maanantai 28. joulukuuta 2015

Sierra Nevadan kansallispuisto - yksi Andalucian useista helmistä


Teksti: Teija
Kuvat: Make & Teija

Espanjan Andaluciassa sijaitseva Sierra Nevada on Euroopan kolmanneksi korkein vuoristo ( Alppien ja Kaukasuksen jälkeen). Sierra Nevadassa jopa 20 huippua kohoaa yli 3000 metrin. Korkein kohta Mulhacén 3478m on samalla myös koko Manner-Espanjan korkein vuori.

 
 

 
 
Sierra Nevadan alue tarjoaa erinomaisen ympäristön muun muassa vuorivaellukselle, hiihdolle, maastopyöräilylle ja polkujuoksulle. Sesonkia riittää ympäri vuoden, hiihtokautta tammikuusta huhtikuuhun. Erityisesti syyskaudella Sierra Nevada on houkutteleva kohde, silloin kun vielä Alpeilla ja Pohjois-Euroopassa ei ole vielä kunnon sesonkia. Alue soveltuu myös aloittelijoille huomioiden pienet objektiiviset riskit; ei jäätiköitä, ei serakkeja, lumivyöryalueet ovat hyvin tiedossa ja vältettävissä jne.




Sierra Nevadaa ei kuitenkaan pidä aliarvioida. Sää vaihtelee nopeasti, vuoristo on tarpeeksi iso eksymiseen ja pienten loukkantumisten jälkeen seikkailu voi hyvinkin koitua epämukavaksi. Lisäksi vuorikiipeilyvarustus jäähakkujen ja rautojen kera on yleensä alueella tarpeen joten siihen on varauduttava 3 tonnisille huipuille haluavien. 

 
 
 

Sierra Nevada on helposti lähestyttävä 1-2 tunnin ajomatkan päässä Malagan tai Granadan lentokentältä. Vuoriston eteläpuolelta hyviä starttipaikkoja vaellukselle ovat sympaattiset ja perinteiset espanjalaiset vuoristokylät Capilleira ja Trevelez. 


 
 
 
 
 
 


Muutaman tunnin kävelymatkan päästä löytyy vuoristomaja Refugio Poqueira 2500 metristä, joka on erinomainen perusleiri useille aktiviteeteille. Vuoristomaja on avoinna ympäri vuoden, ja tarjoaa normaalit vuoristomajapalvelut kuten illallisen, aamiaisen, peitot, tyynyt jne. Bonuksena vielä maksuton wifi. Tee varaus etukäteen, ja ota jonkun alppikerhon jäsenkortti mukaan, jos sellaisen omistat.

 
 


Sierra Nevadan pohjoispuolella luontainen starttipaikka on hiihtokeskus, etenkin hiihtokauden aikana skitouringin voit aloittaa suoraan laskettelukeskuksen parkkipaikalta. Rinnehiihdosta kiinnostuneet pääsevät hissillä yli 3000 metriin.





 



 
 

 

 

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ski Antarctica 2015


This blog post is in English for all our new freeski friends around the globe!

Day 0-1,          Ushuaia (12,8km 1299m)
Ice Axe Expeditions trip to Antarctica is something extraordinary and unique to say the least. We got hooked on this trip a year ago and the excitement has been building up till the day of our departure from dark and wet Finland on November 4th 2015.

After 27 hours of travel we finally arrived to Ushuaia through Frankfurt and Buenos Aires in the afternoon of November 5th. To our great satisfaction and surprise, also all of our gear arrived on the same flight. We had taken couple of extra days prior to the embarkation to the Antarctic just in case, but this time everything went just fine.

In Ushuaia we had the opportunity to acclimatise ourselves and do some skiing in the nearby mountains. The expedition started more or less with a get together on the eve of the 6th and on the 7th our mountain guides took the groups to the mountain, just to make sure that everyone has all needed gear and they know how to use them.

So we did have time for some great Argentinian food, wine and last minute gearing up. On the morning of November 8th we packed and checked out the Hotel Albatros and finally at 3pm we boarded the ship Sea Adventurer. Adventure begins!



Day 2 & 3, Drake passage (1000km, 0m)
The ship, Sea Adventurer (formerly known as Clipper Adventurer and Alla Tarasova), was built in 1975 in Yugoslavia and being class 1A ice enforced ship, it was stationed in Murmansk until the collapse of the Soviet Union. It has been recently renovated and is sailing under the flag of Bahamas. The ship is owned by a Canadian company called Quark Expeditions. Quark is the leading tour operator of Arctic and Antarctic cruises and their experience really shows.

The ship can board 117 passengers and 87 members of the crew. The crew consists of the hotel personnel, sailors and the expedition team. The expedition team itself is really amazing bunch of expertise and experience. We have marine biologists, ornithologists, geologist, historian, medical staff etc. on board to keep us occupied and educated throughout the trip with cool lectures and answering our questions about whales, penguins, seals, ice, water and what not. They are also our Zodiac drivers taking us ashore at the destination.

