomme kiipeilyyn. Jääkiipeilykokeiluun saapui parikymmentä kokeilijaa sopivan tasaisena virtana, joten varusteet riittivät ihan mukavasti. Vähän jouduttiin kierrättämään rautoja, mutta vuorottelu soljui ikään kuin omalla painollaan ja kaikki pääsivät kokeilemaan. Oli aivan huippua kuulla ensikertalaisten innostuneita kommentteja! Jääkiipeily taisi yllättää aika monen ja positiivisella tavalla.

Kaisa veti vielä toisen joogasession ennen tekniikkaklinikoiden alkua. Siinä vaiheessa meitä oli paikalla jo pitkälle kolmattakymmentä kiipeilijänaista ja joukon jatkona muutama muksukin, pari rattaissa ja muutama sukset jalassa. Klinikat pyörivät mukavasti. Ohjelmassa oli Old School –kiipeilyä wanhanajan wermeillä, New School –jyrkän jään tekniikkatreeniä ihan viimeisimmillä putoushakuilla, etenevää ja dynaamista pitkien vetojen rouhintaa sekä hiipimistä ja hookkailua olemassa oleviin reikiin.

Uskon ja toivon, että jokainen osallistuja sai poimittua klinikoista jotain omaan kiipeilyynsä. Jotain, mitä voi jatkossa soveltaa ja kaverien kanssa treenata. Ainakin minulle on tänä talvena ollut todella antoisaa tehdä Tonin kanssa lyhyitä täsmäiskuja Pirunkalliolle tekniikkatreenien merkeissä. Oma kiipeilyni on kehittynyt hurjasti ja olen saanut rutkasti lisää sekä itseluottamusta että rentoutta. Täytyy myöntää, että olen päässyt viimeinkin hurahtamaan myös jääkiipeilyyn. Ihan huippua, sillä nyt on kiipeilylaji jokaiselle vuodenajalle ja myös välikausille: talvella ja kevättalvella jäätä, keväällä ja kesällä kalliota pitkälle syksyyn ja syksyn tihku- ja räntäsateissa teknoa talvea ja jäitä odotellessa. Nastaa!

Toivon myös, että tapahtuma madalsi naisten kynnystä siirtyä sisältä ulos, muovilta jäälle. Jääkiipeilyskene on ehkä hivenen miehinen, ja voi siten olla vieras maailma vasta-alkajanaisille. Naisen on aikalailla helpompi mennä aerobiciin kuin ulos kiipeämään jäätä. Tätä kynnystä haluaisin madaltaa ja rohkaista naisia muodostamaan köysistöjä, astumaan ulos, opettelemaan asioita itse ja kiipeämään omalla tasollaan, omalla tavallaan ja omia reittejään. Kuten yllä totesin, meillä on oivat mahdollisuudet kiivetä, vaikka sitten vuoden ympäri.
Klinikoiden jälkeen Sinillä ja Teijalla oli vielä asiakasryhmä kokeilemassa jääkiipeilyä. Outi, Heidi ja minä sen sijaan pääsimme jo saunanlauteille kertaamaan päivän tapahtumia. Eikä siinä vielä kaikki. Jääkiipeilypäivän kruunasi pulahdus avantoon! Ja kaikki tämä Helsingissä. Ihan kiva stadi meillä.

Lajissaan ensimmäiset Naisten Jääsessarit oli niin kiva tapahtuma, että aloin jo mielessäni suunnitella Naisten Kalliokauden avajaisia. Löytyykö kiinnostusta?
Sinin, Miian ja Teijan puolesta Miia
Kuvat: Anders Koponen

Aspirant-teknokiipeilijä Disneylandissa

Aspirant-teknokiipeilijä päätyi Disneylandiin ja on siitä hivenen ihmeissään. Kaikki sai alkunsa siitä, että normaalin hiihtoaiheisen talviloman sijaan tuli tällä kertaa valita jokin kintulleni sopivampi loman aihe ja kohde. Jokin sellainen, jossa yhdistyisi sekä kiipeily että lepo ja lämpö, sillä lämpö lievittää hermokipuja ja kiipeily hermokivusta johtuvaa hermopinnettä. No, sitä kun pohdin tovin jos toisenkin, tuli mieleeni Thaimaa ja siellä luonnollisestikin Krabi. Mehän emme Tonin kanssa kuitenkaan ole mitään sporttikrimppaajia, emmekä auringonpalvojia, rannalla pötköttelijöitä tai shoppailijoita, jotka tuntuvat kuuluvan Thaimaan matkailumarkkinoinnin keihäänkärkiin. Näin ollen Thaimaa tuntui melko, hmm, kaukaiselta vaihtoehdolta lomakohteeksemme niin fyysisessä kuin henkisessäkin etäisyydessä mitattuna. Täällä nyt kuitenkin olemme ja alamme viihtyä pelottavan hyvin. Olemme alkaneet kahden viikon kohdalla tottua helvetilliseen helteeseen, saatanalliseen kosteuteen, edulliseen mutta hyvään ruokaan, Singhaan ja Changiin, kiillottuneeseen kalkkikiveen, apinoihin, turistilaumoihin, yöllä rääkyviin jättiläislepakoihin ja auton varashälyttimeltä kuulostaviin heinäsirkkoihin. Mainitakseni vain muutamia. Loma lienee siis tehnyt tehtävänsä. Miten tähän jamaan oikein tultiin? Siinäpä oiva kysymys, jota koetan valottaa seuraavaksi.

