Peuterey Integrale

Teksti: Johannes

Kuvat: Johannes & Antti Oksanen

Aiemmin oli tullut paljon lunta, mutta ei enää lähes viikkoon. Nollaraja kohosi kohti viittä kilometriä ja oli luvattu 4 päivää täydellistä keliä. Nyt jos koskaan. Mörkö voisi nyt antaa kulkijoiden mennä?

Lähdimme kulkemaan polkua sieltä missä loputon harjanne tapaa laakson pohjalla virtaavan joen. Takana oli toissapäiväinen 2300 korkeusmetrin nousu paratiisivuorelle sivakoiden kanssa korkeuteen sopeutuminen mielessämme. Chabotin majalla yö ja alas. Hiihtokausi avattiin syyskuussa.

Borellin majalle on noin kilometrin verran nousua ja ylipakatut kantolaitteemme pullistelivat Italiaa parhaimmillaan: nebbioloa Piedmontesta, lähes kilon köntsä juustoa vuorten laitumilta ja kaksi tuhtia leipää. Sitä tummempaa, jota ei usein näistä maista saakaan. Kevyt reppuni oli reikiintynyt kiviä vasten ja revennytkin kertaalleen pakkausjännityksessä. Liimaa ja jeesusteippiä. 

Oli jo pimeää kun saavuimme majalle. Paikalla ei ollut eläviä sieluja. Kuu loi valjua valoa täydelliseen hiljaisuuteen ja pimeää taivasta vasten piirtyi Peuterey Noiren rikkonaisen eteläharjanteen siluetti. Majalta löysimme parhaan kohtaamamme kuvan Peuterey Integralen alkuosan kiviharjanteesta. Viivalla merkitty tie kulkea. Tankkasimme vielä kuvia ja tekstejä reittikuvauksista mieleemme.

 Herätessäkin oli pimeää. Söimme iltapalan tähteitä niin paljon kuin jaksoimme. Reitin alkuun johtavassa kivikossa pysähdyimme jokaiselle purolle juomaan. Topossa uhkailtiin ensimmäisten päivien kuivuudella. Aurinko nousi valaisten tulevien päivien maastoa. Hyvä. Reitin alku on tuossa ja tuosta tuon vaaleamman kohdan jälkeen lähdemme kaartamaan oikealle jättäen Pointe Gamban siirtyen kiipeämään Pointe Bifidan itäseinämälle.

Mittasuhteet olivat valtavat. Eteläharjanteen alusta reitin ensimmäinen osan loppuun Peuterey Noiren huipulle on korkeuseroa 1200 metriä ja kiipeilymetrejä noin 2000. Lukuisia laskeutumisia ja kalliotornien kiertelyä milloin idän ja milloin lännen puolelta. Pelkkä alkuosa on siis aiemmin kiipeämäämme Innominata -harjannetta pidempi. Ja vasta tämän jälkeen alkaisi varsinainen seikkailu. 400 korkeusmetrin ja noin kahdentoista köydenmitan laskeutuminen suoraan jättiläisen ilkeään kitaan. Ja edelleen kiipeäminen hammas hampaalta takaisin kohti valoa. Ensin Peuterey Blanchen huipulle ja sieltä edelleen polvistumaan korkeimman eteläseinämän eteen.

Repussamme oleva runsaan kolmen päivän ruoka, vesi, lämpimät vaatteet, yöpymisvarusteet ja ylävuoristoa varten tarvitsemamme kiipeilyvarusteet painoivat julmetusti. Viidennen asteen pungerruksissa sai työskennellä tosissaan. Liidasin ensimmäiset 600 korkeusmetriä. Pääasiassa irtonaista loivaa kiipeilyä ja yhden kiinteämmän laatan poikkikulku ilman mainittavia varmistusmahdollisuuksia. Hieman suunnistusvaikeuksia. Antti jatkoi ja pääsimme kohta Bifidan seinämälle. Mutta jo täällä yön hirviöt yllättivät meidät ensi kerran. Olimme paljon hitaampia kuin kuvittelimme. Löysimme yöpaikan, jota siivotessamme koko yöpaikan muodostama kookas kivilaatta liikahti uhkaavasti. Sulatimme vedet seuraavaa päivää varten ja söimme loput juustosta, makkarasta ja leivän jämän. Siksak-ommelta muistuttavalla kivisellä alustalla uni oli katkonaista.

