Teksti: Joel Ormala
Kuvat: Joel Ormala
Lumet sulivat, lukukausi loppui ja juhannuksestakin selvittiin - taas oli se aika vuodesta kun muutoksen tuulet puhalsivat länteen, Norjan upeita vuonomaisemia kohti. Edellisistä kesistä poiketen tarkoitus oli tehdä huomattavasti vähemmän töitä ja sen sijaan keskittyä omaan kiipeilyyn ja kouluttautumiseen. Mutta kuten Norjassa on tapana, suunnitelmien muutokset ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus ja tulossa oli monellakin tapaa hyvin epä-Norjamainen reissu.
Sande Camping on paratiisi maan päällä
Hieno rantakallio, teknistä kiipeilyä crimpeillä.
Itsessään upea, muttei mitään verrattuna Beacheniin.
Kaikki alkoi kuitenkin erittäin tutulla tavalla. Osloon saavuttuani tarkoitus oli tehdä Suomen RCI:tä vastaavan Norjan kiipeilyohjaajakoulutuksen ensimmäinen osa. Säätiedotus lupailikin jo hyvää kurssi-säätä, eli 50mm vettä seuraavan vuorokauden aikana. Näissä tunnelmissa erinäiset pelastusharjoitukset ja asiakasviennit sujuivatkin oikein rattoisasti.
Kurssin jälkeen vuorossa oli siirtyminen Strynin vetreille sportti-kiipeilyapajille. Ennen sitä piti kuitenkin poimia Juha matkaan, ja itse asiassa myös tehdä mahdottoman hyvää pizzaa toisen kiipeilytutun (Isan) kollegan vanhempien luona. Kollega, saati sitten hänen vanhemmat eivät olleet ennestään tuttuja, mutta se ei vaikuttanut haittaavan ketään – saimme siis Juhan kanssa kokea Norjalaista vieraanvaraisuutta parhaimmillaan.
Vihdoin Strynissä suunnitelma oli yksinkertainen: kiivetään Juhan kanssa pari päivää ja kolmantena, lepopäivänä vedetään duunikeikka jäätiköllä – ja toistetaan tätä parin viikon ajan. Eihän esimerkiksi sää mitenkään voisi pistää kapuloita näinkin pitkälle meneviin suunnitelmiin! Siis ihan oikeasti, ei voisi. Beachen – Strynin paikalliskallio on nimittäin aivan täydellinen helmi. Se sijaitsee valtavan negatiivisen seinän alla ja se pysyy kuivana, vaikka muualla tulisi vettä kuin esterin perseestä.
Beachen:in hyveisiin ei kuulu ainoastaan säävarmuus, sillä kyseessä on maailman luokan crägi. Reitit ovat pitkiä (30m) ja vaihtelevia. Saman reitin aikana pääsee nauttimaan raskaista katoista, herkistä släbeistä ja teknisistä cruxeista. Paikka on myös siitä ainutlaatuinen, että niin helpot kuin vaikeat reitit ovat erinomaisia. Noin 20 kiivetyn reitin joukosta ei löytynyt yhtäkään – ei siis puolikastakaan reittiä, joka olisi tuottanut ”nojoo”-fiilistä. Mikä parasta, kivi on pyöreähköä gneissiä, mitä mielikuvituksellisimmissa muodoissa, jotka eivät juuri revi nahkaa eivätkä turmele jänteitä ja niveliä.
Paikka on niin hyvä, että jopa minä - jonka keskimääräinen keskittymiskyky yhteen reittiin kestää noin kaksi yrkkää, ennen kuin kyseessä on ”ihan tyhmä reitti” – innostuin projektoimaan oikein kunnolla. Välillä piti ruveta miettimään, jos intohimo oli muodostumassa addiktioksi, kun oli aivan pakko päästä kokeilemaan vielä kerran, vaikka kello läheni puoltayötä ja vettä tuli kuin aisaa. Mielentila vaihteli puhtaan epätoivon ja pienenkin edistysaskeleen antaman riemun välillä. Lopulta, kun kivi, kroppa ja kaikki elämä maan päällä olivat kosmisessa tasapainossa, reitti (Herlige Tider) meni kevyen oloisesti – ja paratiisi oli vihdoinkin maanpäälinen paikka.
Tiukan sporttisetin jälkeen tarkoitus oli tehdä kiipeilyohjaajakoulutukseen kuuluva pakollinen harjoittelu viikon kestävällä alppikiipeilykurssilla, mutta jälleen kerran vakuuttavan kurssisään takia (viikon verran jatkuvaa sadetta, n. 100mm kosteimpana päivänä) puolet osallistujista perui osallistumisensa ja koko kurssi jouduttiin perumaan.
Normi päivä Beachenillä. Vuonossa tulee vettä oikeen
kunnolla.
Viimeiselle viikonlopulle luvattu tykki-sää oli kuitenkin liian hyvä mahdollisuus olla käyttämättä. Kiitokseksi kaikesta vieraanvaraisuudesta olin luvannut Isan kollegalle (Meretelle), että voisimme tehdä jonkun hienon jäätikköreissun ja äkkiäkös olimme lähdössä kohti Nigardsbreeniä. Suunnitelman heikkous ilmeni kuitenkin ajaessamme pelimestoille, koska tie kulki Hurrunganen vaikuttavan alppialueen ohi. Alkuperäiset suunnitelmat vaihtuivat nopeasti ja päätimme sen sijaan polkaista norjan kolmanneksi korkeimmalle vuorelle, Store Skagastölstinden:ille (tuttavallisesti Storen).
