Adventure Partners TransAlp Cycling – ALTO17

Teksti: Jukka Partanen
Kuvat: Topi Pulli ja Roni Partanen

Järjestyksessään 4 alppipyöräily suuntautui osin samoihin maisemiin kuin vuoden 2015 matka. Aloituspaikkana oli Allemont niminen kylä Oisansin laaksossa ja päätepisteenä Front Torinon läheisyydessä.

Aikaisempiin vuosiin verrattuna suurin muutos oli majapaikkojen väheneminen 4:ään ja ajopäivien vähentäminen kahdeksasta seitsemään. Lisäksi olimme järjestäneet pyörien kuljetuksen perävaunussa matkakohteeseen ja näin helpottaneet kuskien matkustamista kohteeseen.

Suunniteltu ”normaali” reitti sisälsi 15 luokiteltua ylämäkeä ja oli pituudeltaan 855 km.  Nousumetrejä reitillä oli vajaa 20000. Majoittuminen samassa hotellissa useamman yön mahdollisti vaihtoehtoiset reitit, joita monet hyödynsivätkin joko lyhentämällä tai pidentämällä päivää.

Ryhmän koko oli kokonaisuudessaan 25, joista kammenpyörittäjiä oli 23 ja huoltoautojen kuskeja 2.

Taulukko nousuista

Päivä	Nousut	Pituus	Vertikaalit	Prosentit
0	Col du Sabot	14,5	1290	8,9
1	Alpe d*Huez	13,2	1071	8,1
1	Col de Sarenne	3,6	247	6,9
1	La Berarde	21,6	825	3,8
2	Col d'Ornon	14,4	563	3,8
2	La Morte	15,3	1003	6,5
3	Col de la Croix de Fer	27,5	1292	4,7
3	Col du Mollard	6	403	6,8
4	Col de l'Iseran	32,9	1371	4,2
4	Col de l'Iseran (Val d'Isere)	17	1057	6,2
5	Col de Mont Cenis	9,8	682	6,9
5	Colle delle Finestre	18,6	1694	9,1
5	Sestriere	9,1	472	5,2
6	Colle del Lys	12,8	947	7,4
6	Lago di Malciaussia	19	950	5
7	Colle del Nivolet	40,5	1907	4,7

Päivä 1 – Alpe d’Huex, Col de Sarenne, La Berarde, pituus 125 km, nousua 3000 m

Osa ryhmää oli ennättänyt käydä katselemassa maisemia jo saapumispäivänä, mutta varsinainen ajelu alkoi sunnuntaina. Ohjelmassa oli heti alkuun varsinainen pyöräilyn legenda Alpe d’Huez. Ensimmäiset pari kilometriä karisti pahimmat menohalut heti alkuun. Sen jälkeen nousu jatkui tasaisesti 8-9 % nousukulmalla. 21 neulansilmämutkaa myöhemmin virallinen osuus noususta päättyy Alpe d’Huezin kylään. Ajettavaa tietä jatkuu kuitenkin siitä eteenpäin useampaan eri suuntaan. Meidän reitti jatkui kohti Col de Sarennea, joka on ajettu Tourilla vähintään kerran. Tie Sarennelle oli rauhallisempi ja kapeampi kuin Alpe d’Huez. Tosin liikennettä syyskuun alun sunnuntaina oli muutenkin vähän. Sarennelta alas oli edessä ensimmäinen lasku eikä tien pinta laskun yläosassa suinkaan ollut ihan optimaalinen. Sarennen kautta kiertäminen on kuitenkin todella suositeltavaa. 

Osa ryhmää kurvaili alhaalta suoraan kohti hotellia ja muut jäljellä olevat La Berardeen. Matkaa tien päähän oli noin 26 km ja nousua vajaa 1000 m. Matkalle mahtui muutama tiukempi penkka. Maisemat olivat todella upeat ja tie rauhallinen.

Pro-ryhmä päätti tempaista heti alkuun eikä osallistunut vakioreitille. Kimmo, Tapsa, Teemu, Jouni, Tuomas ja Kati ajoivat Marmotten 187 km ja yli 5000 nousumetriä sisältäen Col du Glandon, Col du Telegraph, Col du Galibier ja Alpe d’Huez. Nopeimmat ajoivat kierroksen reiluun 8 tuntiin. Chapeau!!