And then there is the Ice Axe team. Doug Stoup is the owner of IceAxe Expeditions which is specialized in taking people to very remote places to ski around the world. This trip to Antarctica is the 8th of it’s kind, but Doug has been on the continent like 17 times before. The company has 18 mountain guides from Australia, New Zealand, Canada, Iceland, all over US and one from Finland (Ode Siivonen). The experience among this bunch of guides is just amazing. They have done some pretty awesome stuff along and before their guiding careers. We are in good hands!

All of the passengers on this cruise are on Ice Axe trip - the whole boat has been chartered to us. So most of us are here to ski, but some have brought along family members who will spend their days hiking, snow shoeing and making Zodiac cruises while the most of us are on the mountains.

The trip over the Drake passage takes us two and half days. The conditions were fairly good and not too rough weather. As we are closing in to Antarctica we get to see ice bergs, seals and even a pod of humpback whales. All a long the crossing, the different albatrosses and petrels are flying around the ship keeping us company. Life on board is pretty busy with either eating or a presentation happening about every other hour. The presentations that the Quark experts are giving us are really interesting about the Antarctica, its history and nature.

Before our arrival at the destination we are also introduced to the extreme environmental aspects. Our backpacks are vacuumed and our ski boots are disinfected to make sure that we do not import anything to the continent that does not belong there. Protecting the continent is top priority and the tourism is under strict rules and is closely monitored under the Antarctic treaty.




Day 4, Chiriguano Bay (3,96km, 572m)
Finally we are there! During the second night of the voyage we reach the Southern Shetland islands on the North-West side of the Antarctic Peninsula. Unfortunately also some rough weather has reached us and we need to stay in a holding pattern in the Gerlach Strait until lunch, before we can finally board the Zodiacs and get to go ashore. Our group is going to the landing site Bravo for the first taste of Antarctica snow. Looks like we are taking it off easily as the terrain is quite moderate for what we will have ahead of us. Nice skin up and ski down before we call in the Zodiac to take us the landing site Alfa. The slope is bit steeper and we have to turn back before the summit as the weather is closing in and we are afraid of loosing visibility. So we ski down in flat light, but Ode keeps us away from the crevasses. We’ve done it, skied in Antarctica!





Day 5, Wilhelmina Bay (5,95km, 528m)
Sunny morning. This is the best day weather wise and we certainly make the most out of it. All groups are out really early in the morning and we get to ski some really scenic slopes. We also visit a shipwreck from the whaling days before we have to move on. We are making quite long distances between the skiing objectives and anchor for the nights. The expedition team gets up at sunrise, which is at 4am and the guides are sent ashore to scout the landing sites around 6, if the weather permits. Our wakeup call on the ship is usually at 7am and we head out just after breakfast between 8 and 9. Our skiing sessions last approximately 4 hours, so it is not like we are out on the slopes all day. Good thing is that we have many skiing days.





Day 6, Port Lockroy and Lemaire channel (0 km’s + m’s)
Blizzard! We remain in the holding pattern for the whole day due to really bad weather. Winds exceeding 40knots in gusts and close to no visibility with heavy snow. But it’s not like we remain on board all day. We get ashore to visit an old research station at Port Lockroy. The station is no longer occupied, but serves as a museum. Few weeks after our visit there will be some museum staff arriving to manage the museum for the duration of season. We get to visit the main building as the mountain guides dug the living quarters out of snow. Actually the station is occupied. There is a penguin colony right there around the buildings. Gentoo’s are all over the place and it is really cool to just sit down in the snow and watch them go by and do their stuff. Great experience.

After the visit to Port Lockroy we move further south. On our way we sail through Lemaire channel, which is really picturesque place. It is a narrow channel with steep stonewalls rising right from the sea several hundred meters tall. We are the first vessel through the channel this season and we can see that there is clearly more ice and lots of ice bergs going further south. We are getting closer to Ukrainian Vernadsky station which is manned all year around but ice is stopping us. We spend the night anchored by Peterman Island.




Day 7, Penola Strait and Danco Island (4,94km, 663m)
Weather has cleared and we make ashore. This time we actually ski on the Antarctic peninsula, so we are doing it on the continent itself. Other objectives are all on islands just off the peninsula. We ski up to Mount Mill and make summit at 740m. The last stretch to the summit is really steep and we get to do some true ski mountaineering bootbacking up with crampons on and hanging on to the ice axe. Sweet!

The run down is great carving cruising as the snow is smooth and very hard packed on the ice. Yep - all the skiing is on glaciers, so we skin up and stay roped as long as we switch on to the skiing mode to make down the hill. We see serious crevasses, but the skiing objectives has been selected based on information from earlier trips and there is not that much dodging we have to do. Amazingly no one drops in to a hole - thanks for the guides for that!

