Pakkaskelit herättävät hiihtäjän horroksesta

Syksyn ensimmäiset pakkaskelit herättävät jokaisen hiihtäjän kesän horroksesta. Talven tulon varmoihin merkkeihin kuuluvat maailman cupin ensimmäiset kisat Söldenissä, joissa Poutiainen ja Palander näyttivät tänä vuonna olevansa valmiita kauteen. Marraskuun alussa Ski Expo Helsingissä kerää yhteen laskukansaa taivuttelemaan uusia suksia ja suunnittelemaan talven hiihtoja. Rukan avajaiset ja Levin maailman cup pujottelut käynnistävät pohjoisen hiihtokauden vähintäänkin tykkilumen voimin. Uusien laskuleffojen ensi-illat ja alan lehtien suksitestit virittävät lumella liikkujat talvitunnelmaan.

On aika tehdä suunnitelmia talven varalle. Mutta kysymys kuuluukin millaista laskua, hiihtoa, lautailua, telemarkkailua.. Ja missä: tuntureilla, vuorilla, hiihtokeskuksissa.. Ja millä tavoin: hisseillä, nousukarvoilla, ahkio perässä tai kenties helikopterilla..

Eli lähteäkö takamaastoihin metsästämään puuterilunta, vai mittaamaan kilometrejä ja korkeusmetrejä randoten? Vai miten olisi freeride hiihto kovaa ja korkealta tai offarihiihto kätevästi keskuksesta? Vaihtoehto on myös viikon vaellus tuvalta toiselle ahkion kera. Tästä alkaa pieni katsaus hiihdon vähemmän virallisiin ”alalajeihin”. Katsaus on lähinnä suuntaa antavaa pohdiskelua. Sitä paitsi jokaisella itseään kunnioittavalla takamaastojen hiihtäjällä on varmasti tähän lisättäväksi omat näkökulmansa.



Takamaastoissa tapahtuva hiihtovaellus (backcountry skiing) tarkoittaa yleensä päiväretkiä tai lyhyitä vaelluksia hyville laskupaikoille, joiden saavuttamiseen tarvitaan nousukarvoja/lumikenkiä. Takamaastohiihto tarjoaa harrastajilleen yleensä mielenkiintoisia maaston- ja reitinlukuhaasteita tunturille tai vuorelle noustessa. Lumiturvallisuuden arviointi ja laskun kannalta hyvän lumen metsästäminen ovat myös osa takamaastohiihdon palapeliä. Takamaastoissa liikutaan yleensä sellaisilla laskuvälineillä, jotka mahdollistavat mukavan hiihtonautinnon, mutta jotka ovat kuitenkin kohtuullisen kevyitä ylämäkiosuuksille. Takamaastohiihdossa vuoren tai tunturin huippu voi olla päämäärä, mutta myös hyvän ja nautinnollisen laskukokemuksen löytäminen on tärkeää. Hyvälle alueelle saatetaan jäädä skinnaamaan (nousemaan nousukarvoilla) parinkin laskun ajaksi.



Randohiihto (ski randonee) on suosittua erityisesti Alpeilla ja tarkoittaa yleensä hiihtovaellusta paikasta A paikkaan B, jossa tavoitteena on maiseman vaihtuvuus ja tiettyjen maastollisten pisteiden, huippujen, solien, harjanteiden saavuttaminen. Randohiihdossa liikutaan kevyemmällä hiihtovarustuksella, koska matkanteko on päämäärä. Vuoristossa randoreitteihin saattaa hyvinkin liittyä myös kiipeilyllisiä osuuksia tai köysistössä kulkemista jäätikköosuuksilla. Randohiihtovarusteet ovat keveydessään erinomaiset ylämäkiosuuksilla, mutta laskunautinnosta joutuu yleensä tinkimään. Ski randonee kisat ovat suosittuja alpeilla, ja näissä mittelöissä hiihtäjät painavat sykkeet korkealla ja hiihtotrikoot tiukalla huippu-urheilun malliin.



