Aspirant-teknokiipeilijä päätyi Disneylandiin ja on siitä hivenen ihmeissään. Kaikki sai alkunsa siitä, että normaalin hiihtoaiheisen talviloman sijaan tuli tällä kertaa valita jokin kintulleni sopivampi loman aihe ja kohde. Jokin sellainen, jossa yhdistyisi sekä kiipeily että lepo ja lämpö, sillä lämpö lievittää hermokipuja ja kiipeily hermokivusta johtuvaa hermopinnettä. No, sitä kun pohdin tovin jos toisenkin, tuli mieleeni Thaimaa ja siellä luonnollisestikin Krabi. Mehän emme Tonin kanssa kuitenkaan ole mitään sporttikrimppaajia, emmekä auringonpalvojia, rannalla pötköttelijöitä tai shoppailijoita, jotka tuntuvat kuuluvan Thaimaan matkailumarkkinoinnin keihäänkärkiin. Näin ollen Thaimaa tuntui melko, hmm, kaukaiselta vaihtoehdolta lomakohteeksemme niin fyysisessä kuin henkisessäkin etäisyydessä mitattuna. Täällä nyt kuitenkin olemme ja alamme viihtyä pelottavan hyvin. Olemme alkaneet kahden viikon kohdalla tottua helvetilliseen helteeseen, saatanalliseen kosteuteen, edulliseen mutta hyvään ruokaan, Singhaan ja Changiin, kiillottuneeseen kalkkikiveen, apinoihin, turistilaumoihin, yöllä rääkyviin jättiläislepakoihin ja auton varashälyttimeltä kuulostaviin heinäsirkkoihin. Mainitakseni vain muutamia. Loma lienee siis tehnyt tehtävänsä. Miten tähän jamaan oikein tultiin? Siinäpä oiva kysymys, jota koetan valottaa seuraavaksi.
Vietettyämme yhden yön sijaan pari yötä Bangkokissa, lensimme Trangiin, josta jatkoimme erinäisten episodien saattelemina Lao Liangin saarelle Andamanmerelle. Lao Liangilla on telttamajoituskapasiteettia 60 hengelle ja joitain kymmeniä sporttireittejä. Saarella toimivaa matkailuyritystä pyörittivät thaimaalainen Phong ja länkkäri Michael. Saari kuuluu kansallispuistoon. Siellä, jos jossain, sekä kiipeilyn että matkailupalveluiden laatu todellakin korvaa määrän. Jos olet lukenut Aku Ankkaa, ja kukapa ei olisi, niin Lao Liang on juurikin sellainen kuin Akkarin paratiisisaaret. Ja sellaiselle siis päädyimme Bangkokin vilinästä. Hetki kesti hahmottaa, missä olemme ja mitä tänne oli tultu tekemään. Hetki kesti myös tottua yli 30 asteen lämpötilaan, joka ei laskenut yöksikään. Ja teltassahan ei luonnollisestikaan ole ilmastointia. Oli melko hiostavaa.
Lao Liangilla on sopivasti reittejä noin 4-5 päivän keikalle. Reitit alkavat paria lyhyttä vitosta lukuun ottamatta 6a+:sta ja päätyvät jonnekin 7b:n tuntumaan valtaosan ollessa 6b-6c –tasoa. Saari oli kuin nenä päähän meille! Aamut menivät snorklatessa, sillä saaren edessä, kuin tilauksesta, on koralliriutta. Näin mm. Sting Rayn, mikä lieneekään suomeksi, melkoinen mulkoilija. En sitten hakeutunut ihan lähituntumaan. Iltapäivät menivät kiivetessä auringon käännettyä selkänsä ja kiven jäähdyttyä. Kuntoutuksen ja kivunhallinnan tässä vaiheessa Toni vei köyden jonnekin ja minä hain kamat pois, mikäli henkinen tai fyysinen hermoni ei poksahtanut sitä ennen. Jonkinlaista turhaumaa aiheuttivat niin kutsutut ”starttistalagmiitit”, jotka roikkuivat reittien aluissa melko lähellä muttei kuitenkaan riittävän lähellä maata. Liian lyhyet tippukivet ovat mielestäni perssiistä. Punttausapu ja tikkaat tulivat tarpeeseen.
Reissulle lähtiessä olin tällä kertaa ollut varsin uhkarohkea ja jättänyt vadelmanpunaisen vesijuoksuvyöni kotiin. Lomakohde tokikin oli valittu sen mukaan, että siellä olisi myös oivat vesijuoksumahdollisuudet. Ihmettelen muuten sitä, että missään matkaesitteissä ei koskaan kehuta kohteen vesijuoksumahdollisuuksia. Melko syrjivää. Mutta pointtini ei ollut se, vaan se, että en edes tarvinnut koko kapinetta Thaimaassa. Kerrassaan hurjaa kehitystä, sillä vastahan olen vesijuossut viime kesästä asti. Vesijuoksun sijaan aloin tällä kertaa kuitenkin harrastaa kelluntaa. En kuviokelluntaa, jotain rajaa, vaan ihan sitä perinteistä kelluntaa. Väitän, että kellunta on kaikenmaailman joogia ja tantroja rentouttavampaa. Sen kun hengität ja kellut. Kellut ja hengität. Suosittelen lämpimästi myös tervekinttuisille. Jos ihmiset kelluisivat enemmän, olisi maailmassa vähemmän konflikteja ja stressiä.