Vietettyämme yhden yön sijaan pari yötä Bangkokissa, lensimme Trangiin, josta jatkoimme erinäisten episodien saattelemina Lao Liangin saarelle Andamanmerelle. Lao Liangilla on telttamajoituskapasiteettia 60 hengelle ja joitain kymmeniä sporttireittejä. Saarella toimivaa matkailuyritystä pyörittivät thaimaalainen Phong ja länkkäri Michael. Saari kuuluu kansallispuistoon. Siellä, jos jossain, sekä kiipeilyn että matkailupalveluiden laatu todellakin korvaa määrän. Jos olet lukenut Aku Ankkaa, ja kukapa ei olisi, niin Lao Liang on juurikin sellainen kuin Akkarin paratiisisaaret. Ja sellaiselle siis päädyimme Bangkokin vilinästä. Hetki kesti hahmottaa, missä olemme ja mitä tänne oli tultu tekemään. Hetki kesti myös tottua yli 30 asteen lämpötilaan, joka ei laskenut yöksikään. Ja teltassahan ei luonnollisestikaan ole ilmastointia. Oli melko hiostavaa.

Lao Liangilla on sopivasti reittejä noin 4-5 päivän keikalle. Reitit alkavat paria lyhyttä vitosta lukuun ottamatta 6a+:sta ja päätyvät jonnekin 7b:n tuntumaan valtaosan ollessa 6b-6c –tasoa. Saari oli kuin nenä päähän meille! Aamut menivät snorklatessa, sillä saaren edessä, kuin tilauksesta, on koralliriutta. Näin mm. Sting Rayn, mikä lieneekään suomeksi, melkoinen mulkoilija. En sitten hakeutunut ihan lähituntumaan. Iltapäivät menivät kiivetessä auringon käännettyä selkänsä ja kiven jäähdyttyä. Kuntoutuksen ja kivunhallinnan tässä vaiheessa Toni vei köyden jonnekin ja minä hain kamat pois, mikäli henkinen tai fyysinen hermoni ei poksahtanut sitä ennen. Jonkinlaista turhaumaa aiheuttivat niin kutsutut ”starttistalagmiitit”, jotka roikkuivat reittien aluissa melko lähellä muttei kuitenkaan riittävän lähellä maata. Liian lyhyet tippukivet ovat mielestäni perssiistä. Punttausapu ja tikkaat tulivat tarpeeseen.

Reissulle lähtiessä olin tällä kertaa ollut varsin uhkarohkea ja jättänyt vadelmanpunaisen vesijuoksuvyöni kotiin. Lomakohde tokikin oli valittu sen mukaan, että siellä olisi myös oivat vesijuoksumahdollisuudet. Ihmettelen muuten sitä, että missään matkaesitteissä ei koskaan kehuta kohteen vesijuoksumahdollisuuksia. Melko syrjivää. Mutta pointtini ei ollut se, vaan se, että en edes tarvinnut koko kapinetta Thaimaassa. Kerrassaan hurjaa kehitystä, sillä vastahan olen vesijuossut viime kesästä asti. Vesijuoksun sijaan aloin tällä kertaa kuitenkin harrastaa kelluntaa. En kuviokelluntaa, jotain rajaa, vaan ihan sitä perinteistä kelluntaa. Väitän, että kellunta on kaikenmaailman joogia ja tantroja rentouttavampaa. Sen kun hengität ja kellut. Kellut ja hengität. Suosittelen lämpimästi myös tervekinttuisille. Jos ihmiset kelluisivat enemmän, olisi maailmassa vähemmän konflikteja ja stressiä.

Kellunnasta on hyvä vetää aasinsilta takaisin Lao Liangille. Päivät vierivät ja meidän tuli siirtyä eteenpäin. Ensikohtaamisemme Railayn kanssa oli kerrassaan tyrmistyttävä. Lao Liangilla olimme onnistuneet luomaan itsellemme illuusion Thaimaasta koskemattomine valkoisine hiekkarantoineen, rauhallisine tunnelmineen, koralliriuttoineen, 15 metrin näkyväisyyksineen ja uudenkarheine tufalinjoineen. Todellisuus, jonka Railaylla kohtasimme, oli toisenlainen. Tervetuloa turistihelvettiin. Me järkytyimme, ihan oikeasti. Onhan Railay äärettömän kaunis paikka. On turkoosi Andamanmeri, jyrkät kalliot, valkoinen hieno hiekka ja taustalla tuulessa huojuva palmumeri. On pitkähäntäveneiden puksutus ja lintujen liverrys. Mutta lisää siihen tuhat paksumahaista itä- ja länsituristia kaikkine lieveilmiöineen. Resortit ovat vallanneet koko alueen, eikä jäljelle ole jäänyt, ainakaan näkyville, jälkeäkään siitä, mitä paikalla oli ennen kuin ensimmäinen länkkäri sinne kalvakalla jalallaan astui. Matkailu on siivonnut altaan pois aivan kaiken alkuperäisen. Tilalla on pelkät kuoret, Disneyland, jossa rahalla saa ja pitkähäntäveneellä pääsee. Matkailijoiden määrä on jo aikaa sitten ylittänyt infrastruktuurin ja sitä myötä myös luonnon kantokyvyn. Tonsai on karseassa kunnossa: roskakasat lemuavat ja rotat voivat paksusti. Yhden kp:n reitit rannalla ovat kiillottuneet posliiniksi ja ovat yltä päältä emulsiossa, joka koostuu ihmisen hiestä, aurinkovoiteesta ja rantahiekasta. Illuusioni Aku Ankan paratiisista romuttui täysin.

