Ympyrä sulkeutuu

Teksti: Miia

Kuvat: Miia & Toni

Kaikilla tarinoilla on alkunsa ja loppunsa. On myös niitä tarinoita, jotka loppuvat siihen, mistä ne alkoivat, ja tämä on yksi niistä. Tässä tarinassa on kyse myös paluusta ja ympyröistä, jotka sulkeutuvat.

Jokohan kiivettäis?

Eeva ja Puffrisset

Tämä tarina alkaa Renkomäen ABC:ltä Lahdesta. Olemme juuri tulossa Olhavalta, mutta olemme ajaneet mutkin Lapinlahden kautta. Miksi ihmeessä ajaa parisataa kilsaa suuntaansa Lapinlahdelle, kun on tulossa Olhavalta kotiin Stadiin? Siihenkin on hyvä syynsä, mutta ei mennä vielä siihen, sillä ensin on muutama ketunlenkki luvassa.

Toni ja maisema

Meidän piti alunperin lähteä Norjaan koko kesälomaksi. Kun kyse on Norjasta, voivat suunnitelmat muuttua nopeastikin, kuten Joelin blogista edellä käy hyvin ilmi. Meidän suunnitelmat muuttuivat kuitenkin ensimmäisen kerran Norja-riippummattomista syistä. Syyllinen löytyi paljon lähempää, ihan vaikka katsomalla peiliin.

Toni Gandalfilla

Siinähän kävi yllätys yllätys niin, että olin alkanut lenkkeillä alkukesästä polven ollessa jo tosi hyvä. No, kun se lenkkeily oli niin kivaa, aloin juosta ehkä vähän liikaa, sellaista lenkki per päivä -vauhtia. Se on mielestäni ihan hyvä tahti, jos on jonkinlaista pohjaa, mutta en sattunut juuri silloin muistamaan, että olin ollut kolme vuotta hyvin pitkälti vesijuoksulinjalla. Ja tästä kuivan maan kipittelystä seurasi sitten erittäin ärhäkkä polven rasitusvamma ja nivelpussin tulehdus. Eihän sellaisella jalalla mihinkään Lofooteille lähdetä yöttömään yöhön kiipeämään multipitchiä ja rämpimään rakkakivikossa. Kyllä taas pääsi itku pitkästä ilosta, kun lukuaan jo neljäs kesä peräkanaa alkoi näin synkissä merkeissä.

Ja Miia Gandalfilla

Lofootit siis vaihtuivat kylmäpussiin, pokkaripassiin ja pötköttelyyn partsilla. Välillä kävin melomassa ja treenaamassa vaparia Stadikalla. Ihan kivaa, jos tykkää. Jossain kohdin kinttu lupaili sen verran hyvää, että uskalsimme suunnata Olhavalle. Tonilla oli siellä talkkarinhommia; veneiden keuloja tuli vahvistaa, sillä jostain kumman syystä veneet tuppaavat törmäilemään kallioon. Soutamiskäyttäytymisellähän ei tietenkään ole osaa eikä arpaa asiaan. Lisäksi viime kesän talkoissa rakennettujen laitureitten jalat tuli uusia materiaalin loputtua vuosi sitten kesken. Talkootiimi Fohlin&Fohlin siis rantautui Olhavalle ja kääri hihat. Siinä sivussa sitten kiivettiinkin vähän.

Toni goes Guns'n Roses

Kaffepaus

Kelin käännyttyä vetiseksi juolahti mieleemme ajaa kotiin Pohjois-Savon kautta. Oltiinhan Olhavalla jo siinä Etelä-Savon tuntumassa eli miltei kohteessa. Ja mikä siellä kohteessa sitten meitä niin veti puoleensa? Jopo. Ensimmäinen ikioma polkupyöräni, jonka olin itse saanut valita ala-asteiässä, oli löytynyt edellisvuonna edesmenneen Ukkini jäämistöstä ja odotti meitä nyt sukulaisten autotallissa Lapinlahdella. Jopoa siis hakemaan. Ja mikäpäs siinä sadepäivänä ajellessa mutkin Pohjois-Savoon, missä paikkakunnan nimissä vilahtelee Pöljää ja Alapitkää. Kesä-Suomea parhaimmillaan.

Lokin ahteri taustalla Hennigsvaer

Jopo oli siis palannut. Ja koska kotona meitä odotti vain jääkaapin valo, kurvasimme tuttuun tapaan Renkomäen ABC:lle syömään. Jossain kohdin siinä ajellessamme heräsi ajatus, että josko sittenkin lähtisimme vielä johonkin kiipeilyreissuun, sillä polveni ei ollut äitynyt juuri lainkaan Olhavan kiipeilystä. Kiitos modernin viestintäteknologian, pystyin googlaamaan koko automatkan ajan niin sääennusteita kuin lentojakin eri puolille Eurooppaa. Ja kas, yr.no lupaili Lofooteille aivan ennenkuulumattoman kaunista keliä koko langtidsvarselin ajalta!