Aamulla heräsimme sarastukseen ja jatkoimme matkaa. Päivän kiipeily oli laadullisesti parempaa, mutta sisälsi paljon laskeutumisia ja oli paikoitellen teknisesti vaikeampaa. Jouduimme kiipeämään varsin paljon köydenpituuksittain ja jonkun kohdan kiipesimme repun jälkikäteen perässä kiskoen. Kuten edellisenäkin päivänä sää oli ennusteen mukainen. Täydellinen. Pilvettömältä taivaalta paistava aurinko ja täysin tyyntä. Ja taas yön möröt mylvivät yhä uhkaavammin ja uhkaavammin. Jäimme suosiolla toiseksikin yöksi Peuterey Noiren eteläharjanteelle. Illalliseksi kuivattu pussiruoka. 500 kilokaloria.

Nukuimme pommiin. Oli jo valoisaa kun heräsimme ja olimme hukanneet useamman arvokkaan valoisan tunnin. Aamupalaksi energiapatukka. Jatkoimme matkaa. Jonkun ajan kuluttua seisoimme Peuterey Noiren kauniilla huipulla täydellisessä säässä. Salamanlyömä Madonna-patsas hymyili rauhoittavasti Courmayeriin katsellen. Valoisaa oli vielä runsaasti ja sulatimme pienistä lumilaikuista vesipussit täyteen. Ruokaa oli vielä 1 kuivamuona ja kymmenkunta energiapatukkaa tai geeliä per nuppi. Sää ja sääennuste olivat hyvät ja päätimme jatkaa. Tiesimme olevamme paljon nopeampia kun reppu kevenisi ruoasta ja kovista kengistä ja lisäksi maasto piti olla helpompaa. Lämpimät vaatteetkin olisivat päällä eli pois selästä.

Ja niin lähdimme sukeltamaan alas monsterin kitaan. Tämän jälkeen järkevää pakotietä ei enää olisi. Harjanteen molemmin puolin valuvat jäävirrat ovat kehnossa kunnossa. Brenva idässä ja Freney lännessä. Ainoa kunnon tie alas olisi kiivetä ylös Mont Blancin huipulle. Edessämme oli tusinan verran laskeutumisia. Laskeuduimme mahdollisimman lyhyinä köydenpituuksina välttääksemme laskeutumisen ongelmia. Aluksi seinämä oli selkeä, vaikkakin varsin jyrkkä ajoittain suorastaan päälle kaatuva, mutta muuttui laskeutuminen laskeutumiselta pelottavammaksi, irtonaisemmaksi ja kylmemmäksi.

Ankkurit olivat pääasiassa hyviä alppitapauksia: Pari kunnon hakaa ja nauhaa ristiin rastiin. Osaa nauhoista olivat yli poukkoilleet kivet tosin pahoin vahingoittaneet. Kuuden tai seitsemän laskeutumisen jälkeen laskeuduimme alaviistoon kiipeilijän vasemmalle jäiseen kylmään kuoleman hormiin. Aurinko porotti harjanteeseen hormin yläosan tietämille ja välillä sulavan lumen mukana putosi kiviä kohti kilometrin alempana odottavaa Brenva-jäätikköä. Onneksemme Freneyn puoli säästyi pommitukselta. Oli vain - kuin jotain odottava - hiljaisuus. Valopilkkuna laskeutumisten keskeltä löysimme pingviinilaastareilla suljettuja lukottomia sulkurenkaita. Tiesimme taas mitä seurata.

