keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Kiipeilyvalmennus - osa 1



Teksti: Anne Dahlgren
Kuvat: Anne Dahlgren, Teija Laukka

Adventure Partnerssin järjestämä kiipeilyvalmennus starttasi vajaa pari viikkoa sitten 11.2. En oikein etukäteen tiennyt mitä valmennukselta odottaa ja eikä ihmekään sillä tälläinen koulutus järjestetään Suomessa nyt ensimmäistä kertaa. Heti valmentajat tavatessani näin heidän innostuksen ja aloin uskomaan, että tästä tulisi hyvä juttu. Valmentajina toimivat Adrian "Eetu" Pollard, Jukka Kopra ja Nora Ryytty. Kolmikkoa etukäteen tuntematta nyt on jo selvinnyt sen verran, että heillä on varsin monipuolinen kiipeilykokemus ja pystyvät yhdessä tuomaan valmennukseen erilaisia näkökulmia. Eetu on porukasta pisimpään kiipeillyt ja viihtyy niin sisäseinillä, kuin jäällä, kallioilla ja multipitcheillä liidaten trädiä. Jukka opiskelee lääkäriksi joten lihasfysiolologia on hänelle tuttua ja kiipeilyn suhteen hän keskittyy boulderointiin. Nora on ammatiltaan liikunnanohjaaja ja hänen intohimonsa on vuorikiipeily.

Miksi mukaan valmennukseen kun kiipeilemään oppii kiipeilemällä? Tämä on varmasti monen periaate mutta omalla kohdalla tykkään siitä, että jos saan harrastuksen kuin harrastuksen alkupuolella jotain opetusta jolloin oppiminen ja kehitys pääsee nopeammin vauhtiin. Kiipeily vaikuttaa olevan lajina sellainen, että vaikka olisi kiipeillyt useamminkin vuoden niin on mahdollista, että kehitys jää vähäiseksi.
Kokeneemman kiipeilijän vinkeistä on varmasti hyötyä jokaiselle kiipeilijälle mutta pelkkä valmennukseen osallistuminen ei tietenkään takaa tuloksia. Meille tehtiin aika selväksi tosiasia, että kiipeilemässä tulee käydä vähintään kolme kertaa viikossa, jotta tuloksia syntyy.

Ennen ensimmäistä tapaamista olimme täyttäneet esitietolomakkeen ja jossa kyseltiin varsin kattavasti kiipeilytaustastamme ja ominaisuuksistamme kiipeilijöinä. Oli todella hyvä, että nämä jutut pystyi kirjoittelemaan etukäteen omassa rauhassa. Luentopäiväksi valmentajat olivat koonneet vastauksistamme yhteenvedon. Kävi ilmi, että olemme kaikki suurin piirtein samalla greiditasolla mutta heikkoudet ja vahvuudet vaihtelivat jonkun verran. Lähtöasetelma on kyllä varsin mielenkiintoinen ja innolla odotan, että miten kukin meistä kehittyy valmennuksen aikana. Ensimmäisen päivän aikana ei ollut luennon lisäksi kiipeilyä - mutta kyllä omat käteni hikosivat siitä kaikesta kiipeilyjutusta ihan muutenkin.


Ensimmäinen luentokokonaisuus - minä olen
näköjään yhtä hymyä.


Päivän aikana kävimme teoriassa läpi kiipeilijöiden tyypillisimpiä tekniikkavirheitä, turvallisuusasioita sekä muun muassa liidaamiseen liittyviä pelkoja. Jukka kävi kattavasti läpi lihasten fysiologiaa nimenomaan kiipeilyn näkökulmasta. Itse sain ainakin lisää tietämystä siitä, että mikä lihas tekee mitäkin ja miten tulisi huolehtia siitä, että jaksaa kiivetä mahdollisimman hyvin. Nora onnistui muun muassa vakuuttamaan lämmittelyn tärkeyden ennen kiipeilyä ja tajusin, että omat pienet venyttelytuokiot eivät ole kyllä ajaneet ihan asiaa tähän mennessä.

