Miten teknokiipeily pelasti mielenterveyteni – osa II

Viime kirjoituskerralla taisin tulla uhonneeksi, että tulkoot marraskuu ja tulkoot räntäsade, minä kiipeän teknoa oli olosuhde mikä tahansa. No, marraskuu tuli, eikä tälläkään kertaa unohtanut olla tuomatta mukanaan sateita ja pimeyttä. Minä ja marraskuu emme pidä toisistamme. Olen harkinnut maastamuuttoa, kirkasvalolamppuja, korviin laitettavia ledejä ja suklaan yliannostusta. Jo aiemmin syksyllä aloittamani suklaalakko on kuitenkin pitänyt – toistaiseksi. Siihen on vaikuttanut suuresti se, että olen tehnyt tiettyjä määritelmiä. Esimerkiksi suklaarusinat ovat rusinoita ja Fanipalat keksejä, eivät suklaata. Mitä tulee maastamuuttoon, rahamme eivät ole toistaiseksi riittäneet, joten täällä ollaan edelleenkin, ja pimeyttä pukkaa.

Teknokiipeilyinnostukseni ei ole lähtenyt eksponentiaaliseen kasvuun, vaan vaihtelee kovasti treenien sujumisen ja polven kiputilanteen mukaan. En tiedä, tulisiko minun olla tästä huolestunut vai ei. Tavallaan olen tosi innostunut mutten sitten kuitenkaan oikein uskalla olla. Se on se iänikuinen dilemma, kun mieli harppoo askeleen tai viisitoista edellä mutta kroppa laahaa perässä. Pelkään innostuvani liikaa ja saavani taas kuonooni, kun polvi ei olekaan vielä siinä kunnossa. Ja kuonoonhan tässä on kintun kanssa tullut muutaman kerran, mutta ei siitä sen enempää. Asiaan. Tässä eräänä päivänä, siitä huolimatta, että ilman lämpötila oli noin +5 astetta ja vettä vihmoi, lähdin harjoittelemaan niinkin viehättävälle kalliolle kuin Rollarit. Kauniita luontokuvia ohessa. Tyypillisesti minua ei saa Rollareille ei sitten millään. Mieluummin menen vaikka boulderoimaan tai spinningiin. Tai, no ei nyt sentään. Spinning on ehkä älyttömintä, mitä ihminen on koskaan keksinyt. Siis kuka haluaa pyöräillä sisätiloissa? Tai ehkäpä vielä älyttömämpää on uima-allas –spinning. Sellaistakin olen kuullut harrastettavan. Ehkä se on vähän sama juttu kuin vesijuoksu eli spinning niille, jotka eivät voi pyöräillä kuivalla maalla? Mene ja tiedä, erikoista joka tapauksessa. Takaisin Rollareille. Kivi siellä on liukkaan oloista kuivanakin, saatikka sitten sateella. Lisäksi Kehä III peittää alleen kaikki mahdolliset, joskin epätodennäköiset luontoäänet. No, oli miten oli, lähdin harjoittelemaan, koska oppiakseen on harjoiteltava ja minä aion nyt oppia teknisen kiipeilyn, kun en vapaakiipeilyyn kykene. Täytyyhän ikuisen suorittajan hyödyntää tämäkin ”toipilasaika”. Ja toisaalta ekat kosketukseni teknoon olivat olleet varsin positiiviset ja piristävät! Ja mikä parasta, olin saanut pitkästä aikaa kokea kiipeilyfiiliksiä.



Tonilla oli kyseisenä päivänä lepopäivä edellisen päivän Reventeen talkoiden jäljiltä (kiitos upealle talkooväelle – kuvia on tässä blogissa jossain tuolla alempana!), joten Toni ei halunnut kiivetä. Haasteelliseksi tilanteen teki se, että koettaessani nostaa kiipeilykamat sisältävää haulbagia sain sen nostettua kokonaista 20 cm:n korkeuteen. Oivalsin, että jos ei jaksa nostaa harkkakassiaan maasta voi olla vaikea päästä kotoa kohteeseen, jossa harjoittelu tapahtuu. Niinpä Toni vietti lepopäiväänsä viemällä minut Rollareille ja kantamalla kamani autolta kallion alle. Minusta se oli varsin ystävällistä ja supportiivista. Joku on joskus sanonut, että kaikkien menestyvien miesten takana on nainen. Tässä tapauksessa voisi jopa todeta, että tämän polvikuntoutujanaisen, joka on päättänyt opetella teknistä kiipeilyä, tukena on erinomainen mies.

