Teksti: Joel Ormala
Muutos Norjan 8 tuntisista ulkoilupäivistä Viinin 10 tuntisiin toimistopäiviin on ollut hurja. Stressi syö yöunia, hartioita kolottaa ja liikuntaa on pitänyt ruveta harrastamaan vapaa-ajalla. Harjoittelu YK:n huume- ja rikos-organisaatiossa on sinänsä mielenkiintoinen, mutta kiipeilyharrastukselle on jäänyt harmittavan vähän aikaa. Pascalin, toisen ulkoiluhenkisen harjoittelijan kanssa päätettiin kuitenkin lähteä tutkimaan Grossglockneria (3798m), Itävallan korkeinta vuorta, kun lokakuun viimeiselle viikonlopulle luvattiin loistavaa säätä.
Kausi oli virallisesti jo päättynyt ja suurin osa vuoristomajoista oli kiinni, joten aikaisin lauantai aamuna mukaan pakattiin myös bivi-varusteet. Ajaessa maisemat vaihtuivat pikku-hiljaa Viiniä ympäröivistä kukkuloista etelä-Tyrolin mahtaviin alppimaisemiin. Eikä aikaakaan kun auto pysäköitiin Luckerhusille, 1900m korkeuteen.
Neljän tunnin kävelyn jälkeen saavuimme Studlehuttille (2800m). Siellä meitä odotti satumaisen kaunis auringonlasku ja toinenkin mielyttävä yllätys.Vaikka itse Studlehutte oli kiinni, sen vieressä oli pieni talvimökki, josta löytyi laverit patjoineen päivineen, sähkövalaistus ja puuhella. Ei kestänyt kauan ennen kun mökin lämmin tunnelma sai bivi-ajatuksemme hälvenemään kokonaan.
Hyvä sää oli houkutellut vuorelle myös muita. Illan mittaan tupaan tupsahti tasaiseen tahtiin lisää väkeä ja kokkaamisesta ja tavaroiden välppäämisestä koituva melske oli vaikuttava. Yhdeksän maissa laverit rupesivat kuitenkin täyttämään ja mökki hiljeni, mutta juuri kun olin saamassa unen päästä kiinni alakerrasta rupesi taas kuulumaan meteliä. Paikalle oli ilmaantunut viidentoista vahvuinen vuoristopelastuspartio. He olivat kuulemma harjoitelleet toistensa pelastamista koko päivän, mutta mökkiin tultua he keskittyivät lähinnä juopotteluun ja muiden hereillä pitämiseen.
Pätkittäisen yön jälkeen, kello herätti neljältä aamulla ja matkaan lähdettiin pilkkopimeässä. Täysin tyyni ja suhteellisen lämmin sää toi mieleen enemmänkin talvisen metsikön kun vuoren. Tyypillistä avaruuden tunnetta ei ollut lainkaan ja ainoa ääni oli askelten aiheuttama lumen narina. Aika tuntui pysähtyneen kokonaan, kunnes aamu vihdoin sarasti ja ympärille avautui vaaleanpunainen meri lumisia vuorenhuippuja.
Ködnitzkeesin jäätikön ylityksen jälkeen reitti nousi Erherzhog-Johann huttelle vievälle harjenteelle. Siellä meitä tervehti päivän ensimmäiset suorat auringonsäteet ja ne lämmittivät mukavasti. Harjanne oli vaijeroitu ja siltä navigoimme nopeasti Kleinglocknerin juurelle. Kleinglocknerille puolestaan nousu tapahtui ensin 40 asteista lumiränniä pitkin, jonka jälkeen jatkettiin rauta seipäillä varmistettua harjannetta pitkin. Kiipeily ei ollut vaikeata, mutta ilmavuutta ja hienoja maisemia löytyi joka suunnasta.
Kleinglocknerin jälkeen vuorossa oli taas lyhyt pätkä vaijeria, mutta tämän jälkeen oli kiva pätkä 2-tason kiipeilyä. Sen jälkeen Grossglocknerin huipun kultainen risti jo pilkottikin kivien takana. Huipulta löytyi myös viime yön jälkeen tuttu vuoristopelastuspartio. He olivat päättäneet kipaista Studlgrat nimisen harjanteen (500, 3+, A0) ylös loistavan sään kunniaksi. Hetken nautiskelun jälkeen matka kuitenkin jatkui samaa reittiä pitkin alaspäin. Minulla oli lievä päänsärky, luultavasti nopean nousutahdin vuoksi, enkä halunnut jäädä odottelemaan mihin se ajan myötä kehittyisi.
Alastulo oli pitkä ja keskipäivän aurinko porotti armottomasti. Ködnizkeesin jäätikköä ylittäessä havahduimme kuitenkin helikopterin ääneen. Studlegratilla oli sattunut jotain. Emme kuitenkaan voineet muuta kun seurata tapahtumien kulkua ja lopulta jatkaa matkaa. Studlhuttilla kenelläkään ei ollut lisätietoa, mutta seuraavan päivän paikallisissa uutisissa oli maininta tapahtumasta. 34-vuotias pelastuspartioon kuuluva kiipeilijä oli kuulemma tippunut 15m köyteen ja saanut vakavia vammoja naamaan ja päähän. Hänet oltiin evakuoitu helikopterilla sairaalaan.
Onnettomuus jäi mietityttämään, koska kyseessä oli mitä luutavimmin tapaamamme vuoristopelastusporukan jäsen. Sain jopa huonon omantunnon omasta ärtymyksestäni heidän yöistä hulabaloota kohtaan. Mitä kiroiluja olinkaan mutissut makuupussissani? Huono omatunto kuitenkin hälveni nopeasti kun tajusin ettei kiroiluni sentään ole niin hyvää että se aiheuttaisi onnettomuuksia.
Mikä lopulta aiheutti tippumisen jäänee mysteeriksi, mutta en voi olla ihmettelemättä kuinka paljon edellisen illan kaljat ja unen puute saattoivat vaikutti asiaan. Kyseessä oli kuitenkin täydellinen päivä ja varmasti heille yhtä helppo reitti kun normaali reitti oli meille. Tai ehkä edellinen ilta ei vaikuttanut onnettomuuteen yhtään. Josksus onnettomuuksia sattuu juuri kun niitä osaa vähiten epäillä, esimerkiksi silloin kun liikumme omalla mukavuusalueellamme maisemareitillä. Nautti siis vuorilla mistä hyvänsä, kantsii pysyä skarppina.
