sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Miten teknokiipeily pelasti mielenterveyteni – osa III


Turpiin tuli 6-0. Taisi olla vasta neljäs treenikerta ja turpiin tuli. Okei, joku viisastelija voisi toki todeta, että neljännellä harkkakerralla ei vielä välttämättä kannata kiivetä pimeässä. Joskus kuitenkin käy niin, että päättäväisyys menee järkevyyden edelle. Ja kun kerran olen päättänyt, että tänään teknotaan, niin tänään teknotaan. Ei sillä ole niin väliä, että on +2 astetta ja pilkkopimeää. Ei kuitenkaan satanut. Paitsi vain hetkittäin ja vain hyvin vähän. Ja, ehei, ei se siihen jäänyt. Ei kahta ilman kolmatta. Sen lisäksi, että sain turpiini menetin myös hermoni. Pahasti. Ja silloin, kun minä menetän hermoni, saa rakas support-tiimini kuulla kunniansa. Ei toki aina, mutta aivan liian usein.

Mutta, asiaan. Poikkeuksena aiempiin blogituksiini aion tällä kertaa pysyä asiassa, sillä kukaan ei jaksa lukea sivutolkulla poukkoilevaa ajatuksenvirtaani. Tarina kuuluu näin:

Kun olimme eräänä marraskuisen harmaana ja tihkusateisena lauantaina paluumatkalla Olhavalta, kurvasimme Reventeen kautta. Olimme käyneet Olhavalla nostamassa veneet talviteloille. Toni nosti ja minä olin muuten vain erittäin suureksi avuksi. Minä mm. irrotin veneistä äyskärit. Olhavan retken lisäksi samaiselle päivälle oli allokoitu minun osaltani teknisen kiipeilyn harjoitus numero neljä ja Tonin osalta keskenjääneitä talkkarin puhteita Reventeellä. Koska olin kiivennyt Reventeellä vain vapaasti, en oikein tiennyt, mikä olisi sopiva harkkareitti teknoon. Toni oli sitä mieltä, että voisin koettaa jo jotain hieman haasteellisempaa, sillä olinhan jo eittämättä vanha tekijä. Määrittelykysymys kai tuokin. No, minä en sitten itse, yllätysyllätys, pysähtynyt lainkaan miettimään, oliko Tonin ehdottama linja minulle sopiva vaiko ei. Sen sijaan lähdin tuuppaamaan. Kuten sanottu, päättäväisyys voi joskus korvata järjenkäytön. Arviointikyvyttömän kekkuloinnin lisäksi olen noin miljoona kertaa kironnut itseäni siitä, että en itse ensin maasta käsin kaikessa rauhassa arvioi reittiä. Sen sijaan lähden tuuppaamaan, kun kerran Toni tai joku muu itseäni parempi, vahvempi ja kokeneempi kiipeilijä on sanonut, että reitti on varsin mukava. Mutta koskapa tämä on kiipeilykoulutusta tarjoavan toimijan blogi, kuuluu minun sanoa tässä kohdin: älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon. Toisin sanoen, opetus numero yksi: valitse itse omat reittisi omista lähtökohdistasi ja kanna vastuu valinnastasi, äläkä manaa toisia. Näin on näppylät.



No, huonostihan siinä sitten kävi. Reitti on aikuistenoikeasti ihan helppo, jos kiipeilijä on mm. etevä, voimakas ja kunnossa. Myönnettäköön, että reitissä on tokikin sellainen pienen pieni, jollei jopa mitätön erityispiirre, että sen alussa on lapsilukko. Ja jos ihan tarkkoja halutaan ollaan, ja miksei haluttaisi, lapsilukkoja on kaksi. Reitti alkaa kahdella perättäisellä, varsin mitäänsanomattoman näköisellä katolla, ja halkeama alkaa noin 2,5 metrin korkeudesta. Tästä viimeksi mainitusta reitin ominaispiirteestä seurasi luonnollisestikin se, että en ylettänyt laittaa alinta piissiä, johon tikkaani ripustaisin, sillä en (vielä) osaa pompata ilmaan ja samanaikaisesti pleissata. Sitä paitsi fysseni ei ole vielä antanut lupaa pomppimiseen. Uhkaavan umpikujan pelasti kuitenkin se, että support-tiimi-aviomieheni on liki 190 cm pitkä. Periaatteellisesti mielestäni on kuitenkin varsin alentavaa, ellei jopa masentavaa, ettei saa itse järjestettyä itseään ja releitään reitille. Todellakin. Periaatteet joutivat kuitenkin romukoppaan, sillä olihan jo varsin pimeää, eikä kukaan nähnyt. Sitä paitsi, kovin harvalukuinen, jollei jopa vallan olematon, oli silminnäkijöiden joukko tuona marraskuisena ehtoona Reventeellä.

