Retkikunnan "granny" Mia Graeffe avasi ladun Mount Everestin huipulle

Teksti: Teija Laukka

Kuvat: Mia Graeffe

Mia Graeffen  "Lähden Everestille" maininta naamakirjassa sai tuttavat ja kylänmiehet ymmälleen. Mitä? Missä se kaikki reuhaaminen etukäteen mihin on totuttu kun kyseessä on Mount Everest projekti? Mia ei näe syytä miksi hänen pitäisi olla julkisuudessa, koska hän ei käytä sponsoreita. Ainoa motiivi haastattelun antamiseen on nostaa naiskiipeilijöiden profiilia ja kannustaa tyttöjä & naisia tekemään asioita. 

" Isoja vuoria pystyy kiipeämään ja pärjäämään korkealla muutkin kuin pahat pojat - pahat tytötkin pärjää isoilla vuorilla. Sitten kun me tytöt tehdään kivoja juttuja, niin kyllä sitä voi tuoda esillekin. Kukas se meidän profiilia muuten nostaa, jos ei me itse" sanoo Mia napakasti.

Treffasin Mian haastattelun merkeissä toimistollamme klo 18, ja kello näytti 22.30 kun suljin toimiston oven. Siinä välissä neukkarin viereinen kisastudio oli maansa myynyt Italian tappion vuoksi, mutta minulla oli mielenkiintoisempaa tekemistä kuin fudisottelun seuraaminen. Fiilis kuin olisin hetkeksi päässyt "kärpäsenä kattoon" Mian menneen kevään Everest seikkailussa. 

 Kolmio Mian poskessa muistuttaa paleltumavaaroista vuorilla

Kuka on Mia Graeffe?

Mia Graeffe aloitti kiipeilyn korkealta Cotopaxilta 2001, ja huomasi heti että korkealla toimiminen sopii hänelle. Sen jälkeen tutuksi on tullut Alpit ja Himalaja. Mia on viettänyt paljon aikaa Lapissa vaeltaen, ja myös saaristo on hänelle erityisen rakas paikka. Mia on melonut paljon pienestä saakka, ja kiinnostus ulkoilmalajeihin lähti saaristosta. Mialla ei ole tikkilistaa vuorista, mitä hän haluaa kiivetä "Vuoret valitsevat minut ja tartun mahdollisuuksiin tilaisuuksien tullen". 

Vaikkei Mia sitä mainostanutkaan, hän treenasi koko talven Everestin retkeä varten. Toki takana on useiden vuosien valmistautuminen, sillä tämä oli Mian kuudes retkikunta. Ennen Everestiä Mialla oli kokemus kahdesta yli 8000 metriä korkeasta vuoresta; Lhotse sekä Cho Oyujo. Jälkimmäinen ei mennyt ihan nappiin "Oli ongelmia tankkauksen, kelien ja terveyden kanssa" Mia kertoo. Tämä oli erityisen opettavainen retki, koska Mia joutui oppimaan useat asiat vuorella kantapään kautta miten homma hoidetaan. Retkikunta kantoi itse suuren osan varusteistaan, ja siinä Mia myös huomasi pärjäävänsä hyvin korkealla.

 Cho Oyo ja Shishapangma vasemalla sekä oikealla hitusen perusleiristä

Lhotsen Mia kiipesi 2012, ja se oli huomattavasti rankempi kokemus hänelle kuin Mount Everest. Mia: "Kaikki ovat niin innoissaan Everestistä ja minulle Lhotsen huiputuspäivä oli huomattavasti isompi juttu kuin Everest". Erityisesti Mount Everest ei ollut Mialle haave. Viimeisen vuoden aikana suunnitelmissa oli kaksikin muuta eri kasitonnista vuorta. Makalulle Mia olisi lähtenyt mutta vasta Everest sai vihreää valoa työnantajalta vapaan järjestämisen suhteen.  Tiibetin puolen reitille Mia halusi, koska oli nähnyt jo eteläpuolen reitin lähes kokonaan. Mia: " Rakastan vuorikiipeilyä ja vuoria mutta en halua samalle reitille uudelleen, maailmassa on niin paljon vuoria käytävänä". 