No niin, Toni siis kantoi kilkkeet ja köydet perille ja kävi lepopäivänsä ratoksi myös huoltamassa moottorisahoja ja muita talkootyövälineitä sillä välin, kun minä kiipesin. Tonin oli luonnollisestikin pakko myös noutaa minut ja se yltiöpainava haulbagi pois kallion alta, muutenhan olisin jäänyt releileni sinne sateeseen nököttämään. Se olisi ollut varsin keljua. Voisi todeta, että tukijoukkoni on parasta A-luokkaa. Kai se vaan on niin, ettei kahden ihmisen yhteiselossa ole vain toisen projekteja, vaan niistä kärsii aina molemmat. Ja jos toinen on päättänyt alkaa harjoitella teknistä kiipeilyä syksyn pimeimpänä ja märimpänä hetkenä, niin se toinenkin kastuu ja jäädyttää näppinsä. Yritän ajatella, että harjoittelustani on ihan merkittävän paljon hyötyä omalle köysistöllemme eli meille molemmille siinä kohdin, KUN olen taas vapaakiipeilykunnossa ja olemme retkillämme ties missä päin maailmaa isoilla seinillä. Silloin on tärkeää, että vastuu köysistöstä jakaantuu mahdollisimman tasaisesti, jottei epätasainen kuormitus syö liiaksi vain toisen henkistä kapasiteettia. Ja onhan sekin ihan kiva, etenkin, kun oma kiipeilykaveri on myös oma siippa, että voi illalla saunassa höpöttää siitä, miten jänskäsi, kun oli vähän huono hookie lipevällä listalla. Aiemmin en ollut pystynyt osallistumaan teknoaiheiseen keskusteluun lainkaan. Nyt voin edes kuunnella sujuvasti ja nyökkäillä asiantuntevasti ja toivoa salaa, ettei kukaan kysy minulta yhtään enempää.




Mutta, viimeinkin asiaan. Nyt oli kolmas treenikertani. Ekalla kerralla tein pari muuvia valmiisiin piisseihin. Tokalla kerralla urakoin koko reitin itse Tonin yläköysivarmistaessa (toinen todistus support-tiimini sitoutumisen asteesta). Eihän kukaan, ei siis kukaan, jaksa yläköysivarmistaa ihmistä, joka kiipeää teknoa käytännössä elämänsä ekaa kertaa! Luulen, että Toni itse asiassa luki kiipeilylehteä, surffasi netissä iPhonellaan tai teki jotain päässälaskuharjoituksia siinä varmistellessaan. Oli miten oli, tänä sateisena päivänä oli kolmas treenikertani. Alun perin olin ajatellut, että kyllä nyt viimeistään kolmannella kerralla täytyy jo kiivetä ilman yläköyttä, mutta kuinka ollakaan jostain syystä sen yläköyden sinne kallion laelle kuitenkin kömmin virittelemään. Sen sentään rikasin itse. Perustelin yläköyttä itselleni kolmella tekijällä: A) kallio on varsin matala, joten siellä tulee herkästi tonttiin, B) polvessani hilluva hermo villiintyisi lopullisesti pannuista saati sitten tonttiin tömähtämisestä ja C) kivi on märkää ja liukasta, joten sturtsien todennäköisyys kasvaa, jolloin kohtien A ja B todennäköisyys vastaavasti kasvaa. En kuitenkaan lähtenyt viemään muuttujia melkein yli kaiken rakastamaani Exceliin ja laskemaan riskituloa, vaan tyydyin päättelemään syyseuraussuhteita ihan vain pääkopassani. Toisaalta olin myös AP:n teknokurssin teoriaosuudessa oppinut, että turvallisuudelle ei ole yhtä ja ainutta määritelmää, vaan me kukin määrittelemme itse omista lähtökohdistamme, mikä on turvallista ja mikä ei. Näin ollen, minä määrittelin, että vallitsevissa olosuhteissa ja kiipeilijän sen hetkisellä kokemustasolla sekä fyysisillä ominaisuuksilla (muista se hilluva hermo) ei olisi turvallista kiivetä köysisoolona, vaan yläköydellä itse varmistaen. Voi että oli helpottavaa, kun ei tarvinnutkaan vielä lähteä kiipeämään alaköydellä! Silloin olisi ihan takuulla jäänyt ne parit hookiet kokeilematta ja piissitkin olisivat varmaan loppuneet jo puolivälissä huolimatta sitä, että räkilläni olisi valloittanut isommankin tömpyrän.






