Viikonloppualppinismia – Romsdal

Sampsa (Jyrkynen) soitteli ja kertoili viikonloppualppinismikonseptista. Saatuani selkoa miehen puheesta, ei vastaustani tarvinnut kauaa odotella: ”No totta hemmetissä olen messissä!”

Tuumasta toimeen. Iltakoneella Osloon, kentältä auto alle ja eka bivi yön pikkutunneilla Romsdalin puolella. Aamulla ylös ja etsimään keittimeemme sopivaa kaasua. Sitä löytyi lopulta Åndalsnesin Essolta. Lähestyminen reitille (Mongejuran Sydpilaren) alkoi puolilta päivin ja aloimme kiivetä tuntia myöhemmin. Kolmen tunnin päästä olimme turvemikstailleet ja rymyteknoilleet viisi köyden mittaa ja alkoi tulla pimeä. Tähän aikaan vuodesta päivä on jo lyhyt ja reittiä oli vielä paljon jäljellä, ja päädyimme peruuttamaan alas laaksoon. Olimme koko päivän tähyilleet laakson toisella puolella siintävää makiaa jääputousta ja sen houkutus oli yöteknoa suurempi.

Jo aiemmin reissulla kauriin jäljet olivat näyttäneet helppokulkuisen reitin ylämäkeen ja alamäkeenkään ei tarvinnut pettyä. Löysimme kuivan yösijan ison boulderin alta ja uni maittoikin vaivatta seuraavaan aamuun. Valoisan tultua ylös ja Essolle syömään ravitseva hampurilais-aamiainen. Puolilta päivin olimme taas valmiina lähtemään reitille, joka oli komea jääputous laakson pohjoisseinällä. Running belay –taktiikalla muutamia satoja metrejä ja sitten varmistukseen. Kiipeily muistutti jonkin verran koskimelontaa, mutta se ei kauden ensijäille päässyttä rassannut. Pimeän tultua suuntasimme taasen alas. Olisikohan nousumetrejä tullut puolisen kilometriä. Hieno putous. Hivenen kiusalliseksi sen teki paikoittainen jään huono kunto, mutta kuivana se on ehdottomasti kiipeämisen arvoinen.

Yhteenvetona: viikonloppualpinismi toimii Osloon lentäen oikein mukavasti. Lentokone oli sen verta tyhjänä, että jalat sai oikaistua exit-paikalla molempiin suuntiin. Kustannukset olivat varsin siedettävät. Meno-paluu-lennot Osloon maksoivat noin 80 € ja autosta saman verran lisää. Kaiken kaikkiaan keikka oli pauttiarallaa 200 € / pää.

Suosittelen!

-Johannes

Belay Bunnynä Kalymnoksella

Koska minä ja marraskuu emme pidä toisistamme, eikä Tonikaan mikään pimeyden ja räntäsateen suurin ystävä ole päätimme tänä vuonna aikaistaa Kalymnoksen lomaamme vuodenvaihteesta marraskuulle. Aiemmin kesällä olin ollut satavarma, että olen kiipeilykunnossa viimeistään marraskuussa. No, toisin kävi. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan ja ihmetellään. Kamat on purettu ja taloksi asetuttu Trikiliksen perheen omistamaan Alkyoniin. Parvekkeeltamme aukeaa tuttuakin tutumpi, aina niin upea näkymä Aegeanmerelle. Suoraan edessämme on toinen saari, Telendos, jonka laki kohoaa noin 400 metrin korkeuteen. Telendoksen ja Kalymnoksen välissä on kapea salmi, jossa puksuttaa tuon tuosta kalastusveneitä. Salmi on suojattu muinaismuistolain nojalla, eikä siellä saa esimerkiksi sukeltaa. Aiemmin saaria yhdisti matala kannas, joka sortui mereen maanjäristyksessä taloineen päivineen aika päivää sitten. Kalymnokselle, ja etenkin parvekkeellemme täällä, tyypillinen äänimaisema on salmesta kantautuva puksutus, jota säestää pari yli-innokasta kukkoa ja iltaa kohden yhä kovaäänisemmäksi muuttuva heinäsirkkojen kuoro. En yhtään ihmettele, että yhden tunnetun kiipeilyreitin nimi on ”Kill the Cock”. Telendoksen takana, etelään ja länteen, aukeaa Aegeanmeri niin pitkälle kuin silmä kantaa, ja horisontissa siintää aika ajoin kauppalaivojen silhuetteja. Kirkkaalla säällä lännessä saattaa nähdä myös Amorgoksen saaren, jonne on matkaa noin 60 kilometriä. Auringonlasku on aina yhtä vaikuttava. Näyttää aivan siltä kuin oranssinhehkuinen pallo uppoaisi mereen. Meillä on auringonlaskusta niin monta valokuvaa, että niillä tapetoisi kokonaisen linnan.




Kalymnokseen liittyy äänimaiseman lisäksi myös vahvoja tuoksuja. Kun päristelee skootterilla saaren pääkaupunkiin Pothiaan pizzalle tai ostoksille, ei voi välttyä eukalyptuspuiden tuoksulta. Kun puolestaan kömpii kreikkalaisessa rintakarvapöpelikössä kiipeilysektoreille tulvii sieraimiin timjamin ja rosmariinin tuoksua. Kalymnokseen kuuluu olennaisesti myös tolkuton määrä vuohen paskaa, jolta ei kerta kaikkiaan voi välttyä. Kädet tulee pestyä varsin hyvin aina kiipeilypäivän jälkeen. Toisinaan oman hajuelämyksensä muodostavat myös kallion laelta tippuneiden vuohipoloisten mätänevät ruhot. Jäljelle jääneet komeat sarvet pääkalloineen päätyvät toisinaan vartioimaan kiipeilysektoreita. Vuohet, koko elinkaarensa matkalta, kuuluvat olennaisesti Kalymnokseen.




Vastakohtana tutuille äänille ja tuoksulle tälle reissulle uutta ja ihmeellistä on se, että olen ensimmäistä kertaa reissussa hang-aroundina, en siis itse kiipeämässä. Outoa. Toisaalta, olen jo ehtinyt hyväksyä tilanteeni, joten olen olosuhteisiin nähden varsin lunki. Kinttuni ei myöskään kipeytynyt mitenkään erityisemmin pitkän matkapäivän jälkeen. Pidin koko päivän ajan polvessani TENSiä, ja aina kun kävelin, annoin polvelle sähköhoitoa. Turvatarkastuksissa vähän ihmettelivät, miksi housujeni vyötäröaukosta tuli sähköjohdot. Kukaan ei kuitenkaan ruvennut kaivelemaan niitä tarkemmin tai käskenyt laskea housuja alas. Se jos jokin olisi ollut kiusallista.