Päivä 2 – Col de la Morte, Col d’Ornon, 100 km, 2000 m

Päivän reitti oli numeroiden valossa hieman kevyempi kuin edellinen. Hotellilta lasketeltiin mukavaa vauhti 20 km kohti Grenoblea. Sen jälkeen kurvattiin jyrkästi vasempaan ja keskinopeus rupesi nopeasti laskemaan. La Morte kiipeää ylös laaksosta vuorenrinteessä kohti ylhäällä olevaa hiihtokeskusta 15 km ja nousua kertyy hieman yli 1000. Nousu on ajettu vain kahteen kertaan Tourilla, mutta tien puolesta voisi kyllä olla useamminkin. Tie on upea neulansilmämutkineen ja maisemineen. Kumpuilevan laskun ja lyhyen tasamaan jälkeen alkoi Col d’Ornon, mikä oli ohjelmassa tämän vuoden Tourilla. Edellisen päivän rasitus ja lämmin ilma saivat 4 % nousun tuntumaan raskaalta. Laskussa alas kohti Oisansin laaksoa oli tarjolla kevytjalkaisille lisäoptioina Oullesin ja Villard Reymondin pistot, joita jotkut hyödynsivätkin.

Päivä 3 – Col de Croix de Fer, Col du Mollard 121 km, 3100 m

Oli aika jättää taaksemme erinomainen pyöräilyhotelli La Douce Montagne. Edessä oli siirtyminen Mauriennen laaksoon rautaristin solan kautta. Pituutta mäellä on 27,5 km ja keskimääräinen nousu 4,7 %. Nousukulma antaa aika tavalla väärän kuvan nousun vaativuudesta. Matkalla on 2 laskua ja ensimmäisen laskun jälkeen nousu jatkuu välittömästi yli 10 % kulmalla muutaman kilometrin matkan. Tämän hikeä pintaan nostavan jakson jälkeen tie nousi Lac de Grand Maison patojärvelle ja maisemat olivat upeat.

Lasku alas Mauriennen laaksoon ajettiin tällä kertaa Col du Mollardin (6 km, 403 m) kautta. Loputtomalta tuntuvien serpentiinimutkien jälkeen olimme laaksossa, josta edessä oli n. 50 km yhtämittaista ja vaihtelevaa nousua kohti Lanslebourgia ja seuraavaa hotelliamme.

Kevytjalkaiset tekivät tällekin päivälle ylimääräisen kierroksen ajamalla Lacets de Montvernierin serpentiinit ylös ja kiertäen yläkautta takaisin varsinaiselle reitille.

Päivä 4 – Col de l’Iseran, 94 km, 2576 m

Sää oli suosinut tähän mennessä pyöräilyä täydellisesti. Ensimmäistä kertaa oli hieman enemmän pilviä taivaalla, mutta onneksi ei sadetta ollut kuitenkaan tiedossa. Kylän korkeus on reilu 1500 m ja edessä oli reilu 30 km nousua kohti Euroopan korkeinta päällystettyä solaa Col de l’Iserania (2764 m).  Tie jyrkkeni heti Lanslevillardin kylän jälkeen muutamaksi kilometriksi, jonka jälkeen tuli pidempi muutaman prosentin osuus ennen Bonneval-Sur-Arc kylää. Tästä alkoi varsin vaihteleva 13 km loppunousu, jossa nousukulma vaihteli reilun 10 % ja muutaman prosentin välillä ollen tosin pääosin varsin jyrkkää. Maisemat olivat jälleen kerran vaikuttavat.

Osa ryhmää jatkoi matkaa alas Val d’Isereen ja siitäkin eteenpäin nousten Tignesin hiihtokeskukseen ennen paluuta takaisin Iseranin topin kautta hotellille.

Päivä 5 – Col du Mont Cenis, Colle delle Finestre, Sestriere 134 km, 3445 m

Edessä oli siirtyminen Italiaan. Se tapahtui Mont Cenisin solan kautta. Nousu solaan oli melko tasaista 7% 10 km matkan. Ylhäällä avautui upeat maisemat Lac du Mont Cenisille. Lähtö oli sen verran aikainen, että ilma ei ollut vielä ehtinyt lämmetä eikä maisemia jääty ihailemaan pakollisia kuvaustaukoja pidempään. Lasku alas Susan laaksoon oli hyväpintaista tietä ja sitä oli ilo ajella reilun 20  km matkan.