Turtagrön hotellista löytyi viime vuoden tuttavuus Ripa, suomalaista gourmet-mainetta (ja outdoor kulttuuria) ylläpitävä kokki. Ruokahuolto oli siis taattu. Turtagrön kuistilta löytyi sattumalta myös Eirik, jonka olin tavannut pari viikkoa aikaisemmin kiipeilyohjaajakoulutuksen ensimmäisellä osalla. Eirik oli juuri tehnyt sen harjoittelun, jonka minun piti tehdä, eikä ollut mitään ongelmia houkutella hänet mukaan Storen:ille.
Merete ja sumu
Aamun sarastaessa paksu sumu makasi laaksossa. Kolmen tunnin reippaan kävelyn jälkeen saavuimme kuitenkin Bande:tille, satulalle joka sijaitsee Storenin ja Store Dyrhaugstindin välissä. Lounastauon aikana sumu alkoi repeillä ja lämmin aurinko tervehti meitä siniseltä taivaalta. Bande:tiltä alkaa myös varsinainen jännä osuus, ensin 400m korkeusmetriä ilmavaa scramblausta ja sen päälle vielä 150m kiipeilyä huipulle. Etenemme kuitenkin nopeasti kiitos muutaman jyrkähkön lumikentän. Näkymät ovat upeita ja fiilis on korkealla – hienompaa päivää vuorilla saa etsiä!
Aamun sarastaessa paksu sumu makasi laaksossa. Kolmen tunnin reippaan kävelyn jälkeen saavuimme kuitenkin Bande:tille, satulalle joka sijaitsee Storenin ja Store Dyrhaugstindin välissä. Lounastauon aikana sumu alkoi repeillä ja lämmin aurinko tervehti meitä siniseltä taivaalta. Bande:tiltä alkaa myös varsinainen jännä osuus, ensin 400m korkeusmetriä ilmavaa scramblausta ja sen päälle vielä 150m kiipeilyä huipulle. Etenemme kuitenkin nopeasti kiitos muutaman jyrkähkön lumikentän. Näkymät ovat upeita ja fiilis on korkealla – hienompaa päivää vuorilla saa etsiä!
Eirik ja Merete scrämbläävät, taustala Hurrunganen upeita huippuja
Pakollinen topituskuva
Kun saavumme kiipeilyosuuden alkuun aamun ensimmäiset lähtijät, oppaat asiakkaidensa kanssa, ovat juuri laskeutumassa alas. Jokin on kuitenkin hullusti. Yksi oppaista kysyy meiltä, jos olemme nähneet loukkaantuneita matkalla ylös. Toinen opas on yhteydessä hätäkeskukseen ja lisätietoa tihkuu vähitellen. Yhtä loukkaantuneista on kuulemma elvytetty. Paikalle saapuu toinen porukka, jonka yksi jäsen on lääkäri ja hän tokaisee vain, että elvytys vuoristossa yleensä tarkoittaa ruumista. Oppaat ja lääkäri lähtevät alas etsimään loukkaantuneita ja me jäämme miettimään vaihtoehtojamme.
Olemme aikataulussa ja kaikki on hyvin, joten päätämme jatkaa, mutta tunnelma on muuttunut viidessätoista minuutissa täysin. Hetken päästä pelastushelikopteri saapuu paikalle ja se pörrää taustalla ainakin seuraavat kaksi tuntia. Koitamme pitää spekulaatiot kurissa ja keskittyä omaan tekemiseen. Kaikki menee kuitenkin hyvin vaikkakin aikaa kuluu suunniteltua enemmän, kun laskeudumme useammasta kohdasta, jossa ylös mentäessä scramblaus tuntui hyvältä. Onnettomuus ja epävarmuus tapahtuneesta vaikuttaa vahvasti kaikkiin vuorella oleviin, vaikkei sen kanssa olisi tekemisissä suoraan.
16h jälkeen on tuore olo
Alas tultuamme pelkomme saavat vahvistuksen. Mies on menehtynyt ja nainen on vakavassa tilassa sairaalassa. Kyseessä oli erittäin kokenut norjalainen kiipeilijä ja hänen suomalainen vaimonsa. Mies liukastui tullessaan alas, yli vuorokauden kestäneeltä reissulta. Kyseessä oli sama lumikentällä, jonka me olimme ohittaneet, mitä luultavimmin n. 30 min aikaisemmin. Lumi oli ollut kovaa yön pakkasten jälkeen ja väsyneenä helpossakin maastossa voi tehdä virheen.
Storen:iltä ja koko norjan reissulta jäi siis käteen paljon ajatuksia. Päällimmäisenä mieleen on jäänyt kuinka nopeasti melkein mikä tahansa voi muuttua. Tulin Norjaan ajatuksena kiivetä pitkiä reittejä ja tehdä kiipeilyohjaajakoulutusta, päädyin kuitenkin kiipeämään elämäni parasta sporttia säästä riippumatta. Lähdin erinomaisessa seurassa ja täydellisenä päivänä Storenille, tulin kuitenkin alas pää täynnä prosessoitavaa. Tämä on ehdottomasti epä-norjamaisin Norjan reissu, jolla olen ikinä ollut. Se ei ollut huono reissu, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä alkuperäisten suunnitelmieni kanssa. C’est la vie.
”It’s not an adventure until something goes wrong.” – Yvon Chouinard
...kunhan asiat eivät mene liian väärin.
In memorium, Håkan Hansen:
