Adventure Partners Blogi - tarinoita kaltevilta pinnoilta

perjantai 18. toukokuuta 2012

Kiipeilyvalmennus osa 2: Voimaa boulderoimalla

Teksti: Anne Dahlgren
Kuvat: Anne, Eetu

Kiipeilyvalmennus on meidän ryhmän osalta päättynyt ja seinällä on viihdytty useaan otteeseen. Aika on mennyt kyllä todella vauhdikkaasti mutta onneksi voin todeta, että edistymistä on tapahtunut. Alussa keskityimme tosiaan peruskunnon kehittämiseen. Tarkoitus oli viettää mahdollisimman paljon aikaa seinällä ja kehittää tekniikkaa.

Kiinnitimme huomiota hyvien lepopaikkojen etsimiseen, reitin tutkimiseen ja ennen kaikkea kestävyyteen. Vaikuttaa siltä, että koko valmennusryhmä oli omaksanut myöskin lämmittelyn olennaisana osana kiipeilytreeniä. Itse olen kyllä huomannut, että kun olen lämmitellyt huolellisesti niin ensimmäisetkin reitit sujuvat vähän paremmin.

Ensimmäisillä kerroilla puoli tuntia yhtä mittaista kiipeilyä tuntui ajatuksena kyllä aika hurjalta mutta sitten seinällä sai kyllä yllättyä miten hyvin sitä jaksoi kun seinälle kiivetessä jo tiedosti sen, että nyt pitää kiivetä sellaisella tyylillä, että jaksaa sen puoli tuntia. Kiipeilimme useimmiten samaa reittiä ylös sekä alas.

Alaspäin kiipeily on selvästi hankalampaa ja rankempaa. Kiipeilijöillä vaikuttaa olevan vähän eriäviä mielipiteitä siitä, että hyödyttääkö alaspäinkiipeily kiipeilytekniikkaa. Tulimme ainakin kaveriporukalla siihen tulokseen, että kyllä se vähintäänkin kestävyyttä kehittää kun taukoja ei tule edes sen verran kun varmistaja laskee alas.

Seuraavaksi aloitimme voimakauden. Kautta valmistavalla luentokerralla Jukka kertoi meille kattavasti muun muassa kiipeilyvammoista ja niiden kuntouttamisesta. Suurimmalla osalla porukasta ei ollut onneksi käynyt mitään vakavampaa mutta muutama on kyllä loukannut sormien jänteitään aiheuttaen viikkojen tai jopa kuukauden kiipeilytauon. Jukka pohjusti meille circuit muotoisen treenin. Valitsimme yhteensä neljä reittiä jota kiipeäisimme sitten neljä kertaa putkeen. Jokaisen kerran välissä oli kahden minutin tauko ja reitin vaihdon välissä viiden minuutin tauko. Taukoja on todella vaikea malttaa pitää mutta ne todellakin on välttämättömiä palautumisen kannalta ja jotta saa treenistä enemmän irti.

Ensimmäinen kerta boulderoimassa ei ollut suoraan sanottuna minulle mitään herkkua. Aikasemmin olen käynyt boulderoimassa yhteensä vain muutaman kerran - se ei ole ikinä oikein sujunut ja sitten ei ole ollut oikein motivaatiota käydä edes yrittämässä. Olen melkoisen pitkä ja sen takia en myöskään ihan kevyimmästä päästä. En päässyt jostain negatiivisestä 5c boulderireitistä edes ensimmäistä liikettä. Nelosen reitit tuntuvat taas liian helpoilta mutta muuta kiipeiltävää minulle ei paljoa ollut. Jotenkin on sellainen vaikutelma, että ainakaan tällöin caveilla ei ollut kauheasti 5a tasoisia reittejä. Nelosen kahvareiteillä sain sormien ihon ihan hetkessä rullalle enkä pystynyt kiipeilemään niin kauan että olisin päässyt voimistani eroon.

Ensimmäisestä boulderointikerrasta ei tosiaan jäänyt mikään paras fiilis - mutta päätin, että en anna periksi.

Valmentajakolmikko muistutteli meille, että parhaat edellytykset kehitykselle antaa se, että jos jaksaa käydä sen kolme kertaa viikossa boulderoimassa. Ensimmäisen 10 päivän aikana taisin käydä boulderoimassa kuusi kertaa ja kyllähän jotain kehitystä tosiaan alkoi tapahtua. Ero ei ollut mitenkään mittava mutta muutama reitti jota en päässyt ollenkaan aluksi alkoi jo kuta kuinkin sujumaan. Ihokin kestää paremmin kun kahvoista ei joudu kiskomaan enää ihan niin hädissään.