Toisaalta, mikä minä olen arvostelemaan. Ihmiset saavat elantonsa matkailusta. On vain niin kovin surullista huomata, miten aivan ihanat paikat kulkevat elinkaarellaan kohti vääjäämätöntä laskusuhdannetta. Ja kaikki vain sen vuoksi, että alueen sietokyky, niin ekologinen kuin sosiaalinenkin, on ylitetty. Alkaa ilmetä lieveilmiöitä ja matkailijavirrat alkavat suunnata uusiin, koskemattomiin kohteisiin. Tämä matkailukohteen elinkaaren vääjäämätön sykli toistaa itse itseään kohteesta toiseen, jollei asioita opita jo lähtökohtaisesti suunnittelemaan kestävälle pohjalle. No niin. Taas sain sen pienen yhteiskuntamaantieteilijän heräämään ja pohtimaan ihmisen suhdetta paikkaan ja tämän suhteen kaksia kasvoja – paikan ekologisten ja sosiaalisten resurssien hyödyntämistä ja toisaalta vaalimista. Miksi tasapainon saavuttaminen hyödyntämisen ja säilyttämisen välillä on niin vaikeaa? Miksemme osaa elää tasapainossa? Sano se.

Kiipeily oli kuitenkin paikka paikoin jopa erittäin hyvää. Me tykkäsimme tosi paljon alueen pitkistä reiteistä, jotka 6a+:sta ylöspäin olivat varsin laadukkaita. Okei, olihan aika ajoin suosituimpien reittien ekoilla kp:eilla melko liukkaat paikat. Mieleenpainuvimmat reitit olivat Tonsailla The Big Wave, jonka Toni kiipesi Lao Liangilta tutun Magnuksen kanssa, ja Beauty and the Beast sekä Tonsai Wallilla Humanality. Viimeksi mainittu tosin oli varsin lipevä. Ei Magnus, vaan Humanality. Lipevyydestään huolimatta reitti on eittämättä klassikko ilmavuutensa ja kruksipitsinsä ansiosta. Kävimme päiväseltään kipuamassa myös Phi Phillä Tonsai Towerin. Phi Phi se vasta Disneyland olikin! Kiesusmaaria. Siihen verrattuna Railay on pelkkä Tykkimäki Kouvolasta.

Vaikka Railay olikin saanut meidät alun alkujaan vetämään Singhat väärään kurkkuun ja köhimään, totuimme tico tico –turisteiluun hämmentävän nopeasti. Opimme ottamaan iisisti. Opimme kiipeämään vain osan päivästä ja pitämään lepopäiviä, sillä kinttuni ei edelleenkään kestänyt rasitusta päivästä toiseen. Oli myös aivan ihanaa tulla kiipeilyn jälkeen resorttimme poolille polskimaan, varjoon pötköttelemään ja lukemaan. Minulla oli muuten matkalukemisena Will Gaddin ”Ice and Mixed Climbing: Modern Technique”. Jottei totuus pääse unohtumaan. Kyllä jääkiipeily on lähempänä aspirant teknokiipeilijän sydäntä kuin tufa ja aivan perssiistä oleva starttistalagmiitti. Ugh, olen puhunut. Mutta takaisin Railayn polttavan auringon alle. Railay on lomamesta, jota suosittelen niille, jotka viihtyvät ihmisvilinässä ja eivät halua pohtia aivojaan puhki kestävän kehityksen problematiikka. Ja kukapa sitä lomallaan haluaisi. Aivot vaan off-asentoon ja loman viettoon! Sawasdee ja kapun kaa, jos omatunto kestää.

Ja lopuksi pienenpieni kaupallinen tiedote: lajissaan ensimmäiset Naisten Jääsessarit ovat lauantaina 5.3. Pirunkalliolla! Lämpimästi tervetuloa kaikki varmistustaitoiset naisihmiset hakun varteen tai muuten vaan mukaan hengailemaan! Luvassa jääkiipeilyn kokeilua ei vielä jäätä kiivenneille ja klinikoita jo edistyneimmille. Vierailevina staroina HakkuHelenat pohjoisesta :)

Chicks with Picks

Teknokiipeilyharkkani ovat pahasti jäissä. Kirjaimellisesti. Tässä kävi nimittäin sellainen pikku lapsus, että Helsingin melko suurta mediajulkisuutta saanut talvi tuli väliin. Sinänsä siinä ei ole mielestäni koskaan ollut mitään kovin ennenkuulumatonta, että talvella tulee talvi (ja kesällä kesä jne…). Mutta pointtini on siis se, että talvi keskeytti hyvin alkaneet teknokiipeilyharkkani. Ja tarkemmin ottaen jääkiipeily. Homma lähti lopullisesti käsistä siinä kohdin, kun harhauduin epähuomiossa yläköyden päähän jonkin Pirunkalliolla vietetyn talkoorupeaman päätteeksi ja kiipesin samaisessa epähuomiossa pari linjaa (pitkä oli epähuomion hetki). Pitkittyneestä desorientaatiostani seurasi se, että paluuni kiipeilyyn alkoi. Toki teknokin on kiipeilyä, mitä suurimmissa määrin. Mutta minulle kiipeily on ollut ennen polvipropleemiani kallio- ja jääkiipeilyä, ja pakon edessä myös seinäkiipeilyä. Mutta koskapa paluuni ”oman” kiipeilyni pariin on alkanut, ei mielenterveyteni enää ole vain teknon varassa. Tukijalkoja on siis tullut lisää, mikä on varsin huojentavaa. Onneksi Pirunkallio on yltä päältä jäässä, joten ihan kotikulmillakin pääsee kilkuttelemaan! Tästä tukijalkojen tuplaantumisesta seuraa kuitenkin se, että lienee aiheellista pahoitella sitä, että myös aiheesta lipsumiseni tulee lähtemään lapasesta. Lopullisesti. Alkuperäinen ”Miten teknokiipeily pelasti mielenterveyteni” –teema on saamassa kokonaan uuden käänteen. Helsingin talvi toi teknon tilalle jääkiipeilyn. Noniin, nyt olen varoittanut, joten voin, vastuun siirtyessä lukijoille, mennä viimeinkin asiaan.