Osalle ryhmää tämä riitti päivän etapiksi, mutta suurin joukko suuntasi Susasta ylös kohti Colle delle Finestreä (=ikkuna helvetin ja taivaan välissä). Tämä mäki oli pitkään ollut melko tuntematon, mutta siitä tuli hetkessä legendaarinen vuoden 2005 Girossa, kun Finestre ajettiin ensimmäisen kerran ja Paolo Savoldelli ja Gilberto Simoni taistelivat Giron voitosta. Nousun tekee haastavaksi jo pelkästään se, että se on 18,6 km pitkä keskijyrkkyydeltään 9,1 %. Viimeiset 7 km ovat vielä hiekkatietä. Girossa hiekka oli tasoitettu ja kovetettu, mutta nyt se oli varsin pehmeää maastoautojen jäljiltä. Parasta ajolinjaa sai koko ajan hakea ja sen takia nousun vaativuutta ei oikein ehtinyt tajuta ennen kuin vasta ylhäällä.  Hiekkatie päättyy nousun laella ja siitä eteenpäin oli varsin mukava lasketella päällystettyä tietä alas. Muutaman kilometrin jälkeen oli laskussa kiva kahvila, jossa tytöt kyselivät hieman huolestuneina, että onko meitä tulossa enemmänkin. Edellisenä päivänä siellä oli vieraillut 120 Turin-Nice ajon osallistujaa!

Lyhin tie laaksosta takaisin Susaan ja seuraavaan hotellimme kulki Sestrieren kautta. Nousu hiihtokeskukseen ei ollut numeroiden mukaan kovin vaativa, mutta Finestren rasitukset alkoivat tuntua jaloissa.

Päivä 6 – Colle del Lys, Lago di Malciaussia, 140 km, 2460 m

Susassa vietimme vain yhden yön ja jatkoimme seuraavana päivänä matkaa syvemmälle Piemontin alueelle Front nimiseen kylään. Tämän välin olisi varmasti pystynyt ajamaan tasamaaetappina, mutta reitti oli piirretty ylittämään Lysin solan ja sen jälkeen tekemään vielä piston Malciaussian järvelle. Tiet olivat rauhalliset eikä päivän aikana ei juuri autoja kohdattu. Ensimmäinen nousu oli pituudeltaan vajaat 13 km ja noustavaa oli 1000 m. Laskussa tien pinta ei ollut ihan parhaimmasta päästä.  Malciaussian järvikäynnin pystyi jättämään tekemättä. Ne, jotka sinne ajoivat, olivat varmasti tyytyväisiä. Pituutta nousulle oli 19 km ja noustavaa 950 m. Nousukulma ei suinkaan ollut ihan tasainen, sillä lopussa oli muutama varsin tiukka penkka. Ilmeisesti Italialaisissa liikennemerkeissä 12 % on isoin mahdollinen lukema. Garmin kyllä näytti välillä 20 % lukemia.

Päivä 7 – Colle del Nivolet 142 km, 2800 m

”It’s hard, very hard” luonnehtii paikallinen pyöräilyopas uusimmassa Cyclistissä Colle del Nivoletia, joka oli meillä ohjelmassa viimeisenä ajopäivänä. Tiedossa oli hotellilta 71 km ylämäkeä ja sen perään saman verran alamäkeä. Suurin jännityksen aihe oli sää, joka ennusteen mukaan muuttuisi päivän aikana sateiseksi. Liikkeellelähtö ajoitettiin mahdollisimman aikaiseksi heti aamupalan jälkeen, jotta ylös ehdittäisiin ennen sateen tuloa. Osalle tämä onnistui ja osalle ei! Nousu alkaa varsinaisesti Locanasta, josta matkaa huipulle on 40 km. Matkalla on 3,5 km pituinen tunneli, joka oli tarkoitus ohittaa ylöspäin mentäessä vanhaa tietä pitkin. Maansortuma oli kuitenkin tukkinut tien niin, että tämä ohitusmahdollisuus ei enää ollut hyödynnettävissä. Tunneli osoittautui kuitenkin varsin mukavaksi, sillä tienpinta ja valaistus olivat hyviä eikä muuta liikennettä juuri ollut. Nousu jyrkkenee huomattavasti muutama kilometri tunnelin jälkeen Ceresole Realessa. Tie jatkuu kapeana ja hyväpintaisena koko matkan huipulle asti. Friebe kuvailee näkymää Grand Paradison luonnonpuistossa ”Colle del Nivolet is about as close as you’ll get to heaven on earth”. Varmasti näin olisi ollutkin, jos olisimme nähneet jotain. Sade alkoi juuri hupuille päästyämme ja laskusta alas tuli varsin eeppinen. Kuivan tunnelin olisi suonut jatkuvan pidempäänkin!