Olin jo ennen reissua ehtinyt pohtia tykönäni, millaista olisi olla ”ihan vain lomalla”. Olla siis suorittamatta mitään aktiviteetteja kuten kiipeilyä, sukellusta tai snorklausta, takamaastohiihtoa tai murtsikaa. Siis ihan vain olla. Sellaista normaalia lomailua, josta kuulee puhuttavan. Tietääkseni aika moni lomailee niin, että vain on tai käy kahvilla, shoppailee, katselee maisemia ja nähtävyyksiä ja chillailee. Meillä on aina tapana ”suorittaa pientä liikunta-aktiviteettiä” aamusta iltaan ja illalla kaatua puolikuolleena punkan pohjalle. Nyt en kuitenkaan voisi suorittaa yhtikäs mitään yhtään millään mittapuulla mitattuna. Toki otin mukaan rakkaan vadelmanpunaisen vesijuoksuvyöni, sillä hyvähän Aegeanmeressä on polskia. Mutta ensimmäisen kerran Tonin ja minun yhteiseloni aikana, emme voisi lomailla niin kuin meillä on ollut tapana lomailla. Nyt pitäisi toimia kinttuni ehdoilla ja se saattaisi tarkoittaa sitäkin, että minä vain olen ja katselen ulappaa. Siltä varalta, että pelkkä ulapan tuijotus alkaisi tylsistyttää otin mukaan kuitenkin kirjoja ja lukemattomia Suomen Ku(i)valehtiä noin puolen vuoden ajalta sekä sukkapuikot ja lankaa. Ei kai kukaan, hyvänen aika sentään, hetkessä muutu ja osaa lopettaa tehosuorittamista kuin seinään. Jos ulapalle katselu alkaisi kyllästyttää, voisin aina kutoa vilauttaa yhdet villasukat lisää. Meillä tosin alkaa olla pikku hiljaa jo aika paljon villasukkia. Sitten, kun polveni on kondiksessa meillä on villasukkia varmaan loppuiäksi. Minusta ei siis tule sukkia kutovaa mummoa, älkää pelätkö. Olen jo ehtinyt kutoa villasukkavarannot täyteen. Ehkäpä alan seuraavaksi kutoa lapasia?





Ah, aurinko tuli juuri esiin parvekkeen katon takaa. Jännä, miten elimistö on jo ehtinyt tottua pimeään, kun auringonvalo pistää silmät sirrilleen. En usko, että ihmistä on tehty elämään 60:n leveyspiirin pohjoispuolella. Siellä me kuitenkin elämämme ja puurramme loppusyksyn karseista keleistä ja pimeydestä huolimatta. Kummallista itsensä kiduttamista. Täällä puolestaan on omanlaisensa murheensa. Vielä muutama vuosi takaperin Kalymnoksella asui vakituiseen noin 17.000 ihmistä. Lomamme ensimmäisenä aamuna juodessamme aamuteetä isäntämme Yrjön (Giorgios) kanssa, Yrjö päivitteli meille, että saarella asuu enää vain reilut 10.000 ihmistä. Viimeisin lama on tehnyt tehtävänsä ja väkeä on lähtenyt merten yli Australiaan asti leveämmän leivän perässä. Ongelmien vyyhti on monimutkainen ja –syinen. Kaikki meidän kalymnoslaiset ystävämme tekevät päätyönsä valtiolle mutta hankkivat valtaosan tuloistaan matkailusta pyörittämällä omia mikroyrityksiään. Ja tästä toimeentulosta maksetaan veroja vain hyvin marginaalisesti. Nyt valtio on leikannut sekä eläkkeitä että palkkoja, jolloin osa porukoista on alkanut etsiä, ei vain kakkos-, vaan myös kolmosduuneja. Eläkkeitä on puolitettu ja palkoista nipsaistu 15-20 %. Ne, joilla on tuloja lähettävät varoja niille perheenjäsenilleen, joilla ei tuloja ole. Se siitä leveästä leivästä. Medioista on saanut viime aikoina sellaisen käsityksen, että kreikkalaiset ovat laiskoja kuin lapamadot ja ovat barrikadeilla jatkuvasti. No okei, valituksen määrä on vakio, mutta laiskoiksi kalymnoslaisia ystäviämme ei voi haukkua.




Perhekäsitys on täällä erilainen kuin Pohjois-Euroopassa. Yrjö lähettää joka kuukausi rahaa vanhemmilleen, Rouva Trikilis, kapteenin vaimo ja eläkkeellä oleva rehtori, laittaa ruokaa koko perheelle, johon kuuluu pari aikuista tytärtä perheineen. Isovanhemmat vievät ja tuovat lapsenlapsia koulusta. Aina silloin tällöin kapteeni Trikilis tuuraa Mariaa ja Yrjöä Alkyonin asioissa. Meillä Pohjolassa lapset singahtavat pois kotoa jo alle parikymppisinä. Sellaista ei voisi Suomessa edes kuvitellakaan, että opintojen jälkeen palattaisiin jommankumman lapsuudenkodin yläkertaan ja perustettaisiin perhe. Okei, ei meillä ainakaan kaupungeissa olisi tähän tilaakaan.




Trikiliksillä käydessämme ovet ovat aina auki ja väkeä lappaa edes takaisin neljässä sukupolvessa. Aina välillä autetaan isomummoa rollaattorin kanssa olohuoneesta keittiöön ja takaisin perheen pienipien pyöriessä jaloissa. Siellä me istumme, muun muassa joulupäivänä, perintösoffalla ja juomme kahvia antiikkisista kahvikupeista ja syömme jonkun perheen naisista leipomia baakkelseja. Kreikkalaiset kakut ja pikkuleivät sisältävät aina joko pähkinää, mantelia tai hunajaa tai kaikkia niitä. Jouluna baakkelsien päällä on lisäksi aimo kerros tomusokeria. Keskustelut pyörivät aina politiikan ja talouden ympärillä. Kapteeni ja tyttärensä Maria puhuvat aivan loistavaa englantia, kun taas Yrjön kanssa pärjäillään ”Me Tarzan, You Jane” –kielikuvilla. Kukaan muu perheenjäsen ei puhu sanaakaan englantia, mutta jotenkin ne kuulumiset kuitenkin saadaan vaihdettua ja kahvit juotua. Välillä oman väen lisäksi seuraan liittyy myös kavereita ja naapureita. Ovet ovat kirjaimellisesti auki kadulle asti. Euroopassa ollaan mutta todellakin sen äärimmäisellä kaakkoislaidalla. Näkeehän täältä Turkkiin asti, eikä vain kirkkaalla säällä.




