Hakkuhuukailu SM2012 Part I



Videokooste hakkuhuukkailukisojen karsinnoista löytyypi

täältä. Finaalit työn alla.

 

 

Matkailun ihanuudesta palomiehen kanssa (ml. Korsikan vuoripelastusjärjestelmä

Teksti: Miia Fohlin
Kuvat: Toni ja Miia Fohlin

Kuten jotkut teistä jo tietävätkin, olen palomiehen morsian. Palomies, tai pikemminkin sydämenpalomies, on siitä erikoinen vekkuli, että aina, ihan poikkeuksetta jokaisella reissulla hänen on päästävä tutustumaan paikalliseen palokuntaan. Ja useimmiten näille tutustumiskierroksille päädyn mukaan minäkin, sillä ne eivät koskaan ole suunniteltuja ja tarkoitushakuisia, vaan niille aina vain päädytään, kun paloasema tulee vastaan. Osasyy tähän on ilmiselvästi ja kokemusperäisesti se, että kyllä koira koiran, ts. ammattiveli ammattiveljen tuntee. Reilun 10-vuotisen kokemukseni mukaan brankkarit ovat suorastaan käsittämättömän samankaltaisia otuksia kansallisuudesta huolimatta.

Ennen kuin kerron, miten homma tällä kertaa meni, valotan hiukan taustoja. Olemme tänä syksynä Korsikalla kiipeämässä kolmisen viikkoa. Ensin olimme isommilla vuorilla Col de Bavellan maisemissa pari  viikkoa ja nyt vikaksi viikoksi rantauduimme alas aurinkoiseen Ajaccioon, jotta saisimme edes vähän lomarusketusta kalvakoille kasvoillemme. Bavellassa kun olimme pitkälti pilvessä. Siellä tulimme myös pohtineeksi kahta pelastustoimeen liittyvää asiaa oman turvallisuutemme kannalta. Me palomiehen morsiamet saamme usein palokuntavierailuiden lisäksi pohtia myös pelastustoimiliitännäisiä kysymyksiä. Omapa on valintani. Mutta takaisin Bavellaan, jossa aprikoimme muun muassa seuraavia aiheita:

Miten vuoripelastus toimii Korsikalla, vai toimiiko?

 Mitä jos joudut kiipeliin kiipeilyreitillä? Miten hätäpuhelu otetaan vastaan? Onko ainoa kieli, jolla paikallinen hätäkeskus operoi ranska? Miten kiipeliin joutunut kiipeilijä paikallistetaan, jos tämä tietää tyypillisesti vain reitin nimen, eikä puhu lainkaan ranskaa? Gsm-paikannuksen tarkkuuden ja saatavuuden voi heti kättelyssä unohtaa näillä tukiasemaverkoilla.

Näitä kysymyksiä tulimme pohtineeksi vietettyämme vajaat kaksi viikkoa Bavellassa kohtaamatta ainuttakaan kanssakiipeilijää, eikä oikein muutakaan liikkujaa karvaisia possuja ja lehmiä lukuun ottamatta. Okei, onhan nyt marraskuu ja onhan Bavella reilun kilsan korkeudella merenpinnasta, mutta silti. Ei aamuisin sentään ihan pakkasen puolella ollut, vaikka yöllä siellä kävikin. Päivisin oli täydellinen kiipeilysää ainakin skandinaavin mieleen, jos ei oteta lukuun Bavellan pilveä. Pohdintaan johti myös se, että englannilla ei olisi saanut eteensä edes kroisanttia, saatikka sitten suklaista sellaista. Ja kuka nyt peruskroissuista piittaa. Lisäksi kalliot ovat pitkien lähestymisien takana vaikeakulkuisella vuoristoseudulla, missä ei useinkaan ole gsm-peittoa ja jos olisi, ei sillä englanninkielellä välttämättä tule ymmärretyksi.