Toni sai kuin saikin tuupattua keltaisen lemppari-Metoliukseni halkeaman alkuun, mutta sen leuat jäivät melko kiusallisen näköisesti auki. Silloin ei ollut vielä ihan pilkkopimeää, joten valitettavasti jouduin maasta käsin toteamaan, että piissi oli, jos nyt ei ihan kehno, niin pitkälti homeopaattinen. Mieluummin olisin mel-kein ollut tietämättä. Metolius kuitenkin kesti painoni. Olenhan nykyään melkoinen rimppakinttu ja olihan kyseessä keltainen lempparipiissini, johon luotan kuin suomalaiseen graniittiin. Toni spottasi tai, no myönnettäköön, työnsi minua hanurista. Aviomiestäni ja tikkaitani pitkin sain kiivettyä vähän ylöspäin mutta se oli varsin hankalaa, sillä tikkaat tuppasivat pakenemaan katon alle ja jossain kohdin kävi myös niin, että aviomieheni hivenen alle 190 cm pitkä ”runko” loppui. En todellakaan hetimiten hiffannut, miten tikkailla edetään katon alla. Kuvissa se näyttää NIIN helpolta. Epistä. Täysin rapistunut fyysinen kuntoni ja surkastuneet jalkalihakseni eivät luonnollisestikaan edesauttaneet tilannetta. Siinähän sitten rimpuilin ja kirosin ja rimpuilin. Jollain keinoin pääsin kuitenkin sen verran ylös, että sain tuupattua yläpuolelleni seuraavaan kattohalkeamaan lilan Metoliuksen. Lila Metolius ei ole niin kiva kuin keltainen kaverinsa, mutta ihan kelpo piissi sekin on. Yleensä. Tällä kertaa se kuitenkin poksahti irti kuin shamppanjapullon korkki heti, kun testasin tikasta vähän voimallisemmin. Säikähdin ihan perkeleesti, mutta sehän kuuluu lajin luonteeseen. Verta, hikeä ja pelkoa, mistä seuraa ne kyyneleet, tiedäthän.

Selvittyäni säikähdyksestä totesin, että onneksi on otsalamppu, sillä jo lähtiessäni reitille oli tosiaan melkoisen hämärät olosuhteet. Hyvät oli lähtökohdat siis. Jo parin epätoivoisen pleissausyrityksen jälkeen jouduin napsauttamaan lampun päälle. Pimeässä kiipeäminen oli tämän kiipeilykerran ei vain toinen ope-tus mutta myös ehdoton anti. Se oli tosi kivaa, sillä otsalamppu valaisi juuri riittävästi niin, että sain piissit pleissattua ja tikkaat klipattua. Kaikki muu, mikä jäi valokiilani ulkopuolelle lakkasi olemasta. Tai ainakin muuttui epäoleelliseksi. Oli vain halkeama, sen piirteet ja muodot, piissit, tikkaat ja minä. Kun näköaisti menettää merkitystään, muut aistit heräävät henkiin. Kuulin epätodellisen kovana oman hengitykseni (okei, huohotin, romahtanut hapenottokykyni, muistathan). Polvea vihlaisi aika ajoin, muttei sattunut jat-kuvasti, joten eikun ylöspäin. Kylmä teki tehtävänsä, enkä huomannut lainkaan, että oikean käden peukaloni oli auennut ja pulppusi verta. Tai no, huomasin toki (vinhan näköistä otsalampun valossa), mutta vasta, kun kamat ja minä olimme yltä päältä veressä. Miten yhdestä peukalosta voi tulla niin paljon verta? Ainakin sain roppakaupalla lisää katu-uskottavuutta. Itseltäni. Harmi vain, että tuona marraskuisena ehtoona ei tosiaan ollut liiemmin possea paikalla antamassa rispektiä.

Siinä ähertäessäni pimeässä marraskuun illassa lämpömittarin näyttäessä +2 lämpöastetta toteutui jälleen se vääjäämätön tosiasia, josta kiipeilyssä aina aika ajoin on kyse. Turpiin saamisesta. En tosin itse oivaltanut tätä tosiasiaa siinä kömpiessäni ja kirotessani. Lamppuni syttyi vasta vähän viiveellä, kun Toni kotimatkalla ihan aidosti tuuletti, miten mahtavaa on, että sain kuonooni. Hetken hölmistyneenä ihmette-lin, että kiitos vaan, kultaseni, ihan mahdottoman mukavaa. ”Pulu is back in business”, kuului perustelu. Opetus numero kolme: kiipeilyyn kuuluu olennaisesti, että aika ajoin tulee turpiin niin, että tukka pöllähtää. Näinhän se on, mutta minä olin jo ehtinyt unohtaa asianlaidan. Kiipeilyssä joutuu aina välillä nöyrtymään ja toteamaan, että tämä ei menekään. Tai että se meni, edes jollain tavalla ja tekniikalla, mutta ihan älyttömän väännön jälkeen, mistä ei suinkaan jää hyvä maku suuhun. Päinvastoin, ylioptimismi rei-tinvalinnassa harmittaa, jos kiipeily menee räpiköinniksi. Turpiin saaminen oli kuitenkin osoitus siitä, että olin jälleen kiinni tositoimissa, kiipeämässä. Tai no, jos nyt ei kuitenkaan liioitella. Olin väljästi tulkittuna kiinni tositoimien ulkoisimmassa marginaalissa.



Toisaalta käteen jäi myös hyvä kokemus kiipeilystä pimeässä, mitä olen aina ennen jopa paniikinomaisesti vältellyt, etenkin pitkillä reiteillä. Olen ollut siinä uskossa, että pimeässä vähintäänkin harhautuu sekä oikealla että vasemmalla vaaniville SF 7+ V –reiteille tai käy muuten vain kepulisti. Pimeänpelkoni on aiheuttanut minulle, ja välillisesti Tonille, kilotolkulla ahdistusta, sillä olen aina pyrkinyt juoksemaan reitit ylös, jottei vaan olla seinällä auringonlaskun jälkeen. Pimeä oli tällä kertaa kuitenkin ystäväni, pelasti teknoharkkani lähes täydeltä katastrofilta ja sai minut ymmärtämään, että pimeä itsessään ei ole ongelma. Pimeässä toki virheen mahdollisuus kasvaa mutta pimeä itsessään ei ole paha. Ekassa kirjoituksessani taisin uhota, että tulkoot marraskuu ja räntäsade, tämä tyttö teknoaa. Nyt voisin lisätä, että tulkoot talvipäivänseisaus! Tervetuloa vaan, pimeä ei enää pelota, sillä mulla on hyvä otsalamppu!




-Miia