 

Pohjoispuolen Everest reitille

Mian Everest retkikunnassa oli yhteensä 5 kiipeilijää ja 5 sherpaa - Mia oli porukan vanhin. Sopeutuminen alkuun on Mialle hankalaa, ja retkikunnan muut jäsenet tottuivatkin siihen että " granny" tulee siellä perässä. Tosin siinä vaiheessa kun kiivettiin ykkösleiriin, homma muuttui ihan täysin ja leikkimielinen "granny" lempinimen käyttö loppui. 

Välillä ruoaksi jopa kanaa

Mian kokemus korkealta on opettanut tuntemaan oman sopeutumistahtinsa ja että hän on parhaimmillaan korkealla yli 7000 metrissä, joten hänelle on hyväksi ottaa alkumatka rauhakseen. Retki kesti kaikkineen Katmandusta Katmanduun 58 päivää. Pohjoispuolelta Everestille kiipeäminen kestää kaikenkaikkiaan kauemmin kuin eteläpuolelta. 

Mian tiimikavereita perusleirissä

"Granny"briiffas kokemattomampia retkikunnan jäseniä vähän yhdessä sun toisessa asiassa hygieniasta lähtien. Retkikunta välttyikin flunssilta, ripuleilta yms taudeilta. Hygienia pohjoispuolella on  parempaa, kun porukkaa on vähemmän, ja vesi otetaan sellaisesta paikasta missä ei liikuta. Eteläpuolella vesi on saastuneempaa, lisäksi porukkaa liikkuu niin paljon, että flunssaa ja kaikkea pöpöjä on liikkeellä niin paljon enemmän.  Pohjoispuolella poppoota oli yhteensä noin 100 henkeä, joista länkkärikiipeilijöitä 60. Tähän lisäksi sherpat sekä Tiibetin köysittäjät/oppaat ja heidän asiakkaansa. 

Nepalin puolen sherpojen lakko ei vaikuttanut Tiibetinpuolen kiipeilijöiden määrään, sillä Kiina ei myöntänyt lisää kiipeilylupia Nepalin tapahtumien jälkeen. Mian retkikunnan sherpat eivät köysittäneet reittiä, vaan Tiibetin köysittäjät tekivät tämän. Köysityksestä retkikunta maksoi 10000 dollaria Tiibetiläisille, mutta Mian mukaan ankkurit olivat asianmukaisesti tehtyjä ja köydet paremmat kuin etelän puolella. Elikkäs pohjoispuolen reitille menoa suunnittelevat voivat olla huoleti tämän suhteen. Pohjoispuolen reitti on kiipeilyllisempi kuin etelän. Pohjoisen reitillä on kolmet tikkaat, ja lisäksi paljon ihan kiipeilyä.

Pohjoisen reitillä on vähemmän lunta ja jäätä ja enemmän kiveä

Tiibet on karua mutta jylhää, vihreää ei näe koko reissun aikana. Tähtitaivas Himalajalla on jotain niin omanlaista, ettei sellaista näe muualla.  Pohjoispuolen reitillä Mount Everestin huippu näkyy koko ajan, Mian mielestä oli motivoivaa kun huipun näki koko ajan. Pohjoispuolen reitillä ollaan korkeammalla kuin Nepalin puolen reitillä, ja siten huippupäivälle korkeusmetrejä pohjoispuolen reitillä tulee vähemmän. Pohjoispuolella 2-leiri on 8200 metrissä, ja kolmosleiri noin 8400 metrissä. Mia huomasi retken aikana vertaavansa etelän ja pohjoispuolen reittejä. North Colen seinä pohjoispuolen reitillä 7000 metrissä olisi hieman vastaava kuin Khumbun jääputous Nepalin puolen reitillä. Pohjoispuolen reitillä ei kiivetty yöllä, kuten eteläpuolen reitillä. 

Pohjoisen reitillä on koko ajan kylmempi kuin eteläpuolen reitillä

Lisähapen käytön Mia aloitti juuri ennen kakkosleiriä, lisähappea hän sai litran minuutissa. Tästä eteenpäin Mia nukkui niin että sai lisähappea puolilitraa minuutissa, sillä tämä vaikuttaa unen laatuun ja ehkäisee paleltumista. Ilman lisähappea Mia on suunnitellut kiipeämistä matalimmille yli 8000 metrin huipuille, sen sijaan hän pitää erittäin rankkana suorituksena ilman lisähappea kiipeämistä Lhotsen tai saatikka Everestin korkeuksiin. " Paleltumisvaara on niin suuri ilman lisähappea, että en uskaltaisi riskeerata. Olen ymmärtänyt että käytännössä ilman lisähappea Everestin huipulle kiipeävät he, jotka kiipeävät kaikki kasitonniset" Mia toteaa.

