Karpaasien jalan jäljissäkö pääeellä puuhun eiku Aconcagualle ?

Teksti: Teija Laukka
Kuvat: Markku Mellanen

Kuka muistaa vielä sen kun korkean hapenottokyvyn karpaasit lähti 90-luvulla henkseleitä paukutellen tekemään nopeusenkkaa Denalille, Pohjois-Amerikan korkeimmalle vuorelle? Ja tulivat häntä koipien välissä takas kun mikään ei onnistunut, ja olivat ihan surkeita. Niin ja nyt se tytönheitukka Laukka lähtee takki auki tekemään jotain enkkaa sinne koko Ameriikan korkeimmalle vuorelle Akuankalle ( Lue Aconcagualle). Eikä sillä oo edes se VO2 max ( yleisesti käytetty hifistelytermi hapenottokyvystä) lähellekään noiden isojen poikien luokkaa. Eihän tuossa ole mitään järkeä. Koutsi kyllä yrittää varoittaa mutta silti olemme yhtä mieltä siitä että tuo on niin niin mielenkiintoinen proggis, että se täytyy tehdä.

 

Erityisen mielenkiintoisen haasteesta tekee se, että sitä ei kukaan tiedä mitä ominaisuutta pitäisi erityisesti kehittää tuollaista Aconcaguan ( lähes 7000 metriä korkean vuoren) vuorijuoksua varten. Noin korkealla mikään kynnysteho periaate ei päde mitä merenpinnan korkeudessa on tietein tutkittu ja todistettu. Tässä kohtaa voin myös rehellisesti myöntää että itse olen tosi huono noissa kynnystermeissä ja teorioissa. Onneksi vuorilla liikkuessa ei tarvi noita tollaisia juuri miettiä. Sen sijaan mietin kyllä että elimistön kyky hyödyntää rasvaa energiaksi on varmasti todella tärkeä ominaisuus tässä harjoituksessa. Sen tiedän myös että vuorijuoksu Aconcaguan puiston portilta huipulle ja takaisin yhden "yön" taktiikalla tulee olemaan minulle niin pitkäkestoinen suoritus että suorituksen tulee olla koko matkan aerobisella alueella. Muutoin se ei onnistu. Tiedän myös sen että tuo aerobisella alueella liikkuminen on mun vahvuus. Että sitä en pelkää että joudun tekemään pitkää päivää korkealla.

Olen innoissani tästä Akuankka haasteesta! Ja erityisen innoissani myös siitä että meillä on ennen tätä mun juoksua oma Adventure Partnersin Aconcagua retkikunta - kiipeämme perinteisin menoin vuoren huipulle. Olen käppäillyt niitä Acon polkuja jo pariin otteeseen ja tuntuu uskomattomalta että olen menossa sinne vielä kerran. Pääsen takaisin Argentiinaan ja Aconcagualle. Ihan mieletöntä :)

Sveitsiläinen klassikko Verbier-Zermatt Haute Route

Kuvat ja teksti: Petteri Immonen

Matkakuvausta, kokemuksia ja tunnelmia tämän kevään hiihtovaellukselta:

26.3. tapasimme osan ryhmää jo Seutulassa, josta iloisissa merkeissä lensimme Zurichiin ja sveitsiläisen kellon tarkkuudella kulkevilla junilla basecampille, mukavan kotoiseen Herbriggenin hotelliin

27.-28.3. hiihtelimme Zermatin rinteitä ja hissioffeja ja totuttauduimme korkeaan ilmanalaan, ja auringon lämpöön, auringossa yli 30 astetta!

29.3. klo 4:30 herätys, aamiainen ja hotellin kuljetuksella matkaan, jonka varrelta poimimme italiaisen vuoristo-oppaamme kyytiin. Kuljetuksen aikana alkoi viimeistään ryhmäytyminen, joka kuului mukavana sekä jännitystä huokuvana keskusteluna. Muutama sisäpiirivitsikin jo syntyi.

klo 7:30 pääsimme Verbierin ala-asemalla kahville ja hissien auettua vaellukselle. Skinit suksiin ja pitkä skinnaus ja kiipeäminen päivän korkeimmalle vuorelle Rosablanche Peakille 3356 metriin, josta saimme 30 minuutin puuterilumella kuorrutetun laskun!