Homma eteni tosi kivasti. Olin ihan fiiliksissä, kun sekvenssi pelasi ja pleissaukset lopsahtivat kohdillensa. Toki olin aika ajoin solmussa, siis ihan käsittämättömän solmussa, mutta homma pelitti, ainakin omasta mielestäni. Edellisellä kerralla olin ollut vielä enemmän solmussa, jos mahdollista. Eli jotain olin jo oppinut. Siistiä. Tässä hommassa jos jossain rutiini ja kokemus lienevät ratkaisevia: mitä vähempi solmua, sitä enempi vauhtia ja turvallisuutta. Onneksi en tosiaankaan vielä liidannut, oli siinä sen verta solmua ja säätöä kuitenkin. Kiusallisinta oli, kun daisy oli liian lyhyellä ja jäin siitä jumiin ylös kömpiessäni. Pakita nyt siinä sitten, kun ei meinaa saada jalkoja tikkaille, kun ne hiivatin tikkaat ovat kliistrautuneet kallioon. Onneksi kukaan ei nähnyt. Olen kaksi ylös yksi alas -etanateknoaja. Vauhti ei tosiaankaan päätä huimannut mutta kivaa oli!




Kelloa en omista, joten en tiedä, kauanko sen noin 10-metrisen reitin mönkimiseen meni. Mutta taisi siinä tovi jos toinenkin vierähtää. Huomasin höpöttäväni itsekseni mantraa: testaa, klippaa, siirry, poista. Olisi siinä ollut muilla ihmeteltävää. Vaan ei ollut muita kiipeilijöitä mailla eikä halmeilla. Ihme juttu, lokakuun loppu ja vettä sataa. Siinä on siis etunsa, että kiipeää teknoa. Saa kiivetä isseksensä, ei ole jonoa reiteille eikä pulaa parkkipaikoista. Ei tarvitse olla aikaisin aamusta mäessä, jotta saa kiivetä juuri sen linjan, jonka haluaa ennen kuin se ranskalainen kiipeilykoulu on valloittanut koko sektorin, vähintäänkin äänenvolyymilla mitattuna, kuten korkeasesongin aikaan Kalymnoksella. Ei tarvitse olla sosiaalinen ja kohtelias kuten esimerkiksi Gunkseilla Ameriikoissa, missä väkeä piisaa ruuhkaksi asti ja kaikki on niin howdoyoudoota, että ujompaa alkaa jo heikottaa. Tekno siis sopii korpisuomalaiseen mielenmaisemaan kuin nenä päähän. Toisaalta, olisihan se veikeää, että olisi seinällinen teknokiipeilijöitä vierivieressä mumisemassa kukin omaa sekvenssimantraansa ja kilkuttamassa kamaa seinään. Ei hullumpi ajatus sekään, mutta ei sitä kukaan katsoa jaksaisi.




Oli miten oli, olin kiivetessä niin keskittynyt omaan mönkimiseeni ja muminaani ja tuskanhikeäkin jo pukkasi ajoittaisten solmukohtien vuoksi, etten huomannut lainkaan, että Toni oli jo tullut takaisin talkookamojen huoltoreissultaan. Siellä se Toni nojaili kallioon ja odotteli kärsivällisesti vesisateessa, että rakas vaimonsa pääsisi sen 10-metrisen vuorensa huipulle, jota oli jo viimeiset kaksi tuntia parhaansa mukaan valloittanut. No, ei siinä mitään noin muuten, kuten useaan otteeseen on jo käynyt ilmi, tekno ei ole mikään erityisen vauhdikas laji, mutta olimme jo aika pahasti myöhässä illalliselta anoppilasta. Ja tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Lisäksi olimme tunnettuna tehostajakaksikkona suunnitelleet käyvämme kallion ja anoppilan välissä vielä uimahallissakin, jotta saan tehtyä kyseiselle päivälle allokoidun vesijuoksutreenini. Ajankäytön optimointi on varmasti hyvä taito mutta liiallisena se voin kääntyä itseään vastaan.