Sen lisäksi, että olen pystynyt kiipeämään jäätä, sain fysseltä pari viikkoa takaperin luvan alkaa kuntouttaa kinttuani. En meinannut ensin uskaltaa kertoa fysselle, että olen jo kokeillut jääkiipeilyä. Pelkäsin, että hän saa slaagin. Ei kuitenkaan saanut, vaan totesi, että hyvä homma, mutta siinä ohessa pitää hoitaa lihaskoordinaatio kondikseen ja saada surkastuneet lihakset takaisin. Näin alkajaisiksi. Pikku juttu, ei niitä lihaksia ehtinyt kadotakaan kuin vähän vajaat viisi kiloa. Minun pitää kyykätä ihan perkeleesti (ihan oikeasti, toistojen ja sarjojen määrät ovat ihan perkeleelliset), keikkua tasapainolaudalla tennispalloa heitellen ja tehdä kuminauhajumppaa ja etureisiä. Thank god, saan myös jääkiivetä ja hiihtää murtsikaa, jottei tarvitse kyykätä kolmea tuntia illassa. Ja takataskussa on aina myös mahdollisuus teknoon. Lisäksi alan olla hermoloppu olohuoneen lattialla jumppaamiseen, vaikka olen tehnyt sitä vasta toukokuun alusta lähtien. Ja minullako muka lyhyt pinna? Päinvastoin.