After we return to the ship we hoist anchor and start making our way North again. We reach 65* 15" degrees, and this is the furthest in south we get. The crossing of the Antarctic circle is not possible on this cruise, but maybe next time!

After sailing through the Lemaire Channel we get to see a spectacular show. A family of 5 Orcas, a.k.a. Killer Whales swim past the ship and we get to witness how these great creatures make their way towards the penguin colonies of the Peninsula to feed.

In the evening we get to visit a Adelié penguin colony on Danco Island in a beautiful sunset.





Day 8, Bluff island and festivities (8,4km, 688-1m)
Snowstorm. Holding pattern again in the morning. Air is full of snow and visibility near zero. But it only lasts through the morning and we get ashore finally. And what is it that we find? Pure Antarctic powder snow about foot deep. This is something that we did not anticipate at all and we skin up the long hill giggling and excited about the first run down. Well, actually the first descent is not that good, but later we get some really good runs in the deep and soft snow. So much fun!

Later in the afternoon we get back to the boat in order to catch some more excitement in form of the polar plunge. Yes, we get to dip into the Antarctic sea and yes, you bet it is cold water!

After the rush of powder skiing and polar plunge the day will end with the much awaited "White party of the white continent". Everyone has brought white costumes for the party and it's "party on, dude"!




Day 9, Half moon Bay (4,68km, 645m)
Last day on the continent. Ship has moved overnight to the South Shetland Islands as we will start our voyage back across the Drake in the evening. But before that we still get one day of skiing. We climb the steep and crevassed mountain sides with great snow conditions. Also here it has been snowing recently, so we get to do some good skiing in the fresh snow again. One time we need to return back from a bootback hike due to increased possibility of avalanche. This is actually the only time an avalanche is a concern. Few good runs and we are ready to head back to the boat.

We sail off in the evening and get to say goodbye to the continent enjoying a beautiful sunset with some magnificent icebergs.




Day 10 & 11, Drake Passage (1100km, +/- 17m)
Sail across the Drake passage is somewhat similar to our journey coming south. Eating, drinking, going through photos and videos and enjoying the presentations. Eventually the weather conditions deteriorate significantly and we get in the middle of hurricane class storm with wind speeds up to 65 knots. On our second night we wake up at 1.30am having lots of flying objects in our cabin. We have to secure all belongings and try to hold on to the bunk.

Next day we really get the best out of Drake with huge swells banging on the ship with extreme winds. Captain needs to adjust the course just to make the sailing bearable. Unfortunately this means that we will not have the opportunity to see Cape Horn.

Last night on the ship is sailing through the Beagle Channel back to port Ushuaia. Once we are finally back on solid ground we see the sister ship, Ocean endeavor, also a Quark ship. She has a huge hole on the port side. It turns out that she had hit an iceberg by the Peninsula earlier that week at 3.30am. It must have been scary as hell to hear the general alarm and put on the life vest and go on deck in the middle of the night. Luckily she made her way over the Drake safely, but it was a rude ending to that cruise. It could have been us!

Time to say goodbye to many new friends. Some fly out right of way and during the next day. We are staying in Ushuaia for three days enjoying the town and sights near by, like hiking in the Tierra del Fuego national park.

Finally the day of departure arrives and we start our journey back to home where we arrive in the evening of November 23rd.






There are not enough words to explain this trip and everything we got to experience. It has been really a journey of a lifetime! 

Thank you to all who were there and made this happen!

Mikko & Make




Adventure Partners on kasaamassa ryhmää seuraavalle etelmantereen reisulle syksyllä 2016. Jos hiihto tai lumikenkäily maailman viileimmissä ja villeimmissä maisemissa kiinnostaa niin ole yhteydessä make [at] adventurepartners.fi.


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Team Ahma Gran Paradiso 2015

Team Ahma pahanteossa, tälläkertaa harjoittelemassa pakittelua Gran Paradison pohjoisseinältä.  Puuteria napaan asti, eli ilman suksia tottakai.


perjantai 23. lokakuuta 2015

Team Ahma twerks Paso de Invergneux

Team Ahma jälleen reissunpäällä, tyyliään leimaavalla ennakkoluulottomuudella, haastamassa Alppien klassisia pohjoisseinämiä. Siis niitä, joista kuiskaten vain puhutaan. Muttamutta, niin vain taisi käydä että twerkkaus, eiku trekkaus, vei tällä(kin)kertaa pidemmän korren...