Aurinko paistaa, hiki virtaa, väsymys näkyy loppupäivästä, kun taukoineen kuuden ja puolen tunnin hiihtovaelluksemme jälkeen saavumme Prafleuri Hutille (2662m), joka otti vaeltajat vastaan teetarjoilulla ja lämpimällä auringon paisteella. Huten terassi olikin jo täynnä kanssahiihtäjiä ympäri maailmaa. Samat iloiset ihmiset kohtasimmekin sitten jokaisena päivänä matkamme varrella. Huten terassilla saattoi monille kylmä olut maistua skineja ja monoja kuivatellessa. 

 

Illallisella tankkasimme erinomaista kasviskeittoa, riisiä ja lihapataa ja jälkkäriä.  Uni taisikin kaikille tulla jo klo 21.00 korvilla. Suuntoni mukaan taivalsimme Verbierin hissit jätettyämme 16,5 km, korkeuksissa 2218-3356 m, kaloreita paloi lähes 3000. Vettä kulutin 3 litraa sekä 0,5 litraa lihalientä. Taskuissa olevat irtokarkit, suklaapatukat ja pähkinät upposivat kevyesti päivän mittaan.

30.3. herätys klo 5.30. Aamiaisella jogurttia, leipää, mysliä, lettuja, nutellaa, maapähkinävoita eli hyvää virtaa seitsemän tunnin hiihtovaellukselle, joka alkoi klo 07:00 tiukalla nousulla, jatkui pitkällä viistolaskulla, suksien kantamiselle yli kivikkojen, ja taas skinit ja cramponit suksiin jyrkkään nousuun, jossa yhdellä ryhmämme jäsenellä oli jopa pieni kaatuminen tiukassa käännöksessä, alasluisua reppu edellä ja reippaasti uudelleen sisulla ylös!

Matkan varrella saimme pienestä linnusta kaverin, joka teki hyvin läheistä tuttavuutta jokaisella tauolla. Yhdet skinit alkoivat irtoilemaan ryhmäläisemme suksen pohjasta. Täällä sitä viimeistään ymmärtää niiden merkityksen!

Vihdoinkin Dix Huttella, 2640m, klo 14.00. Upea aurinkoinen sää kulutti voimat, nesteet ja eväät. Allekirjoittaneella oli ennen viimeistä puolen tunnin nousua polttoaineet loppu ja pieni kiukku päällä, vaikka onnistumisen tunne olikin suurin nautinto päivän päätyttyä 2640 metrin korkeudessa olevalle lämpimälle huten terassille, jossa sai kamat mukavasti kuivumaan. Huten ravintolasta lounaaksi keittoa ja munakasta, vettä, olut, ja sitten tunnin päikkäreille. Illallisella ruokasalissa kansainvälinen puheensorina ja nauru raikui hiihtäjien nauttiessa keittoa, maksakastiketta, kuskusia, suklaakakkua, vettä ja viiniä.

 
31.3. klo 05:30 herätyksen ja kevyemmän aamiaisen (leipää ja mysliä) kohti Vingnettes huttia (3197m). Aamun sarastaessa laskimme kohti Pas de Chaveverierin nousua, joka tapahtuu köysistössä nousuraudat monoissa ja loppumetrit tikkailla. Ylhäältä saimme hienon laskun Arolla Skin hiihtokeskukseen, josta alkoi nousu 1500:sta metristä 3197:ään metriin. Sää oli jäähtynyt, tuuli hiukan yltynyt ja pilviä ilmestynyt taivaalle. Huppua niskaan ja menoksi.