Sitten asiaan. Viime viikot ovat menneet pitkälti Pirunkalliolla narunjatkona. Ei sen terävän pään, ei suinkaan. Olen ollut kiipeilyttämässä innokkaita ekakertalaisia, jotka ovat kuulleet jääputouksesta kuka mistäkin. Pirunkallio on saanut aivan käsittämättömän mediajulkisuuden! En olisi ikinä uskonut, että jäässä oleva kallio kiinnostaa juuri ketään. Tämä on kuitenkin johtanut siihen, että tunti jos toinenkin on tullut vietettyä narunjatkona. Onneksi en ole kuitenkaan ollut narunjatkona yksin. Toisen narun jatkona on ollut aina myös Sini, ja yhdessä on pähkäilty niin yläankkureita kuin jääkiipeilykenkiäkin. Sini kysyi, mitkä kengät minulla on. Vastasin, että tällaiset, hmm, La Sportivat. Ne ovat vaaleanvihreät, tai oikeammin mintunvihreät, toisin kuin ne miehille tarkoitetut keltaiset. Ne ovat mielestäni hyvin lämpimät ja varsin viehättävät, ovathan ne lempiväriäni, ja olen vieläpä tykännyt kiivetä niillä. Menee samaan sarjaan kuin se, että tunnistan piissit väreistä, en koosta. Myös tuossa eräänä päivänä jääkiipeilykokeiluun tullut pariskunta kyseli kengistäni ja niiden soveltuvuudesta jäätikkötouhuihin yms. Heille kerroin mintunvihreiden ja varsin viehättävien La Sportivoideni olevan oikein kivat yleiskiipeilykengät, joissa on mukava olla ja joissa varpaat eivät jäädy ihan heti. Tajusin tämän jälkeen tsekata Tonilta kenkieni tarkemmat speksit. Älä kuitenkaan kysy, mitkä ne olivat. Unohdin ne saman tien. Joku saivartelija voisi kutsua minua blondiksi. En myönnä, enkä kiellä, päätelköön kukin itse. Mutta takaisin asiaan.
Meitä on muitakin aivan mahtavan herttaisia tyttöjä AP:n hommissa kuin Sini ja minä. Jos me olemme Sinin kanssa jatkuvasti narunjatkona, niin Teija (kuvassa, tunnistat hymystä) ja Sonia vastaavat mehu- ja munkki- ja sielun huollosta. Ja hyvin vastaavatkin. Yhdessä me olemme kuulemma Apiksen Herttaiset Tytöt. En ole itse ihan varma, allekirjoittaako Toni ao. lausekkeen. Viimeksi tänä aamuna olin ”Päivänsäde”. En siis Päivänsäde, vaan ”Päivänsäde”, sitaateissa. Tiedäthän, ne hipsut sanan ympärillä, joilla pyritään alleviivaamaan, että tarkoitetaankin itse asiassa jotain ihan muuta. Mitä lie Toni tarkoittanut? Luulen, etten halua tietää.
Asiasta kukkaruukkuun. Apiksen Herttaisista, ei siis ”Päivänsäteestä”, tulikin mieleeni, että tässä eräänä päivänä oli aivan mahtavaa nähdä Rapolanmutkan putouksilla, miten kolmen naisen köysistö mennä liidaili jyrkkää jäätä ja nautti ulkoilusta. Aivan upeaa meininkiä, joka rikastaa kummasti tätä yleensä vähän turhan miehistä kiipeilysceneä. Naiset aivan liian usein jäävät varmistajan ja kakkostelijan rooliin. Meidän pitäisi luottaa enemmän itseemme ja ottaa rohkeammin se terävä pää ja antaa palaa. Onneksi kohdalleni on sattunut, tai no, trial and error –menetelmän mukaisesti pikemminkin valikoitunut, mies, joka jaksaa kannustaa ja rohkaista minua omassa kiipeilyssäni, vaikka olenkin välillä kuulemma ”Päivänsäde”. Ja onneksi haluamme kiivetä samankaltaisia linjoja samalla tasolla. Se mahdollistaa sen, että olemme tasavertaisia köysistössämme. Missä muussa lajissa nainen ja mies voivat toimia tasavertaisena tiiminä? Ei tule mieleen ainakaan ihan heti. Hyvät naiset, jos ette jo ole tarttuneet köyden terävään päähän, niin, les filles, je vous en prie, filez aux barricades!
Miten ihmeessä onnistuinkaan päätymään teknokiipeilystä jääkiipeilyn ja polven kuntoutuksen kautta tasa-arvon tematiikkaan kiipeilykontekstissa? Voisiko joku selittää?
Alas siis barrikadeilta ja takaisin maanpinnalle. Olimme Loppiaisviikolla Tonin kanssa pitkästä aikaa ihan kaksistaan kiipeämässä. Olimme oikea tehokaksikko. Viritimme narun Pirunkallion korkeimpaan kohtaan ja aloimme reenata, ihan tosissaan. Kiipesimme kerta toisensa jälkeen Tonin Will Gaddin kirjasta bongaamaa kolmea eri teemaa: 1) hakut ja raudat vain ja ainoastaan valmiisiin reikiin ja jalkiksiin asettaen, ei lyöden /potkaisten, 2) mahdollisimman vähillä lyönneillä /jalan pleissauksilla ylös eli hakut ja raudat kerralla mahdollisimman korkealle lyöden ja 3) mahdollisimman nopeasti ylös. Oli ihan sairaan hauskaa! Ekaa kertaa elämässäni löysin jääkiipeilystä samanlaista muuvijumppaa ja liikkeiden rikkautta kuin kalliokiipeilystä. Suosittelen! No, tuo kolmas harkka, nopeus, jäi minulta tekemättä, sillä tässä vaiheessa kyykkätreenejä ei oikein irtoa tuota nopeutta. Harkkasession seurauksena jouduin myös muuttamaan käsitystäni jääkiipeilystä äijämäisenä ja monotonisena hutkimisena samaan malliin kuin jouduin syksyllä muuttamaan käsitystäni teknokiipeilystä insinöörismiesten gear-hifistelynä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen hakunvarteen seuraavan kerran! Niin hienoja, minulle varsin epätyypillisiä, dynaamisia muuveja ja toisaalta niitä erittäin tyypillisiä hiipivän intiaanin släbihiippailuja tuli tehtyä, että huhhuh. Olen viimeinkin löytänyt vastavoiman jääkiipeilyyn olennaisesti kuuluvalle sormien jäätymiselle: jääkiipeilyssä on kyse muustakin kuin monotonisesta äijäpotkimisesta ja hutkimisesta. Kauanhan tämän hiffaamiseen meni, mutta siitä viis. Pääasia lienee, että olen viimeinkin, kaikkien näiden kiipeilyvuosien jälkeen, ymmärtänyt, että jääkiipeilyllä on muutakin annettavaa kuin jäätyneet sormet.

Hienoista muuveista puheen ollen. Minulla on aivan uskomaton kyky kiivetä itseni solmuun. En kerta kaikkiaan tunnu tajuavan, että olen jäällä, en kalliolla. Kerta toisensa jälkeen saan itseni kiinni yrittämästä epätoivoisesti siirtää kinttujani ristiin jalkikselta toiselle. Piru vie ne rautojen piikit ovat edessä, eivät sivussa. Ilmiselvä tuotekehittelyn paikka rautojen valmistajille. Toinen perisyntini jäällä on kiivetä jalat ihan sairaan korkealle suhteessa hakkuihin. Kalliolla tuollaiset jalan nostot ja kyykkäämiset (kohtalona kyykkäys?) ovat minulle tyypillisiä, mutta jäällä ne ovat toistaiseksi aiheuttaneet ainoastaan hankaluuksia (minulle) ja huvitusta (muille). Kroppani ja tekniikkani eivät kerta kaikkiaan riitä siihen, mitä mielessäni liikkuu. Siinähän sitten rimpuilen ja ihmettelen. Katso vaikka oheista kuvaa. Näyttääkö muuvi sinustakin enemmän kallio- kuin jääkiipeilyltä?

PS Lopuksi lienee hyvä sanoa pari sanaa tämän Blog-entryn otsikon aiheesta, eikä aina vain aiheen vierestä: tuumimme tässä Apiksen Herttaisten Tyttöjen kera, josko järjestäisimme suomalaisen version Chicks with Picks –tapahtumasta Pirunkalliolla. Kiinnostusta? Anyone?

Petzl uusi suositut jäähakkunsa

Petzl, kiipeilykamoistaan ja otsalampuistaan tunnettu ranskalaisvalmistaja, pukkaa markkinoille kolme tiukkaa hakku-uutuutta. Uusiksi ovat menneet pidetty yleistyökalu Quark, jyrkälle jäälle ja mixed-kiipeilyyn passeli Nomic sekä kaikkein vänkyröin, drytoolaukseen optimoitu Ergo.