Valmennus jakautuu kolmeen osaan: peruskuntokauteen, voimakauteen ja voimakestävyyteen. Aloitamme nyt peruskuntokaudella ja tarkoituksena on kiivetä mahdollisimman paljon metrejä tarpeeksi helpoilla reiteillä ja kehittää tekniikkaa. Treenejämme merkkailemme yhteiseen ryhmään online-palvelussa jota valmentajamme varmaankin mielenkiinnolla seuraavat!


Eetu demoaa kiipeilytekniikoita ja selittää eri termejä
- on tärkeää tietää mistä liikkeestä puhutaan.

Voima- ja liikkuvuustestien tulokset kirjattiin kaikki
muistiin jotta kehitystä voidaan seurata valmennuksen aikana.

Heidi suorittamassa voimatestiä:
Kuinka kauan pystyy roikkumaan sormilaudassa.


Nyt on takana ensimmäinen yhteinen kiipeilysessio Salmisaaren KiipeilyAreenalla. Teimme siis peruskuntotreeniä - kiipesimme noin puoli tuntia putkeen ylös ja alas helppoa reittiä. Valmentajilta tuli hyviä vinkkejä ja jo samankin reitin hinkkaamisesta oli selvää hyötyä tekniikalleni. Yrittäessäni ehkäistä väsymystä minun oli pakko miettiä miten kiipeää, jotta jaksaa mahdollisimman pitkään. On jotenkin palkitsevaa kun tulee ihan älytön hiki ja metrejä seinällä kertyy paljon.

Oma kiipeilytaustani ei ole kovin pitkä. Aloitin vajaa kaksi vuotta sitten käymällä seinäkiipeilyn alkeiskurssin. Se onkin sitten oikeastaan ainoa virallinen kiipeilykurssi jossa olen ollut mukana.
Viime talven ja kevään aikana tuli testattua myös jää- ja alppikiipeilyä. Kesän tullen innostuin sitten kalliokiipeilystä ihan kunnolla ja loppukesästä liidasin jo muutaman kerran multipitch-reiteillä Norjassa sekä kakkostin oppaan perässä pitkän reitin vajaassa neljässä tonnissa Alpeilla. Kaikki nämä reitit oli toki melko helppoja mutta pituutensa puolesta kuitenkin ihan tarpeeksi haastavia kokemukseeni nähden. Trädikiipeily ja usean köydenpituuden reitit onkin se osa-alue mihin haluan jatkossa panostaa - eli hyvä kestävyyskunto kiipeilyssä on välttämätöntä. Nyt on ihan todella kova innostus päällä ja on vaikea malttaa pitää yhtään välipäiviä kiipeilystä ja muusta urheilusta.

Palailen taas aiheeseen valmennuksen puolivälin tienoilla!

-Anne

lauantai 11. helmikuuta 2012

Talvibulkkaaja Suomen Chamonixissa

Teksti ja kuvat: Johannes

Johanneksen seikkailuja Pohjoiskalotissa
Osa 1 – lähiympäristön nuuskimista


Muutin kevääksi Rovaniemelle. Tänään takana on reilu viikko Lapin taikaa ja tunnelma on erinomainen. Tavarat on levitelty kulkuesteiksi huoneen lattialle ja ravintoa on ollut erinomaisen runsaasti. Sovimme velipojan kanssa tekevämme vuorovedoin ruokaa ja tänään oli nakit ja ranskalaiset –vuoro. Sitä oppii ihan toisella tavalla tekemään ruokaa tällaisten sopimusten avulla…


Muuttokuorma Helsingissä - puolet
tutkimuskirjallisuutta ja puolet urheiluvehkeitä


Jätkänkynttilä




Tulin siis töihin Lapin keskussairaalaan ja salatulla agendalla tarkoitus oli saada kasapäin laskupäiviä, hiihtää ylä- ja alamäkeen, kiipeillä jäätä ja treenata muutoinkin aktiivisesti. Muuttokuorma tuli perille junaillen ja velipoika haki asemalta firman kiesillä – taisikin olla meikäläisen ensimmäinen lanssikyyti. Sain kavereilta lainaksi läjäpäin hyvään elämään tarvittavia. Rakkaalta Markulta sain randomonot, Juholta kurvisukset, Pekalta alppisemmat lankut ja Ilkalta lainasin murtsikkajalkineet. Tänään sauvakaupassa törmäsin Panuun, joka lupasi lainata vähäiselle käytölle jäänyttä sauvapariaan. Ei paha!