Freeride hiihto puolestaan yhdistetään usein big mountain hiihtoon, jossa isot pojat ja kovat tytöt laskevat leveillä suksilla suuria linjoja. Freeride voi tarkoittaa montaakin tapaa tulla lumisia rinteitä alas, mutta vauhti, dropit ja haasteelliset laskulinjat yhdistettynä erinomaiseen laskutaitoon taitavat olla lähimpänä freeriden ydintä. Laskuvälineetkin ovat yleensä jykevämmät kuin takamaastovälineet, koska vaativat laskulinjat vaativat välineiltä erinomaisia laskuominaisuuksia.
Offarihiihto yhdistetään usein hiihtokeskuksen ulkopuolisiin, mutta keskuksesta saavutettaviin mäkiin. Monesti offarihiihto vaatii pientä haikkausta, joko sukset olalla tai repussa tai sitten skinnaten, jotta hyville laskupaikoille päästään. Laskupätkän päätteeksi usein edessä on myös enemmän tai vähemmän pitkä matka lykkimistä takaisin hissin ala-asemalle. Offarihiihtopaikat ovat helpohkosti saavutettavia, joten aivan koskemattomien rinteiden lasku on harvinaista herkkua, koska moni muukin on ollut koluamassa samoja mäkiä. Offareille pääsee monesti melkein välineellä kuin välineellä, mutta lumiturvallisuusvälineistö on syytä olla mukana aina kun siirtyy pois hiihtokeskuksen valvotuista olosuhteista.



Perinteinen hiihtovaellus tunturihiihtosuksilla ahkio perässä on ehkä klassisin tapa nauttia lumella liikkumisesta. Tunturihiihtosukset ovat kevyet ja jalkavat ja luistavat mukavasti tasamaalla ja kumpuilevassa tunturimaastossa. Tunturihiihtomonoksi käy hyvin esim. kevyt sisäkengällinen telemarkmono. Laskuominaisuudet kevyellä varustuksella ovat tietenkin heppoisammat, mutta kyllä tällaisellakin setillä pääsee nauttimaan mukavista käännöksistä kunhan valitsee leppoisat rinteet ja sopivat lumiolosuhteet. Perinteisellä hiihtovaelluksella nautinto tulee kuitenkin siitä kokonaisuudesta, että liikutaan omin voimin ja omavaraisesti ehkä syrjäisilläkin tunturialueilla.




Oli lumella liikkumisen tai laskemisen muoto sitten mikä tahansa, tärkeintä on muistaa pitää järki päässä takamaastoissa. Laskemisesta ja talvisesta luonnosta voi nauttia täysin siemauksin ilman, että ottaa turhia riskejä. Takamaastoissa ollaan kuitenkin aina avusta kauempana kuin hiihtokeskuksessa ja avun saanti hätätilanteessa voi kestää tuntejakin. Takamaastoihin lähdettäessä on hyvä olla valmistautunut siihenkin, että kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Jokaisen takamaastoon halajavan on hyvä pohtia mitkä ovat omat valmiudet ja osaaminen esim. reitinvalinnassa, lumiturvallisuudessa ja talviretkeilyssä yleensä.

Lumia odotellessa.

Tämänkertainen blogistinne Eeva toimii Adventure Partnersissa lumiturvallisuuden ja takamaastohiihdon kouluttajana. Eevan kursseilla opetetaan turvallista liikkumista takamaastoissa. Tulevat lumiturvallisuuskoulutukset.

Tarina siitä, kuinka tekno pelasti erään vapaakiipeilijän mielenterveyden – Osa I

Olen päättänyt aloittaa teknisen kiipeilyn. Vielä vuosi sitten se ei olisi edes tullut mieleeni. Pidin teknoa insinööristyyppisten hifistien hommana. Nyt en malta odottaa, että pääsen välppäämään releitä ja sotkeutumaan daisyihin ja tikkaisiin. Miten tähän on tultu?