Maailman huippukiipeilijöiden tähdittämää tuotevideota voi katsella täällä. (http://www.petzl.com/en/page/new-ice-climbing-tools#video) Videolta selviää myös, mistä drytoolauksessa on kyse.



Quark on ollut vuosia suosittu hakku suomessakin ja myös ensimmäisiä, joilla allekirjoittanut aikoinaan hutki jäätä nuuksion erämaassa. Mallilla alkoi olla jo ikää - se tuntui isolta rohmelolta moneen kilpailijaan verrattuna.

Quarkin paino on pudonnut 550 grammaan. Vertailun vuoksi: esimerkiksi black diamondin suosittu viper-hakku painaa noin 650 grammaa, moni muu vaihtoehto lähemmäs 700 grammaa.

Quarkia voidaan muokata vaivattomasti eri käyttötarkoituksiin: leppoisammille alppireiteille siitä voi karsia käsituen lisäpalikat, kuten grip-restin ja triggerin, sekä vasaran ja/tai kaapimen. Stripattu Quark painaa vain 460 grammaa, mikä vastaa perinteisen, suoravartisen alppihakun painoa.

Painon sheivaamisessa on puolensa. Jos massaa karsitaan liikaa tai väärästä paikasta, hakun penetroitumiskyky heikkenee.

Itse odotan uusilta quarkeilta paljon. Hypistellessä niistä välittyi sama näppäryys kuin ehkä parhaissa kokeilemissani hakuissa, Simond Anaconda cupeissa.




Myös Petzl Nomic -mixed-työkalujen ilme on uudistunut. Esimerkiksi kädensija on muuttunut, sitä voi säätää eri kokoiseksi. Samoin uutta on mahdollisuus kiinnittää hakkuun vasara hakojen kallioon pieksämistä varten.

Nomiceilla on painoa karvan verran yli 600 grammaa. Jääpenetraation parantamiseksi terään voi kiinnittää lisäpainon.

Uudet nomicit ovat herättäneet paljon ennakkokiinnostusta. Toivon, että niihin on saatu lisää sielua ja tunnokkuutta; aiempi malli tuntui joskus ratakiskon pätkältä, joskin swingi oli murhaava.



Lähinnä drytooling-kiipeilyyn tarkoitetut ergot ovat uutuushakuista järeimmät, 645-grammaiset. Huomattavan kippuravartisilla ergoilla kelpaa hookkailla myös jää-bulgejen yli. Normaaliin jääkiipeilyyn niiden swingi saattaa olla erikoinen, näin oli laita ainakin aiemman version kanssa.

Petzl-hakuilla on ce/uiaa-hyväksyntä ja niillä on kolmen vuoden takuu.

Suomeen Petzl-kiipeilytuotteita tuo Vandernet oy. (http://vandernet.com/sport.php)

-Artturi Kröger

Miten teknokiipeily pelasti mielenterveyteni – osa III

Turpiin tuli 6-0. Taisi olla vasta neljäs treenikerta ja turpiin tuli. Okei, joku viisastelija voisi toki todeta, että neljännellä harkkakerralla ei vielä välttämättä kannata kiivetä pimeässä. Joskus kuitenkin käy niin, että päättäväisyys menee järkevyyden edelle. Ja kun kerran olen päättänyt, että tänään teknotaan, niin tänään teknotaan. Ei sillä ole niin väliä, että on +2 astetta ja pilkkopimeää. Ei kuitenkaan satanut. Paitsi vain hetkittäin ja vain hyvin vähän. Ja, ehei, ei se siihen jäänyt. Ei kahta ilman kolmatta. Sen lisäksi, että sain turpiini menetin myös hermoni. Pahasti. Ja silloin, kun minä menetän hermoni, saa rakas support-tiimini kuulla kunniansa. Ei toki aina, mutta aivan liian usein.

Mutta, asiaan. Poikkeuksena aiempiin blogituksiini aion tällä kertaa pysyä asiassa, sillä kukaan ei jaksa lukea sivutolkulla poukkoilevaa ajatuksenvirtaani. Tarina kuuluu näin:

Kun olimme eräänä marraskuisen harmaana ja tihkusateisena lauantaina paluumatkalla Olhavalta, kurvasimme Reventeen kautta. Olimme käyneet Olhavalla nostamassa veneet talviteloille. Toni nosti ja minä olin muuten vain erittäin suureksi avuksi. Minä mm. irrotin veneistä äyskärit. Olhavan retken lisäksi samaiselle päivälle oli allokoitu minun osaltani teknisen kiipeilyn harjoitus numero neljä ja Tonin osalta keskenjääneitä talkkarin puhteita Reventeellä. Koska olin kiivennyt Reventeellä vain vapaasti, en oikein tiennyt, mikä olisi sopiva harkkareitti teknoon. Toni oli sitä mieltä, että voisin koettaa jo jotain hieman haasteellisempaa, sillä olinhan jo eittämättä vanha tekijä. Määrittelykysymys kai tuokin. No, minä en sitten itse, yllätysyllätys, pysähtynyt lainkaan miettimään, oliko Tonin ehdottama linja minulle sopiva vaiko ei. Sen sijaan lähdin tuuppaamaan. Kuten sanottu, päättäväisyys voi joskus korvata järjenkäytön. Arviointikyvyttömän kekkuloinnin lisäksi olen noin miljoona kertaa kironnut itseäni siitä, että en itse ensin maasta käsin kaikessa rauhassa arvioi reittiä. Sen sijaan lähden tuuppaamaan, kun kerran Toni tai joku muu itseäni parempi, vahvempi ja kokeneempi kiipeilijä on sanonut, että reitti on varsin mukava. Mutta koskapa tämä on kiipeilykoulutusta tarjoavan toimijan blogi, kuuluu minun sanoa tässä kohdin: älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon. Toisin sanoen, opetus numero yksi: valitse itse omat reittisi omista lähtökohdistasi ja kanna vastuu valinnastasi, äläkä manaa toisia. Näin on näppylät.