Kohti Mount Everestin huippua!

Pitkän odotuksen jälkeen vihdoin tuli sääikkuna, jolloin Tiibetiläiset köysittäjät suostuivat lähtemään ylös. Tiibetiläisillä köysittäjillä oli opastettavana paikallinen julkkis, jota vietiin huipulle kuvausryhmän ja meikkaus & stailausporukan kanssa. Mian retkikunta pääsi matkaan heidän perään.

Mian johdolla sherpa ja toinen retkikunnan kiipeilijä nousivat kakkosleiristä kolmosleiriin 8400 metriin. He pääsivät kolmosleiriin noin klo 16, ja Mia pystytti teltan sherpan kanssa. Kolmosleiri kuten kakkosleiri ovat hyvin jyrkkiä rinteitä ilman kunnon telttapaikkoja. Makuupusseja ei enää otettu kolmoseen mukaan, mutta makuualustat oli mukana. Ulkokengät otettiin jalasta levon ajaksi. Kolmosleirissä levättiin teltassa nojaamalla maahan mutta samanaikaisesti jalat olivat tyhjän päällä. Leirissä keitettiin vettä, syötiin ja huilittiin noin neljä tuntia. Täällä 8400 metrissä Mia söi vielä hyvin; hapankorppuja, sulatejuustoa, mustikkakeittoa ja tankkasi vettä pari litraa. Pissillä piti myös käydä, ja siinähän ainoa vaihtoehto myös naisilla on käydä pullolla. Eikä niissä korkeuksissa häirinnyt että kaksi muuta pienessä teltassa olivat miehiä.

Kakkos- ja kolmosleirissä telttapaikat olivat jyrkässä rinteessä

Ulkokenkiä alettiin vetämään jalkaan noin  klo 19.30. Mia ei osannut kertoa syytä sille että lähti jälleen vetämään porukkaa, ilmeisesti hän oli vain valmis ensimmäisenä. Kolmosleirissä tuuli oli erittäin kova ja lunta satoi kun he jatkoivat matkaa kolmosleiristä kohti huippua. Mia teki latua alkuun noin tunnin verran, ja sitten sherpa otti vetovastuun vuorostaan. Huiputuspäivänä Mian repussa oli; puoli litraa vettä, varahanskat, happipullo, varaotsalamppu ( tai ainakin piti olla), nallekarkkeja, dexaa ( nappina ja nestemäisenä).

Pientä haaveria nousun varrella sattui juuri ennen tikkaita. Mian otsalappu sammui ja sitä varaotsalamppua ei sitten löytynytkään. ”Pimeessä mentiin, mutta kyllä se onnistui niinkin”, Mia nauraa.

 

Everestin huippu pohjoisen puolelta kuvattuna

Huippufiilistä latisti kun kiinalaiset plokkasivat Mian retkikunnan etenemisen huippuharjanteelle. Heillä oli paikallinen julkkis tv-kuvaajineen vietävänä huipulle, ja tämän vuoksi Mian tiimin etenemistä huipulle hidastettiin noin tunnin verran. "Kyllä he sitten meidät päästivät, pari kansainvälistä käsimerkkiä tuli varmastikin näytettyä ja telkkari taisi kuvatakin sen, mutta onneksi ei ollut Suomen lippua takissa", naurahtaa Mia. "Siellä oli ihan älyttömän kova tuuli kun mentiin huipulle, eteläpuoli oli tyhjä, mikä oli koomista." hän lisää.

 

Mia Mount Everestin huipulla

"Menomatka huipulle oli helppo, ja huipulla tiesi että kovin osuus on edessä, sillä alastulo on se tuskien taival" tietää Mia kokemuksesta. Huipulla vietettiin hetki kuvaillen, mutta sitten lähdettiin suht liukkaasti laskeutumaan sillä yksi Mian retkikunnan jäsenistä oli kovissa kivuissa, huonossa kunnossa. Hän oli kuivunut pahasti, ja  hänelle annettiin lääkitystä ja Mia antoi oman puolilitraisen veden hänelle.