Hajonneet skinit nousun viimeisellä osuudella jälleen vaikeuttivat ryhmän jäsenemme menoa, mutta mallikkaasti toiminut vuoristo-oppaamme pelasti loppunousun. Vignettes hytteltä on huikeat maisemat sekä parhaat suksien säilytystilat (sisätiloissa), laatikot tavaroille ja kuivausnarut olivat myös omaa luokkaansa. Suuri ja avara ravintola yllätti erinomaisella ruoallaan niin lounaalla kuin illallisellakin ja lämmin aamiainen ilahdutti suuresti – munakasta ja pekonia, lettuja, mysliä. Illallisen aikana oppaamme pyysi meitä neuvonpitoon tulevan sään vuoksi, luvassa oli todella kovaa tuulta, joten päätimme laskea seuraavana aamuna turvallisinta reittiä alas Arollan kylään. Tuuli ujelsi katolla ja nurkissa koko yön – korvatulpatkaan eivät auttaneet…

Koska skineillä on matkan taittumiselle suuri merkitys, oli meidän iltarukouksemme seuraava:

”Iltarukous skineille,

Rakkaat Black Diamondit,

musta timantti on hiomaton, parhaat niistä hiotaan Vallè Blanchella.

Luotan teihin kuin Finnairiin, viekää korkealle ja turvallisesti illaksi Hutelle.

Antakaa minulle rohkeutta tehdä epsilon ja back kick jopa 70 asteen rinteessä, kantakaa minut takamaastoihin, viekää ohi turistimassojen ja puuterilla Zermattiin.

Kuivukaa rauhassa, jos jäätte kosteiksi luotan liimaanne.

Off piste!!”

1.4. Alpeilla kelit vaihtelee, sääennuste piti siis paikkansa, joten päätimme laskea n. tunnin mittaisen upean laskun Arollaan, johon päätimme Haute Routemme. Bussilla ja junalla takaisin Herbriggeniin iloisen tunnelman vallitessa, hienoa kokemusta rikkaampana.

Muutamia käytännön huomioita matkalta:

- Mahdollisimman vähän tavaraa mukaan, vaatteet voi kuivata yön aikana, joten vaihtovaatteita ei tarvitse

- Energiapitoista välipalaa matkaan ja paljon nestettä, jos et ole tottunut liikkumaan pitkiä aikoja vähällä nesteellä

- Kaikki varusteet on kokeiltava ja ”ajettava sisään” ennen lähtöä

 - Kuntotaso on hyvä varmistaa, hyvällä sisullakin pärjää, mutta mukavampaa on, jos olet maraton-kunnossa

- Niin nousutaidot skineillä kuin laskutaidotkin on hyvä olla välttävää paremmalla tasolla

- Osalla Hutteista kävi myös luottokortti, mutta käteistäkin tarvitaan: 1,5l vesipullo maksoi 9 sveitsin frangia, olut 6 fr

- Sähkölaitteita ei pääse lataamaan matkan varrella. Kevyt laturi oli hyvä olla matkassa. Maisemat vaativat paljon kuvia!

- Haute Routea ei turhaan sanota klassikoiden klassikoksi, se on enemmän hiihtovaellus kuin laskureissu jolta saa paljon irti ja mukavat muistot!

 

- Petteri Immonen

Kamchatka Heliski

Onhan näitä, "kerran elämässä" -hiihtoreissuja. Ja sitten on niitä, jotka muuttuvat ensimmäisen kerran jälkeen välittömästi vuosittaiseksi perinteeksi.  Minulle helihiihto Kamchatkassa ei välttämättä ole tuota jälkimmäistä, mutta ensimmäistä se sitten kyllä oli senkin edestä. Aivan ainutlaatuinen mesta ja kokemus; polvisyvää pehmeää, kilometri, toinenkin, vertikaalia siis. Aktiivisia tulivuoria, kuumia lähteitä, kaviaaria. Suunnilleen Sveitsin kokoinen alue omalle porukalle touhuttavaksi, mahtuu laskemaan ihan omia jälkiä.

Ohessa pienen videoblogin muodossa reissurapsaa lajityypissään ainutlaatuiselta hiihtoreissulta kun Apiksen crashtestdummyt Mikko, Make ja Jukka ottivat selvää Venäjän kaukausimman kaukoidän kulman hiihtokohteesta

-Make