 

Metsäpalot

Miten toimia, jos on matkassa kesäkuumalla ja joutuu todistamaan metsäpaloa, joka on todellinen ja erittäin vakavasti otettava riesa tällä saarella. Asiasta varoitellaan maastossa olevin kyltein mm. kuuluisalla GR20-reitistöllä trekkaavia. Miten toimia? Mihin suuntaan kirmata? Ennättääkö alta pois, jos on todella vikkeläkinttuinen?

 Tätä päädyimme pohtimaan, kun vietimme marraskuisen, joskin aurinkoisen kiipeilypäivän Col de Tanassa, jonka läpi metsäpalo oli pyyhkinyt heinäkuussa 2009, eikä jäljelle jäänyt mitään. Ennen muinoin kaunis laakso oli edelleen pelkkää hiillosta ja kivikasaa, vaikka tuhosta oli kulunut jo reilut kolme vuotta. Voi vain kuvitella, miten heikoilla ihminen on moisessa tilanteessa.

Kuinka ollakaan, näihin kiipeilijälle hyvin tärkeisiin kysymyksiin tulimme sattumalta saamaan vastaukset Ajaccion palokunnasta.

Saatuamme tarpeeksi, ei Bavellan graniitista, vaan Bavellan laakson päällä roikkuvasta sinnikkäästä sumupilvestä, joka lyhensi näkyväisyyden vajaaseen kymmeneen metriin, päätimme siis laskeutua alas rannikolle Ajaccioon. Täältä löytyy myös kiipeilykauppa, Alti Monti, korkeat vuoret vapaasti suomennettuna. Sinne päädyimme pakollisen lepopäivän osuessa kohdalle. Pakollisista lepopäivistä en niin tiedä, mutta pakolliset kiipeilykauppavisiitit kuuluvat pakollisten palokuntavisiittien rinnalla pakollisiin matkaperinteisiimme. Ja kas siellä, Alti Montin kiipeilygeartaivaassa Tonia vastaan tuli salskea nuori mies, tai ei Thomas ehkä ihan niin nuori ollut, ohimoilta jo hieman harmaantunut, mutta mielestäni varsin salskea kuitenkin. Tonin mukaan varmasti jokseenkin saman ikäinen kuin hänkin, ja melkein yhtä salskea. Milletin valmistaman tyköistuvan punaisen palokuntauniformun selässä luki jotta ”Secours de Montagne – Sapeurs Pompiers d’Ajaccio”.

Toni ei varsinaisesti osaa ranskaa, mutta sen sijaan puhuu ihan kaikkia kieliä, ja vieläpä sujuvasti. Niinpä Toni ei tietenkään voinut pitää suutaan kiinni ja eipä mennyt aikaakaan, kun meneillään oli vilkas pelastajaveljeskunnan keskeinen diskurssi. Kun yritin päästä rakkaan aviomieheni puheille saadakseni palautetta harkitsemiini approach-kenkiin, useista viittausyrityksistäni huolimatta rakas aviomieheni ja tämä punaista uniformua kantava, minun mielestäni hyvin salskea (nuori) mies olivat uppoutuneet keskusteluun siinä määrin, etteivät siinä yhdet approach-kengät kiinnostaneet. Toni lienee kiinnittänyt huomiota punaisen uniformun selässä olevaan tekstiin, ei niinkään siihen salskeuteen (ja nuoruuteen), sekä uniformun tyköistuvuuteen, jotka puolestaan saivat minun jakamattoman huomioni. Mitä minä niitä tekstejä tavaamaan, kun on muutakin katseltavaa.