Laskeutumisten lopuksi lähdimme taas jatkamaan kiipeilyä poikkikulkuna Freneyn puolella. Jossain vaiheessa aurinko alkoi laskea, mutta olin päättänyt jatkaa Cravierin piskuiselle biville asti. Pimeän tultua hirviö, jonka hampaissa nyt olimme, röyhtäisi. Nousi tuuli ja alkoi sataa räntää. Olosuhteet muuttuivat nopeasti hankaliksi. Metri metriltä liikuimme eteenpäin. Maailmamme olivat erilliset: otsalampun valaisema märkiä hiutaleita täynnä oleva valokeila ja pimeään tyhjyyteen häviävä vihreä köysi. Kylmä vaatteiden lävitse pyrkivä vesi. Läpimärät hanskat ja kiipeilytossut. Välillä pimeydestä kuului vaimeita köysikomentoja....

                   

Tarina jatkuu..

Dopingia vai loukkaantuminen?

"Teksti": Make

Kuvat: Lukijat

Ei helvetti mikä sotku, oikee ajojahti... Miten mä tän nyt  himassakin

selitän.. Jospa mä vaikkapa korostan sanaa "epäilty"...

Oli tullut aika ja Josen oli määrä  lähteä hankkimaan ensimmäisiä pisteitään UTMB:tä varten - siis sitä polttarilahja UTMB:tä, joka oli rakkaudella ja lämpimin ajatuksin ystävälle hankittu. Viikonloppuna olisi ollut luvassa kansallisella tasolla ainutlaatuista herkkua, jaossa halukkaille peräti kolme pojoa Peräkylän Ponnistuksen Mammuttimarssilta. Vaan eipä näy tarinamme sankaria, ei näy, ei kuulu.

Neljä yötä ja viisi päivää onnistuu sankari piileskelemään. Vimmatun haeskelun jälkeen saadaan viimein miestä tilille. "Joo, olin häämatkalla Italiassa, ja katsos, kun kävi semmoinen juttu..." 

"Olin häämatkallani Antti O:n (nimi muutettu) kanssa Italian maaseudulla, kun teimme kohtalokkaan päätöksen lähteä iltakävelylle Peutereyn kylän liepeille. Ja kun on auvoa niin aika kuluu kuin siivillä. Pimeä yllätti. Eksyimme. Turvasimme toisiimme. Mutta ukkovarvas paleltui silti ja pipi tuli.."

Huoh.... Mahdollista - kenties. Todennäköistä - tuskinpa. Selitys ontuu pahemmin kuin mies itse. Jose aisti ilmassa pientä epäuskon väretttä,  ja liitti todisteeksi vielä kuvaa pottuvarpaasta. Mutta kuten vanha kansa tietää - "It's all in little details..."

 Whaaat!? Lattiallahan lojuu  tölkinavaaja!

Avaaja, jonka terän leikkauskaari sopii tismalleen ukkovarpaan

nahkaläppään. Sattumaako?  Niin on sattumaa kuin Immosen hiihtosauvan katkeaminen Lahdessa 2001 konsanaan... 

Eli tämä on nyt tilanne, Johannes ei loukkaantumiseen vedoten suostu starttaamaan illalla Mammuttimarssille ja sitämyöten koko prozekti on ankarassa vastamäessä. Konsultoituani STT:tä en mene suorilta uutisoimaan etteikö jonkunlainen suorituskykyä parantavien lisäaineiden käytön paljastuminen saattaisi olla todellinen syy kilpailusta vetäytymiseen, mutta käsiimme saamistamme lukijoiden valokuvista tehkööt jokainen omat johtopäätöksensä...

Vessasta löytyneen kiipeilyrepun sisältöä. Nalle Puh -mallisessa
repussa nimikirjaimet JK

pukuhuoneessa;
"se on imumoodissa! Imumoodissa!"

  A-näytteen anto meni reisille, sýynä  kuulemma

retentio urinae eli kansankielellä virtsaumpi.

Ameriikassa testit ei ole niin justiinsa, B-näyte sujuukin 
jo paremmin. 