Joskus yhteiskuntamantsan opintojeni puitteissa oli puhetta alueellisesta identiteetistä ja siitä, onko olemassa eurooppalaista identiteettiä. Aina täällä ollessani totean, ettei sellaista ole olemassakaan. Niin erilaista on elämänmeno Euroopan kaakkoiskulmassa. Toisaalta samankaltaisten ongelmien parissa täälläkin painiskellaan – on terveyttä, on taloutta ja työttömyyttä ja homeongelmia. Samalla tavalla täälläkin haaveillaan lomasta. Yrjö ja Maria haaveilevat lumesta ja matkasta Suomeen. Voitteko kuvitella, matkasta Suomeen! Itävallassa he jo kerran kävivät. Mutta takaisin identiteettiin. Eurooppa itsessään ja elämä täällä todentaa mielestäni vääräksi puheet eurooppalaisen identiteetin olemassaolosta. Kuitenkin, kun olemme reissussa esimerkiksi Amerikassa, saattaa suustani päästä, että meillä Euroopassa asiat ovat näin ja näin. Yhtäkkiä olenkin kovin eurooppalainen, ikään kuin suomalainen olisi jotenkin liian pientä ja marginaalista, jotain jolla ei ole painoarvoa. Vastaavasti, kun tapaamme muita eurooppalaisia, sitä ollaan kuin lähinaapureita ja ihmetellään, miten täällä Jenkeissä ei ole minkäänlaista, ei siis minkäänlaista julkista liikennettä, eikä edes kävelykeskustoja!
En tiedä, olenko vain minä yhteiskuntamaantieteilijänä aina näiden alueisiin ja paikkoihin liittyvien teemojen lumoissa, vai kiehtovatko ne muitakin? Oli miten oli, Euroopan ulkopuolella identiteetissäni vahvistuu eurooppalaisuus. Euroopan sisällä puolestaan pohjoismaalaisuus vie voiton. Liekö tässä kyse siitä, että aina vieraalla maalla ollessa tulee vertailtua: mikä on samanlaista ja mikä on erilaista? Mikä poikkeaa, tuntuu toiselta ja mikä puolestaan on omaa, tuntuu tutulta. Nyt, kun olemme täällä Kalymnoksen urheilukiipeilyparatiisissa, ja minä olen ensimmäistä kertaa reissussa belay bunnynä, erilaista ja uutta on se, että voin istua tässä parvekkeella kaikessa rauhassa, vaikka aurinko paistaa. Ei ole kiire mihinkään. Kerrankin juuri tässä on hyvä, varsin hyvä.



-----------------
Joskus se, mitä ei edes uskalla toivoa voi tulla toteen. Olin salaa, aivan salaa, kertomatta edes Tonille, toivonut, että voisin kiivetä täällä reitin tai pari. Ihan vain varovasti yläköydessä kiivetä ja tunnustella, miten polveni reagoi. Toiveeni toteutui. Huolimatta siitä, että approach eiliselle sektorille oli pitkä, pitempi kuin osasimme arvioida, ja hankalakulkuinen, pystyin kiipeämään kaksi kutosen linjaa. En usko sitä vieläkään. Pystyin siis kiipeämään puolen vuoden totaalitauon jälkeen. Eivätkä ne polvessani villinä hilluvat hermonpäät riehaantuneet lopullisesti! Okei, toki polveni on kipeä ja herätti useaan otteeseen viime yönä, muttei mitenkään merkittävästi normaalia kipeämpi. Kenties uskallan viimeinkin uskoa, että tunnelin päässä vilkahteleva valoilmiö on ihan oikea valo, eikä vain kangastus.




Btw: Toni on menettänyt järkensä (jos sitä nyt koskaan olikaan). Tultuamme eilen kiipeämästä, mies veti päällensä märkäpuvun ja lähti juosten uimaan. Voitteko kuvitella, juosten uimaan matkaa mereen vielä kiipeilypäivän jälkeen, sairasta sanon minä! Minä sentään olin järjissäni ja istuin parvekkeella (siinä kuuluisassa) ilta-auringossa ja join Mythosta (=oikein raikas paikallinen olut) ja söin sipsejä. Olihan kinttuni oluen ja sipsit ansainnut, skål!




Adventure Partners järjestää kiipeilykursseja Kalymnoksella syys- ja kevätkaudella. Kalymnoksella on noin 1.700 reittiä 64 sektorilla, ja multipitchien lukumäärä on tuplaantunut viimeisen parin vuoden aikana. Kalymnoksen kursseilla majoitutaan Massourin kylässä Alkyonissa, jonka parvekkeilta aukeaa se kuuluisa ilta-aurinkonäkymä Aegeanmeren horisonttiin. www.adventurepartners.fi/kalymnos.aspx

Kohde-esittelyssä El Chorro - Osa I

7a-projektiryhmäläiset ähistävät gradejaan ylös Salmisaaressa Kiipeilyareenalla, toiset teroittelevat toiveikkaina jäähakkujaan, optimistisimpien jopa suunnatessaan katseitaan räntäsateen läpi kohti talven hiihtorientoja. Me sen sijaan päädyimme visiteeraamaan Etelä-Espanjaa jossa kalliokiipeilykausi on kohta parhaimmillaan. Varsinaisena kohteena El Chorron alue, piipahdettiin samalla tsekkaamassa pikaisesti myös Mijaksen meininki.



Kulkulogistiikka El Chorroon on suhteellisen simppeli, suoria lentoja Malagaan menee useampi viikossa, ja Malagasta pääsee El Chorroon joko junalla tai jos haluaa kulkemisen vapautta niin omalla autolla. Suomalaistenkin kansoittamista aurinkorannikkokaupungeista, Fuengirola, Torremolinos, mitäniitänytonkaan, ajaa kallion juurelle reilussa tunnissa.