Tästä kiipeilykauppatapaamisesta luonnollisesti seurasi kutsu Korsikan reissumme pakolliselle palokuntavierailulle. Ja näin saimme myös vastaukset aiemmin mieltämme askarruttaneisiin kysymyksiin. Ja jotta tästä blogituksesta olisi jotain iloa ja hyötyä sinullekin, rakas lukijani, tässä vastaukset:

Korsikalla kiipeliin joutunut kiipeilijä

Ole huoleti, olet todella hyvissä ja osaavissa käsissä. Korsikan korkeanpaikan pelastusta hoitavat Corse-Sudin (etelä) ja Haute-Corsen (pohjoinen) ammattipalokunnat vuoroviikoin Gendarmerien (ranskalainen erikoisuus, sotilaspoliisi) erikoisjoukkojen kanssa. Gendarmerien puolella korkeanpaikan pelastuksesta vastaavat poliisikoulutuksen lisäksi vuoristo-oppaan koulutuksen saaneet henkilöt. Jos päivystysvuoro on palokunnalla, kopterin kyydissä on ranskalaisen pelastajan ammattitutkinnon omaavat  palomiehet, jotka ovat lisäksi suorittaneet Chamonixissa yhteensä kaksivuotisen kallio-, jää- ja canyoning-pelastuskoulutuksen. Lisäksi kaikki palomiehet, jotka hakeutuvat tähän erikoiskoulutukseen ovat aktiivikiipeilijöitä.

Paikallinen hätäkeskus (soita 112) ottaa vastaan hätäpuhelut ja ohjaa ne, jos soittaja mumisee edes kaukaisesti jotain ”reitteihin”, ”kiipeilyyn” tai ”vuoriin” liittyvää päivystysvuorossa olevalle englanninkielentaitoiselle korkeanpaikan pelastajalle, joka osaa alueensa kiipeilykuviot ulkoa kuin omat taskunsa. Tämän pystyi toteamaan myös näkemästäni hiirenkorville käytetystä alueen topokirjasta. Todettakoon myös, että tapaamani korkeanpaikan pelastajat olivat sen verran salskeita (nuoria) miehiä, että minua ei haittaisi laisinkaan tulla heidän toimestaan pelastetuksi, jos tilanne niin vaatisi. Eikä siinäkään mitään, että 90-prosenttisesti korkeanpaikan pelastus hoidetaan helikopterilla ns. short- tai longtailina. Älä kysy, mitä ne tarkoittavat. Kuulostavat kuitenkin hienoilta, eikö? Toni yritti selittää mutta nukahdin… Eteläisen Korsikan pelastuspiiri yksistään hoitaa vuodessa 240 tehtävää kiipeilykauden ollessa noin kahdeksan kuukautta. Yhden tehtävän päivävauhti, siis.

Ja sitten se kysymyksistä ehkäpä jopa kiusallisempi, metsäpalo

Niin, metsäpaloon ei ensinnäkään kannata joutua. Mutta jos olet niin epäonninen, että joudut, voit aina lohduttautua täällä sillä, että aina (ja ihan aina), kun kyseessä on metsäpalo, pelastajat käyvät rutiiniluonteisesti helikotterolla tsekkaamassa, onko lähistön reiteillä tai poluilla haikkaajia tai kiipeilijöitä ja jos on, nappaavat nämä kyytiin. Kyseessä on nollatoleranssi ihmisuhrien suhteen. Niitä ei kerta kaikkiaan haluta, mikä tarkoittaa sitä, että evakuointialueet ovat varsin laajat suhteessa paloalueisiin. Jos siis lähistöllä palaa ja olet reitillä, voit olla varma siitä, että se (nuori) ja salskea korkeanpaikan pelastaja nappaa sinut helikotteron kyytiin ja vie mennessään. Ei auta, vaikka olisi kuinka hieno reitti. Ei vaan leikki sikseen. Pelastautumiskeinot ovat hankkiutua nopeasti a) alamäkeen, sillä tuli etenee rutikuivassa pöpelikössä ylöspäin räjähdysmäisen nopeasti, b) jo palaneelle alueelle, sillä tuli ei enää etene siellä tai c) jokeen tai muuhun vesistöön. Vuorenrinnettä ylöspäin ei tulta karkuun ennätä edes Usain Bolt tai tämän jamaikalainen joukkuetoveri tuulten ollessa myötäiset.

Tämänkertaisen palokuntavierailun päätteeksi meidät kiikutettiin lukuisten ”venez” -käskyjen tahdittamina palokunnan baariin, jossa saimme nokkiemme eteen lasilliset Beaujolais Noveauta pahoitteluiden kera. Pahoitteluiden siitä, ettei palokunnassa ollut tarjolla korsikalaisia viinejä. Me emme tästä kuitenkaan mieltämme pahoittaneet, vaan totesimme porukalla, että ”kippis”. Tonin mielestä välimerellisestä tapakulttuurista olisi takuuvarmaksi vientitavaraksi kotipaloasemalle Kallioon. Saatuamme reittivinkit seuraavalle päivälle, saimme ovensuussa peräämme hihkaisun, ”Jos tarvitsette apua, soitto riittää!” Voimme siis lähteä huomiselle reitille Gozziin hyvillä mielin. Ja muillekin tällä saarella.

 

Korsikan kansallispuisto

Bavella GR20

Vuori ja sumu

Arête de Zonza

Gearia

Ei sumua

Col de Bavella ja sumu

Pilven päällä

Notre-Dame-des-Neiges

Approachilla

Zonza ja sumu

Zonza ja syksy

Syksy..

Vai Juhannus

Miia ja sumu

Sieltä se saapuu - sumu

Toni ja sumu

Öinen Col de Bavella ja sumu

Col de Tanan hiillos

Ajaccion auringossa on helppo hymyillä

Paloaseman gear room

Tunnus

Pelastusyksikkö

Ajaccion pääpaloasema

Kiipeilykuningatar kylässä

Teksti: Miia Fohlin

Kuvat: Saku Korosuo ja Ines Papert /Harbin European Roadshow

 

Nelinkertainen jääkiipeilyn maailmanmestari Ines Papert tuli pikavisiitille Suomeen SAKEn 50-vuotisjuhlaseminaariin, missä yhteydessä sain mahdollisuuden haastatella häntä yhteisrintamassa Pauli Salmisen ja Elisa Tiensuun kanssa. Ines ei äärimmäisen syvällisiä esittelyjä kaivanne. Tässä kuitenkin varmuuden vuoksi ihan lyhyt sellainen:

 

Nimi: Ines Papert

Ikä: 38 vuotta

Kansalaisuus: saksalainen (ent. DDR)
Siviilisääty: naimaton mutta seurustelee (sori vaan, vapaat miehet)
Perhe: poika Emanuel (s. 2000)
Meriitit (mm.): nelinkertainen jääkiipeilyn maailmanmestari
Koulutus: fysioterapeutti

 

Tiesin toki, kuka Ines on, mutta tutustuessani etukäteen hänen taustoihinsa ihmeellisen internetin yli, menin mykkääkin mykemmäksi. Tässä muutamia syventäviä taustoja, joita löysin ja jotka Ines itse tosiksi vahvisti:

-       aloitti kiipeilyn vuonna 1996

-       kiipesi Nosen vuonna 1999

-       sai lapsen vuonna 2000 (ja alkoi enenevässä määrin kiivetä kalliota, sporttia tarkemmin ottaen)

-       voitti ensimmäisen kerran jääkiipeilyn maailmancupin kokonaiskilpailun vuonna 2001

-       trädinousu reitille SUPER CIRILL (8A/8A+, 9 kp.) vuonna 2011

-       ensimmäinen naisköysistötoisto reitille ILLUMINATI M11+, WI 6+ vuonna 2012

 

 

Herää kysymys, mitä ihmettä tämä nainen oikein on syönyt? Onko hän pudonnut pienenä samaan pataan kuin Asterixin kaveri Obelix vai onko hän vain luonnonlahjakkuus? Muun muassa näistä kysymyksistä yritimme porukalla ottaa selvää.

 

 

K: Olet saavuttanut kiipeilyssä uskomattomia asioita uskomattoman lyhyessä ajassa. Oletko luonnonlahjakkuus vai mikä on salaisuutesi?

V: Heheh, salaisuuksiani en ala paljastaa, ainakaan julkisesti. Mutta kyse lienee siitä, että heti, kun aloin kiivetä, tiesin, että tätä haluan tehdä. Laitoin kaiken aikani ja kaikki rahani kiipeilyyn ja vuorilla oloon. Olin jo lapsena liikkunut monipuolisesti ja olin liikunnallisesti lahjakas, vaikka en ollutkaan keskittynyt mihinkään yhteen lajiin, sillä vanhempani halusivat suojella minua entisen DDR:n valmennussysteemeiltä. Siellä oli tapana laittaa liikunnallisesti lahjakkaat lapset urheilupainotteisiin kouluihin, joissa menetelmät eivät kestäneet päivänvaloa. Kävimme kuitenkin vähintään kerran vuodessa Tsekeissä laskettelemassa, missä rakkauteni vuoriin syntyi. Kun muuri murtui, muutin Alppien juurelle Baijeriin, missä aloin käydä haikkaamassa kavereitteni kanssa. Jossain vaiheessa aloin miettiä, miksi ihmeessä menemme huipulle aina kiertotietä, kun sinne pääsisi suorempaakin. Ja jossain kohdin pääsin sitten kokeilemaan kiipeilyä. Huomasin, että saan itsestäni eniten irti aina köyden terävässä päässä ollessani.

 

K: Millaista oli ryhtyä ammattilaiskiipeilijäksi?

V: Muutos fysioterapeutista ammattikiipeilijäksi ei tapahtunut yön yli. Kun Emanuel syntyi, aloin kiivetä kilpaa, sillä olinhan äitiyslomalla, eikä minun tarvinnut käydä töissä. Ja kun aloin pärjätä kisoissa, sponsorit löysivät minut. Kun oli aika palata takaisin töihin äitiysloman jälkeen, totesin, että minun ei kannata mennä takaisin, vaan saatoin sen sijaan ryhtyä kokopäivätoimiseksi kiipeilijäksi. Sponsorini mahdollistivat sen. Näin minulla oli enemmän aikaa sekä pojalleni että kiipeilylle.

 

K: Onko siis niin, että olet kokopäivätoiminen kiipeilijä ja saat kaikki tulosi sponsoreiltasi?

V: Kyllä, näin on. Enkä enää oikein taitaisi osatakaan fysioterapeutin hommia, sillä siitä on jo yli 12 vuotta, kun olen viimeksi niitä tehnyt. Olen todella sitoutunut sponsoreihini ja olen valmis tekemään todella paljon heidän eteensä. Heistä on tullut ystäviäni. Kyse on kahdensuuntaisesta suhteesta, ei todellakaan pelkästä rahasta, välineistä tai varusteista.

 

K: Teetkö kiipeilykoulutushommia tai oletko toiminut oppaana?

V: Pidän jonkin verran jääkiipeilyklinikoita sponsoreiden asiakkaille PR-mielessä mutta melko vähän. Jossain vaiheessa nuorempana haaveilin vuoristo-oppaan ammatista ja aloitin jo opaskoulun, mutta kun poikani syntyi, tilanne muuttui täysin. Ja näin päädyin ammattikiipeilijäksi.  

 

K: Kun vedät jääkiipeilyklinikoita, mitkä ovat tyypillisimmät asiat, joita neuvot ihmisille? Tai mitä ihmiset tyypillisimmin tekevät väärin?

V: Tuntuu siltä, että ihmiset heräävät jääkiipeilykauteen ihan liian myöhään. Siinä kohdin, kun putoukset alkavat olla kunnossa, on jo aivan liian myöhäistä alkaa treenata. Olisi hyvä kiivetä mikstaa tai drytoolata esimerkiksi kolme kertaa viikossa aina marraskuusta lähtien sekä tehdä lisäksi kerran viikossa leuanvetoharjoitus.

 

K. Oletko kovin tunnettu Saksassa?

V: Uskoisin, että kiipeilijät tietävät minut. Samoin ihmiset, jotka asuvat kanssani samalla paikkakunnalla. En kuitenkaan ole mikään julkkis tai tuttu TV:stä.