No, huonostihan siinä sitten kävi. Reitti on aikuistenoikeasti ihan helppo, jos kiipeilijä on mm. etevä, voimakas ja kunnossa. Myönnettäköön, että reitissä on tokikin sellainen pienen pieni, jollei jopa mitätön erityispiirre, että sen alussa on lapsilukko. Ja jos ihan tarkkoja halutaan ollaan, ja miksei haluttaisi, lapsilukkoja on kaksi. Reitti alkaa kahdella perättäisellä, varsin mitäänsanomattoman näköisellä katolla, ja halkeama alkaa noin 2,5 metrin korkeudesta. Tästä viimeksi mainitusta reitin ominaispiirteestä seurasi luonnollisestikin se, että en ylettänyt laittaa alinta piissiä, johon tikkaani ripustaisin, sillä en (vielä) osaa pompata ilmaan ja samanaikaisesti pleissata. Sitä paitsi fysseni ei ole vielä antanut lupaa pomppimiseen. Uhkaavan umpikujan pelasti kuitenkin se, että support-tiimi-aviomieheni on liki 190 cm pitkä. Periaatteellisesti mielestäni on kuitenkin varsin alentavaa, ellei jopa masentavaa, ettei saa itse järjestettyä itseään ja releitään reitille. Todellakin. Periaatteet joutivat kuitenkin romukoppaan, sillä olihan jo varsin pimeää, eikä kukaan nähnyt. Sitä paitsi, kovin harvalukuinen, jollei jopa vallan olematon, oli silminnäkijöiden joukko tuona marraskuisena ehtoona Reventeellä.

Toni sai kuin saikin tuupattua keltaisen lemppari-Metoliukseni halkeaman alkuun, mutta sen leuat jäivät melko kiusallisen näköisesti auki. Silloin ei ollut vielä ihan pilkkopimeää, joten valitettavasti jouduin maasta käsin toteamaan, että piissi oli, jos nyt ei ihan kehno, niin pitkälti homeopaattinen. Mieluummin olisin mel-kein ollut tietämättä. Metolius kuitenkin kesti painoni. Olenhan nykyään melkoinen rimppakinttu ja olihan kyseessä keltainen lempparipiissini, johon luotan kuin suomalaiseen graniittiin. Toni spottasi tai, no myönnettäköön, työnsi minua hanurista. Aviomiestäni ja tikkaitani pitkin sain kiivettyä vähän ylöspäin mutta se oli varsin hankalaa, sillä tikkaat tuppasivat pakenemaan katon alle ja jossain kohdin kävi myös niin, että aviomieheni hivenen alle 190 cm pitkä ”runko” loppui. En todellakaan hetimiten hiffannut, miten tikkailla edetään katon alla. Kuvissa se näyttää NIIN helpolta. Epistä. Täysin rapistunut fyysinen kuntoni ja surkastuneet jalkalihakseni eivät luonnollisestikaan edesauttaneet tilannetta. Siinähän sitten rimpuilin ja kirosin ja rimpuilin. Jollain keinoin pääsin kuitenkin sen verran ylös, että sain tuupattua yläpuolelleni seuraavaan kattohalkeamaan lilan Metoliuksen. Lila Metolius ei ole niin kiva kuin keltainen kaverinsa, mutta ihan kelpo piissi sekin on. Yleensä. Tällä kertaa se kuitenkin poksahti irti kuin shamppanjapullon korkki heti, kun testasin tikasta vähän voimallisemmin. Säikähdin ihan perkeleesti, mutta sehän kuuluu lajin luonteeseen. Verta, hikeä ja pelkoa, mistä seuraa ne kyyneleet, tiedäthän.

Selvittyäni säikähdyksestä totesin, että onneksi on otsalamppu, sillä jo lähtiessäni reitille oli tosiaan melkoisen hämärät olosuhteet. Hyvät oli lähtökohdat siis. Jo parin epätoivoisen pleissausyrityksen jälkeen jouduin napsauttamaan lampun päälle. Pimeässä kiipeäminen oli tämän kiipeilykerran ei vain toinen ope-tus mutta myös ehdoton anti. Se oli tosi kivaa, sillä otsalamppu valaisi juuri riittävästi niin, että sain piissit pleissattua ja tikkaat klipattua. Kaikki muu, mikä jäi valokiilani ulkopuolelle lakkasi olemasta. Tai ainakin muuttui epäoleelliseksi. Oli vain halkeama, sen piirteet ja muodot, piissit, tikkaat ja minä. Kun näköaisti menettää merkitystään, muut aistit heräävät henkiin. Kuulin epätodellisen kovana oman hengitykseni (okei, huohotin, romahtanut hapenottokykyni, muistathan). Polvea vihlaisi aika ajoin, muttei sattunut jat-kuvasti, joten eikun ylöspäin. Kylmä teki tehtävänsä, enkä huomannut lainkaan, että oikean käden peukaloni oli auennut ja pulppusi verta. Tai no, huomasin toki (vinhan näköistä otsalampun valossa), mutta vasta, kun kamat ja minä olimme yltä päältä veressä. Miten yhdestä peukalosta voi tulla niin paljon verta? Ainakin sain roppakaupalla lisää katu-uskottavuutta. Itseltäni. Harmi vain, että tuona marraskuisena ehtoona ei tosiaan ollut liiemmin possea paikalla antamassa rispektiä.

Siinä ähertäessäni pimeässä marraskuun illassa lämpömittarin näyttäessä +2 lämpöastetta toteutui jälleen se vääjäämätön tosiasia, josta kiipeilyssä aina aika ajoin on kyse. Turpiin saamisesta. En tosin itse oivaltanut tätä tosiasiaa siinä kömpiessäni ja kirotessani. Lamppuni syttyi vasta vähän viiveellä, kun Toni kotimatkalla ihan aidosti tuuletti, miten mahtavaa on, että sain kuonooni. Hetken hölmistyneenä ihmette-lin, että kiitos vaan, kultaseni, ihan mahdottoman mukavaa. ”Pulu is back in business”, kuului perustelu. Opetus numero kolme: kiipeilyyn kuuluu olennaisesti, että aika ajoin tulee turpiin niin, että tukka pöllähtää. Näinhän se on, mutta minä olin jo ehtinyt unohtaa asianlaidan. Kiipeilyssä joutuu aina välillä nöyrtymään ja toteamaan, että tämä ei menekään. Tai että se meni, edes jollain tavalla ja tekniikalla, mutta ihan älyttömän väännön jälkeen, mistä ei suinkaan jää hyvä maku suuhun. Päinvastoin, ylioptimismi rei-tinvalinnassa harmittaa, jos kiipeily menee räpiköinniksi. Turpiin saaminen oli kuitenkin osoitus siitä, että olin jälleen kiinni tositoimissa, kiipeämässä. Tai no, jos nyt ei kuitenkaan liioitella. Olin väljästi tulkittuna kiinni tositoimien ulkoisimmassa marginaalissa.



Toisaalta käteen jäi myös hyvä kokemus kiipeilystä pimeässä, mitä olen aina ennen jopa paniikinomaisesti vältellyt, etenkin pitkillä reiteillä. Olen ollut siinä uskossa, että pimeässä vähintäänkin harhautuu sekä oikealla että vasemmalla vaaniville SF 7+ V –reiteille tai käy muuten vain kepulisti. Pimeänpelkoni on aiheuttanut minulle, ja välillisesti Tonille, kilotolkulla ahdistusta, sillä olen aina pyrkinyt juoksemaan reitit ylös, jottei vaan olla seinällä auringonlaskun jälkeen. Pimeä oli tällä kertaa kuitenkin ystäväni, pelasti teknoharkkani lähes täydeltä katastrofilta ja sai minut ymmärtämään, että pimeä itsessään ei ole ongelma. Pimeässä toki virheen mahdollisuus kasvaa mutta pimeä itsessään ei ole paha. Ekassa kirjoituksessani taisin uhota, että tulkoot marraskuu ja räntäsade, tämä tyttö teknoaa. Nyt voisin lisätä, että tulkoot talvipäivänseisaus! Tervetuloa vaan, pimeä ei enää pelota, sillä mulla on hyvä otsalamppu!




-Miia

Pirunkallion jääputouksella

Vantaanjoki on kuopalla, kun pumppumme puksuttelee. Tarkoituksemme on siis kierrättää joki Veräjämäen Pirunkallion laen kautta. Mukavasti on alkanut jäätä muodostua ja mestan ensilasku – tai ainakin laskeutuminen – on jo tehty. Puuhahan alkoi pari kuukautta sitten ja nyt on vesikin muutaman päivän valunut. On tulossa mikstaa, puikkoa ja loivaa. Vähänkö hakkuhammasta kolottaa.

Tänään pakkanen kiristyy ja asettaa haasteita sulanapito setapillemme. Tänä aamuna oli putken loppupää jäätynyt umpeen ja rei’istä tulikin sitten kauniissa kaarissa. Putken sulattelu monin eri tavoin onkin tullut ihan riittävän tutuksi. On kaadettu kuumaa vettä, väännetty ja rynkytetty, höyrytetty, viety sisälle lämpimään ja tänään posotin PocketRocketillakin. Hauskaa. On varsin kiintoisaa seurata jään muodostumista ja koittaa keksiä uusia vippaskonsteja vanhojen lisäksi.

Vaihtaakaa ja fiilatkaa siis ihmeessä jääterät alle elleivät sitä jo ole…
hommelit näytti illalla sen verran kivoilta, että varmasti ensi viikolla kruisataan jo ihan kybällä. Isot kiitokset mukana tekemässä olleille elikkäs Miialle, Tonille, Juhalle, Markukselle, Jussille, Samulille ja Ilkalle!



-Johannes

Vedenheittohommia

Viimeinkin vesi lentää Pikkukosken Pirunkalliolla ja projekti Vantaanjoen nostamisesta Pirunkallion laelle on täydessä käynnissä. Jos nyt vielä saataisi vähän apuja sään haltijoilta niin jääkiipeily Helsingissä on todempaa kuin koskaan...

Vesi lentää

Ammattilaistason eristetty pumppuasema arktisiin oloihin


Kyllä, ne ovat jääpuikkoja. Pieniä, mutta puikkoja kutenkin