Matkailun ihanuudesta palomiehen kanssa (ml. Korsikan vuoripelastusjärjestelmä

Teksti: Miia Fohlin
Kuvat: Toni ja Miia Fohlin

Kuten jotkut teistä jo tietävätkin, olen palomiehen morsian. Palomies, tai pikemminkin sydämenpalomies, on siitä erikoinen vekkuli, että aina, ihan poikkeuksetta jokaisella reissulla hänen on päästävä tutustumaan paikalliseen palokuntaan. Ja useimmiten näille tutustumiskierroksille päädyn mukaan minäkin, sillä ne eivät koskaan ole suunniteltuja ja tarkoitushakuisia, vaan niille aina vain päädytään, kun paloasema tulee vastaan. Osasyy tähän on ilmiselvästi ja kokemusperäisesti se, että kyllä koira koiran, ts. ammattiveli ammattiveljen tuntee. Reilun 10-vuotisen kokemukseni mukaan brankkarit ovat suorastaan käsittämättömän samankaltaisia otuksia kansallisuudesta huolimatta.

Ennen kuin kerron, miten homma tällä kertaa meni, valotan hiukan taustoja. Olemme tänä syksynä Korsikalla kiipeämässä kolmisen viikkoa. Ensin olimme isommilla vuorilla Col de Bavellan maisemissa pari viikkoa ja nyt vikaksi viikoksi rantauduimme alas aurinkoiseen Ajaccioon, jotta saisimme edes vähän lomarusketusta kalvakoille kasvoillemme. Bavellassa kun olimme pitkälti pilvessä. Siellä tulimme myös pohtineeksi kahta pelastustoimeen liittyvää asiaa oman turvallisuutemme kannalta. Me palomiehen morsiamet saamme usein palokuntavierailuiden lisäksi pohtia myös pelastustoimiliitännäisiä kysymyksiä. Omapa on valintani. Mutta takaisin Bavellaan, jossa aprikoimme muun muassa seuraavia aiheita:

Miten vuoripelastus toimii Korsikalla, vai toimiiko?

Mitä jos joudut kiipeliin kiipeilyreitillä? Miten hätäpuhelu otetaan vastaan? Onko ainoa kieli, jolla paikallinen hätäkeskus operoi ranska? Miten kiipeliin joutunut kiipeilijä paikallistetaan, jos tämä tietää tyypillisesti vain reitin nimen, eikä puhu lainkaan ranskaa? Gsm-paikannuksen tarkkuuden ja saatavuuden voi heti kättelyssä unohtaa näillä tukiasemaverkoilla.

Näitä kysymyksiä tulimme pohtineeksi vietettyämme vajaat kaksi viikkoa Bavellassa kohtaamatta ainuttakaan kanssakiipeilijää, eikä oikein muutakaan liikkujaa karvaisia possuja ja lehmiä lukuun ottamatta. Okei, onhan nyt marraskuu ja onhan Bavella reilun kilsan korkeudella merenpinnasta, mutta silti. Ei aamuisin sentään ihan pakkasen puolella ollut, vaikka yöllä siellä kävikin. Päivisin oli täydellinen kiipeilysää ainakin skandinaavin mieleen, jos ei oteta lukuun Bavellan pilveä. Pohdintaan johti myös se, että englannilla ei olisi saanut eteensä edes kroisanttia, saatikka sitten suklaista sellaista. Ja kuka nyt peruskroissuista piittaa. Lisäksi kalliot ovat pitkien lähestymisien takana vaikeakulkuisella vuoristoseudulla, missä ei useinkaan ole gsm-peittoa ja jos olisi, ei sillä englanninkielellä välttämättä tule ymmärretyksi.

Metsäpalot

Miten toimia, jos on matkassa kesäkuumalla ja joutuu todistamaan metsäpaloa, joka on todellinen ja erittäin vakavasti otettava riesa tällä saarella. Asiasta varoitellaan maastossa olevin kyltein mm. kuuluisalla GR20-reitistöllä trekkaavia. Miten toimia? Mihin suuntaan kirmata? Ennättääkö alta pois, jos on todella vikkeläkinttuinen?