K: Voitit ensimmäisen jääkiipeilyn maailmanmestaruuden poikasi syntymää seuraavana vuonna. Miten se oli mahdollista? Millainen support-tiimi sinulla oikein on? Entä miten nykyään saat paletin toimimaan aina retkikunnista treenaamiseen ja kaupassakäyntiin?

V: Olen alusta asti voinut sekä matkustaa että kiivetä sellaisten kavereiden kanssa, joilla myös on lapsia. Vuorottelemme sillä tavalla, että osa lähtee kiipeämään ja osa jää kotiin vahtimaan lapsia. Ja sitten vuorot taas vaihtuvat. Lisäksi minulla on onnekkaasti erittäin hyvät välit ex-anoppiini Emanuelen isoäitiin, joka asuu kanssamme samalla paikkakunnalla. Hän auttaa minua aina tarpeen vaatiessa. Ja nyt kun Emanuel alkaa olla jo aika iso, viettää hän aika paljon aikaa kavereiden luona ja minun käteni eivät enää ole niin sidotut. Lisäksi olen aika organisoitunut ja tehokas. Kun tulen kiipeämästä, teen ruoan, hoidan kotityöt ja muut hommat. En lorvi tai löhöä.

 

K: Olet osallistunut retkikuntiin, jotka suuntautuvat maailman ääriin ja toisaalta tehnyt vaikeita reittejä ja toistonousuja omilla kotikulmillasi. Miten jaat aikasi ja energiasi toisaalta lokaalien ja toisaalta globaalien projektien välille? Miten nämä eroavat toisistaan?

V: Kotona minulla ei koskaan ole riittävästi aikaa kiipeilylle ja siihen liittyville projekteille. Kun yksi hyvä ystäväni tuli meille kahdeksi viikoksi, lupasimme toisillemme, että nyt keskitymme vain ja ainoastaan kiipeilyyn. Muutoin tämä ei oikein onnistu. Retkikuntareissuissa tilanne on ihan toinen. Siellä ei ole mitään muuta kuin kiipeily ja tavoite. Kaikki rakentuu niiden ympärille. Ja kun aikaikkuna umpeutuu, sieltä tullaan pois. Kotioloissa ja arjessa fokusoituminen on paljon vaikeampaa. Mutta minulle on kuitenkin todella tärkeää, että minulla on myös paikallisia projekteja, sillä kotikulmani ovat minulle todella merkitykselliset. Joskus on kuitenkin vaikeaa keskittyä paikallisiin projekteihin, sillä niihin tulee jatkuvasti keskeytyksiä.

 

K: Olet matkustellut kiipeilyn parissa ympäri maailman. Mitkä ovat lempipaikkasi?

V: Olen ollut niin monessa paikassa ja kaikki ovat olleet aivan upeita. En pysty nimeämään yhtä ylitse muiden. Afrikassa en ole vielä ollut, vaikkakin olen menossa Marokkoon ensi keväänä. Antarktikselle toivoisin pääseväni myös, mutta se ei ole vielä vahvistunut. Ei siitä siis tämän enempää tässä vaiheessa. Grönlantiinkin olisi hienoa päästä!

 

K: Miten treenaat? Millainen treenaaja olet?

V: Kun minulla on jokin tavoite, teen töitä sen eteen todella tinkimättömästi ja kovaa. Silloin treenaan 5-6 kertaa viikossa eri tavoin. Juoksen, kiipeän, voimistelen, varjoliidän. Mutta jos minulla ei ole jotain tiettyä tavoitetta, en välttämättä tule treenanneeksi. Minulla ei ole ikinä ollut varsinaista treeniohjelmaa, ei edes silloin, kun kiipesin kilpaa. Olen kuitenkin hyvin organisoitunut ja tavoitteellinen.

 

K: Montako leukaa vedät? Entä yhdellä kädellä?

V: Yhdellä kädellä? En yhtäkään, heh. Leuanvetoharkkani koostuu useista viiden vedon sarjoista. Lisäksi punnerran ja teen core-treenejä.