Hommaa voi siis operoida vähän preferensseistä riippuen joko suurkaupungin humusta, rantamestoista tai sitten majoittua ihan paikanpäällä. Majoitusta löytyy monentasoista, ja -hintaista; hemmottelusta (?) hotellin junior sviitin porealtaassa saa pulittaa 180€ yö, camping meininkiin tyytyvä selviää muutamalla eurolla. Tähän väliin sijoittuu mm. hauska B&B tyyppinen majoitus; oma huone, wc:llä & suihkulla tahi ilman, yhteiset suuret keittiötilat, biljardipöytää, oleskelutilaa, paljon muita kiipeilijöitä ja hyvää meininkiä. Voit kokkailla omia eväitä hyvin varustellussa köökissä, tai ostaa emännältä suht kohtuuhintaisen kotiruokaillalisen (4,5€), aamiaisen sekä eväät päivän reissulle. Bisseä (1€/litra) ja tai punkkua (2€/plo) voi ottaa köökin kaapista, ja sitten merkata kulutuksen vihkoseen tilinteon hetkeä varten. Huoneen tasosta vähän riippuen 30-40€/huone, jossa siis majoittuu 2 henkeä. Erittäin asiallinen meininki siis, suositellaan.

Climbers welcome... hmm, rohkeaa..


Pieni kylähän se El Chorro on, ei siellä peruspalvelujen lisäksi pahemmin mitään ole. Jos retkueessa sattuisi olemaan ei-kiipeileviä jäseniä, tai lomareissulla on tarkoitus tehdä muutakin kuin kiipeillä, voivat El Chorron harrastusmahdolisuudet pidempiaikaseen oleskeluun olla hieman rajalliset. Palaamme maastopyöräily- ja melontamahdolisuuksiin tuonnemmissa jatko-osissa.

Mutta kiipeillä sen sijaan siellä voi, lopputtomasti. Rockfaxin El Chorro -topo käsittää 15 eri aluetta, tuhatkunta reittiä. Jotkut tosin jo aika kaukana varsinaisesta El Chorrosta, mutta aivan kävelyetäisyydeltäkin löytyy yli kolmesataa reittiä väliltä 3-8b+. Mainitun Rockfaxin topon lisäksi tarvitset perus sporttigearssit eli jatkoja vähintään 10, mieluummin 15, sekä 60 metrin köyden. Kannattaa huomioida että jotkin reitit ovat yli 35 metrisiä, joten pisimmillä reiteillä tarvitaan 70 tai 80 metrinen köysi. Vaikka suurin osa reiteistä on hyvin pultattuja, jollain multi-pitch reiteillä tarvitaan myös hieman trädikamaa, kiilanippu ja muutama camu. Trädi-/sekavarmistetut reitit on selkeästi merkattu topooon, ja näiltäkin reiteiltä tyypillisesti löytyy pultatut väli- ja laskeutumisankkurit.


Frontales


Koska aikaa ei meillä ollut kuin muutama päivä, ja taitoa ei senkään vertaa, päädyimme kartoittamana majoitusta lähimpinä olevan Frontales alueen tarjontaa. Frontales on n. kilometrin leveä kalkkikivikallioseinämä heti El Chorron kylän yläpuolella. Seinämä aukeaa etelän suuntaan, joten kiipeily tapahtuu auringon porotuksessa oikeastaan heti aamuvarhaisesta lähtien. Vielä näinkin myöhään syksyllä tilanne muuttuu keskipäivän kuumimpien tuntien aikana suorastaan tukalaksi, joidenkin reittien jääden onneksi puiden varjoon. Frontales koostuu 10 sektorista, ja reittejä löytyy vuoden 2008 toposta yhteensä 141. Lisää on kuitenkin tullut ja tulee jatkuvasti, joten pieneen topoepätarkuuteen kannattaa varautua. Ilahduttavasti alue tarjoaa runsaasti reittejä myös vähemmän kiipeileille tai muuten vain huonoille; 11kpl 4+ tai alle ja 35kpl välillä 5-6a, joten kiivettävää löytyy esim. liidausta vasta aloittavalle yllinkyllin. Lisäksi pulttiväli on mitoitettu silmälläpitäen alaköysikiipeilijän turvallista putoamista, kotimaisen kuka-on-oikeesti-kova-jätkä -statuksen selvittämisen sijaan. Läskit, Laiskat & Lahjattomat -klubi kiittää reitintekijöitä. Yksinäiselle vasta-alkajalle ongelmaksi voi muodostua se että yläköyden viemiseksi tarvitaan välttämättä mukaan liidaustaitoinen, yläankkureille ei ole muuta turvallista pääsyä.

Liidineitsyys menossa..

Yllättävää oli myös huomata kuinka erilaista kivi on eri sektoreilla; kitka, rakenne, muodot ja muut poikkesivat todella paljon toisistaan eri sektoreiden välillä tarjoten hauskaa vaihtelua. Suosituimpien sektoreiden osalta pientä kiilottumista on joillain reitellä havaittavissa, mutta ei mitenkään erityisen häiritsevästi.




Jotain mainitsemisen arvoisia reittejä Frontalesin alueelta;
Frontalesin vasemmassa laidassa sijaitsevasta Castrojo sektorin vasemmasta laidasta löytyy 4-5 kpl nelosen reittiä ensikertalaisen kiipeilykokeiluun tai liidiasioiden opetusreiteiksi. Sektorin oikeasta laidasta löytyy pari hauskaa hyvinpultattua vitosta liiditreeniin. Sektorin klassikko lienee top50 reitteihin lukeutuva 35 metrinen Un Monton de Chatarra 6a ja toinen hieno reitti on Luna, 6a+/28m.

Frontalesin oikeamman kolmanneksen vasemmassa laidassa sijaitsevalta Poema De Rocalta helpompia hauskoja 5+ reittejä ovat Escorpion ja La Princesa Carol. Tekninen kuutonen, Garcia aguas, on myös kiva, jos tykkää tollasesta herkistelystä. Sektorin klassikot Poema De Rocan eka pitch 7a ja Viejo Traidor 7b+ esiteltänee tarkemmin II osassa kun saadaan paikalle oikeita kiipeilijöitä.



Poema De Rocasta oikelle sijaitsevat sektorit The Solarium ja Sector Austria. Sektoreilta löytyy pari komiaa 6a/6b multi-pitchiä, joista Valentines Dayn 1. pätkä (4) on myös erinomaista aloittelijan liiditreeniä. Myös kahden kp:n Nitti 5+ kuuluu alueen reittien parhaimmistoon.