Pidemmittä puheitta: Jiipeen ja Hjördis-Jaatisen videoblogaus Paso de Invergneuxlta

perjantai 18. syyskuuta 2015

Transalp Cycling Vol 2

Teksti: Jukka Partanen
Kuvat: Markku Mellanen, Jukka Partanen, Juha Hallikas

Transalp Cycling Vol 2

Viimevuotinen Zurven14-pilottiajelu polkupyörillä alppien yli sai tänä vuonna jatkoa. Speksi oli suurin piirtein sama eli 8 päivää satulan päällä ja mahdollisimman paljon ylä- ja alamäkiajelua. Reitin suunnittelun aloitimme itse asiassa jo viime paluulennolla. Reitin aloituspaikaksi valitsimme Chamonix’n, jotta Isolassea ei tarvitsisi siirrellä paikasta toiseen. Suunta Chamonix’sta oli etelään, ja Nizzahan sieltä löytyy. Koska lennot olivat Geneveen, oli luonnollista kutsua reissua nimellä Genice15.

Tour de Francessa ajetaan tuolla suunnalla joka vuosi, ja monet nousuista ovat muodosteet klassikoiksi. Monelle vähemmänkin pyöräilyä harrastaneelle tuttuja ovat ainakin Alpe d’Huez ja Col du Galibier. Molemmat olivat alkuperäisellä reitillä, mutta Chambonin tunnelin sortumisvaaran takia jouduimme muuttamaan reittiä, joten Alpe d’Huez jäi tällä kerta väliin. Nousuja kuitenkin riitti ihan tarpeeksi; erilaisia luokiteltuja nousuja osui matkalle 20 kpl.

Päivä
Nousun nimi
Pituus
Vertikaalit
Keskijyrkkyys
1
Megeve
9,1
551
6
1
Col de Saisies
13,4
687
5
2
Col du Pre
12,2
963
7,9
2
Cormet de Roselend
5,4
349
6,4
2
Notre Dame du Pre
10,4
568
5
2,3
Col de la Madeleine
24,5
1543
6,3
3
Col de Chaussy
10
690
6,9
3
Col du Clandon
21,3
1472
6,9
4
Col de la Croix de Fer
27,5
1292
4,7
4
Col du Télégraph
11,8
856
7,3
4
Col du Galibier
18,1
1245
6,9
5
Col de l'Izoard
19
1105
5,8
5
Col de Vars
19,4
1111
5,7
6
Col de la Bonette
24
1589
6,6
6,7
Col Saint Martin
16,5
1018
6,2
7
Col de Turini
15,3
1107
7,2
7
Col de Braus
10,4
428
4,1
8
Col de Castillon
7
359
5,1
8
Col de la Madone
13,6
915
6,7
8
col d'Eze
5,2
264
5


Ryhmän koko oli kasvanut yhdellä, joten meitä olisi siten yhteensä 9, joista 1 ajaisi pääsääntöisesti Lassea ja muut useimmiten fillaria. 

Flybeen Geneven koneeseen mahtui vain 3 pyörälaukkua kerrallaan, joten jouduimme saapumaan paikan päälle useammassa erässä parin päivän aikana. Tämä mahdollisti osalle porukkaa ylämäkiajamisen Chamonix’ssa jo ennen varsinaisen reissun alkamista. Itse saavuin paikan päälle perjantaina ja ehdin käydä tankkaamassa hiilareita ja rasvaa Poco Locon hampurilaisella sekä ihailemassa maisemia Aiguille du Midissä.

Ensimmäisenä ajopäivänä jännitti eniten sää. Erilaiset sääennusteet povailivat sadetta, jota emme onneksi kuitenkaan saaneet niskaamme. Tiet olivat aamulla hieman märät, mutta se ei menoa haitannut. Päivään sisältyi pari ”harjoitusnousua”, ja nousumetrejä kertyi 2000. Nousut olivat siinä mielessä sopivat, että vuoden tasamaa-ajelun jälkeen muistui taas mieleen, miltä loputtomalta tuntuvien ylämäkien ajaminen tuntuu. Päivän etappi päättyi Beaufort-nimiseen pikkukaupunkiin n. 80 km päähään Chamonix’sta.

Beaufort

Aamulla matka jatkui heti yläviistoon. Vähemmän sadistinen reitin suunnittelija olisi valinnut suoran lähdön Cormet de Roselendiin, mutta me lähdimmekin sinne Col du Pren kautta. Pituutta tuolla nousulla on 12 km, joista viimeiset 6 km keskijyrkkyydeltään 10-prosenttista. Palkintona hikoilusta oli topista hieno näkymä Lac de Roselendille ja padolle. Pienen tasamaaosuuden jälkeen nousu jatkui kohti Cormet de Roselendia. Laskun jälkeen osa porukasta helpotti reittiä ajamalla seuraavalle taukopaikalle laaksoa pitkin, kun kevyempijalkaiset kävivät ajamassa kartasta löytyneen syherön Notre Dame du Pren. Tämän olisi kyllä voinut jättää väliin, sillä tie oli huonokuntoinen ja hiekkainen. Päivä päättyi Col de la Madeleineen, jota ajoimme ensimmäiset 14 km.  Hotelli sijaitsi keskellä ei mitään. Erikokoisia ja –näköisiä laskettelukeskuksia osui matkan varrelle useita ja tämänkin hotellin lähistöllä näytti olevan yksi vanhahko hiihtohissi. Pituutta päivällä oli reilu 100 km ja nousumetrejä yli 3200.

