Oivallus

Teksti: Miia

Kuvat: Miia, Janne Arponen & Nora Ryytty

Varoitus kaikille kiipeilijöille: tämä kirjoitelma ei ainakaan suoranaisesti koske kiipeilyä, vaan Oivaltamista. Sitä, miten joskus toteaa itselleen kuin Blues Brothersit konsanaan, ”I have seen the light!” Minulle tällaista sattuu tosin melko harvoin, jos koskaan. Mutta nytpä sattui ja kivalta tuntui, kun kerrankin Oivalsin.

Kuten moni teistä tietää, olen jumpannut ja pyllistellyt viimeiset kolme vuotta polveni ympärillä. Ja kironnut ja itkenyt ja manannut kohdalleni osunutta epäonnea. Olen edelleenkin sitä mieltä, että ihan on persiistä koko homma, mutta nyt kävi tosiaan myös niin, että Oivalsin.

Oivallus...

Tässä eräänä sunnuntaina oli todella kaunis päivä. Ei kai voi sanoa, että kaunis kesäpäivä, mutta päivä kuitenkin. Elettiinhän silloin jo syyskuuta. Mutta koska päivä ei syyspäivältä tuntunut, totean sen olleen vain kaunis päivä. Suuntaisimme Jokamiehenoikeuksien vuosipäivän kunniaksi Tonin kanssa jo aamusta ”kotikaltsillemme” Reventeelle. Tarkoituksemme oli kiivetä ja nauttia ulkona olosta, ei sen kummempaa. Ei siis mitään suorituspaineita tai tick-listoja, ihan vain kiipeilyä ja yhteisen vapaapäivän viettoa. Ja siitäpä se syntyi, Oivallus.

Kirjoittaja elementissään eli ohjaamassa ryhmää ulkokalliolla

Ennen kuin valotan Oivallusta sen enempää, taustoitan vähän. Kehityshän on ihan kaikki kaikessa. Ihminen on kehittynyt pitkälle sitten kivikauden, elämä on kehittynyt sitten alkuräjähdyksen, tekniikka on kehittynyt niin, ettei fillaria kannata keksiä uudelleen. Esimerkkejä olisi varmaan vaikka kuinka, mutta se ei ole nyt se pointti. Pointti on se, että kehitys ja sen ihannointi on ottanut hallitsevan jalansijan ihan kaikesta, vapaa-aika mukaan lukien. Enää ei ole kehitysvapaata osa-aluetta pienen ihmisen elämässä. Kun kasvaa, kehittyy. Työelämässä tulee kehittyä. Ja vapaalla, vapaallakin haluamme oppia uutta, kehittyä ja tulla paremmiksi, suorittaa. Niin minäkin.

Kun joskus parikymppisenä aloin laskea vähän enempi ”tosissaan”, halusin oppia laskemaan telluilla pukkelia. No, sitähän sitten reenasin, kunnes osasin. Jossain vaiheessa aloin kiivetä enempi ja havahduin huomaamaan, miten paljon olisi hienoja linjoja kiivettäväksi, kunhan vain olisin PAREMPI. Joten ei kun reenaamaan. Ja se on se kiipeilyn Akilleen kantapää; greideillä mittaaminen, kun kehittyä voi niin monella muullakin mittarilla mitattuna. Sitä paitsi, ei ne linjat perkkules sentään kiipeämällä lopu. AINA on niitä hienoja, kovempia linjoja kiivettäväksi, enkä minä niitä tämän elämän aikana kiivetä ennätä, vaikka kuinka reenaisin. Ja vaikka kuinka olisi tuliterä polvi ja 20-vuotiaan palautumiskyky.

Miia ja Naisten Jääsessarit Pirunkalliolla

Siellä Reventeellä, kauniina alkusyksyn päivänä, jota ei syksyksi saisi haukkua lainkaan, Oivalsin. Oivalsin, miten ihanaa oli vain kiivetä ja nauttia olemassa olosta ilman painetta kehittymisen pakosta. Oivalsin, että voi olla tyytyväinen siihen, mitä on, eikä aina havitella jotain isompaa, suurempaa ja parempaa. Oivalsin, miten epätyydyttävää elämä on, jos ei osaa nauttia siitä, mikä on todellista tässä ja nyt. Ja vaikka Oivalsin yhtenä päivänä ihan älyttömän paljon, sitä en kuitenkaan Oivaltanut, miten ihmeessä tämän kaiken Oivaltamiseen meni sellaiset 43 vuotta. Toivon, että te kaikki muut, rakkaat lukijat, Oivallatte minua nopeammin. Ja ehkäpä se suurin Oivallus kaikista on se, että joskus voi vain nauttia. Se ei poissulje kehitystä.

Miia

PS.  Oivalluksen kruunasi pullo punkkua ja pari pitsaa extra-valkosipulilla. Syntistä, eikö vain?

Tulevan talven Oivalluksia odotellessa...