Teksti: Miia Fohlin
Kuvat: M & T Fohlin & Janne Arponen
Sitä aina toivoo, että hiihtoreissussa piisaisi lunta. Mikään ei ole niin kypsää kuin hammaspaikat irrottava jäinen sastrugi ja helevetinmoinen vastatuuli, joka on lennättänyt kaikki lumet vaarallisiksi lipoiksi lymyämään pääsi päälle. Tilanne, joka on muuten valitettavan usein osunut kohdallemme Norjan suurtuntureilla. Tällä kertaa rukouksemme kuultiin ja lunta kirjaimellisesti tuli tupaan. Voisi jopa käyttää hiihtäjien parissa vakioilmaisuksi taipunutta “dumppaa ihan ho…na” –toteamusta. Ja tällä kertaa ihan tosiseikkoihin perustuen, eikä vain afterinousun sumentamin silmin retosteltuna.
Sitä aina toivoo, että hiihtoreissussa piisaisi lunta. Mikään ei ole niin kypsää kuin hammaspaikat irrottava jäinen sastrugi ja helevetinmoinen vastatuuli, joka on lennättänyt kaikki lumet vaarallisiksi lipoiksi lymyämään pääsi päälle. Tilanne, joka on muuten valitettavan usein osunut kohdallemme Norjan suurtuntureilla. Tällä kertaa rukouksemme kuultiin ja lunta kirjaimellisesti tuli tupaan. Voisi jopa käyttää hiihtäjien parissa vakioilmaisuksi taipunutta “dumppaa ihan ho…na” –toteamusta. Ja tällä kertaa ihan tosiseikkoihin perustuen, eikä vain afterinousun sumentamin silmin retosteltuna.
JKO kurssipotretti
Olimme varanneet kevätreissua varten kokonaista 3,5 viikkoa, joista ensimmäinen meni Posiolla, toinen Tromssassa ja vika Kåfjordissa. Kåfjord vaihtui lennossa Lyngseidetin tilalle, mutta ei mennä vielä siihen.
Posiolla oli tarkoitus kiivetä jäätä, sillä olin osallistumassa SKILin jääkiipeilyohjaajakurssille (JKO), johon kuuluu myös kiipeilykoe. Ja jos koetta pukkaa, niin pitäähän sitä jukolauta reenata. Niinpä eka viikko kului Korouomalla niin, että minä kiipesin ja Toni varmisti, laittoi ruokaa, teki eväitä, keitti vesiä, huolsi gearia ja piti huolta, että olin hyvällä ja vireällä mielellä. Huolto pelasi, sanoisinko ihan moitteetta. Väitän, että jokaisen (menestyvän) naisen takana on monitoimimies. Ei tässä touhussa pikkutakkimies pärjäisi.
JKO kurssitiimi Ruskealla
Meillä oli Posiolla aivan ihana jokseenkin postikortin kokoinen kahden hengen kelomökki kaikilla mukavuuksilla. Olisin voinut jäädä sinne JKO-kurssin jälkeen vielä viikoksi pötköttelemään, mutta ei. Ei lomilla pötkötellä, joten eteenpäin piti lähteä. Mutta ennen kuin mennään eteenpäin vielä lyhyesti Korouomasta. Siellä myös tapahtui ja paljon maaliskuun puolivälin tietämillä. Oli Apiksen jääkiipeilytapahtumaa, -kurssia ja oheishappeningiä dinnereineen kaikkineen. Meillä oli Tonin kanssa myös aivan ihastuttava kolmen naiskiipeilijän kurssi! Edes Saukkovaaran parkkiksella mitatut 34 asteen pakkaslukemat eivät haitanneet osallistujakaartiamme, Marjo-Merja-Marika, jotka nenät huurussa saapuivat paikalle intoa puhkuen ja pakkasta uhmaten. Suuremmilta paleltumilta onneksi kuitenkin vältyttiin ja kurssi pystyttiin viemään läpi sovitusti. Tai no joo, pääkoutsin, Tonin, varvas pääsi epähuomiossa paleltumaan. Kynsi on ihan musta, edelleen. Toivottavasti ei tipu pois koko uloke.