Täydellinen kahden sormen poketti oli valitettavan varattu. Kantsii koputtaa ennenkuin työntää sormiaan joka reikään

Poem De Rocalle, The Solariumille ja Sector Austrialle pääset kun ajelet/kävelet El Chorron aseman ohi ylöspäin Valle De Abdalajikseen lähtevää tietä, saavut hetken kuluttua tien vasemmalla puolella olevalle vesialtaalle jonka vieressä on rakennus - tähän voipi parkata. Lähden vasemalle lähtevistä hiekkateistä ylempää, ja kuljeskele n. 10 minuuttia kunnes tie saapuu kallion juurellea olevalle jonkinlaisella pienelle louhokselle. Tästä lähtee polku vasemmalle seuraillen Frontales seinämää, ensin tulee Austria, sitten Solarium ja sitten Poem de Roca.

Escalera Arabeaa

Vietetiin Frontalesin lisäksi yksi päivä viereisellä Escalera Arabe -alueella, kivaa kiivettävää löytyy sieltäkin. Lederhosenit veivät tälläkertaa kuitenkin meiltä mahdollisuuden alueen aloittelevan-multipitchaajan helmeen, Rogelio 4+ 120m, jostasyystä palaamme tämän alueen tarkempaan esittelyyn tuonnenpana osassa III.

Nahkahousut nysväämässä meidän reitillä. P1 Rogelio


Mijaksen Ravine



Adventure Partners järjestää ohjattua kiipeilyä, tapahtumia ja koulutuksia El Chorron alueella koko kiipeilysesongin ajan. www.adventurepartners.fi/elchorro.aspx

Miten teknokiipeily pelasti mielenterveyteni – osa II

Viime kirjoituskerralla taisin tulla uhonneeksi, että tulkoot marraskuu ja tulkoot räntäsade, minä kiipeän teknoa oli olosuhde mikä tahansa. No, marraskuu tuli, eikä tälläkään kertaa unohtanut olla tuomatta mukanaan sateita ja pimeyttä. Minä ja marraskuu emme pidä toisistamme. Olen harkinnut maastamuuttoa, kirkasvalolamppuja, korviin laitettavia ledejä ja suklaan yliannostusta. Jo aiemmin syksyllä aloittamani suklaalakko on kuitenkin pitänyt – toistaiseksi. Siihen on vaikuttanut suuresti se, että olen tehnyt tiettyjä määritelmiä. Esimerkiksi suklaarusinat ovat rusinoita ja Fanipalat keksejä, eivät suklaata. Mitä tulee maastamuuttoon, rahamme eivät ole toistaiseksi riittäneet, joten täällä ollaan edelleenkin, ja pimeyttä pukkaa.

Teknokiipeilyinnostukseni ei ole lähtenyt eksponentiaaliseen kasvuun, vaan vaihtelee kovasti treenien sujumisen ja polven kiputilanteen mukaan. En tiedä, tulisiko minun olla tästä huolestunut vai ei. Tavallaan olen tosi innostunut mutten sitten kuitenkaan oikein uskalla olla. Se on se iänikuinen dilemma, kun mieli harppoo askeleen tai viisitoista edellä mutta kroppa laahaa perässä. Pelkään innostuvani liikaa ja saavani taas kuonooni, kun polvi ei olekaan vielä siinä kunnossa. Ja kuonoonhan tässä on kintun kanssa tullut muutaman kerran, mutta ei siitä sen enempää. Asiaan. Tässä eräänä päivänä, siitä huolimatta, että ilman lämpötila oli noin +5 astetta ja vettä vihmoi, lähdin harjoittelemaan niinkin viehättävälle kalliolle kuin Rollarit. Kauniita luontokuvia ohessa. Tyypillisesti minua ei saa Rollareille ei sitten millään. Mieluummin menen vaikka boulderoimaan tai spinningiin. Tai, no ei nyt sentään. Spinning on ehkä älyttömintä, mitä ihminen on koskaan keksinyt. Siis kuka haluaa pyöräillä sisätiloissa? Tai ehkäpä vielä älyttömämpää on uima-allas –spinning. Sellaistakin olen kuullut harrastettavan. Ehkä se on vähän sama juttu kuin vesijuoksu eli spinning niille, jotka eivät voi pyöräillä kuivalla maalla? Mene ja tiedä, erikoista joka tapauksessa. Takaisin Rollareille. Kivi siellä on liukkaan oloista kuivanakin, saatikka sitten sateella. Lisäksi Kehä III peittää alleen kaikki mahdolliset, joskin epätodennäköiset luontoäänet. No, oli miten oli, lähdin harjoittelemaan, koska oppiakseen on harjoiteltava ja minä aion nyt oppia teknisen kiipeilyn, kun en vapaakiipeilyyn kykene. Täytyyhän ikuisen suorittajan hyödyntää tämäkin ”toipilasaika”. Ja toisaalta ekat kosketukseni teknoon olivat olleet varsin positiiviset ja piristävät! Ja mikä parasta, olin saanut pitkästä aikaa kokea kiipeilyfiiliksiä.



Tonilla oli kyseisenä päivänä lepopäivä edellisen päivän Reventeen talkoiden jäljiltä (kiitos upealle talkooväelle – kuvia on tässä blogissa jossain tuolla alempana!), joten Toni ei halunnut kiivetä. Haasteelliseksi tilanteen teki se, että koettaessani nostaa kiipeilykamat sisältävää haulbagia sain sen nostettua kokonaista 20 cm:n korkeuteen. Oivalsin, että jos ei jaksa nostaa harkkakassiaan maasta voi olla vaikea päästä kotoa kohteeseen, jossa harjoittelu tapahtuu. Niinpä Toni vietti lepopäiväänsä viemällä minut Rollareille ja kantamalla kamani autolta kallion alle. Minusta se oli varsin ystävällistä ja supportiivista. Joku on joskus sanonut, että kaikkien menestyvien miesten takana on nainen. Tässä tapauksessa voisi jopa todeta, että tämän polvikuntoutujanaisen, joka on päättänyt opetella teknistä kiipeilyä, tukena on erinomainen mies.