Somaa

Nautittuamme ravitsevat lehtipihvit oli Tonin aika alkaa tehdä selvitystöitä pelkääjän penkillä. Tilannehan oli nimittäin niinkin jännittävä, että lomaa oli meillä jäljellä enää vain viikko, mikä on vähän liian vähän Lofootteja ajatellen. Soitettuaan noin 12 puhelua Toni oli saanut vuoronvaihdon sumplittua, ja saavuttuamme kotiin oli suunnitelma valmis. Me lähtisimme Lofooteille heti, kun Iron Maiden olisi konserttinsa soittaa päräyttänyt. Toisin sanoen meillä olisi yksi päivä aikaa huoltaa kamat, pestä pyykit ja pakata vankkuri.

Go climb a rock

Ja näin tuli tapahtumaan. Ei aikaakaan, kun istuimme taas autossa ja ajelimme kohti pohjoista. Koko matkan Kiirunaan asti satoi enempi tai vähempi vettä. Uskomme yr.no:hon oli kuitenkin raudanluja, samoin kuin tahtomme päästä Lofarien graniitille. Edes Kiirunan hyytävä pohjoistuuli ja +8-lämpöastetta ei meitä hyydyttänyt. Matka jatkui ja rannikolle päästyämme alkoi taivas jo pikkuhiljaa repeillä.

Ilta Stimmunkia

Sitten edellisen Lofoottien reissun noin vuonna 2005, jolloin vettä tuli vakaatasossa tauotta kolmisen viikkoa, olimme ehtineet kiivetä vähän siellä sun täällä. Kalliot eivät näyttäneet enää niin mahdottoman korkeilta ja jylhiltä, vaan ainoastaan kauniilta. Oli hieno fiilis palata paikkaan, josta on (hienoja) muistoja.

Ensimmäisellä Lofoottien reissullamme joskus 2000-luvun alussa oli pukannut hellettä parisen viikkoa. Tästä luonnonoikusta intoutuneina päätimme tulla seuraavan kerran viideksi viikoksi, mutta siinä tosiaan kävikin niin, että Norja näytti kyntensä ja vettä tuli ovista ja ikkunoista yötä päivää tauotta. Istuimme teltassa, kuuntelimme radiota, pelasimme Afrikan tähteä ja joimme kahvia ja portviiniä. Tästä puolestaan seurasi aivan armoton närästys.

Hampurilaisateria

Öisin keräsimme kiviä teltan liepeiden ympärille, sillä pelkäsimme tuulen vievän telttamme mennessään. Kestettyämme tätä kolme viikkoa pakkasimme koko läpimärän ja kuraisen omaisuutemme autoon ja ajoimme tauotta Dödlarsbergille Kolivuoriston itälaidalle. Oli kuin olisimme tropiikkiin tulleet, sillä siellä vallitsi leppoisa 20-asteinen kesäkeli. Ruotsissa kaikki on softimpaa.

Nyt siis palasimme Lofooteille yr.no:n yltäkylläisten lupausten houkuttelemina. Eeva ja Kaitsu olivat olleet mestoilla jo pari päivää, joten treffasimme Kabelvågin Sandvikassa ja pistimme leirin pystyyn. Sen verran tiukasti alitajuntaan edellisen reissumme myrsky oli iskostunut, että ankkuroimme telttamme Sandvikan maaperään sellaisella määrällä kiiloja, että vain ja ainoastaan maanjäristys saisi telttamme vienosti värähtämään.

Uuteen aamuun

Yr.no piti lupauksensa. Joinain päivinä taivaalla purjehti satunnaisia Suomifilmipilviä, parina päivänä tuuli yli 5 m/s, eikä vettä tullut tippaakaan. Olen satavarma, että tämä ei tule kohdallamme toistumaan. Norjan hyvänsäänkorttimme ovat auttamatta tämän elämän osalta käytetyt.

Maisema Myggalla

Pääsimme kiipeämään hienoja linjoja: aloittelimme pehmeästi Puffrissetistä Honnikornsvaetilta ja kävimme Gandalfilla fiilistelemässä reittejä, joilla olimme aikoinaan sateessa lipsutelleet ja eksyilleet. Kiipesimme myös Myggan, joka löytyy Myggapillarenilta Vågakallen massiivista, mutta nimen antamasta lupauksesta huolimatta hyttyjä ei ollut haittanamme lainkaan.

Oli jotenkin hassua kiivetä pohjoisseinää, sillä sitä ajattelisi, että Norjassa olisi kiva kiivetä etelä- ja länsiseiniä, jotta saa olla auringossa. No, ensiksikin, päivä oli niin pitkä, että edes pohjoisseinä ei ollut koko päivää varjossa ja toiseksi, oli aivan ihanaa, kun se viimeinkin meni varjoon.