Olen ennen kaikkea trädikiipeilijä. Nautin pitkistä maltillisen vaikeusasteen luomulinjoista, päiväretkistä, ulkoilmasta ja –elämästä ja näihin oleellisesti liittyvästä hyvien ystävien seurasta. Kiipeän sporttia, koska siitä on hyötyä, tai ainakin niin sanotaan. Sisäkiipeily on minulle vain piirun verran vähemmän vastenmielistä kuin punttisalilla käynti. Boulderoida en uskalla, sillä pelkään pudota pädille. Trädikiipeily sopii minulle, sillä saan omilla päätöksilläni määrittää itse, millä riskitasolla kiipeän. Saan itse lukea kalliota ja määritellä omat sekvenssini. Saan itse valita ja pleissata sopivan piissin ja päättää, olenko tyytyväinen siihen vai koetanko laittaa paremman. Ja taas uudelleen lukea reittiä ja päättää, missä pysähdyn seuraavan kerran pleissaamaan. Saan kiivetä mieheni Tonin kanssa aivan upeita kallioreittejä ja samalla nähdä aivan upeita paikkoja eri puolilla maailmaa ja tehdä havaintoja yhteiskuntamaantieteilijän uteliain silmin. Mutta, nyt kirjoitan asian vierestä, tässähän oli kyse teknosta, ei trädi-multipitch -kiipeilyn ja kiipeilymatkailun ihanuudesta.





On siis tultu siihen, että haluan päästä sotkeutumaan niihin daisyihin ja tikkaisiin siitä huolimatta, että on lokakuu puoliväli ja lämpömittari ulkona näyttää +5:ttä astetta ja taivas näyttää siltä kuin aikoisi lorauttaa alleen.

Tähän on syynsä. En ole päässyt kiipeämään puoleen vuoteen. Olen joutunut jättämään väliin kaksi kiipeilyreissua. Ensin piti lähteä Lofooteille pariksi viikoksi. Sen sijaan päädyin tukholmalaiseen lähiöön vesijuoksemaan kukkahattu päässä. Siitä reissusta poiki nimi uudelle reitilleni, jonka olen jo putsannut, mutta en, yllätys yllätys, ole vielä saanut kiivetä – Aqualöparens Blomsterhatt. Toinen kiipeilyreissu, jonka jouduin jättämään väliin olisi ollut Squamishiin Kanadaan. No, ei se mitään, Toni lähti, yksin. Minä sen sijaan vesijuoksin edelleen. Tällä kertaa tosin Tyresjö oli vaihtunut Vuosaaren uimahalliin. Se on ihan kiva paikka, jos tykkää. Siellä on mm. kylmäallas ja hierovia vesisuihkuja. Tiedäthän, sellaisia, joita kylpylöissäkin on. Kylpylöistä puheen ollen, pääsin sen varsin yliarvostetun Squamishin sijaan myös ihan oikeaan kylpylään, Haikkoon, ystäväni Mäkelän Eevan kanssa. Eeva oli juuri päässyt eroon kipsistä, joten oli mukava ontua ja polskia yhdessä. Kävimme myös naiskohderyhmälle suunnatuissa ihanuushoidoissa ja kaunistuimme varmasti aivan mahdottoman paljon. Myönnettäköön kuitenkin, että Haikon illallissalissa me kaksi tunsimme jostain syystä, että emme kuuluneet joukkoon. Ehkä en kuitenkaan syvenny syihin sen kummemmin, vaan luotan siihen, että kiipeilijänä ymmärrät, miksi. Huomaan, että unohdin taas, että minun piti kirjoittaa siitä, miten tekninen kiipeily tulee pelastamaan henkisen hyvinvointini, mutta aloin kirjoittaa kylpylöistä ja joukkoon kuuluvuuden tunteesta. Tähän todellakin on tultu. Olen siis ajautunut kylpyläasiakkaaksi ja joutunut pohtimaan kuulumistani erilaisiin yhteisöihin.