Lanssikyyti


Kaikesta uhosta huolimatta laskupäiviä on nolla ja hiihtopäiviä saman verran. On nimittäin ollut jossain määrin rapsakka keli – keskilämpötila luokkaa -30 °C. Se ainut päivä, kun Ounasvaara olisi ollut pakkasilta auki päivystin työpaikalla. Kuuleman mukaan tarjolla olisi ollut kissojen säästämää pyydaa polvea myöten… Työmatkat oli tarkoitus hiihtää tai vähintäänkin juosta. Olen parhaimmillaan kävellyt ja sortunut autokyytiin aina kun sellainen on ollut tarjolla.


Työmatkalla

Muutospaineita työhuoneen ovesta


Työpaikka



Boulder-luolan olen löytänyt. Erinomainen paikka tuo Rovaniemen Vuoristoklubin keivi! Meikäläinen on tietty hätää kärsimässä profiilin kanssa, mutta lupaan näin julkisesti olla valittamatta jatkossa ja opetella boulderoimaan. Olen tutustunut Peyman-nimiseen joogamaikkaan ja himotreenaajaan, joka on opettanut meikäläiselle selkää ja reisiä avaavia muuveja. Lisäksi asuntoni (jonkinlainen kommuuni) alakerrassa on punttisali. Juho-veli aikoo nostaa 120 kiloa penkistä, jos multa nousee sata. Penkkipunnerruksen suhteen en sitten lupaakaan mitään…



Yleisvuoro keivillä


Juho ja ranneharkka

Kiusalliset köysitikkaat


Keivin sisäänkäynti

Joogamaikka

Alakerran punttis

Kotitalosta löytyy myös korkeakulttuuria

torstai 26. tammikuuta 2012

Tenuriffa... kiipeilykohteena..

Teksti ja kuvat: Make

Perinteiden velvoittamana lähetetään kiireisimmällä mahdollisella Pirunkallion jäädyttelyhetkellä puolet kynnellekykenevästä työvoimasta etelänleirille. Koska jäädytyssesonki on pahasti myöhässä, ja aika siis kortilla normaaliakin pahemmin, oli kohteen valinnan prioriteetin kärkisijoilla aika- ja kustannustehokkuus. Lisäksi Tammikuun puoliväli ajankohtana asettaa omat haasteensa kun säävarmoja kalliokiipeilykohteita listataan.

Hankintaosasto kaupoille, palatessa kassista pilkottavat piletit Teneriffalle. Metodina pakettimatka... Ensitunnelmat aika sekavat, saisikohan vaikka sairaslomaa... Mutta ei auta, mentävä on.



KOHTEESSA

Netistä hätäpäissään kolmella eurolla hankitun kymmenen vuotta vanhan Rock-faxin topon avulla lähdettiin arpomaan kohteeseen, Aricoon, tarkemmin sanottuna Arriba & Abajo elikäs gorge. Ensi-approach ei ollut kovin yksinkertainen, ovat tehneet seudulle lisää mm. teitä. Menkää tänne N28.11.24' W016.31.20'. Ovat myös tehneet lisää reittejä, ostakaa oikea topo. Tenerife Escalda Deportiva löytyy esim. Tenerife Outdoorista (Grandadillo, Av del Mencey de Abona, 49), ja puodista sai kirjan lisäksi erittäin ystävällisen perusbetan eri alueista, vuokrapädejä ja kaikkea muuta perusgearssia. Toinen hyvä topo alueesta on Escaladas en Arico, löyty vahingossa Teiden turisti-infon kahvilasta.