 

Eteläharjanne oli tyhjä. Ilman Nepalin sherpojen lakkoa kuvassa seisoisi noin sata ihmistä

"Everest ei ole Disneyland"

Kolmosleiristä ylöspäin Mount Everestiltä tullaan alas vain omilla jaloilla. Mian retkikunnalle oli ilmoitettu että Tiibetiläiset auttavat hätätilanteissa kolmosleirin alapuolella mutta kolmosleirissä ja sen yläpuolella kaikki ovat omillaan. Mialla tavoitteena huiputuksen jälkeen oli päästä alas ABC-leiriin 6200 metriin.  Suunnitelma oli että mennään kolmoseen; juodaan ja huilitaan, ja sitten jatketaan kakkoseen; juodaan ja huilitaan, ja sitten jatketaan ykköseen; juodaan ja huilitaan ja sitten laskeudutaan ABC-leiriin 6200 metriin.

Aurinko paistoi ja laskeutuminen alkoi ihan hyvässä kelissä, " Viisi vanhoissa köysissä roikkuvaa ruumista muistutti siitä ettei Everest ole Disneyland" sanoo Mia ja vakavoituu hetkeksi. Ruumiita on ollut enemmänkin, osa niistä on tiputettu ja siirretty pois. Ruumiit olivat niin sanotun ykkös- ja kolmosportaan välillä hyvin lyhyen matkan välillä. "Tämä on se kohta, missä ihmiset hyytyy" lisää Mia. Laskeutumisessa pitää mennä vähintään niin alas, missä on aloittanut lisähapen käytön. 

 

Reitti menee harjanteen päällä, mutta osittain pohjoispuolella, joten rinne on laskeutuessa koko ajan läsnä. Pari köyden mittaa laskeuduttiin kasilla, muutoin ainoastaan köydestä tukea ottaen. "Kasilla laskeutumiset olivat jänskimmät laskeutumiset ikinä, nimittäin samassa köydessä oli joukko muita ihmisiä. Siinä mietin että nyt kun irtoo, niin se on koko rinne alas, oli siinä sentään ankkuri välissä kuitenkin" Mia hymyilee.

 

Mia laskeutumassa North Colilta ABC:hen. Kuva on otettu North Col rinteen aivan loppupäästä

Mia oli jälleen retkikunnastaan ensimmäisenä kolmosleirissä. Mia: ”Meillä oli kolmosleirissä jokaisella litra vettä, sen join ja se oli ensimmäinen kerta kun sain huiputuspäivänä vettä. Siinä kohtaa oli jo hirveä jano”. Tuuli oli tehnyt tehtävänsä kolmosleirissä, kaikki teltat olivat lytyssä, joten kolmosleirissä huilaaminen ei onnistunut.  

Sherpa jäi keräämään kamoja, ja Mia jatkoi matkaa yksin kakkosleiriin. Kakkosleirissä tuuli oli vienyt kaikki teltat, joten ajatus vedenkeitosta tyssäsi siihen. Mia: ”Siinä kohtaa mulla ei ollut rahkeita alkaa etsimään ja hakemaan rinteestä niitä telttoja”. Tässä vaiheessa lunta tuli paljon, ja Mia jatkoi ykkösleiriin. Ykkösleirissä Mia oli takaisin noin klo 16, ja sinne hän jäi yöksi. Muut Mian retkikunnan jäsenet tulivat 2-3 tuntia perässä ykkösleiriin. 

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa ABC-leiriin, ja Mia jatkoi saman tien perusleiriin, koska hänen vointi oli vahva. Muut jäivät vielä huilimaan ABC-leiriin. Lunta tuli siis niin paljon, että Mian retkikunnan huiputuspäivän jälkeen huipulle ei ollut enää asiaa. Lumivyöryvaaran vuoksi kamoja ei myöskään jälkeenpäin voitu hakea kakkosleiristä, joten sinne jäi happipulloja ja kaikki varusteet. Muiden retkikuntien jäseniä oli jäänyt vielä lumisateen vuoksi jumiin kakkos- ja jopa kolmosleiriin. Kaikki pääsivät kuitenkin vuorelta hengissä alas, tosin osa retkikunnista oli joutunut viettämään korkealla 2-3 lisäpäivää.

"Reissu meni kaikin puolin nappiin" toteaa Mia. Poliittinen tilanne pohjoispuolella oli retken ainoa häiriötekijä. "Kyllä siellä sai olla kieli keskellä suuta mutta hyvin meillä yhteistyö sujui Tiibetiläisten kanssa, ja pidimme paljon suunnittelupalavereita ja kaikki meni hyvin ”.  