Minulla on siis polvivamma, enkä saa kiivetä. Sen sijaan saan vesijuosta, jumpata, mummopyöräillä ja kutoa sukkia. Polvivamma on seurausta polvivammasta, jonka korjaamiseksi tehtiin liian monta polvileikkausta, mistä seurasi varsin kiusallinen hermovaurio (huom. kiusallinen sanan alkuperäisessä merkityksessä). Koska nykyinen lajirepertuaarini on varsin suppea tai, no, myönnettäköön, kerrassaan naurettava ja pois sulkee kaikki lempilajini, alan olla hieman leipiintynyt. Joskus jopa ärtynyt, vihainen, masentunut, myrtynyt, lohduton ja maani myynyt. Olen myös joutunut pohtimaan uudelleen identiteettiäni sekä sidostani erilaisiin yhteisöihin, jotka kovin usein määrittyvät jonkun yhteisen tekemisen kautta ja joista voi kokea joutuvansa ulos, mikäli ao. tekeminen ei enää luonnistu. Haasteelliseksi tämä ulkopuolisuuden tai toiseuden tunne muodostuu siinä kohdin, kun valtaosa tuttavapiiristä kuuluu ao. yhteisöön. Mistä jutella, kun kohdataan? Ketä kiinnostaa se, kuinka monta (kilo)metriä olen vesijuossut, mitä merkkiä vesijuoksuvyöni on ja mitkä ovat sen tekniset ominaisuudet? Mistä puhua, kun ei ole yhtäkään kiipeilyreissua kiikarissa, eikä mitään olemassa olevaa mittaria käyttäen mitään muutakaan mainittavaa huippuhetkeä? Mutta tosiaan, tässä kirjoitelmassa ei pitänyt olla kyse identiteetin murroksesta, yhden muuttumisesta toiseksi tai tutun muuttumisesta vieraaksi. Eli takaisin asiaan, teknisen kiipeilyn mieltä ylentävään vaikutukseen.

Mieheni Toni siis lähti tässä joku päivä teknoamaan. Koska päivä oli kaunis, enkä vielä ollut suorittanut päivittäistä mummopyöräilyäni (mummopyöräily on fysseni auktorisoima vaihtoehto vesijuoksulle), päätin polkea seuraksi. Jostain syystä pakkasin valjaani mukaan. Varmaankin pakkoliike, muisto menneestä tai yritys kieltää todellisuus. Seurasin kalliolla jonkin aikaa Tonin etenemistä ja sekvenssejä. Mutta tekno lienee yleisölajina melkein yhtä mielenkiintoinen kuin miesten 50 km:n perinteinen hiihto, joten torkahdin melko pian ja havahduin vasta, kun Toni oli jo ylhäällä ja huusi, halusinko kokeilla. Polveni oli sinä lokakuisena päivänä vain vähän kipeä, joten päätin haluta. Ja olihan siinä pötkötellessä jo tullut vähän kylmäkin, enkä ollut pakannut tälle retkelle eväitäkään mukaan. Vaihtoehdot olivat siis vähissä. Eikun valjaat päälle, daisyt kiinni belay loopiin, toiset päät sulkkareihin sekä tikkaisiin ja gearloopeihin roikkumaan. Tikkaisiin kompastellen suoriuduin reitin alle. Toni selitti sekvenssin ja lupasi yläköysivarmistaa, sillä olinhan ensimmäistä kertaa liikenteessä. Kaikki pisteet Tonille, sillä ensimmäistä kertaa teknoavan yläköysivarmistaminen on varmasti melkein yhtä puuduttavaa kuin jonottaminen Kehä I:sen iltapäiväruuhkassa.