"Kyllä tää tästä suttaantuu. Piileskelen tääl ny hetken ja 

annan pölyn laskeutua"



Diversity rules

Teksti: Teija
Kuvat: Teija & Make

Paras tiimi on se mistä löytyy erilaisuutta. Oli sitten kyse pienestä projektista tai isosta firmasta. Mukavaahan se on kun kaikki ajattelevat ja toimivat samoin kuin itse - mutta se on kaiken kehityksen ja innovaation este. Kerää lähelle niitä joita et pysty sietämään, niitä jotka toimivat päinvastoin kuin sinä, ja niitä jotka ovat yleensä aina eri mieltä kuin sinä. Tärkeintä on että kaikilla on polte tehdä ja kehittää - ammennetaan sitten kaikista jotain sopivassa suhteessa ja saadaan aikaiseksi oikeita asioita.

Helposti sanottu mutta vaikeaa ja työlästä. Senpä vuoksi sellaisia tiimejä ei juuri oikeassa elämässä olekaan. Helpompaa on valita porukkaan kaikki samasta puusta veistetyt tyypit, niin homma toimii kuin ajatus. Ei mene aikaa hukkaan siihen turhanpäiväiseen vänkkäämiseen, kun ei ole niitä vastarannankiiskejä messissä. 

Jos niitä änkyrävänkyröitä porukkaan eksyy, niin niistä halutaan eroon - the sooner the better. Sitten on taas ihanan  leppoista. Ei tarvitse pelätä että joku on palaverissa ikävästi eri mieltä ja pilaa ennalta mietityn kokousrungon ( jos sellainen ylipäänsä oli?). Harmittavasti ei ymmärretä änkyrävänkyrän arvoa kun ilman häntä päästään suorittamaan paljon ja nopeasti. 

Mitä väliä sillä on tehdäänkö oikeita asioita, pääasia että duunia painetaan aamusta iltaan ja koetaan itsemme tärkeiksi ja kiireisiksi. Ja lihava tilipussi rapsahtaa tilille säännöllisesti vaikkei mitään oikeasti järkevää saataiskaan aikaiseksi. Pidetään hampaat irvessä kiinni niistä aktiviteeteista mitä aina ollaan tehty, pakkohan ne on tehdä kun ne on aina tehty! 

Silmäni ovat avautuneet usealla eri tavalla viimeisen kolmen vuoden aikana. Harrastuspohjalta kun olen ollut mukana monissa mielenkiintoisissa projekteissa - olen huomannut että pikku hiljaa opin näkemään asioita kokonaisvaltaisemmin kuin aiemmin. 

Olen saanut ympärilleni hyvin erilaisia persoonia joiden kanssa touhuta. Yritän oppia löytämään kaikista ne ominaisuudet mitkä ovat kullanarvoisia. Matkaan on mahtunut paljon vänkkäystä, väittelyä, turhautumista, hampaiden puristusta, luovuttamista, ärsyyntymistä, periksiantamista, väsymistä jne. 

Toisaalta mukaan on tarttunut paljon uuden oppimista, uusien juttujen tekemistä, erilaisuuden hyväksymistä, naurua, iloa & ahaa elämyksiä ja ennen kaikkea:  Ollaan saatu aikaiseksi yhtä sun toista - vain ja ainoastaan siksi että tiimistä löytyy erilaisuutta!!

                                     

Oivallus

Teksti: Miia

Kuvat: Miia, Janne Arponen & Nora Ryytty

Varoitus kaikille kiipeilijöille: tämä kirjoitelma ei ainakaan suoranaisesti koske kiipeilyä, vaan Oivaltamista. Sitä, miten joskus toteaa itselleen kuin Blues Brothersit konsanaan, ”I have seen the light!” Minulle tällaista sattuu tosin melko harvoin, jos koskaan. Mutta nytpä sattui ja kivalta tuntui, kun kerrankin Oivalsin.

Kuten moni teistä tietää, olen jumpannut ja pyllistellyt viimeiset kolme vuotta polveni ympärillä. Ja kironnut ja itkenyt ja manannut kohdalleni osunutta epäonnea. Olen edelleenkin sitä mieltä, että ihan on persiistä koko homma, mutta nyt kävi tosiaan myös niin, että Oivalsin.