Topot, hanki molemmat tai edes jompikumpi


Harvinainen Teidekuva


Aricon seudulla on kymmenkunta eri kiipeilyaluetta muutaman kymmenen kilometrin säteellä, yhteensä reittejä reilut 500. Keskityimme Arriban/Abajon alueeseen, josta löytyy eniten reittejä (n.230) kompaktilta alueelta, ja kiivettävää riittääkin vähintäänkin riittävästi viikon reissulle. Alueen reitit ovat lähes kaikki kohtuu hyvin pultattua sporttia, mutta muutama trädireittikin seasta löytyy. Lisäksi siellä täällä pönöttää ihan kunnon boulderimurikoita.











Parkkikselta tiehen nähden vasemmalta löytyy Arriba, "upper gorge", jossa reitit lyhyempiä (tyypillisesti 10-20m) ja greidit vähän iisimpiä. Parkkikselta oikealle laskee Abajo "lower gorge", jossa pidempää, hänkimpää ja tiukempaa. Arribassa helpoimmat reitit painottuvat rotkon alkuosaan, rotkon perälle mentäessä iisit reitit harvenevat. Approach reiteille on parkkikselta 2-20min, rotkonpohjalla helppoa polkua tallustaen. Gorge on siinäkin mielessä ihanteellinen kiipeilypaikka että voi säädellä lämpötilaansa valitsemalla aurinkoisen ja varjoisen puolen välillä - mikä ei näillä leveysasteilla ole laisinkaan vähäpätöinen ominaisuus, ei edes tammikuussa.


Lower gorge

Varjoa tai arskaa



Kivilaatu on erittäin hauskaa ja suhteellisen sormiystävälistä kiivettävää. Mitä lie laavakiven tyyppistä Magmakivi-Basaltti -sekotelmaa, tuliperäistä alkuperältään kuitenkin. Reittejä leimaa monenmoiset runsaslukuiset poketit, lisäksi sieltä täältä löytyy komiaa halkeamaa.



Poketteja ja halkeamia




Äitipoketti






KOHTEESTA

+Kustannustehokas. Parhaimmillaan viikon setti all-inclusive hotlassa, lentoineen, lähtee alle viidensadan.
+Säävarma. Harvassa paikassa yhtä lähellä pystyy kiipeämään käytännössä aina.
+Approachit. Aamiaspöydästä kolmisen varttia reitin juurelle.
+Kivi & kiipeily. Makuasioita varmaan, mutta mulle oli vallan mieleistä.

+/- All-inclusive hotellin meininki saattaa ahdasmielisimmiltä vaatia pari päivää akklimatisaatiota ennenkuin sopeutuu meininkiin ja kanssa-asukkeihin. Totuttelujakson jälkeen oppii arvostamaan konseptin tarjoamaa potentiaalia tehokkuuteen. Lisäksi oppii valitsemaan kilometrin mittaisesta buffeepöydästä oikein.

-Auto puolipakollinen. Jos haluaa viihdyttää itseään (tai ei-kiipeilevää perhettä) rantakohteiden tarjoamilla palveluilla, on vuokra-auto käytännössä pakollinen. HC porukka tietty majoittuu kiipeilyalueiden pikkukyliin ja tätä ongelmaa ei ole, mutta normaalit ihmiset eivät voi jumittaa siellä viikkoa.



Yksilöllisiä rantabungaloveja...

..hyvää seuraa...