No niin, Toni siis kantoi kilkkeet ja köydet perille ja kävi lepopäivänsä ratoksi myös huoltamassa moottorisahoja ja muita talkootyövälineitä sillä välin, kun minä kiipesin. Tonin oli luonnollisestikin pakko myös noutaa minut ja se yltiöpainava haulbagi pois kallion alta, muutenhan olisin jäänyt releileni sinne sateeseen nököttämään. Se olisi ollut varsin keljua. Voisi todeta, että tukijoukkoni on parasta A-luokkaa. Kai se vaan on niin, ettei kahden ihmisen yhteiselossa ole vain toisen projekteja, vaan niistä kärsii aina molemmat. Ja jos toinen on päättänyt alkaa harjoitella teknistä kiipeilyä syksyn pimeimpänä ja märimpänä hetkenä, niin se toinenkin kastuu ja jäädyttää näppinsä. Yritän ajatella, että harjoittelustani on ihan merkittävän paljon hyötyä omalle köysistöllemme eli meille molemmille siinä kohdin, KUN olen taas vapaakiipeilykunnossa ja olemme retkillämme ties missä päin maailmaa isoilla seinillä. Silloin on tärkeää, että vastuu köysistöstä jakaantuu mahdollisimman tasaisesti, jottei epätasainen kuormitus syö liiaksi vain toisen henkistä kapasiteettia. Ja onhan sekin ihan kiva, etenkin, kun oma kiipeilykaveri on myös oma siippa, että voi illalla saunassa höpöttää siitä, miten jänskäsi, kun oli vähän huono hookie lipevällä listalla. Aiemmin en ollut pystynyt osallistumaan teknoaiheiseen keskusteluun lainkaan. Nyt voin edes kuunnella sujuvasti ja nyökkäillä asiantuntevasti ja toivoa salaa, ettei kukaan kysy minulta yhtään enempää.




Mutta, viimeinkin asiaan. Nyt oli kolmas treenikertani. Ekalla kerralla tein pari muuvia valmiisiin piisseihin. Tokalla kerralla urakoin koko reitin itse Tonin yläköysivarmistaessa (toinen todistus support-tiimini sitoutumisen asteesta). Eihän kukaan, ei siis kukaan, jaksa yläköysivarmistaa ihmistä, joka kiipeää teknoa käytännössä elämänsä ekaa kertaa! Luulen, että Toni itse asiassa luki kiipeilylehteä, surffasi netissä iPhonellaan tai teki jotain päässälaskuharjoituksia siinä varmistellessaan. Oli miten oli, tänä sateisena päivänä oli kolmas treenikertani. Alun perin olin ajatellut, että kyllä nyt viimeistään kolmannella kerralla täytyy jo kiivetä ilman yläköyttä, mutta kuinka ollakaan jostain syystä sen yläköyden sinne kallion laelle kuitenkin kömmin virittelemään. Sen sentään rikasin itse. Perustelin yläköyttä itselleni kolmella tekijällä: A) kallio on varsin matala, joten siellä tulee herkästi tonttiin, B) polvessani hilluva hermo villiintyisi lopullisesti pannuista saati sitten tonttiin tömähtämisestä ja C) kivi on märkää ja liukasta, joten sturtsien todennäköisyys kasvaa, jolloin kohtien A ja B todennäköisyys vastaavasti kasvaa. En kuitenkaan lähtenyt viemään muuttujia melkein yli kaiken rakastamaani Exceliin ja laskemaan riskituloa, vaan tyydyin päättelemään syyseuraussuhteita ihan vain pääkopassani. Toisaalta olin myös AP:n teknokurssin teoriaosuudessa oppinut, että turvallisuudelle ei ole yhtä ja ainutta määritelmää, vaan me kukin määrittelemme itse omista lähtökohdistamme, mikä on turvallista ja mikä ei. Näin ollen, minä määrittelin, että vallitsevissa olosuhteissa ja kiipeilijän sen hetkisellä kokemustasolla sekä fyysisillä ominaisuuksilla (muista se hilluva hermo) ei olisi turvallista kiivetä köysisoolona, vaan yläköydellä itse varmistaen. Voi että oli helpottavaa, kun ei tarvinnutkaan vielä lähteä kiipeämään alaköydellä! Silloin olisi ihan takuulla jäänyt ne parit hookiet kokeilematta ja piissitkin olisivat varmaan loppuneet jo puolivälissä huolimatta sitä, että räkilläni olisi valloittanut isommankin tömpyrän.






Homma eteni tosi kivasti. Olin ihan fiiliksissä, kun sekvenssi pelasi ja pleissaukset lopsahtivat kohdillensa. Toki olin aika ajoin solmussa, siis ihan käsittämättömän solmussa, mutta homma pelitti, ainakin omasta mielestäni. Edellisellä kerralla olin ollut vielä enemmän solmussa, jos mahdollista. Eli jotain olin jo oppinut. Siistiä. Tässä hommassa jos jossain rutiini ja kokemus lienevät ratkaisevia: mitä vähempi solmua, sitä enempi vauhtia ja turvallisuutta. Onneksi en tosiaankaan vielä liidannut, oli siinä sen verta solmua ja säätöä kuitenkin. Kiusallisinta oli, kun daisy oli liian lyhyellä ja jäin siitä jumiin ylös kömpiessäni. Pakita nyt siinä sitten, kun ei meinaa saada jalkoja tikkaille, kun ne hiivatin tikkaat ovat kliistrautuneet kallioon. Onneksi kukaan ei nähnyt. Olen kaksi ylös yksi alas -etanateknoaja. Vauhti ei tosiaankaan päätä huimannut mutta kivaa oli!




Kelloa en omista, joten en tiedä, kauanko sen noin 10-metrisen reitin mönkimiseen meni. Mutta taisi siinä tovi jos toinenkin vierähtää. Huomasin höpöttäväni itsekseni mantraa: testaa, klippaa, siirry, poista. Olisi siinä ollut muilla ihmeteltävää. Vaan ei ollut muita kiipeilijöitä mailla eikä halmeilla. Ihme juttu, lokakuun loppu ja vettä sataa. Siinä on siis etunsa, että kiipeää teknoa. Saa kiivetä isseksensä, ei ole jonoa reiteille eikä pulaa parkkipaikoista. Ei tarvitse olla aikaisin aamusta mäessä, jotta saa kiivetä juuri sen linjan, jonka haluaa ennen kuin se ranskalainen kiipeilykoulu on valloittanut koko sektorin, vähintäänkin äänenvolyymilla mitattuna, kuten korkeasesongin aikaan Kalymnoksella. Ei tarvitse olla sosiaalinen ja kohtelias kuten esimerkiksi Gunkseilla Ameriikoissa, missä väkeä piisaa ruuhkaksi asti ja kaikki on niin howdoyoudoota, että ujompaa alkaa jo heikottaa. Tekno siis sopii korpisuomalaiseen mielenmaisemaan kuin nenä päähän. Toisaalta, olisihan se veikeää, että olisi seinällinen teknokiipeilijöitä vierivieressä mumisemassa kukin omaa sekvenssimantraansa ja kilkuttamassa kamaa seinään. Ei hullumpi ajatus sekään, mutta ei sitä kukaan katsoa jaksaisi.