Toni yritti kauniisti ilmaista, että nyt olisi jo korkea aika päästä sen tömpyrän päälle, jonne tokikin olin kovasti matkalla (kaksi eteen yksi taakse, you know). Matkaa oli enää vain pari metriä, joka vapaasti kiivettynä olisi ollut yksi huiskaus, mutta tällä tikastekniikalla ja osaamistasolla ne olivat pitkiä ne vikat metrit. Viimeinen pleissaus, nelosen Camalotti, oli naurettavan ja surkuhupaisan välimaastoa, mutta itsekseni (yläköydessä) hymisten totesin sen olevan myös aivan oiva testi vapaakiipeilyä ajatellen. Camu piti suoraan alaspäin mutta pyörähti heti sen ohitettuani, kun köysi sitä hieman liikautti. Joskus olen ajatellut, että isot camut on niitä kaikkein ihanimpia, mutta nykyään kyllä kallistun niiden pienempien puoleen. Ne jotenkin istuvat napakammin. Keltainen Metolius on ihan lempparini ja luottopiissini. Ai että, se on kyllä mainio. Älä kuitenkaan kysy, mikä sen koko on numeroissa. Minulle se on keltainen Metolius, koosta viis. Numerot ovat yliarvostettuja tässä maailmassa.

Niin siis, kiirehän siinä tuli etenkin, kun minulla oli lieviä, tosin vain lieviä, vaikeuksia mönkiä kallion päällä olevalle ankkurille kallion ollessa litimärkä ja liukas ja kiipeilijän, siis minun, ollessa ei sitä ihan terävintä kärkeä. Jotenkin sinne itseni kuitenkin kampesin ja alaskin pääsin, kenties jopa nopeammin kuin ylös. Kaikki kamppeet suorilla litsläts-märkinä haulbagiin ja kipinkapin autolle. Autosta puhelu anoppilaan, että tulossa ollaan, mutta ei kai haittaa, jos ”vähän” myöhästytään. Taas kerran meitä ymmärrettiin, joten kokka kohti uimahallia ja nopean polskinnan kautta syömään. Se on muuten ihme, miten vanhemmat jaksavat ymmärtää lapsiaan. Me olemme aina, siis ihan aina, myöhässä anoppilasta, mutta aina ja ihan aina, he jaksavat meitä ymmärtää. Ihmeellinen asia tuo vanhemmuus.

Ymmärtämisestä puheen ollen, olen huomannut, että kaikki ympärilläni tuntuvat ymmärtävän ihan loputtomiin saakka mitä tahansa oikkujani, jotka edes kaukaisesti liittyvät kinttuuni. Toni vie ja tuo minua ja fillariani milloin mihinkin ja mistäkin, jotten joudu kävelemään. Samaten tässä eräänäkin päivänä Tapanilassa minun ei tarvinnut varmistaa Tonia lainkaan, kun vapaaehtoisia belay bunnyjä pukkasi ovista ja ikkunoista, jotten olisi joutunut rasittamaan kinttuani. Ja tuona sateisena teknokiipeilypäivänä anoppini ja appiukkoni eivät olleet lainkaan pahoillaan, vaikka ruoka seisoi pöydässä meitä odottamassa, sillä pitihän minun päästä vielä vesijuoksemaan, jotta ruipeloksi kuihtunut kinttuni vahvistuisi. Riski piilee, että tämä jää tavaksi ja minusta tulee ihan sietämättömän hemmoteltu tapaus. Tai, apua, kenties sitä jo olen-kin?



Taas harhauduin sivupoluille. Ja pahasti. Ensi kerralla lupaan ainakin yrittää kirjoittaa enempi aiheesta kuin aiheen vierestä. Huomenna on seuraavan treenikerran vuoro, mikäli kinttu suo. Sen lisäksi, että huomenna on teknokiipeilypäivä huomenna on myös retkipäivä. Haen aamulla Tonin duunista ja suuntaamme Fubarun (auto) nokan kohti Olhavaa, missä odottaa veneiden talviteloille laitto. Aivan mahtavaa päästä retkelle ja vieläpä Olhavalle! Ja jos kinttu suo, kilkuttelemaan kiiloja kallioon!