Kellunnasta on hyvä vetää aasinsilta takaisin Lao Liangille. Päivät vierivät ja meidän tuli siirtyä eteenpäin. Ensikohtaamisemme Railayn kanssa oli kerrassaan tyrmistyttävä. Lao Liangilla olimme onnistuneet luomaan itsellemme illuusion Thaimaasta koskemattomine valkoisine hiekkarantoineen, rauhallisine tunnelmineen, koralliriuttoineen, 15 metrin näkyväisyyksineen ja uudenkarheine tufalinjoineen. Todellisuus, jonka Railaylla kohtasimme, oli toisenlainen. Tervetuloa turistihelvettiin. Me järkytyimme, ihan oikeasti. Onhan Railay äärettömän kaunis paikka. On turkoosi Andamanmeri, jyrkät kalliot, valkoinen hieno hiekka ja taustalla tuulessa huojuva palmumeri. On pitkähäntäveneiden puksutus ja lintujen liverrys. Mutta lisää siihen tuhat paksumahaista itä- ja länsituristia kaikkine lieveilmiöineen. Resortit ovat vallanneet koko alueen, eikä jäljelle ole jäänyt, ainakaan näkyville, jälkeäkään siitä, mitä paikalla oli ennen kuin ensimmäinen länkkäri sinne kalvakalla jalallaan astui. Matkailu on siivonnut altaan pois aivan kaiken alkuperäisen. Tilalla on pelkät kuoret, Disneyland, jossa rahalla saa ja pitkähäntäveneellä pääsee. Matkailijoiden määrä on jo aikaa sitten ylittänyt infrastruktuurin ja sitä myötä myös luonnon kantokyvyn. Tonsai on karseassa kunnossa: roskakasat lemuavat ja rotat voivat paksusti. Yhden kp:n reitit rannalla ovat kiillottuneet posliiniksi ja ovat yltä päältä emulsiossa, joka koostuu ihmisen hiestä, aurinkovoiteesta ja rantahiekasta. Illuusioni Aku Ankan paratiisista romuttui täysin.
Toisaalta, mikä minä olen arvostelemaan. Ihmiset saavat elantonsa matkailusta. On vain niin kovin surullista huomata, miten aivan ihanat paikat kulkevat elinkaarellaan kohti vääjäämätöntä laskusuhdannetta. Ja kaikki vain sen vuoksi, että alueen sietokyky, niin ekologinen kuin sosiaalinenkin, on ylitetty. Alkaa ilmetä lieveilmiöitä ja matkailijavirrat alkavat suunnata uusiin, koskemattomiin kohteisiin. Tämä matkailukohteen elinkaaren vääjäämätön sykli toistaa itse itseään kohteesta toiseen, jollei asioita opita jo lähtökohtaisesti suunnittelemaan kestävälle pohjalle. No niin. Taas sain sen pienen yhteiskuntamaantieteilijän heräämään ja pohtimaan ihmisen suhdetta paikkaan ja tämän suhteen kaksia kasvoja – paikan ekologisten ja sosiaalisten resurssien hyödyntämistä ja toisaalta vaalimista. Miksi tasapainon saavuttaminen hyödyntämisen ja säilyttämisen välillä on niin vaikeaa? Miksemme osaa elää tasapainossa? Sano se.
Kiipeily oli kuitenkin paikka paikoin jopa erittäin hyvää. Me tykkäsimme tosi paljon alueen pitkistä reiteistä, jotka 6a+:sta ylöspäin olivat varsin laadukkaita. Okei, olihan aika ajoin suosituimpien reittien ekoilla kp:eilla melko liukkaat paikat. Mieleenpainuvimmat reitit olivat Tonsailla The Big Wave, jonka Toni kiipesi Lao Liangilta tutun Magnuksen kanssa, ja Beauty and the Beast sekä Tonsai Wallilla Humanality. Viimeksi mainittu tosin oli varsin lipevä. Ei Magnus, vaan Humanality. Lipevyydestään huolimatta reitti on eittämättä klassikko ilmavuutensa ja kruksipitsinsä ansiosta. Kävimme päiväseltään kipuamassa myös Phi Phillä Tonsai Towerin. Phi Phi se vasta Disneyland olikin! Kiesusmaaria. Siihen verrattuna Railay on pelkkä Tykkimäki Kouvolasta.
Vaikka Railay olikin saanut meidät alun alkujaan vetämään Singhat väärään kurkkuun ja köhimään, totuimme tico tico –turisteiluun hämmentävän nopeasti. Opimme ottamaan iisisti. Opimme kiipeämään vain osan päivästä ja pitämään lepopäiviä, sillä kinttuni ei edelleenkään kestänyt rasitusta päivästä toiseen. Oli myös aivan ihanaa tulla kiipeilyn jälkeen resorttimme poolille polskimaan, varjoon pötköttelemään ja lukemaan. Minulla oli muuten matkalukemisena Will Gaddin ”Ice and Mixed Climbing: Modern Technique”. Jottei totuus pääse unohtumaan. Kyllä jääkiipeily on lähempänä aspirant teknokiipeilijän sydäntä kuin tufa ja aivan perssiistä oleva starttistalagmiitti. Ugh, olen puhunut. Mutta takaisin Railayn polttavan auringon alle. Railay on lomamesta, jota suosittelen niille, jotka viihtyvät ihmisvilinässä ja eivät halua pohtia aivojaan puhki kestävän kehityksen problematiikka. Ja kukapa sitä lomallaan haluaisi. Aivot vaan off-asentoon ja loman viettoon! Sawasdee ja kapun kaa, jos omatunto kestää.
Ja lopuksi pienenpieni kaupallinen tiedote: lajissaan ensimmäiset Naisten Jääsessarit ovat lauantaina 5.3. Pirunkalliolla! Lämpimästi tervetuloa kaikki varmistustaitoiset naisihmiset hakun varteen tai muuten vaan mukaan hengailemaan! Luvassa jääkiipeilyn kokeilua ei vielä jäätä kiivenneille ja klinikoita jo edistyneimmille. Vierailevina staroina HakkuHelenat pohjoisesta :)