Mutta se olikin kivaa! Oli aivan mahtavaa olla taas vertikaalipinnalla! Yatesin daisyt olivat aivan mahtavat, sillä lyhennys toimi portaattomasti vetämällä. Tikkaatkin olivat sellaiset helpot, joihin sai tuupattua jalat ilman suurempaa säätöä. Lisäksi neljän tikkaan meininki sopi hyvin polvivammaiselle - ei tarvinnut väännellä jalkoja mihinkään erikoisiin kulmiin. Sen kun kömmin portaita ylös high-stepiin, nostin alempia tikkaita ylös seuraavaan piissiin, testasin piissin, vaihdoin tikkaita, kömmin ylös jne jne. Maasta katsottuna niin monotoniselta näyttänyt möngintä heräsikin henkiin yhtä tahtia itseni kanssa. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen sain kokea kiipeilyfiiliksiä. Tokikin hyvin erilaisia kuin vapaakiipeilyssä, mutta silti, kiipeilyfiiliksiä. Päästyäni reitin puoliväliin oli tekno saanut minusta yliotteen. Enää en ollut valmis allekirjoittamaan ajatustani teknosta insinööristyyppisten miesten hifihommailuna. Ehkä se olikin passelia puuhaa myös tekniikan turistiluokassa matkustaville vapaakiipeilyaddiktinaisille.

Vai oliko kyse vain harhasta? Oliko loppujen lopuksi kuitenkin kyse siitä, että puoli vuotta vesijuoksukuurilla olleelle vapaakiipeilijälle käy ihan kaikki, kunhan vaan pääsee kiipeämään. Vai oliko kyse siitä, että halusin keinolla millä hyvänsä selättää ikään kuin varkain heränneen toiseuden tunteen ja tuntea jälleen kuuluvani yhteisöön. Voi toki olla. Ja, myönnettäköön, olihan se mukavaa olla taas edes jollain asteella mukana meiningeissä, kun seuraavana viikonloppuna olin Johanneksen ja Tonin kuunteluoppilaana Adventure Partnersin teknokurssilla. Kuunteluoppilaana, sillä en uskaltanut kuitenkaan hurjastella ja kiivetä kahta kertaa saman viikon aikana. Mutta ihan sama minulle. Pääasia, että olen löytänyt polvelleni sopivan tavan kiivetä, edes kerran viikossa. Se on tämän puolen vuoden jälkeen ihan käsittämättömän hieno tunne. Toki edelleenkin haaveilen vapaakiipeilystä, mutta sen aika ei ole vielä. Sillä välin, tulkoon marraskuu ja räntäsade, tulkoon koiranilmat ja syyssateet! Tämä tyttö teknoaa!

Blogittajanne Miia toimii Adventure Partnersin ohjaajana ja terapisoi hermokipuisen polven aiheuttamaa hermojen menettämisen painetta mm. kirjoittelemalla elämästään polvivammaisena kiipeilijänä

Mukana menossa – Reventeenvuoren syystalkoot

Reventeenvuoren syystalkoot vuosimallia 2010 järjestettiin lauantaina 23. lokakuuta. Allekirjoittanut saapui paikalle puolen päivän paremmalla puolella juuri parahiksi kahvitauolle. Paikalliset alkuasukkaat olivat painaneet jo ties mistä saakka. Lapioita, sahoja, kankia, kirves ja muita tykötarpeita oli tuotu paikalle. Nyt ei pranan pussista pöllähdellyt mankkaa, vaan laulatettiin sahaa.


Lapionvarren lisäksi kameranvarteen ennättivät Johannes ja Miia

Ja sehän lauloi. Reventeen talkkari Guido Antonio (Toni Fohlin) piti paikalla viettämäni viiden tunnin aikana yhden kolmen ja puolen minuutin mittaisen tauon. Senkin lähinnä tuumaillakseen puun kaatosuuntaa. Eihän siinä auttanut kuin ottaa härkää sarvista. Pölli olalle ja risuja kainaloon, vain kaukaisesti terveellisiä työtapoja muistellen. Tavoitteena oli saada pieni tuulenvire ja aamuauringon kalliota kuivattavat säteet kallion tien puoleiseen päätyyn - Koulusektorille.

Päivä oli mitä hienoin. Syksyinen aurinko lämmitti mukavasti lihasten aineenvaihdunnassa vapautuvan lisäksi. Kun tohvelit oli otettu mukaan Helsingin kirkolta, ei muu auttanut kun kavuta pari halkeamaa talkoo-oluiden jo mukavasti kallion juurella sihahdellessa. Väkeä oli paikalla kymmenkunta ja sen verran säpäkkää toiminta oli ettei paikkaa enää samaksi uskoisi. Koulusektorin feissi sai auringon kohdatessaan juhlavaa ilmeikkyyttä, jonka itse talkkari kiteytti päivän päätteeksi: “Suomen hienoin släbi!”.