Voimakauden lopuksi aloitettiin vielä maksivoimakausi. Tämä tarkoittaa sitä, että kiipeää sen verran rankkoja reittejä, että todennäköistä on, että ylös asti ei pääse. Tässä vaiheessa oli tärkeää malttaa myös pitää niitä välipäiviä, jotta ehtii palautua ja sitten boulderoimaan mennessä jaksaa taas kunnolla. Itselle eniten hankaluutta aiheutti liikkeet joissa joutuu ponnistamaan kunnolla ja vauhdissa tarttumaan otteeseen. Useimmiten ote lipesi mutta jo muutama onnistuminen tuntui hyvältä.

Valmennuksen viimeinen osa oli voimakestävyyskausi. Olipa mahtava fiilis päästä takaisin kunnolla köysittelyn pariin! Tämä kausi ajoittui pääsiäisen tienoille ja itse olin silloin viisi päivää Espanjassa kiipeämässä multipitch-reittejä niin treenistä ei tullut ihan ehkä ideaaleinta vaikka kiipeilymetrejä kertyikin yhteensä noin 650. Voimakestäyyden aikana tarkoitus oli kiivetä ja liidata niin pitkään kunnes oikeasti tippuu. Köyteen ei saanut tulla. Kaikilla ryhmässä oli selvästi hommia liidaustippumispelon kanssa - osalla vähemmän ja osalla enemmän. Mutta tässäkin tapahtui selvää edistystä.

Tärkeää on, että luottaa täysin varmistajaansa jolloin pystyy yrittää viimeiseen asti eikä varo tippumista. Palkitsevimpia hetkiä oli ne kun oli ihan varma että seuraavaa muuvia ei pääse mutta silti yrittää ja sitten ote pitääkin. Tästä kiitos boulderoinnille!

Yhteisillä treenikerroilla on ollut kyllä ihan mahtavaa kun ollut vieressä joku joka osaa neuvoa ja jaksaa tsempata. Mielestäni ryhmän keskuudessa on ollut hyvä ja kannustava fiilis. Katsomalla muiden kiipeilyä saa kyllä paljon vinkkejä omaan kiipeilyynsä. Omalla tasollani se on vielä paljon sitä, että jonkun kokeneemman kiipeilemänä joku reitti näyttää todella helpolta eikä yhtään niin rankalta. Olen kovin vaativa itseäni kohtaan mutta olen kyllä tyytyväinen siitä, että olen antanut boulderoinnille valmennuksen myötä mahdollisuuden. Nyt olen päässyt toteamaan, että kyllä siinä tosiaan kehittyy kun jaksaa yrittää ja antaa jokaisella treenikerralla kaikkensa.

Kiitos valmentajille Noralle, Eetulle ja Jukalle! Ja suuri kiitos myös mahtavalle treeniporukalle - seinällä nähdään! Ensi kerralla kirjoittelen vähän että miten valmennus on vaikuttanut kiipeilyyni valmennuksen päätettyä. Nyt kohti Kustavia ja en aio unohtaa lämmittelyä ulkona kiivetessä myöskään!

Lisätietoja »

perjantai 4. toukokuuta 2012

Talvibulkkaaja Suomen Chamonixissa - osa 3

Johanneksen seikkailuja Pohjoiskalotissa
Osa 3 – lomaviikko

Täällä on ollut ihan älyttömän makiaa!

Vietin lomaviikon viime kuussa ja palautuminen kesti pikään… Illalla töistä tullessani sammuin sänkyyn kaikki vaatteet päällä –tyyliin varmaan viikon ajan. Kyllä töissä on kepeää lomailuun verraten!

Korouoman jääkiipeilytapahtumassamme olin paikalla perjantai-illasta maanantai-iltapäivään siten, että kokonaisia kiipeilypäiviä kertyi kolme. Ekana päivänä tikkasimme Pekan kanssa ruskeaa virtaa ristiin rastiin ja illan saunominen ja hirvikäristys Auttissa kruunasi mukavasti päivän. Oli aistittavissa jopa sellaista väsyneen raukean lupsakkaan iloista tunnelmaa, jota useimmiten olen kohdannut vuoristomajoilla. Päivän sankariteot jaetaan ja pohditaan huomista päivää viinilasin äärellä, mutta nukkumaan tainnutaan kuin yhteisestä hiljaisesta sopimuksesta jo varhain.
Toisena päivänä meillä oli Jukkiksen kanssa ajatuksena kiivetä Revontuli, Jaska Jokunen, Mammutti ja Ruskeavirta, mutta huomasimme jo Mammutin jälkeen olevamme valmiita saunaoluille. Möngersimme siis molemmat liidaten ja kakkostellen kolme putousta ja varovaisesti ehdottaessani Auttiin suuntaamista Mammutilla Jukkis tituleerasi ehdotukseni päivän parhaaksi! Toisaalta olin siihen mennessä lähinnä laulanut virsiä, joten lienee ollut monella tapaa helppo tarttua mihin tahansa oljenkorteen rotkolaaksosta pois päästäkseen. Illalla nautimme erinomaisesta lohikeitosta ja jäätelö-sorbetti-jälkiruo’asta.