Yhteenvetona

Pientä jännitystä oli ilmassa etukäteen, sillä monta asiaa oli uudistettu sitten edellisten vuosien. Perävaunun vuokraaminen ja pyörien kuljetus Suomesta osoittautui hyväksi ratkaisuksi.  Pyörät saatiin vaivattomasti kohteeseen (ainakin pyöräilijöiden mielestä) ja perävaunua pystyttiin hyödyntämään perillä matkatavaroiden siirtämiseen majapaikan vaihtopäivinä. Isona miinuksena oli toki se, että IsoLasse ei ollut enää mukana huoltoautona. Osanottajamäärän lisäämisen seurauksena teknisten ja muiden haavereiden todennäköisyys kasvaa, mutta jälleen kerran selvisimme varsin vähällä. Flunssa taisi olla suurin ajamattomien kilometrien syy.  

Ensi vuoden reissun suunnittelu on jo alkanut ja suurella todennäköisyydellä ajelemme Pyreneiden maisemissa. Tunnettuja ja tuntemattomia nousuja riittää. Ohjelmassa tullee olemaan ainakin Tourmalet, Col du Aubisque, Hautacam, Luz Ardiden ja Col de Peyresourde. Näiden lisäksi varmasti reitille osuu paljon muita mukavia mäkiä. Jos haluat olla ensimmäisten joukossa varaamassa matkaa, laita yhteystietosi osoitteeseen outofoffice [at] adventurepartners.fi

Sanottua

Mikko Hämäläinen - “ALTO17 oli kokonaisuutena onnistunut paketti, jossa oli hyvin otettu huomioon eritasoiset ajajat. Reittivaihtoehtoja oli suunniteltu jokaiselle päivälle vähintään kaksi, mistä pystyi valitsemaan itselleen päivän kunnon mukaan sopivimman. Kun huoltokin pelasi ajopäivien aikana moitteitta, niin ajajana oli helppoa keskittyä vain oleelliseen, eli pyöräilyyn älyttömän hienoissa maisemissa!”

Kati Jokio – ”Voin vaan suositella reissua,  matkaan hyvää huumoria ja nutellaa ni tiukemmillaki välityksillä pääsee mäet ylös. ”

Jouni Väinölä – ” Mulle reissun merkittävimmät asiat oli, että pääsi vaivattomasti tutustumaan itselleni aiemmin tuntemattomiin alueisiin, kun käytännön järjestelyt ja reittien suunnittelut oli valmiiksi hoidettu. Ja toisena merkittävänä asiana huoltoautojen  mukanaolo, joka mahdollisti pitkät ja korkeallakin käyvät päiväetapit myös viileällä ja kostealla kelillä. Itselleni myös hieno tapa tutustua uusiin samanhenkisiin(kin) 😄 ihmisiin. Kokonaisuutena erittäin hieno reissu!”

Jääkiipeilyä ja koskimelontaa suurkaupungissa

Teksti ja kuvat: Pekka Pakkanen

Läpällähän se lähti niinkun nämä hommat nyt yleensäkin. Yllätysviikonloppumatkalle Lontooseen avautui mahdollisuus keksiä jotain omaa ohjelmaa. Olin joitain vuosia sitten loppukesän jääkiipeilypoltteissa jäädytellyt kaikenkokoisia jääpusseja ja pesuainepulloja ullakkokiipeilyyn ja haaveillut jonkin jääseinäisen pakastinhuoneen löytämisestä. Googlettamalla varmentui epämääräinen muistikuva lontoolaisen urheiluliikkeen takahuoneeseen rakennetusta jääkiipeilypakastimesta. Koko homman typeryydelle naureskellessa varasin samoilla lämmöillä seuraavalle päivälle ajan Lontoon olympialaisia varten rakennetulle koskimelontaradalle. Varausten jälkeen jäin pohtimaan kumpi on vielä typerämpää: jäädyttää vettä seinälle keskellä helteistä suurkaupunkia vai pumpata sitä kymmeniä tuhansia kuutioita päivässä ylämäkeen.

Kiinteä vesi

Vertical Chill on toiminut 30 vuotta Ellis Brigham -urheiluliikkeen takaosaan rakennetussa pakastinhuoneessa. Seinä on 7-8 metriä korkea ja siihen on liikkeen puolelta kahdesta kerroksesta katseluikkuna. Näky on kuin suoraan Seaworldistä. Isojen ikkunoiden takana avautuu lainattu maisema, jota asuttaa täysin oma biotyyppinsä. Tämän akvaarion talvimaisemassa rimpuilevat toppa-asuiset yläköysittelijät.