Tätä päädyimme pohtimaan, kun vietimme marraskuisen, joskin aurinkoisen kiipeilypäivän Col de Tanassa, jonka läpi metsäpalo oli pyyhkinyt heinäkuussa 2009, eikä jäljelle jäänyt mitään. Ennen muinoin kaunis laakso oli edelleen pelkkää hiillosta ja kivikasaa, vaikka tuhosta oli kulunut jo reilut kolme vuotta. Voi vain kuvitella, miten heikoilla ihminen on moisessa tilanteessa.

Kuinka ollakaan, näihin kiipeilijälle hyvin tärkeisiin kysymyksiin tulimme sattumalta saamaan vastaukset Ajaccion palokunnasta.

Saatuamme tarpeeksi, ei Bavellan graniitista, vaan Bavellan laakson päällä roikkuvasta sinnikkäästä sumupilvestä, joka lyhensi näkyväisyyden vajaaseen kymmeneen metriin, päätimme siis laskeutua alas rannikolle Ajaccioon. Täältä löytyy myös kiipeilykauppa, Alti Monti, korkeat vuoret vapaasti suomennettuna. Sinne päädyimme pakollisen lepopäivän osuessa kohdalle. Pakollisista lepopäivistä en niin tiedä, mutta pakolliset kiipeilykauppavisiitit kuuluvat pakollisten palokuntavisiittien rinnalla pakollisiin matkaperinteisiimme. Ja kas siellä, Alti Montin kiipeilygeartaivaassa Tonia vastaan tuli salskea nuori mies, tai ei Thomas ehkä ihan niin nuori ollut, ohimoilta jo hieman harmaantunut, mutta mielestäni varsin salskea kuitenkin. Tonin mukaan varmasti jokseenkin saman ikäinen kuin hänkin, ja melkein yhtä salskea. Milletin valmistaman tyköistuvan punaisen palokuntauniformun selässä luki jotta ”Secours de Montagne – Sapeurs Pompiers d’Ajaccio”.

Toni ei varsinaisesti osaa ranskaa, mutta sen sijaan puhuu ihan kaikkia kieliä, ja vieläpä sujuvasti. Niinpä Toni ei tietenkään voinut pitää suutaan kiinni ja eipä mennyt aikaakaan, kun meneillään oli vilkas pelastajaveljeskunnan keskeinen diskurssi. Kun yritin päästä rakkaan aviomieheni puheille saadakseni palautetta harkitsemiini approach-kenkiin, useista viittausyrityksistäni huolimatta rakas aviomieheni ja tämä punaista uniformua kantava, minun mielestäni hyvin salskea (nuori) mies olivat uppoutuneet keskusteluun siinä määrin, etteivät siinä yhdet approach-kengät kiinnostaneet. Toni lienee kiinnittänyt huomiota punaisen uniformun selässä olevaan tekstiin, ei niinkään siihen salskeuteen (ja nuoruuteen), sekä uniformun tyköistuvuuteen, jotka puolestaan saivat minun jakamattoman huomioni. Mitä minä niitä tekstejä tavaamaan, kun on muutakin katseltavaa.

Tästä kiipeilykauppatapaamisesta luonnollisesti seurasi kutsu Korsikan reissumme pakolliselle palokuntavierailulle. Ja näin saimme myös vastaukset aiemmin mieltämme askarruttaneisiin kysymyksiin. Ja jotta tästä blogituksesta olisi jotain iloa ja hyötyä sinullekin, rakas lukijani, tässä vastaukset:

Korsikalla kiipeliin joutunut kiipeilijä

Ole huoleti, olet todella hyvissä ja osaavissa käsissä. Korsikan korkeanpaikan pelastusta hoitavat Corse-Sudin (etelä) ja Haute-Corsen (pohjoinen) ammattipalokunnat vuoroviikoin Gendarmerien (ranskalainen erikoisuus, sotilaspoliisi) erikoisjoukkojen kanssa. Gendarmerien puolella korkeanpaikan pelastuksesta vastaavat poliisikoulutuksen lisäksi vuoristo-oppaan koulutuksen saaneet henkilöt. Jos päivystysvuoro on palokunnalla, kopterin kyydissä on ranskalaisen pelastajan ammattitutkinnon omaavat palomiehet, jotka ovat lisäksi suorittaneet Chamonixissa yhteensä kaksivuotisen kallio-, jää- ja canyoning-pelastuskoulutuksen. Lisäksi kaikki palomiehet, jotka hakeutuvat tähän erikoiskoulutukseen ovat aktiivikiipeilijöitä.