Oli miten oli, olin kiivetessä niin keskittynyt omaan mönkimiseeni ja muminaani ja tuskanhikeäkin jo pukkasi ajoittaisten solmukohtien vuoksi, etten huomannut lainkaan, että Toni oli jo tullut takaisin talkookamojen huoltoreissultaan. Siellä se Toni nojaili kallioon ja odotteli kärsivällisesti vesisateessa, että rakas vaimonsa pääsisi sen 10-metrisen vuorensa huipulle, jota oli jo viimeiset kaksi tuntia parhaansa mukaan valloittanut. No, ei siinä mitään noin muuten, kuten useaan otteeseen on jo käynyt ilmi, tekno ei ole mikään erityisen vauhdikas laji, mutta olimme jo aika pahasti myöhässä illalliselta anoppilasta. Ja tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Lisäksi olimme tunnettuna tehostajakaksikkona suunnitelleet käyvämme kallion ja anoppilan välissä vielä uimahallissakin, jotta saan tehtyä kyseiselle päivälle allokoidun vesijuoksutreenini. Ajankäytön optimointi on varmasti hyvä taito mutta liiallisena se voin kääntyä itseään vastaan.




Toni yritti kauniisti ilmaista, että nyt olisi jo korkea aika päästä sen tömpyrän päälle, jonne tokikin olin kovasti matkalla (kaksi eteen yksi taakse, you know). Matkaa oli enää vain pari metriä, joka vapaasti kiivettynä olisi ollut yksi huiskaus, mutta tällä tikastekniikalla ja osaamistasolla ne olivat pitkiä ne vikat metrit. Viimeinen pleissaus, nelosen Camalotti, oli naurettavan ja surkuhupaisan välimaastoa, mutta itsekseni (yläköydessä) hymisten totesin sen olevan myös aivan oiva testi vapaakiipeilyä ajatellen. Camu piti suoraan alaspäin mutta pyörähti heti sen ohitettuani, kun köysi sitä hieman liikautti. Joskus olen ajatellut, että isot camut on niitä kaikkein ihanimpia, mutta nykyään kyllä kallistun niiden pienempien puoleen. Ne jotenkin istuvat napakammin. Keltainen Metolius on ihan lempparini ja luottopiissini. Ai että, se on kyllä mainio. Älä kuitenkaan kysy, mikä sen koko on numeroissa. Minulle se on keltainen Metolius, koosta viis. Numerot ovat yliarvostettuja tässä maailmassa.

Niin siis, kiirehän siinä tuli etenkin, kun minulla oli lieviä, tosin vain lieviä, vaikeuksia mönkiä kallion päällä olevalle ankkurille kallion ollessa litimärkä ja liukas ja kiipeilijän, siis minun, ollessa ei sitä ihan terävintä kärkeä. Jotenkin sinne itseni kuitenkin kampesin ja alaskin pääsin, kenties jopa nopeammin kuin ylös. Kaikki kamppeet suorilla litsläts-märkinä haulbagiin ja kipinkapin autolle. Autosta puhelu anoppilaan, että tulossa ollaan, mutta ei kai haittaa, jos ”vähän” myöhästytään. Taas kerran meitä ymmärrettiin, joten kokka kohti uimahallia ja nopean polskinnan kautta syömään. Se on muuten ihme, miten vanhemmat jaksavat ymmärtää lapsiaan. Me olemme aina, siis ihan aina, myöhässä anoppilasta, mutta aina ja ihan aina, he jaksavat meitä ymmärtää. Ihmeellinen asia tuo vanhemmuus.

Ymmärtämisestä puheen ollen, olen huomannut, että kaikki ympärilläni tuntuvat ymmärtävän ihan loputtomiin saakka mitä tahansa oikkujani, jotka edes kaukaisesti liittyvät kinttuuni. Toni vie ja tuo minua ja fillariani milloin mihinkin ja mistäkin, jotten joudu kävelemään. Samaten tässä eräänäkin päivänä Tapanilassa minun ei tarvinnut varmistaa Tonia lainkaan, kun vapaaehtoisia belay bunnyjä pukkasi ovista ja ikkunoista, jotten olisi joutunut rasittamaan kinttuani. Ja tuona sateisena teknokiipeilypäivänä anoppini ja appiukkoni eivät olleet lainkaan pahoillaan, vaikka ruoka seisoi pöydässä meitä odottamassa, sillä pitihän minun päästä vielä vesijuoksemaan, jotta ruipeloksi kuihtunut kinttuni vahvistuisi. Riski piilee, että tämä jää tavaksi ja minusta tulee ihan sietämättömän hemmoteltu tapaus. Tai, apua, kenties sitä jo olen-kin?



Taas harhauduin sivupoluille. Ja pahasti. Ensi kerralla lupaan ainakin yrittää kirjoittaa enempi aiheesta kuin aiheen vierestä. Huomenna on seuraavan treenikerran vuoro, mikäli kinttu suo. Sen lisäksi, että huomenna on teknokiipeilypäivä huomenna on myös retkipäivä. Haen aamulla Tonin duunista ja suuntaamme Fubarun (auto) nokan kohti Olhavaa, missä odottaa veneiden talviteloille laitto. Aivan mahtavaa päästä retkelle ja vieläpä Olhavalle! Ja jos kinttu suo, kilkuttelemaan kiiloja kallioon!

Pakkaskelit herättävät hiihtäjän horroksesta

Syksyn ensimmäiset pakkaskelit herättävät jokaisen hiihtäjän kesän horroksesta. Talven tulon varmoihin merkkeihin kuuluvat maailman cupin ensimmäiset kisat Söldenissä, joissa Poutiainen ja Palander näyttivät tänä vuonna olevansa valmiita kauteen. Marraskuun alussa Ski Expo Helsingissä kerää yhteen laskukansaa taivuttelemaan uusia suksia ja suunnittelemaan talven hiihtoja. Rukan avajaiset ja Levin maailman cup pujottelut käynnistävät pohjoisen hiihtokauden vähintäänkin tykkilumen voimin. Uusien laskuleffojen ensi-illat ja alan lehtien suksitestit virittävät lumella liikkujat talvitunnelmaan.