Hannu kuuntelemassa Notre Damen kellonsoittoa 

Edellisen päivän rasitus tuntui selvästi jaloissa, kun matka aamulla jatkui kohti huippua, jonne matkaa oli hotellilta vielä 10 km. Sää oli muuttunut jo edellisenä päivänä aurinkoiseksi. Aamun muutamasta lämpöasteesta huolimatta ajaessa ei todellakaan tullut kylmä. Autokuskimme Juha siirtyi fillarin päälle ja tyrkkäsi ylös Madeleinen siinä missä muutkin, vaikka aikaisempaa kokemusta ylämäkiajamisesta ei ollutkaan. Pyörä oli Maken ja miehillä kokoeroa reippaasti, joten välineetkään eivät olleet ihan optimaaliset. Madeleinea emme laskeneet ihan alas asti, vaan koukkasimme seuraavaan nousuun Col du Chaussyyn kesken laskun. Palkintona oli alamäessä hieno serpentiini Lacets de Montvernie, joka ajettiin tänä vuonna myös TdF:ssä. Päivän todellinen koettelemus oli 21 kilometrin Col du Glandon, josta viimeiset 3 km oli todella jyrkkää tai ainakin sen tuntuista. Lämpötila oli noussut reippaasti, ja laakson pohjalla taisi olla melkein 30 astetta. Aurinko paistoi suoraan edestä, ja hiki virtasi lippiksestä purona. Juha jaksoi muutaman kilometrin viimeistä nousua ennen voimien ehtymistä, mikä oli kunnioitettava suoritus autokuskilta. Päivän speksi oli suurin piirtein sama kuin edellisenä päivänä. Hotelli sijaitsi Allemontissa ja oli täysin keskittynyt pyöräileviin asiakkaisiin. Hotellin henkilökunta oli lähes kokonaan hollantilaisia - samoin asiakkaat. Olihan vieressä Alpe d’Huez, joka on muodostunut heidän pyhinvaelluspaikakseen.

Jykä, Juha ja Hannu Col de la Madeleinessa


Kyllä se näkyy kun mies nauttii


Meiltä jäi siis tuo Hollywood-nousu väliin tunneliongelman takia. Majoituspaikat oli varattu ajoissa keväällä emmekä halunneet ruveta niitä muuttelemaan. Piti siis suunnitella uusi reitti Allemontista Brianconiin. Sellainen löytyi kyllä, mutta reitti sisälsi muutaman pitkän nousun. Siis ensin takaisin edellisen päivän reittiä Col de la Croix de Ferille 27 km ja sen perään Col du Telegraph/Col du Galibier -yhdistelmä, joka on yhteensä noin 35 km lyhyen laskun kanssa. 140 km etappi sisälsi melkein 60 km ylämäkeä ja vertikaalimetrejä yli 4000. Päivän vaativuus pelotti sen verran, että liikkeelle lähtö oli jo 7:30.  Yritin ajaa koko ajan alle pk-sykkeellä, mutta se ei ihan onnistunut, kun Croix de Ferillä Garmin näytti monin paikoin pitkälle yli 10 % nousukulmaa. Matka kuitenkin eteni, ja ennen pimeän tuloa koko porukka oli perillä Brianconissa. 4 ajopäivän jälkeen vertikaalista nousua oli tullut reilusti yli 12000 m ja keskusteluihin nousi väkisinkin reitin ja etappien helpottaminen tulevina vuosina. Onneksi jälkimmäinen puolisko oli selvästi kevyempi eikä 3000 metrin päiviä ollut enää tiedossa. Mieltä lämmitti kuitenkin se, että sijoitus Stravan Climbing Challengessa nousi reippaasti päivä päivältä.

Vuorikauriit Tapsa ja Tomi Galibierissa



Keli pysyi edelleen hyvänä, ja myös viides ajopäivä alkoi aurinkoisena. Edessä oli kaksi melkein identtistä nousua Col d’Izoard ja Col Du Vars; molemmilla mittaa yli 19 km ja nousukulmaa hieman vajaat 6. Maisemat olivat upeat, ja tiet erittäin hyvässä kunnossa. Ainakin omalta osaltani Izoard oli yksi hienoimmista, mitä olen koskaan ajanut. Lounaalla kävimme pyörähtämässä Guillestressa, jossa oli samaan aikaan toinenkin suomalainen ryhmä. Stravaa seuraamalla löytyi myös muita ryhmiä, jotka ajoivat melkein identtistä reittiä kanssamme. Seuraava majapaikka oli Barcelonnettessa, joka tarjoaisi varsin monipuolisen ympäristön pyöräilyloman viettoon.