Maanantaina lähdimme Ruskealle. Aamulla ennen meitä paikalla oli tietty Piippukodan mimmitiimi. Ulla liidasi lähinnä vesiputoukselta vaikuttavaa jääpainaumaa putouksen oikeassa laidassa (joka oli siis Ullan mielestä upea pilari) ja Riina liidasi enemmän vasemmalta. Olivat keksineet koko yön toisilleen nokkelia lempinimiä ja haisseet hielle. Voitte myös tiedustella asianosaisilta mistä muodostuu Mount Herkku… No joka tapauksessa päivä oli mitä mainioin ja ensimmäisen nousun kiipesin Annen kanssa kahtena kp:na ja laskeuduttuani Sini juksasi väsyneen vielä toiselle kierrokselle.

Iltasella heitimme Maken kanssa porukkaa lentoasemalle ja kuulimme Auttista Rovaniemelle -pituisen (80 km) mitä mukaansa tempaavimman Susikoira Roi –vitsin. Vitsissä oli mukana ainakin starttirahasotkuja, Teneriffa, Kuopion raitiovaunuliikenne sekä A-P Nikkola. Itse roiläppä ei sitten mieleen jäänytkään tarinan varastaessa koko shown. Rollosta käänsimme hanat kaakkoon suunnaten Pyhälle tekemään käännöksiä. Tiistai-päivä Pyhällä olikin tosi nasta vaikka kelit eivät suosineetkaan kovan tuulen muodossa. Poppoolla Mike, JP, meitsi ja Make kalusimme metsistä laskemattomia. Keskiviikkona heitin Maken kentälle pitäen välipäivän, jolloin Peyman opetti muutaman muuvin lisää joogaa.

Olin jutellut aiemmin Jussin kanssa, että voisimme suunnata torstaina Stora Sjöfalletille Gällivaaran taa kiipeämään kevätjäitä. Mies (sadisti?) ehdottikin sitten tapaamista kello viideltä aamulla Aavasaksalla, mikä tarkoitti pirteää kolmen starttia Rovaniemeltä. Ulla ponkaisi eväskoreineen messiin ja lähdimme alppimaisesti vyörymään pitkin pimeitä metsäteitä kohti Ruotsia. Olimme kuulleet jo useampiakin painostavia uutisia putousten vaaleudesta niiden feissaten aikalailla etelän puolelle. Lopulta kiipesimme ekana päivänä Grevenin, joka oli kuin olikin vielä varsin hyvässä kunnossa. Sääkin oli sellainen kuin jääkiipeillessä pitää eli aurinkoinen t-paitakeli ja pehmosta helppoa jäätä. Jussi posotti lähikset suksin ja monoin ja kiikut monoin minun ja Ullan harrastaessa lumikenkäilyä. Jussin kanssa oli myös siinä mielessä nastaa kiivetä, että reenailtiin samalla kaikenlaisia alppiopastemppuja.

Toisena päivänä kavuttiin jonkin matkaa ilmeisesti Nästan Alpin –reittiä, joka alkoi kieltämäti olla jo aika sohjokasta menoa. Parin kolmen kp:n jälkeen oltiinkin sitten valmiita moikkailemaan Iso-Lassesta käsin vastaan tulevia karavaanareita jännityksen sekaisin tuntein. Saatiin lopulta purkkiin ihan mieletön morotuspätkä, jossa kamera kuvaa ensin Jussin tervehdykseen nousevaa kättä ja tämän jälkeen vastaan tulevaa matkailuautoa ja taas laskevaa kättä ja ohittavaa autoa. Kaikki tämä yhdellä kamera-ajolla! Ainut miinus pläjäyksessä oli että vastamoikkaus jäi puuttumaan. Toinen meille kaikille tärkeä oivallus – näin uskon – oli aklimatisaation kertakaikkinen hylkääminen ja siirtyminen ilmaantumisen aikakauteen.

Oltiin takaisin Rovaniemellä kello yhdeksän aikaan perjantai-iltana ja heitettyämme Ullan kotiin suuntasimme Juhon ja Peymanin kanssa kohti pohjoista. Matkan kohokohta oli minulla aivan uskomattoman upeat revontulet ja pojilla taas tieltä löytynyt kuollut repolainen, jota Tamokissa sitten työstettiin kohti karvalakkia. Nukuimme pari tuntia Lyngenissä ja jatkoimme Aadnen takapihalta nousevalle Mustikkamäelle. Payman harrasti lumikenkäilyn jälkeen puuteriuintia alamäkeen ja täytyy myöntää, että metsäisten lumikourujen suojassa meni meikäläinenkin mukkelis makkelis. Mutta eihän ylpeä kannata olla siitä, ettei koskaan ole kaatunut vaan siitä, että on aina noussut ylös.
Seuraavana päivänä suksimme Sjufjelletille. Pehmeää lunta, täydeltä terältä paistava aurinko ja velipoika sekä Peyman. Oli yksi elämäni hienoimmista päivistäni vuorilla.