 

K: Miten valmentaudut henkisiin reitteihin? Onko sinulla jotakin mentaalivalmennuksen menetelmää käytössä?

V: Kun minulla on jokin tavoite, jokin reitti, jonka haluan kiivetä, niin kiipeän ensin itselleni suhteellisen helppoja reittejä tutustuakseni kiveen ja sen laatuun. Kiipeän näitä helpohkoja reittejä esimerkiksi viikon ajan. Kun kiipeily kulkee mukavasti ja itseluottamukseni kalliolla on hyvä, on aika kokeilla projektiani. Ja kun sitoudun reitille, en anna mieleni lähteä vaeltelemaan pelkäämisen tai epävarmuuden puolelle, vaan pidän sen tiukasti kiipeämisessä.

 

K: Muuttuiko riskinottokykysi, kun sait lapsen?

V: En aiemmin, enkä nytkään etsi reittejä, joihin liittyy isoja riskejä. Osaan arvioida, mikä on itselleni sopiva riskitaso ja valitsen reitit sen mukaan. Tiedostan riskit ja otan ne huomioon, mutta kiivetessäni en enää mieti niitä, vaan keskityn itse kiipeämiseen.

 

K: Meillä on tuossa viereisessä salissa menossa “suuri pulttauskeskustelu” ja siihen liittyen kiinnostaa tietää, mitä sinä olet mieltä pulttaamisesta?

V: Minulla ei ole mitään reittien pulttaamista vastaan. Olen itsekin pultannut kiipeämiäni reittejä. Mutta tämä on aina tapauskohtaista ja riippuu muun muassa kiven laadusta, reitistä ja sen varmistettavuudesta. Jos kyse on hyvin varmistettavasta halkeamasta, en todellakaan pulttaisi sitä.

 

K: Puhutaan hetki myös varusteista: mitkä ovat lempihakkusi?

V: Riippuu tilanteesta. Oranssi Fusion on paras kilpailuihin. Jyrkälle jäälle ja mikstaan sopii parhaiten vihreä Fusion. Ja silkalle jäälle Cobra.

 

K: Millä aiot kiivetä jatkossa, kun oransseita Fusioneita ei enää saa? Niitähän ei enää valmisteta.

V: Olen tilannut muutamat varastoon J

 

K: Entä, uskotko naisille suunniteltuihin varusteisiin?

V: Kyllä, mitä tulee vaatteisiin, valjaisiin, kenkiin jne., mutta jos puhutaan esimerkiksi hakuista, en näe, että naisilla pitäisi olla jotenkin erilaiset hakut kuin miehillä.  

 

K: Kun nyt tuli puheeksi naiset ja kiipeily, niin miten sinä pärjäät kylmässä? Jäätyvätkö näppisi?

V: Tiedän, että sormien jäätyminen etenkin naisilla on iso ongelma, mutta minä en onnekseni siitä kärsi. Pidän kuitenkin pitkillä reiteillä aina kahdet hanskat; yhdet kiipeilyyn ja toiset varmistamiseen.

 

K: Mikä on lempilajisi kaikista harjoittamistasi kiipeilylajeista?

V: Pidän kaikista. Minulle kiipeilyn “alalajit” ovat sidottuja vuodenaikoihin. Samaten pidän erilaisista kivilajeista ja erilaisista kiipeilykulttuureista, joihin haluan aina tutustua, kun menen uuteen paikkaan kiipeämään.

 

Esityksensä lopussa Ines kehotti meitä kuulijoita tekemään tinkimättömästi töitä omien unelmiemme eteen. Niin hän kertoi itse tekevänsä. Samalla hän paljasti yhden omista unelmistansa: mikstareitti Kyzyl Asker –nimisen vuoren kaakkoisseinällä Kirgisiassa. Pieni mustavalkovalokuva Ineksen taskussa muistuttaa siitä joka päivä.

 

http://ines-papert.de/en/home