"Etsitkö onnea? Se löytyy sieltä mihin mäki loppuu" -Markku 

Yksi Barcelonnetten lähinousuista on Col de la Bonette - korkein paikka, missä TdF:a on koskaan ajettu. Tässä tapauksessa ei oikeastaan voida puhua solasta, sillä tie kiertää vuoren huipun ennen kuin se kääntyy laskuun (Cime de la Bonette). Maisemat topista olivat varsin huimat, sillä korkein kohta sijaitsee 2802 metrissä. Lasku solaan oli pitkä ja kylmä. Laskun lopuksi saatiin reissun ainoa sade, mutta onneksi kohdalle osui kahvila eikä odottelua kestänyt kovin pitkään. Ennen seuraavaa hotellia jouduimme taas vaihtamaan päälle ylämäkimoodin, sillä majoitus löytyi hieman sivussa Col Saint Martinilta Rimplas-nimisessä kylässä.


Tomi, Tapsa, Lasse ja Bonette



Jäljellä oli vielä 2 ajopäivää, vaikka suorinta tietä Nizzaan ei enää olisi ollut kuin noin 60 km. Saint Martinin ylityksen jälkeen oli vuorossa Col de Turini, joka on kuuluisa Monte Carlon rallista. Onneksi olimme liikkeellä perjantaina, sillä lauantaina tie olisikin ollut suljettuna rallin erikoiskokeen takia. Ylhäällä ravintolassa oli paljon vanhoja rallikuvia, joissa vilahteli suomalaisässiä. Lasku alas Turinilta sisälsi todella upeaa serpentiiniä. Ennen päätymistä Sospelissa sijaitsevaan hotelliin, ajoimme vielä Col de Braus -nimisen serpakiehkuran, joka oli vähintään yhtä hieno kuin Turinin vastaava.

Viimeinen ajopäivä sisälsi kruisailua rantabulevardilla ja glamouria hikistä nousua unohtamatta. Hotellilta lähdön jälkeen oli edessä pieni nousu Castilloniin, josta lasketeltiin kohti rannalla sijaitsevaa Mentonia. Tämäkin kaupunki olisi varsin mainio pyöräilylomakohde, sillä ympärillä on tarjolla sekä mäkeä että tasamaata. Yksi kuuluisimmista nousuista on Col de la Madone, joka on aikanaan toiminut Lancen testimäkenä. Trek on nimennyt yhden mallinsakin ko. mäen mukaan. Make pääsi kokeilemaan, miten Domane toimii Madonessa. Itse olin tähän asti pyrkinyt ajamaan maltillisilla sykkeillä, mutta nyt oli kokeiltava, miten tehoa vielä irtoaa matkan tässä vaiheessa. Pystyin yllätyksekseni tyrkkäämään koko nousun (13 km) lähes aerobisella kynnyksellä. Madonelta laskettelimme kohti Monacoa. Reitti oli Monacossa piirretty kulkemaan pitkin F1-rataa. Kävimme kruisailemassa mm. kasinon edessä, Loewsin mutkassa ja lähtösuoralla. Kävimme myös tutustumassa Philippe Gilbertin pyöräkauppaan, mutta itse maestro ei ollut paikalla, vaan kisoissa Kanadassa. Make sai kuitenkin ostettua uuden ajopaidan. Livestrongin kohtalosta ei ole tietoa. Nizzaan oli enää lyhyehkö matka ja hotellille päästiin ilman ongelmia.

Seikkailu ei kuitenkaan ollut vielä ohitse: Kun Lassesta oli matkalaukut kannettu hotellin aulaan ja sitä oltiin siirtämässä parkkiin, alkoi oikeasta etukulmasta kuulua rajua pauketta. Oli siis lauantai-ilta, Lassen palautuksesta vastaavat kuskit tulossa seuraavana aamuna Nizzaan eikä autolla voinut enää ajaa. Suunniteltu päätösillallinen ja juhliminen vaihtui Mister Pizza leiri-illalliseen hinausautoa odotellessa. Onneksi hinausauto saatiin paikalle IF-vakuutuksen palveltua meitä ansiokkaasti. Myöhemmin maanantaina selvisi, että 2 laakeria oli hajonnut ja korjaus kestäisi muutaman päivän. Paluukuskeille tuli siis pari päivää Nizzassa oleskelua ennen varsinaisen #keppikiertue :en aloitusta. Suureksi onneksi laakerit paukkuivat vasta tuolloin eikä jossakin alamäen serpentiinimutkassa.