Lilla Blåmannen
Tromssassa kuitenkin pukkasi “vähän” lunta. Ja vähän-sana ei esiinny nyt ja tässä sanan kirjallisessa merkityksessä. Vietimme siellä kuusi päivää suorastaan eeppisten lumisateiden keskellä, minä aikana lunta pukkasi 130cm. Kyllä. Tämä tarkoitti sitä, että 16 tietä suljettiin lumivyöryvaaran vuoksi, kahdella tiellä vyöry vei autoja mennessään ja valitettavasti viisi ihmistä pääsi hengestään yhden viikon aikana. Lunta siis tuprutti reilun 20cm:n päivävauhtia, joten toimintaedellytykset tunturissa olivat hmm, kehnohkot, ts. hengenvaaralliset. Välillä oli ihan tarpeeksi jännää istua kotisohvalla ja tuijottaa dumpin silmään tai ihmetellä, mihin ajorata katosi Tromssan kylillä. Japanilaisille kaistan yläpuolella roikkuville tieuran osoittajille olisi ollut käyttöä! Näin ollen tilanne toptuurauksen kanssa oli se, että A) pitäydyttiin loivassa metsähiihdossa ja B) isoilla mäillä pysyttiin max. 25-asteisilla rinteillä. No, onneksi oli paikalliset oppaat (Heli ja J-C) sekä heidän verkostonsa, joilta saimme vallitseviin olosuhteisiin sopeutettuja tourausvinkkejä. Onneksi oli myös yr.no, jonka kuluvan päivän tuntiennusteet ovat oikeasti hyviä. Saimme pyrystä huolimatta ja sen ansiosta, hyviä laskuja loivalla ja metsissä, kun taivas aika-ajoin hetkeksi selkeni yr.no:n ennusteiden mukaisesti.
Seuraavaksi viikoksi suunniteltu Lyngen kuitenkin vaihtui lennossa hivenen stabiilimman oloiseen Kåfjordiin ja suureksi pettymykseksemme jouduimme perumaan kauan odotetun varauksemme Magic Mountain Lodgelta Lyngseidetista. Sen verran viime viikkojen dumppi yhdistettynä Lyngenin jyrkkäpiirteiseen maastoon kuumotti, että päätimme suunnata sen sijaan Kåfjordiin, mistä löytyy lukuisia kauttaaltaan 25-asteisia huippuja, joiden nousureittien ympärillä ei ole ikäviä maastoansoja. Kåfjord osoittautui erittäin hyväksi valinnaksi, sillä jo matkalla sinne saimme ihan huippuhienoa siivua Rissavarrilla Nordkjosbotnissa. Siellä nousimme vain reiluun 800 metriin, sillä minulla meni pupu pöksyyn, kun edessä oli noin 30-asteinen valtava seinämä ja lunta polveen asti, eikä luonnollisestikaan kukaan ollut viitsinyt tehdä meille nousulatua ylös asti. Jos pupu pöksyyn vilahtaa, niin skinithän siinä pois hulahtaa eli matka jatkui seuraavaksi alaspäin. Mutta laskupa oli niin hienoa, että piti läpätä kahdesti metsän yläpuolinen pätkä. Eikä jäänyt reissun ainoaksi kerraksi.
Kåfjordissa meitä odotti toinen iloinen yllätys. Tällä kertaa majoitus. Toni oli varannut jokseenkin sokkona jotakin netin yli. No, se jotakin oli oma pikkumökki (tällä kertaa vähän postimerkkiä suurempi) veden päällä à la Manndalen Sjöbuer. Sjöbu on perinteinen norjalainen laiturin päälle rakennettu, asumiskuntoon muokattu kalastumaja. Tässäkin majassa oli kaikki mahdolliset mukavuudet (ml. oma sauna) ja sen kolmella kantilla siinsi Kåfjord. Kåfjord sijaitsee Yykeän- eli Lyngenvuonon itärannalla ja sen pohjukasta Birtavarrista lähtevä laakso johtaa Haltille. Siellä vallitsee ei-niin-mereinen ilmasto kuin esim. Tromssassa tai Lyngenissä, mistä johtuen myös dumppi on maltillisempaa, joskin varsin riittoisaa. Kåfjordissa oli arvioilta noin metri vähemmän lunta kuin Lyngenin länsipuolella. Lisäksi vuoret sillä puolen vettä ovat juuri sopivasti loivempia kuin Lyngenissä ja hiihtely näin ollen hivenen turvallisempaa, mäestä riippuen tietty.