Kiipeilyoppaaksi asettui eteläespanjalainen Nacho, joka listasi pelisäännöt asiallisen vankalla ammattitaidolla. Tunnin kiipeilyvuoron mittaan tunnelma muuttui nopeasti asiakas - ohjaaja -suhteesta kahden jäästä innostuneen kaveruksen intoiluksi, hekotteluksi ja mielikuvituksen rajoja koettelevaksi reittivariaatioiden pohtimiseksi. Touhu ei juuri eronnut Pirunkalliolla vietetyistä riemukkaista sessioista, joissa pohditaan miten vaikeasti voisi tehdä helppoja asioita. Jää tuntui juuri niin hyvältä kuin jää tuntuu. Aluksi säästelin poikien suurella vaivalla aikaansaamaa jäätä hookailemalla syviksi hakatuista rei'istä, mutta Nachon innoittamana uskalsin lopulta takoa sileää jäätä sielun kyllyydestä. Sitä varten sitä kuulemma jäädytetään. Kiipeilyn makuun päästyä lasin takainen ulkomaailma pällistelijöineen unohtui täysin. Ainut häiritsevä tekijä oli katon tuuletin, joka hyrähti säännöllisin väliajoin käyntiin testaamaan tärykalvojen sietokykyä.

Tunnin päätteksi hakkuja oli puristettu siihen malliin etteivät kädet pysyneet ylhäällä, lainatoppatakki oli umpihiessä ja fiilikset aivan kympissä.

Valkoinen vesi

Liikkuminen Lontoossa on selkeästi aivan oma lukunsa. Sveitsiläisen rautatiejärjestelmän sekunnintarkan toiminnan hemmottelemana en osannut arvata, että joku voisi ihan vaan vittuillakseen kiivetä aseman sähkönjohtimiin ja halvaannuttaa puolet kaupungin kiskoliikenteestä.

Saavuin koskimelontakeskukseen niin myöhässä ettei vesielementtiin juuri totuteltu. Kylmiltään vaan kajakkihissin ja pää edellä sinänsä helpolle mutta kohtuullisen nopealle radalle. Muutaman ensimmäisen loopin aikana paljastui, ettei reitin haasteena ollut  liikkuva vesi vaan muut melojat. Kaveria puski puoliholtittomasti kainaloon oikealta ja vasemmalta. Välillä olo oli kuin koskessa pelattavassa rugbymatsissa. Kapeahkolle reitille ei mahtunut montaa laskulinjaa, joten muutamaa liiviinmelojaa joutui valitettavasti avittamaan uimahommiin siirtymisessä. Onneksi koskiluupin päätteenä oli iso allas uimareiden ja varusteiden keräilyyn.

Muutaman sadan metrin reitillä oli reilu kymmenkunta pienehköä honttoa eli murtuvaa pitävähköä aaltoa muttei yhtään varsinaista surffiaaltoa. Melontaopas Rob kertoi silmät kiiluen siitä, miten hän viettää kaiken vapaa-aikansakin keskuksen aallolla ja antoi hyviä vinkkejä napsiessamme akanvirtoja ja lossaillessamme virran poikki. Varattu tunti oli ohi ennekuin ehdimme olympiaradan oikeaan koskeen asti. Ehkä ihan hyvä niin, koska tuntuma oli ollut hätäisestä lähdöstä alkaen sitä sun tätä. Läpsimme yläfemmat, sovimme palaavamme uudestaan asiaan ja Rob lähti juoksemaan kohti seuraavaa asiakasta.

Tämän jälkeen oli aikaa tutustua paikkaan. Olympiaradalla meloivat raftiporukat ja koskimelojat iloisena sekamelskana. Meno näytti todella hauskalta ja vauhdikkaalta. Vertikaalia oli hyvän näköinen määrä, koski jatkui pudotusten, aaltojunien ja pikku altaiden jatkuvana sarjana. Jokaisen altaan kohdalla oli turvamies varmistamassa heittoköyden kanssa. Täällä palaisi helposti pitkiäkin aikoja turvallisen vakioiduissa olosuhteissa liikeratoja hakiessa.


Kieli poskella lähtenyt ajatus mennä Lontooseen laskemaan koskea ja jääkiipeilemään ei loppupeleissä ollut niinkään typerä. Kummassakin lajissa pääsi tekemisen makuun siinä määrin, että ympäristö unohtui hetkeksi täysin. Kummankin päivän opasjannut edustivat sitä kliseisistä jenkkielokuvista tuttua mantraa ulkoilmaihmisistä, jotka ovat yhtä intomielistä heimoa lajista ja kontekstista huolimatta. Nachon naama loisti kellarikylmiössä lapsen riemua saatuani yhdessä pohtimamme draikkaliikkeen onnistumaan ja Rob tuuletti kuin ratkaisumaalin jälkeen nostettuani eskimon betonikaukalon kajakkisopan keskeltä. Elämyksissä onkin monasti enemmän kyse yhdessä tsemppaamisesta kuin fotogeneettisestä suorittamisesta.