Paikallinen hätäkeskus (soita 112) ottaa vastaan hätäpuhelut ja ohjaa ne, jos soittaja mumisee edes kaukaisesti jotain ”reitteihin”, ”kiipeilyyn” tai ”vuoriin” liittyvää päivystysvuorossa olevalle englanninkielentaitoiselle korkeanpaikan pelastajalle, joka osaa alueensa kiipeilykuviot ulkoa kuin omat taskunsa. Tämän pystyi toteamaan myös näkemästäni hiirenkorville käytetystä alueen topokirjasta. Todettakoon myös, että tapaamani korkeanpaikan pelastajat olivat sen verran salskeita (nuoria) miehiä, että minua ei haittaisi laisinkaan tulla heidän toimestaan pelastetuksi, jos tilanne niin vaatisi. Eikä siinäkään mitään, että 90-prosenttisesti korkeanpaikan pelastus hoidetaan helikopterilla ns. short- tai longtailina. Älä kysy, mitä ne tarkoittavat. Kuulostavat kuitenkin hienoilta, eikö? Toni yritti selittää mutta nukahdin… Eteläisen Korsikan pelastuspiiri yksistään hoitaa vuodessa 240 tehtävää kiipeilykauden ollessa noin kahdeksan kuukautta. Yhden tehtävän päivävauhti, siis.

Ja sitten se kysymyksistä ehkäpä jopa kiusallisempi, metsäpalo

Niin, metsäpaloon ei ensinnäkään kannata joutua. Mutta jos olet niin epäonninen, että joudut, voit aina lohduttautua täällä sillä, että aina (ja ihan aina), kun kyseessä on metsäpalo, pelastajat käyvät rutiiniluonteisesti helikotterolla tsekkaamassa, onko lähistön reiteillä tai poluilla haikkaajia tai kiipeilijöitä ja jos on, nappaavat nämä kyytiin. Kyseessä on nollatoleranssi ihmisuhrien suhteen. Niitä ei kerta kaikkiaan haluta, mikä tarkoittaa sitä, että evakuointialueet ovat varsin laajat suhteessa paloalueisiin. Jos siis lähistöllä palaa ja olet reitillä, voit olla varma siitä, että se (nuori) ja salskea korkeanpaikan pelastaja nappaa sinut helikotteron kyytiin ja vie mennessään. Ei auta, vaikka olisi kuinka hieno reitti. Ei vaan leikki sikseen. Pelastautumiskeinot ovat hankkiutua nopeasti a) alamäkeen, sillä tuli etenee rutikuivassa pöpelikössä ylöspäin räjähdysmäisen nopeasti, b) jo palaneelle alueelle, sillä tuli ei enää etene siellä tai c) jokeen tai muuhun vesistöön. Vuorenrinnettä ylöspäin ei tulta karkuun ennätä edes Usain Bolt tai tämän jamaikalainen joukkuetoveri tuulten ollessa myötäiset.

Tämänkertaisen palokuntavierailun päätteeksi meidät kiikutettiin lukuisten ”venez” -käskyjen tahdittamina palokunnan baariin, jossa saimme nokkiemme eteen lasilliset Beaujolais Noveauta pahoitteluiden kera. Pahoitteluiden siitä, ettei palokunnassa ollut tarjolla korsikalaisia viinejä. Me emme tästä kuitenkaan mieltämme pahoittaneet, vaan totesimme porukalla, että ”kippis”. Tonin mielestä välimerellisestä tapakulttuurista olisi takuuvarmaksi vientitavaraksi kotipaloasemalle Kallioon. Saatuamme reittivinkit seuraavalle päivälle, saimme ovensuussa peräämme hihkaisun, ”Jos tarvitsette apua, soitto riittää!” Voimme siis lähteä huomiselle reitille Gozziin hyvillä mielin. Ja muillekin tällä saarella.