Määränpään parkkipaikan portille loppui #isolasse :n veto.
Hyvin vedetty


Energiaa paloi matkan aikana yhteensä noin 170000 (autokuskillakin oli varmasti sykettä nostattavia tilanteita, mutta kulutuslukemat eivät ole tiedossa). Ruokailu on tällaisella reissulla erittäin tärkeässä roolissa. Edellisellä kerralla Sveitsissä ja Italiassa kommunikointi oli ilmeisesti onnistunut paremmin, kun pastaa oli tarjolla joka hotellissa heti tulon jälkeen. Tällä kertaa tämä toiveemme oli huomioitu vain 2 kertaa. Illalliset olivat kyllä hyviä ja aamiaisetkin yleensä varsin ravitsevia. Normaali tankkaus ei kuitenkaan riitä päivittäisen energian saamiseksi; onneksi sponsorimme Arctic Warriors oli tukenut matkantekoa aimo annoksella Energia-hunajashotteja.

Pyörän päällä matkaa taittui yhteensä 6260 km ja vertikaalista nousua kertyi yhteensä 150535 m. Tapsalla ja Tomilla VAMit olivat yleensä 850-1000 ja välillä hieman ylikin. Muilla matka taittui ylöspäin yleensä 600-700 m/h. Rengasrikkojen määrä oli 0.

Matkalle osallistuivat

Hannu Heikkilä, Jyrki Lohva, Tapio Salmela, Kai Sillanpää, Mikko Hämäläinen, Tomi Keinänen, Juha Hallikas (autokuski), Markku Mellanen ja Jukka Partanen.

Tomi ja Hannu vaihtamassa ajatuksia reissun tapahtumista 



tiistai 4. elokuuta 2015

Vuorikiipeilyä, viinan juontia ja venäjää :)


Teksti: Teija
Kuvat: Make, Teija, Pekka
 
Niinhän se menee että palapelin kaikki palaset täytyy loksahtaa täysin kohdilleen, jotta Khan Tengrin huippu pohjoisen reittiä on mahdollinen.


Kukat kuin neidot - aklihaikilla Karkaran perusleirin kukkuloilla 2500 metrissä
 

Suut suppuun ja nautitaan elämämme pelottavimmasta kopterilennosta
Kulkuneuvomme Kirgisian armeijan kopteri laskeutumassa Khan Tengrin perusleiriin
 
Alempi ykkösleiri

 
Retkikunta ylemmässä ykkösleirissä

 
 Sopeutumishaikki noin 4000 metrissä 





Vuorikiipeilyä kauneimmillaan Khan Tengri
The huippu Khan Tengrin perusleiristä nähtynä - alkureissusta huippu oli hyvin näkyvissä
 

Reitillä matkalla kakkosleiriin. Kivi oli kiusallisen irtonaista.

 

MeteoGib mainos ja Make



Home sweet home kakkosleirissä 


Laskeutumassa kakkosleiristä
 
Alkuviikot olin onnistunut liikkumaan matalalla sykkeellä, syömään hyvin, lepäämään ja ennen kaikkea pysymään terveenä. Näiden lisäksi onnistuimme tekemään riskiarviot ja päätökset niin, etten liikkunut reitillä silloin kuin vyöryi.
 
Älä mene siihen halpaan että katsot omaa reissuaikataulua ja yrität väkisin saada sen sopimaan vuoren huiputukseen. Onnen varaan laskeminen on kuin pelaisi Venäläistä rulettia, ja joskus se päättyy huonosti. Poikkeuksellisen lämpimät olosuhteet myös pohjoisen puolella hankaloittivat reitillä liikkumista. Etenkin matka perusleiristä ykkösleiriin vyöryi käytännössä koko mäki.

Kelien puolesta ns. normaalikesänä lumivyöryt eivät ole pohjoisen reitillä ongelma. Jäätikön sulaessa lämpimät olosuhteet näkyivät Almatyn kaupungissa saakka tulvina.
 

Reitti lumivyöryjen mustan päivän jälkeisenä päivänä

"Miehet töissä"
 
M, M & M ja Khan Tengrin huippu taustalla
 
Voimani oli siis säästettynä reissun vaativiin päiviin eli siihen missä homma olisi oikeasti alkanut; siirtymiseen kakkosesta kolmosleiriin, huippupäivään sekä laskeutumiseen vuorelta. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että sääennuste lupasi lumimyrskyä näille päiville, ja keräsimme kimpsut ja kampsut  ja laskeuduimme basecampiin. Ikävä homma kun aikataulumme ei sallinut enää uutta huippuyrkkää lumimyrskypäivien jälkeen. 


Rappelointia lumirännissä
 
Suunta alaspäin

Sen sijaan venasimme kuljetusta basecampista Almatyyn kuin kuuta nousevaa. Odottavan aika oli todellakin pitkä, ja jutunaiheina perinteiset vuorillaliikkujan vessa - vatsantoimimis- nukkumis - syömis- ja juomisjutut alkoivat jo pitkästyttää.  Viihdykkeenä tuijotimme vuoren rinnettä ja analysoimme jokaisen liikkeen. Jännäsimme milloin tulisi kauden ensinousu pohjoisen reittiä huipulle. 