...ja mielenkiintoista kaltsua

Me like

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Jääkauden avaus Pirunkalliolla


Teksti: Miia Fohlin
Kuvat: Marko Palmu

Tänä talvena jääkautta on toden totta odotettu. Meinasi jo hermot mennä, kun vettä vaan vihmoi ja aina jos ei vihmonut, golfarit työnsi kärryjään Vuosaaren viheriöillä. Niin väärin. No, kärsivällisyys kuulemma palkitaan tai jotain yhtä latteeta, mutta niin siinä kävi tälläkin kertaa, että talvi tuli. Ja vieläpä niin yllättäen, että minulla kesti hetki muistutella mieliini, mitä kamoja jäätouhuissa tarvitaan. Tai ei edes jäätouhuissa, sillä olin menossa mestoille ihan vain fiilistelemään talven tuloa ja Pirunkallion putousta. Siinä sivussa voisin ottaa vastaan näyttökokeita, jos olisi tulijoita.



Tulijoita oli varsin mukavasti, vaikka putouksemme oli vielä hivenen ujo. Etenkin vasen laita oli ohut ellei jopa paikkapaikoin homeopaattinen mutta oikealla ja keskellä ylhäällä oli jo kivasti jäätä yläköysihommiin. Pari köysistöä liidata lipsauttelikin mutta ihan uusimpia ruuveja ei ehkä kannata vielä korkata. Viikon parin päästä tilanne on varmaan jo toinen, jos vaan maa pysyy valkoisena. Toivoa sopii, ihan mielenterveydellisistäkin syistä!



Kilkuttelijoiden lisäksi mestoilla oli myös hyvä setti ohikulkijoita ja fiilistelijöitä, minä mukaan lukien. Eikä ihme, sillä tänä vuonna jääkauden avausta on toden teolla saatu odottaa. Tuntui siltä kuin moni ohikulkija olisi pysähtynyt hetkeksi katsomaan sillä mielellä, että kas, siinähän se jääputous taas on! Touhumme ei enää aiheuttanut niin paljoa hämmästelyä kuin vuosi sitten. Tätä menoa integroidumme pian osaksi stadilaista talviliikuntagenreä, hienoa! Kiipeilylajeja verhoavaan mystiikkaan alkaa muodostua ihmisen kokoisia aukkoja sitä mukaa, kun tietoisuus lajistamme kasvaa. Kenties joku päivä kiipeilyn harrastamista ei ihmetellä sen enempää kuin kansallislajimme pesäpallon. Onko se sitten hyvä vai huono, siinäpä vasta kysymys.





Jos en siihen suorilta käsin löydä tyhjentävää vastausta, niin siitä ainakin olen satavarma, että onneksi on jääkausi. Olisi niin ankeeta, jos kalliokausien välissä pitäisi vain kiikkua sisällä. Ei sisällä tule treenailtua juttuja ja roplattua köysiä ja gearia. Ei sisällä tule viriteltyä ankkureita ja ruuvailtua sulkkareita joko kömpelöt rukkaset kourassa kirosanojen kera tai jäisin nakein kirosanojen kera. Ei sisällä tule sellaista tekemisen meininkiä ja fiilistä, eikä siellä edes syödä retkieväitä ja juoda kuumaa mehua termarista. Ilmankos sisäliikunta ei ole minua koskaan liikuttanut. Paitsi nyt, polvieni saneleman pakon edessä. Mainittakoon, että olen hurahtanut joogaan. Mutta se tuskin sinua kiinnostaa, joten antaa olla ennen kuin edes aloitan.



Tai no, jos ihan pari sanaa... Jooga on kivaa ollakseen sisäliikuntaa, eikä sitä tehdessä voi miettiä mitään muuta. Analogia (seinä)kiipeilyyn siis. Mutta alun perin yritin sanoa sitä, että jooga on kivaa, vaikka sitä tehdäänkin jumppasalissa ja joogakertoja ostetaan nimellä ”ryhmäliikunta”. Melkein kuin naisvoimistelu. Voiko enää pahemmaksi mennä? Ihan oikeesti. En yhtään ihmettele, että Tonia on ollut ihan vähäsen vaikeaa saada mukaan joogaan. Huomisenkin joogatunnin Toni on perunut jo kolmesti. Ei vaan, Tonikin on ihan oikeasti tykännyt joogasta, vaikka se onkin hyvin pitkälti naisille markkinoitua ryhmäsisäliikuntaa. Ja kyllä se aina vesijuoksun voittaa. Mikäpä ei tosin voittaisi. Jotain siinä joogassa on, sillä mikään, ei siis mikään, eikä koskaan, ole saanut minua 2-3 kertaa viikossa jumppasaliin ryhmäliikkumaan. Ei sitten mikään. Läpi tuulen ja tuiskun olen polkenut polkupyörälläni Vuosaaren uimahallille päästäkseni harrastamaan sisäliikuntaa ryhmässä muiden (naisten) kanssa. Tähän todellakin on tultu.