Miia Myggalla

Myggalta voi kävellä alas, mutta se ei olisi ollut polvelleni varteenotettava vaihtoehto, vaikka se yleensä sitä onkin, siis alas kävely verrattuna laskeutumisiin. Kiipeilijät ovat viritelleet reitille erinäisiä väliankkureita, joista voi laskeutua, jos tykkää. Ankkureita on vähän siellä täällä ja vähän semmoisia ja tämmöisiä. Meillä on 50-metriset Jokerit, joilla ei kuitenkaan aina yltänyt ihan kaikkia pätkiä, joten laskeutumisia kertyi. Harjoitimme myös symbioottista laskeutumista, kun yksien tuttujen 60-metriset tuplat eivät ihan venyneet ankkurille, jolla minä patsastelin.

Menoa Myggalla

Mygga oli kiva reitti, ja laskeutuminen teki siitä hyvin pitkälti seikkailukiipeilyllisen. Tämän enempää betaa en tässä ala jaella, mutta ehkäpä suosittelisin Myggalle mielijälle 60-metrisiä köysiä, repsnuria ja muutamaa ylijäämäsulkkaria ankkureita vahvistamaan.

Juuri ennen kuin polveni sanoi sopimuksensa (taas) irti, ennätimme kiivetä vielä aivan upean sekareitin: Spurven yhdistettynä Colibrieniin Trollfestningenillä Kallessa. Löydettyämme tiemme suolla ja pöheikössä kallion juurelle, päätimme aloittaa Spurvenilla.

Iltahetki

Kohdallani reitin kruksiksi oli muodostua aivan karsea hämähäkki, joka kehtasi olla virittänyt asumuksensa keskelle reittiä ja möllötti odottamassa, että takertuisin sen verkkoon ja se voisi syödä minut suuhunsa kuin Lukitar Frodon konsanaan. Hillitsin kuitenkin mieleni, taioin kättäpidempää, tiputin hämyn halkeaman uumeniin ja kiisin ennennäkemättömällä nopeudella ohi kruksista. Olen tunnetusti varsin hidas kiipeilijä, mutta joskus kykenen ylittämään itseni minäkin. Toni sai hoitaa pari sanan perinteisessä mielessä kruksipitsiä, joista ylempi osoittautui aivan upeaksi käsihalkeamaksi. Se taisi olla Colibrieniä, jos oikein muistan. Aivan upeaa kiipeilyä putipuhtaalla graniitilla, suosittelen!

Aamuaurinko punaa Vågakallen

Kinttuni oli kuitenkin saanut kylliksensä ja autolle päästyäni oli rasitusvamma jälleen täysillä päällä. Itkuhan siinä taas pääsi ja harmitus oli melkoinen. Mutta ei auta kuin ottaa vastaan, mitä eteen tulee. Ja tokihan olisi ollut viisasta rytmittää kiipeilypäivien väliin lepopäiviä, mutta kun ei malta. Sitä paitsi jälkiviisaus on hanurista.

Räkkäystä

Onneksi mestoilla oli kuitenkin tuttuja kiipeilijöitä, ja Toni pääsi Nevalan Sarille päivähoitoon Henkan viettässä sormen pakottamaa lepopäivää. Sari ja Toni kävivät seuraavana päivänä tikkaamassa Festvågilla niin Hiihtäjää kuin paria multipitsiäkin. Toni oli aivan fiiliksissä Hiihtäjän hienoista muuveista, joten kenties ensi kesänä minäkin pääsen "suksille".

Toni ja Sari

Toni Trollfestningenillä

Trollfestningen

Kaikki hyvä päättyy aikanaan, ja suunnitelmat Norjassa muuttuvat nopeasti. Tai ainakaan niitä ei kannata graniittiin hakata. Sain ajan polven punkteeraukseen seuraavalle viikolle ja yr.no ennusti kelin kääntyvän epävakaammaksi, joten irrotimme telttamme Sandvikan maaperästä, pakkasimme vankkurimme ja käänsimme keulan kohti sisämaata. Eeva ja Jussi olivat lähteneet jo pari päivää aiemmin vetämään Apiksen Svartisenin jäätikkökurssia ja Kaitsu oli suunnannut sisämaahan hänkin, niin teimme mekin.

Toni Spurvenilla

Eipä aikaakaan, kun olimme jälleen Renkomäen ABC:llä syömässä lehtipihviä. Tai no joo, elämässä kuuluu olla kehitystä. Tonilla taisi sentään olla American Burger. Ympyrä sulkeutui, me palasimme lähtöruutuun monta hienoa linjaa rikkaampina ja Jopo oli palannut kotiin kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

Miia