-Johannes

Fotoja teknokurssilta

Apiksen teknokurssi järjestettiin 8.-10.10.2010. Teoriaopetus keskusteltiin perjantaina toimistolla, lauantaina kiipeiltiin Ruotsinpyhtään Haukkakalliolla ja sunnuntaina Järvelän Perskalliolla.









Lauantaina Toni näytti aluksi neljän tikkaan tikastekniikkaa.








Allekirjoittanut aloitti kylmän viileästi hookkimuuvilla demoten kahden tikkaan tekniikkaa ja highsteppiä.




Sitten alettiin tekemään itse. Katariina nousee ylemmäs




Toni seuraa herkeämättä Kimmon sisäkulmataktiikoita.


Tyytyväinen kouluttaja.




Samalle seinälle mahtuu monta mönkimään




Antti poikkarissa.




Siroa askeltekniikkaa Joelin toimesta.










Johannes näyttää jumarointitekniikoita ja pendulum-juttuja




Sitten siirryttiin kertaamaan ankkurin rakennusta. Tällä kertaa sellaisen, joka kestää vetoa ylöspäin






Sunnuntaina siirryttiin Perskalliolle. Kallio on aikas makia…







Joel ja sivuttaissiirtymä




Jarmo teki kaiken ripeästi ja aikaa jäi Nokkaeläimen (A2) toistonousuun.








Aluksi sateli, mutta iltapäivällä ilma kirkastui. Seinällä Katariina, Kimmo ja Suski.




Eetu ohjeistaa kuinka Distorsio Anuksessa (A2) edetään.





Sivummalla oli hookkailurata, joka tuli selvittää pelkillä hookeilla. Vuorossa Antti ja lähikuvassa camhook.


Mies ja petäjä.

Wanhat Tekijät - Mikko Karttunen

Astun sisään vuosien myötä tutuksi tulleeseen suutarinliikkeeseen Helsingin Töölössä. 14-vuotisen kiipeilyharrastuksen aikana täällä on tullut käytyä usein: yleensä puhjenneiden kiipeilytossujen, mutta toisinaan jääkiipeilykenkien ja tietysti nappaskenkien kanssa. Olenpa raahannut Minna Canthin kadulle pari kertaa portaledgenkin. Vaikka porttis ei suutarin erikoisosaamisaluetta olekaan, on teltta näin toimien ikääntynyt tyylillä ja nähnyt monta big wall -reissua traditionaalisen roskiinheittoajankohdan jälkeen.

Isäntä on paikalla. Mikko Karttunen hioo kiipeilytossuja uuden pohjan liimausta varten. Liima on myrkyllistä ja työvaihe onkin syytä tehdä vetokaapissa. Yrittäjän työaika on liukuva - usein aamusta iltaan. Tänään aikaa jutustelulle on. Keilavuoro on vasta myöhemmin. M. Karttunen perusti suutarinliikkeensä nykyiselle paikalleen vuonna 1975. Hän on paikannut kiipeilykenkiä huomattavasti pidempään kuin meikäläinen on niitä kuluttanut. Ensimmäiset kiipeilykengät maestron hoivaan toi naapurissa asusteleva kiipeilijä aikana jolloin tossuja ei ollut Suomessa kaupan. Luovan käsityöläisen työtavat ovat vuosien myötä hioutuneet ja nykyään kiipeilykengät ovatkin parhaimmillaan vasta ensimmäisen pohjaamisen jälkeen. Kumilaatuja löytyy hyllyiltä montaa sorttia: muun muassa evolvia ja erilaisia vibrameita. Stealthia on ollut viime vuosina vaikeaa saada.