Jos kyseessä olisi kiipeily (tai murtsika), en pitäisi moisia oireita lainkaan liioiteltuina, vaan ihan perussettinä. Mutta koska kyseessä on naisille markkinoitu ryhmäliikunta voin vain huolestua. Onneksi kuitenkin viimeksi leikatun kintun kuntoutus alkaa lähestyä sitä vaihetta, jolloin voin hennon varovasti tarttua hakkuihini ja lähteä Pirunkalliolle yläköysittelemään. Eikä aikaakaan, kun putous on paksu kuin keskiverto munkki ja liidiharkatkin voivat taas alkaa. Ihanaa, paluuni normaaliuteen!

Miia

PS Kuvat on ottanut vanha laskukaverini Palmun Marko. Melkoinen sattuma!







maanantai 2. tammikuuta 2012

Maisemareittiä Itävallan huipulle


Teksti: Joel Ormala


Muutos Norjan 8 tuntisista ulkoilupäivistä Viinin 10 tuntisiin toimistopäiviin on ollut hurja. Stressi syö yöunia, hartioita kolottaa ja liikuntaa on pitänyt ruveta harrastamaan vapaa-ajalla. Harjoittelu YK:n huume- ja rikos-organisaatiossa on sinänsä mielenkiintoinen, mutta kiipeilyharrastukselle on jäänyt harmittavan vähän aikaa. Pascalin, toisen ulkoiluhenkisen harjoittelijan kanssa päätettiin kuitenkin lähteä tutkimaan Grossglockneria (3798m), Itävallan korkeinta vuorta, kun lokakuun viimeiselle viikonlopulle luvattiin loistavaa säätä.



Kausi oli virallisesti jo päättynyt ja suurin osa vuoristomajoista oli kiinni, joten aikaisin lauantai aamuna mukaan pakattiin myös bivi-varusteet. Ajaessa maisemat vaihtuivat pikku-hiljaa Viiniä ympäröivistä kukkuloista etelä-Tyrolin mahtaviin alppimaisemiin. Eikä aikaakaan kun auto pysäköitiin Luckerhusille, 1900m korkeuteen.




Neljän tunnin kävelyn jälkeen saavuimme Studlehuttille (2800m). Siellä meitä odotti satumaisen kaunis auringonlasku ja toinenkin mielyttävä yllätys.Vaikka itse Studlehutte oli kiinni, sen vieressä oli pieni talvimökki, josta löytyi laverit patjoineen päivineen, sähkövalaistus ja puuhella. Ei kestänyt kauan ennen kun mökin lämmin tunnelma sai bivi-ajatuksemme hälvenemään kokonaan.





Hyvä sää oli houkutellut vuorelle myös muita. Illan mittaan tupaan tupsahti tasaiseen tahtiin lisää väkeä ja kokkaamisesta ja tavaroiden välppäämisestä koituva melske oli vaikuttava. Yhdeksän maissa laverit rupesivat kuitenkin täyttämään ja mökki hiljeni, mutta juuri kun olin saamassa unen päästä kiinni alakerrasta rupesi taas kuulumaan meteliä. Paikalle oli ilmaantunut viidentoista vahvuinen vuoristopelastuspartio. He olivat kuulemma harjoitelleet toistensa pelastamista koko päivän, mutta mökkiin tultua he keskittyivät lähinnä juopotteluun ja muiden hereillä pitämiseen.