On aika tehdä suunnitelmia talven varalle. Mutta kysymys kuuluukin millaista laskua, hiihtoa, lautailua, telemarkkailua.. Ja missä: tuntureilla, vuorilla, hiihtokeskuksissa.. Ja millä tavoin: hisseillä, nousukarvoilla, ahkio perässä tai kenties helikopterilla..

Eli lähteäkö takamaastoihin metsästämään puuterilunta, vai mittaamaan kilometrejä ja korkeusmetrejä randoten? Vai miten olisi freeride hiihto kovaa ja korkealta tai offarihiihto kätevästi keskuksesta? Vaihtoehto on myös viikon vaellus tuvalta toiselle ahkion kera. Tästä alkaa pieni katsaus hiihdon vähemmän virallisiin ”alalajeihin”. Katsaus on lähinnä suuntaa antavaa pohdiskelua. Sitä paitsi jokaisella itseään kunnioittavalla takamaastojen hiihtäjällä on varmasti tähän lisättäväksi omat näkökulmansa.



Takamaastoissa tapahtuva hiihtovaellus (backcountry skiing) tarkoittaa yleensä päiväretkiä tai lyhyitä vaelluksia hyville laskupaikoille, joiden saavuttamiseen tarvitaan nousukarvoja/lumikenkiä. Takamaastohiihto tarjoaa harrastajilleen yleensä mielenkiintoisia maaston- ja reitinlukuhaasteita tunturille tai vuorelle noustessa. Lumiturvallisuuden arviointi ja laskun kannalta hyvän lumen metsästäminen ovat myös osa takamaastohiihdon palapeliä. Takamaastoissa liikutaan yleensä sellaisilla laskuvälineillä, jotka mahdollistavat mukavan hiihtonautinnon, mutta jotka ovat kuitenkin kohtuullisen kevyitä ylämäkiosuuksille. Takamaastohiihdossa vuoren tai tunturin huippu voi olla päämäärä, mutta myös hyvän ja nautinnollisen laskukokemuksen löytäminen on tärkeää. Hyvälle alueelle saatetaan jäädä skinnaamaan (nousemaan nousukarvoilla) parinkin laskun ajaksi.



Randohiihto (ski randonee) on suosittua erityisesti Alpeilla ja tarkoittaa yleensä hiihtovaellusta paikasta A paikkaan B, jossa tavoitteena on maiseman vaihtuvuus ja tiettyjen maastollisten pisteiden, huippujen, solien, harjanteiden saavuttaminen. Randohiihdossa liikutaan kevyemmällä hiihtovarustuksella, koska matkanteko on päämäärä. Vuoristossa randoreitteihin saattaa hyvinkin liittyä myös kiipeilyllisiä osuuksia tai köysistössä kulkemista jäätikköosuuksilla. Randohiihtovarusteet ovat keveydessään erinomaiset ylämäkiosuuksilla, mutta laskunautinnosta joutuu yleensä tinkimään. Ski randonee kisat ovat suosittuja alpeilla, ja näissä mittelöissä hiihtäjät painavat sykkeet korkealla ja hiihtotrikoot tiukalla huippu-urheilun malliin.



Freeride hiihto puolestaan yhdistetään usein big mountain hiihtoon, jossa isot pojat ja kovat tytöt laskevat leveillä suksilla suuria linjoja. Freeride voi tarkoittaa montaakin tapaa tulla lumisia rinteitä alas, mutta vauhti, dropit ja haasteelliset laskulinjat yhdistettynä erinomaiseen laskutaitoon taitavat olla lähimpänä freeriden ydintä. Laskuvälineetkin ovat yleensä jykevämmät kuin takamaastovälineet, koska vaativat laskulinjat vaativat välineiltä erinomaisia laskuominaisuuksia.
Offarihiihto yhdistetään usein hiihtokeskuksen ulkopuolisiin, mutta keskuksesta saavutettaviin mäkiin. Monesti offarihiihto vaatii pientä haikkausta, joko sukset olalla tai repussa tai sitten skinnaten, jotta hyville laskupaikoille päästään. Laskupätkän päätteeksi usein edessä on myös enemmän tai vähemmän pitkä matka lykkimistä takaisin hissin ala-asemalle. Offarihiihtopaikat ovat helpohkosti saavutettavia, joten aivan koskemattomien rinteiden lasku on harvinaista herkkua, koska moni muukin on ollut koluamassa samoja mäkiä. Offareille pääsee monesti melkein välineellä kuin välineellä, mutta lumiturvallisuusvälineistö on syytä olla mukana aina kun siirtyy pois hiihtokeskuksen valvotuista olosuhteista.



Perinteinen hiihtovaellus tunturihiihtosuksilla ahkio perässä on ehkä klassisin tapa nauttia lumella liikkumisesta. Tunturihiihtosukset ovat kevyet ja jalkavat ja luistavat mukavasti tasamaalla ja kumpuilevassa tunturimaastossa. Tunturihiihtomonoksi käy hyvin esim. kevyt sisäkengällinen telemarkmono. Laskuominaisuudet kevyellä varustuksella ovat tietenkin heppoisammat, mutta kyllä tällaisellakin setillä pääsee nauttimaan mukavista käännöksistä kunhan valitsee leppoisat rinteet ja sopivat lumiolosuhteet. Perinteisellä hiihtovaelluksella nautinto tulee kuitenkin siitä kokonaisuudesta, että liikutaan omin voimin ja omavaraisesti ehkä syrjäisilläkin tunturialueilla.




Oli lumella liikkumisen tai laskemisen muoto sitten mikä tahansa, tärkeintä on muistaa pitää järki päässä takamaastoissa. Laskemisesta ja talvisesta luonnosta voi nauttia täysin siemauksin ilman, että ottaa turhia riskejä. Takamaastoissa ollaan kuitenkin aina avusta kauempana kuin hiihtokeskuksessa ja avun saanti hätätilanteessa voi kestää tuntejakin. Takamaastoihin lähdettäessä on hyvä olla valmistautunut siihenkin, että kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Jokaisen takamaastoon halajavan on hyvä pohtia mitkä ovat omat valmiudet ja osaaminen esim. reitinvalinnassa, lumiturvallisuudessa ja talviretkeilyssä yleensä.

Lumia odotellessa.

Tämänkertainen blogistinne Eeva toimii Adventure Partnersissa lumiturvallisuuden ja takamaastohiihdon kouluttajana. Eevan kursseilla opetetaan turvallista liikkumista takamaastoissa. Tulevat lumiturvallisuuskoulutukset.