Asiakkaita putoilee sisään tasaisesti. Juttutuokio keskeytyy ja alkaa taas uudelleen. Muutama kiipeilijä hakee valmiit paikkauksesta ja tuo muutamat uudet pohjaukseen. Avaimia tullaan teettämään, kenkiä jätetään ja juuri ennen sulkemisaikaa paikalle saapuu muutama kiireinen vanhempi lastensa taitoluistimet kainalossaan. “Voisiko saada tälle päivälle?” Jos kiipeilykenkiä lähetetään M. Karttuselle Pohjois-Suomea ja Ruotsia myöten, on tilanne taitoluistinten kanssa on jotakuinkin sama. Karttunen kuvailee työvaiheiden lomassa teroittamisen problematiikkaa ja mainitsee vähäeleisesti teroittavansa luistimet myös Suomen ykkösluistelijoille. Aiemmin kiipeilykenkien ja luistintenkin paikkaus oli kausittaista, mutta sisäharrastuspaikkojen rakentamisen myötä työ jakaantuu tasaisemmin. Pelkkiä kiipeilykenkiä ja luistimia M. Karttusella ei suinkaan korjata, vaan nämä muodostavat noin kolmanneksen kokonaistyöstä. Puhelin soi ja soittajaa pyydetään merkitsemään teipillä luistimiin kohdat jotka jalkaa painavat.

Mikko Karttunen on suutari toisessa polvessa. Isä teki suutarin töitä lapsuudenkodissa Joensuun liepeillä, jossa poika oppi perinteisen taidon ja silloiset niksit. Kädentaitojen lisäksi nuoruuden päivistä jälkensä jättivät kilometrien pituiset soutaen tehdyt kalastusreissut. Levät hartiat ja vahvat käsivarret ovatkin nuoruuden peruja eikä kuntosalilla ei ole tarvinnut käydä, vaikka Karttunen aktiivisesti liikuntaa harrastaakin. Kiipeilykenkäaiheesta edetään yleisempiin. Keskustelu polveilee jalkineiden valmistuskulttuurista verotukseen ja edelleen liikennekäyttäytymiseen. Suutarintoimen lisäksi on Karttunen toiminut muun muassa lehtimiehenä ja valokuvaamossa. Valokuvausharrastusta on tullut jatkettua ja nykyiset luontoaiheiset käyntikortit ovat omista kuvista teetetyt.

Työtavat ovat jatkuvan kehityksen alla. Vuosien varrella Mikko Karttunen on tehnyt runsaasti yhteistyötä kiipeilijöiden kanssa. Eräänkin kiipeilijän vanhojen tossujen avulla pohjaustekniikkaa kehitettiin edelleen ja käy ilmi, että englanninkielinen versio suutarinliikkeen internet-sivuista syntyi vaihtokauppana kiipeilytossujen pohjaamista vastaan. Kiipeilykenkien paikkaaminen vaatii kokemusta, näkemystä ja oikeanlaiset työtavat. Haastavimpia paikkoja ovat erilaisten materiaalien, esimerkiksi nahkan ja kumin, rajapinnat sekä jäykkäpohjaisten kenkien paikkaus. Kiipeilijöiden onneksi suutarintaidot eivät ole Minna Canthin kadulta katoamassa miehen jäädessä eläkkeelle, vaan oma poika Janne Karttunen jatkanee mestarin jalanjäljissä.

Suutarinliike M. Karttunen löytyy Taka-Töölöstä osoitteesta Minna Canthin katu 20, 00250 Helsinki. Liike on avoinna arkisin kello 9-17 ja löytyy internetistä osoitteesta http://www.nic.fi/~mkarttu/

-Johannes

Denali 2010 valokuva-albumi

Alkukesän Denalin matkan n. 2500 valokuvan joukosta on vihdoin saatu välpättyä 1/10 -osa nettiin näytille. Valitettavasti reissussa kameroiden kellot kävivät vähän mikä mitäkin aikaa, joten kuvien järjestyskin on vastaavasti vähän mitäkin.











Gallerian löydät osoitteesta www.adventurepartners.fi/gallery_denali.aspx