Mia Graeffen tapaat Vuoripäivässä La 25.10. Mia kertoo valmistautumisestaan Mount Everestille ja seikkailustaan maailman katolla. Tervetuloa mukaan!

Maantiepyörällä Alppien yli

Teksti: Jukka Partanen

Kalteva tienpinta tulee varmasti tutuksi syyskuussa, kun ajamme 7 hengen porukalla Zürichistä Venetsiaan. Haave etappiajosta Alppien yli huoltoauton kera on ollut mielessämme jo muutaman vuoden. Kunnolla siemen lähti itämään viime vuonna Pyreneillä, kun olimme ajelemassa klassikkonousuja viikon ajan (Pyöräily + Triathlon 1/2014). Reitin suunnittelu alkoi melko pian tuon reissun jälkeen. Se tapahtui poimimalla Daniel Frieben kirjoista Mountain High ja Mountain Higher nousuja ja sijoittamalla niitä reitille mahdollisimman paljon ilman pitkiä siirtymiä. Aluksi oli ajatuksena aloittaa Münchenistä, mutta lähtöpaikka vaihtui lopulta Zürichiin, jotta päästiin nopeammin nousujen kimppuun.

 

 

Poljettavaa reitillä on kaiken kaikkiaan 850 km ja nousumetrejä tulee hieman vajaa 20000. Ajopäiviä on 8, joista ensimmäinen on lämmittelyä siirtymällä lähemmäs vuoria. Reitin kohokohta on 5.  ajopäivä, jolloin noustaan sekä Stelvio että Gavia. Giro d’Italia kulki tänä vuonna samat nousut eri suuntaan. Muillekin päiville riittää kyllä mielenkiintoa.

Päivä	Reitti	Kohokohdat	Pituus, km	Nousua, m
6.9	Zürich-Giswil	Pientä kumpuilevaa järvien rantoja kierrellen	96,5	717
7.9	Giswil-Andermatt	Grimselpass, Furkapass	90,1	2983
8.9	Andermatt-Tiefencastel	Oberalppass	108,7	2068
9.9	Tiefencastel-Prato allo Stelvio	Albulapass	119,7	2576
10.9	Prato allo Stelvio – Ponte di Legno	Passo dello Stelvio, Passo di Gavia	91,5	3286
11.9	Ponte di Legno – Molina di Fiemme	Passo del Tonale	135,4	2665
12.9	Molina di Fiemme – Feltre	Passo Manghen	88,3	2197
13.9	Feltre – Venetsia	Monte Grappa	123,5	1598

 

 

Valmistautuminen on tiukasti menossa systemaattisen epäsystemaattisesti. Ryhmän tekemisiä voi seurailla Twitterissä #zurven14 hastagilla tai sitten seuraamalla ryhmän jäseniä:

https://twitter.com/jukegui

https://twitter.com/MarkkuMellanen

https://twitter.com/TetedeCourse

https://twitter.com/JyrkiLohva

 

Pekka Aalto - ultrajuoksija ja kiipeilijä

Teksti: Teija Laukka, Hanna Keränen

Kuvat: Samuli Homanen, Miika Keränen

Pekka on yleinen miehen nimi Suomessa, joten siitä syystä sattumalta edellinenkin henkilökuva Apiksen blogiin tehtiin Pekasta. Sen löydät täältä:

http://blogbook.adventurepartners.fi/2013/11/pekka-is-pekka.html

Jos edellisen haastattelun Pekka ei viihtynyt SoMessa, niin saman voin todeta tämän kirjoituksen Pekasta - tietokoneen äärellä ei aikaa tuhlailla. 

Saimme viime talvena mielenkiintoisen Pekan Pirunkallion jääputoukselle. Juoksijan, joka on hurahtanut myös kiipeilyyn, ja haaveilee kiipeävänsä kaverinsa kanssa Matterhornille tulevana kesänä. Innostus kiipeilyharrastukseen ei jäänyt huomaamatta, kun keskustelivat jääkiipeilyn lomassa kiipeilykouluttaja Samulin kanssa tulevan kevään kalliokiipeilyn jatkokurssista, ja kuinka hyvä se kurssi olisi käydä alle ennen Matterhornin reissua.

Mistä tahansa juoksijasta ei olekaan kyse. Jos on voittanut lukuisia kertoja New Yorkissa järjestettävän 5000 kilsan juoksun, lienee peruskunto aika hyvällä mallilla alppikiipeilyä varten. Josko tässä löytyi sopiva kiipeilykaveri meidän Duracel- Johannekselle, kaveri joka ei heti väsy vaikka päivät venyvät pitkiksi? ja saadaanko Suomesta vielä haastaja Kilianille?