MeteoGib mainoskuva 2

 

Dinnertunnelmaa Khan Tengrin perusleirissä

Onneksi pitkät ja komeat Suomipoikamme löysivät kuningas alkoholin & tupukkia mustasta pörssistä, ja viihdyttivät itseään sekä muita päiväkänneillä. Jokunen jopa tiukemman mutkan, niin että yhteislaulua Kalinkan, Miljoona ruusun, Kanootin kapean jne muodossa raikasi nuotiolla usealla kielellä. Aamutunneilla laulu kääntyi luontevasti mihin muuhunkaan kuin karhunpainiksi Venäläisleiriläisten kanssa.

Näitä tunnelmia en osaa sanoin kuvata eivätkä kuvat mene sensuurista läpi - tällaista pääset kokemaan ainoastaan lähtemällä meidän kanssa reissuun ;) Meno oli ainutlaatuista, mutta ketään ei tarvinnut pelastaa railosta vaikka vaaranpaikkoja perusleirissä löytyikin.  



The Alpinist
 
Seuraavana päivänä ei kenellekään leirin kuudellekymmenelle asukkaalle jäänyt epäselväksi ketkä meistä oli Suomalaisia, ja saatiin olla ylpeitä siitä :) Kiitos miesten uhrausten, välimme Venäläisiin ja Kazakstaneihin ( ja toki muihinkin) tuli oikein lämpimiksi, ja saimme nauttia erityiskohtelusta ja erityisestä vieraanvaraisuudesta. Nämä ovat tärkeitä suhteita seuraavaa Khan Tengri retkeä silmällä pitäen.

Jos todennäköisyyslaskentaan lähtee mukaan, näitä reissuja saadaan tehdä aika monta ennen huipulle pääsyä. Jopa perusleirin agressiivinen isopomo lämpeni erityisesti meidän retkikunnalle, tarjoten kirjaimellisesti aamukahvin suoraan telttaan.  Lisäksi ystävämme Sergei opas oli jo into pinkeenä järkkäämässä Apikselle kaikkia uusia hienoja vuoriretkiä Venäjälle. 

Kyllä se alkoholi vaan on ihme aine, miten sen avulla pääsee ihan eri tasolle ystävyydessä ainakin tiettyjen kansallisuuksien kanssa. Viinan juonti -  siis Venäläisten kanssa - kunniaan ;)


Khan Tengrin perusleirin (4000 m) telttakoti ja karvalakki

Vuorella ja perusleirissä tutustuin ihaniin uusiin ihmisiin. Paikalliset oppaat olivat ihan huipputyyppejä, vaikken heidän asiakkaana ollutkaan. Jos naisena saavuit samaan leiriin, oppaat ojensivat heti teekupin ja tarjosivat paikallisia snäkejä. Kazakstanilaista sekä Venäläistä vieraanvaraisuutta, johon toki olen törmännyt usein aiemminkin mutta vuorilla tämä oli eka kerta.

Kaiken huippuna lapioidessani telttapaikkaa ykkösleiriin telttapaikkojen ollessa varattuna, opas sen kummemmin kysymättä tarjosi että voin käyttää heidän toista telttaa ja he kolme opasta voivat yöpyä yhdessä ( pienessä max 2 hengen teltassa). Tällaisiin tarjouksiin ei ole tottunut, ja yritimmekin parhaamme mukaan laittaa hyvää kiertämään. Teekupposia tuli tarjottua vastaavasti muille kanssakiipeilijöille. 


"Taskuopas" ja Sergei-opas tutkailemassa Markulle juuri tullutta sääennustetta

 

Toinen ykkösleiri ja lumityöt

Oman poppoomme lisäksi eniten olin tekemisissä Tsekkiläisten kanssa, jotka tulivat meidän kanssa samalla kuljetuksella vuoren juurelle. Mielenkiintoista oli myös tavata Iranilaisia vuorikiipeilijöitä, ja erityisesti heidän herttaisia naisvahvistuksiaan.

Tutuiksi tulivat niin ikään Venäläisten, Kirgiisien ja Kazakstanilaisten lisäksi vuorikiipeilijät Latvian, Walesin, Scotlannin, Romanian, Japanin, Espanjan, Saksan, Itävallan ja Norjan mailta. Nyt on yhteystiedot vaihdettu ja kutsu muun muassa Iraniin voimassa, joten ei muuta kuin hiihtoreissua Iraniin planaamaan.   
 


Jäätikkökävelyllä Tsekkikamujen kanssa 


Lähiboulderilla


Täällä harmitti se ettei Raahen lukiossa ollut 90 - luvulla mahdollista lukea sitä Venäjää, jonka innolla yläasteella aloitin.  Kommunikaatio olis niin paljon helpompaa jos olisi yhteinen kieli paikallisten kanssa. Venäjän kielen opiskelu kunniaan ;)


Ehkä ensi vuonna uudelleen!