Oivallus...

Tässä eräänä sunnuntaina oli todella kaunis päivä. Ei kai voi sanoa, että kaunis kesäpäivä, mutta päivä kuitenkin. Elettiinhän silloin jo syyskuuta. Mutta koska päivä ei syyspäivältä tuntunut, totean sen olleen vain kaunis päivä. Suuntaisimme Jokamiehenoikeuksien vuosipäivän kunniaksi Tonin kanssa jo aamusta ”kotikaltsillemme” Reventeelle. Tarkoituksemme oli kiivetä ja nauttia ulkona olosta, ei sen kummempaa. Ei siis mitään suorituspaineita tai tick-listoja, ihan vain kiipeilyä ja yhteisen vapaapäivän viettoa. Ja siitäpä se syntyi, Oivallus.

Kirjoittaja elementissään eli ohjaamassa ryhmää ulkokalliolla

Ennen kuin valotan Oivallusta sen enempää, taustoitan vähän. Kehityshän on ihan kaikki kaikessa. Ihminen on kehittynyt pitkälle sitten kivikauden, elämä on kehittynyt sitten alkuräjähdyksen, tekniikka on kehittynyt niin, ettei fillaria kannata keksiä uudelleen. Esimerkkejä olisi varmaan vaikka kuinka, mutta se ei ole nyt se pointti. Pointti on se, että kehitys ja sen ihannointi on ottanut hallitsevan jalansijan ihan kaikesta, vapaa-aika mukaan lukien. Enää ei ole kehitysvapaata osa-aluetta pienen ihmisen elämässä. Kun kasvaa, kehittyy. Työelämässä tulee kehittyä. Ja vapaalla, vapaallakin haluamme oppia uutta, kehittyä ja tulla paremmiksi, suorittaa. Niin minäkin.

Kun joskus parikymppisenä aloin laskea vähän enempi ”tosissaan”, halusin oppia laskemaan telluilla pukkelia. No, sitähän sitten reenasin, kunnes osasin. Jossain vaiheessa aloin kiivetä enempi ja havahduin huomaamaan, miten paljon olisi hienoja linjoja kiivettäväksi, kunhan vain olisin PAREMPI. Joten ei kun reenaamaan. Ja se on se kiipeilyn Akilleen kantapää; greideillä mittaaminen, kun kehittyä voi niin monella muullakin mittarilla mitattuna. Sitä paitsi, ei ne linjat perkkules sentään kiipeämällä lopu. AINA on niitä hienoja, kovempia linjoja kiivettäväksi, enkä minä niitä tämän elämän aikana kiivetä ennätä, vaikka kuinka reenaisin. Ja vaikka kuinka olisi tuliterä polvi ja 20-vuotiaan palautumiskyky.

Miia ja Naisten Jääsessarit Pirunkalliolla

Siellä Reventeellä, kauniina alkusyksyn päivänä, jota ei syksyksi saisi haukkua lainkaan, Oivalsin. Oivalsin, miten ihanaa oli vain kiivetä ja nauttia olemassa olosta ilman painetta kehittymisen pakosta. Oivalsin, että voi olla tyytyväinen siihen, mitä on, eikä aina havitella jotain isompaa, suurempaa ja parempaa. Oivalsin, miten epätyydyttävää elämä on, jos ei osaa nauttia siitä, mikä on todellista tässä ja nyt. Ja vaikka Oivalsin yhtenä päivänä ihan älyttömän paljon, sitä en kuitenkaan Oivaltanut, miten ihmeessä tämän kaiken Oivaltamiseen meni sellaiset 43 vuotta. Toivon, että te kaikki muut, rakkaat lukijat, Oivallatte minua nopeammin. Ja ehkäpä se suurin Oivallus kaikista on se, että joskus voi vain nauttia. Se ei poissulje kehitystä.

Miia

PS.  Oivalluksen kruunasi pullo punkkua ja pari pitsaa extra-valkosipulilla. Syntistä, eikö vain?

Tulevan talven Oivalluksia odotellessa...