Pätkittäisen yön jälkeen, kello herätti neljältä aamulla ja matkaan lähdettiin pilkkopimeässä. Täysin tyyni ja suhteellisen lämmin sää toi mieleen enemmänkin talvisen metsikön kun vuoren. Tyypillistä avaruuden tunnetta ei ollut lainkaan ja ainoa ääni oli askelten aiheuttama lumen narina. Aika tuntui pysähtyneen kokonaan, kunnes aamu vihdoin sarasti ja ympärille avautui vaaleanpunainen meri lumisia vuorenhuippuja.







Ködnitzkeesin jäätikön ylityksen jälkeen reitti nousi Erherzhog-Johann huttelle vievälle harjenteelle. Siellä meitä tervehti päivän ensimmäiset suorat auringonsäteet ja ne lämmittivät mukavasti. Harjanne oli vaijeroitu ja siltä navigoimme nopeasti Kleinglocknerin juurelle. Kleinglocknerille puolestaan nousu tapahtui ensin 40 asteista lumiränniä pitkin, jonka jälkeen jatkettiin rauta seipäillä varmistettua harjannetta pitkin. Kiipeily ei ollut vaikeata, mutta ilmavuutta ja hienoja maisemia löytyi joka suunnasta.






Kleinglocknerin jälkeen vuorossa oli taas lyhyt pätkä vaijeria, mutta tämän jälkeen oli kiva pätkä 2-tason kiipeilyä. Sen jälkeen Grossglocknerin huipun kultainen risti jo pilkottikin kivien takana. Huipulta löytyi myös viime yön jälkeen tuttu vuoristopelastuspartio. He olivat päättäneet kipaista Studlgrat nimisen harjanteen (500, 3+, A0) ylös loistavan sään kunniaksi. Hetken nautiskelun jälkeen matka kuitenkin jatkui samaa reittiä pitkin alaspäin. Minulla oli lievä päänsärky, luultavasti nopean nousutahdin vuoksi, enkä halunnut jäädä odottelemaan mihin se ajan myötä kehittyisi.

Alastulo oli pitkä ja keskipäivän aurinko porotti armottomasti. Ködnizkeesin jäätikköä ylittäessä havahduimme kuitenkin helikopterin ääneen. Studlegratilla oli sattunut jotain. Emme kuitenkaan voineet muuta kun seurata tapahtumien kulkua ja lopulta jatkaa matkaa. Studlhuttilla kenelläkään ei ollut lisätietoa, mutta seuraavan päivän paikallisissa uutisissa oli maininta tapahtumasta. 34-vuotias pelastuspartioon kuuluva kiipeilijä oli kuulemma tippunut 15m köyteen ja saanut vakavia vammoja naamaan ja päähän. Hänet oltiin evakuoitu helikopterilla sairaalaan.








Onnettomuus jäi mietityttämään, koska kyseessä oli mitä luutavimmin tapaamamme vuoristopelastusporukan jäsen. Sain jopa huonon omantunnon omasta ärtymyksestäni heidän yöistä hulabaloota kohtaan. Mitä kiroiluja olinkaan mutissut makuupussissani? Huono omatunto kuitenkin hälveni nopeasti kun tajusin ettei kiroiluni sentään ole niin hyvää että se aiheuttaisi onnettomuuksia.

Mikä lopulta aiheutti tippumisen jäänee mysteeriksi, mutta en voi olla ihmettelemättä kuinka paljon edellisen illan kaljat ja unen puute saattoivat vaikutti asiaan. Kyseessä oli kuitenkin täydellinen päivä ja varmasti heille yhtä helppo reitti kun normaali reitti oli meille. Tai ehkä edellinen ilta ei vaikuttanut onnettomuuteen yhtään. Josksus onnettomuuksia sattuu juuri kun niitä osaa vähiten epäillä, esimerkiksi silloin kun liikumme omalla mukavuusalueellamme maisemareitillä. Nautti siis vuorilla mistä hyvänsä, kantsii pysyä skarppina.