Pekka Aalto ei vaikuta ottavan treenaamista haudan vakavasti. Treenaaminen ultrajuoksukisoihin tapahtuu jakamalla postia. Kyllä, eli hyötyliikuntaa parhaimmillaan. Peruslenkkinä Pekka juoksee noin 40 kilsan lenkkiä.  Treeniviikkoon mahtuu myös spinningiä, kiipeilyä ja muuta urheilua fiiliksen mukaan. Elikkäs onko se oikeastikin niin että vain lahjattomat treenaa?
 
Minä-Teija sunnuntai-maratoonarina kun tässä yritän saada mittakaavaa tästä 3100 mailin matkasta, niin totean että ehkä se maratooni ei sitten olekaan niin kova lenkki kuin mitä ajattelin. Paljonkohan minun pitäisi treenata että selviäisin hengissä 10 prosentin siivun eli 500 kilsan matkan tuosta Pekan kisasta? Pekka on kyseisen 3100 mailin kisan voittanut ainakin sen seitsemän kertaa.

Huh, aikamoinen ultrajuoksija tulee täältä Suomesta! Niin, ja ne ainaiset tekosyyt mihin itse kukin välillä syyllistyy, että eihän sitä enää tässä iässä sitä eikä tätä. Olkoon Pekka meille kannustava esimerkki siitä että kyllä sitä vielä 4-kymppisenä ja toki vanhempanakin pystyy uskomattomiin suorituksiin. 
 
Tällä hetkellä Pekka keskittyy paljon kiipeilyharrastukseen, joka löytyi tavallaan sattumalta. Yhden pitkän ja rankan ultrajuoksukisan jälkeen hotellihuoneessa New Yorkissa heräsi ajatus että kyllä nyt täytyy löytää uusi harrastus. Tämän syvällisen ajatuksen jälkeen Pekka löysi itsensä kiipeilyköysikaupoilta. Siitä alkoi kiipeilyharrastuksen aika.
 

 
Kipinä kiipeilyyn lähti kiinnostuksesta vuoriin ja vuorikiipeilyyn. Kiipeilyn treenaamisesta Pekka olisi enemmänkin kiinnostunut. Hänen sanojensa mukaan hänen haaste on että kun kiipeää yhden 6c reitin, on jo ihan puhki... Kalliokiipeilyn jatkokurssilla Homasen Samuli suosittelikin että esimerkiksi AP:n Kiipeilyvalmennus voisi olla hyvä juttu. 

Anyways, vaikka kalliokiipeilyn jatkokurssi on intensiivinen setti ja päivät helposti venyvät pitkiksi, niin nyt ei siis tarvinnut pelätä että kalliokiipeilyn jatkokurssin päivät kävisivät liian raskaaksi tälle kurssilaiselle. 
 

Pekka juoksi tänä keväänä New Yorkissa 10 päivän juoksun, jonka myös voitti tuloksella 1340 km. Tulevista juoksukoitoksistaan mies mainitsee ensi kevään 3100 mailin eli 5000 kilsan kutsukisan, johon on kutsuttu 13 kilpailijaa ympäri maailmaa. Tämä on päätavoite ja siihen panostetaan kunnolla. Pekan mukaan eka päivä näissä pitkissä kisoissa on yleensä helppo - about 175 kilometriä.

 

Palautuminen pitkien kisojen jälkeen vaihtelee. Edellisen pitkän 5000 kilsan kisan jälkeen palautuminen vei noin kuukauden. Pekka palaa aina heti kisan jälkeen lehdenjakajan työhön, toki olo on väsynyt ja heikko mutta työnteko sujuu silti.

Kiipeilyrintamalla edessä on kiipeilyreissu Alpeille. Reissulla keskitytään kiipeämään multipitchiä. Tavoitteena on päästä myös reitille missä pääsee viettämään yötä vuoren rinteellä eli bivittämään. Matterhornille on tarkoitus kiivetä sitten seuraavalla Alppireissulla. Alppiloiden lisäksi suunnitelmissa on myös kiipeilyreissu Japaniin. Ja mitäs sitten seuraavaksi ? Eiköhän kuulla vielä Pekasta juoksurintaman lisäksi myös kiipeilyrintamalla :)