Kåfjorddalenin pikkuputous
Iloinen
Ilme Kertoo
Kolmas iloinen ylläri Kåfjordissa oli se, että aamupäivisin alkoi pilvirintama rakoilla. Tästä intoutuneina laitoimme kellon piipittämään viideksi ja seitsemältä jo sivakoimme ylämäkeen. Hiihdettävää korkeuseroa alueella riittää 1.000-1.300 metriä merenpinnasta, mikä vauhdikkaalla tempolla on 2-3 tuntia, lumipatjan paksuudesta riippuen. Näin ollen olimme sopivasti alhaalla puoliltapäivin, kun taas uutta myräkkää ja uutta lunta alkoi pukata. Tällä kuviolla saimme pari aivan upeaa laskua mm. Rassevarrin ja Storhaugenin topeista, joista jälkimmäinen oli niin hienoa, ettemme voineet olla läppäämättä mäkeä kahdesti metsänrajasta ylös. Toppiin päästyämme oli Toni suorastaan pistoksissa edessä olevasta laskusta. Miten sitä voisi luonnehtia? Vainun saanut lintukoira kenties? Oli miten oli, on siinä flexbandistä pitelemistä. Koska kaiken lisäksi lasku vaikutti vielä hyvin turvalliselta kaikessa suhteessa, pystyi laskemaan rennosti nauttien, eikä koko ajan pelko pepussa. Täytyy sanoa, että yksi parhaista tai ehkä paras koskaan laskemani lasku se kyllä oli. Näillä randohiihtovuosilla on oppinut ymmärtämään, että 1.000 verttiä korkkaamatonta puuterikenttää auringonpaisteessa ei osu kauhean usein kohdalle! Ja vielä ekana ylhäällä!
Pikkuputous
Kamppeet kasaan
Vanhoja niveliä alkoi kuitenkin kolottaa ja reissuväsymystä pukata, kun olimme painaltaneet viikon putkeen ylämäkeä ja reissupäiviä alkoi olla kolmattakymmentä. Päätimme siis, että oli aika palata kotia kohti. Sitä ennen halusimme kuitenkin käydä kiipeämässä hakkukauden päätteeksi yhden “pikkuputouksen” Kåfjorddalenissa. Tästä putouksesta, niin kuin Norjassa monesta muustakin putouksesta on hyvin vähän beettaa saatavilla, jos sitäkään eli varsin seikkailuhenkiseen menoon on varauduttava. Arvelimme paikan päällä, että putous olisi sellainen aamupäivän nyppäisy eli noin 150m kiivettävää osuutta ja vaikeudeltaan noin WI3/4. Siis suhteellisen helppoa ja nopeaa, minkä jälkeen ehtisi hyvin ajella illaksi Eevan ja Kaitsun luo Tornioon vaihtamaan kuulumisia.
Laskumoodiin
No, se ei sitten ollutkaan mikään ihan “pikkuputous”, vaikka aika pieneltä silmämääräisesti näyttikin. Totuus oli tarua ihmeellisempi tälläkin kertaa ja turpaan tuli niin, että tukka pölähti. Neljän 60-metrisen kp:n jälkeen olisi ollut vielä matkaa toppiin ties kuinka pitkälti, mutta aikataulu, nopeasti yltyvä tuuli ja sen mukana alas tulevan spindriftin määrä alkoi olla sietämättömällä tasolla, joten päätimme lähteä alas. Toni oli liidannut viimeisen kp:n minun jäädyttyä henkisesti ylhäältä tulevan lumen määrän ja vierestä vilahtaneen pienen vyöryn vuoksi, ja päätynyt 10cm paksulle jääkuorelle, johon ei saanut hyviä ruuveja. Jääkuori luonnollisestikin petti, minkä seurauksena alas rysähti melkoinen jäävyöry, josta minäkin sain osani. Päätös alas lähtemisestä oli selvä. Niitä abalakoveja sitten siinä lumisuihkussa väännettiin ehkä paikoin ei-niin-optimiiin jäähän notkein sormin sekä letkein mielin. Alas päästyämme hetken nieleskelimme karvaita kyyneleitä, kunnes päätimme ravistaa puuterilumet talviturkeistamme ja kääntää keulan kohti etelää. Päätös oli oikea ja etenkin seikkailukiipeilyhommissa täytyy vain hyväksyä nöyrästi, että vuori asettaa pelisäännöt. Sitä paitsi, olihan näitä onnistumisia jo tullutkin ihan riittämiin yhdelle reissulle. Oli hyviä laskuja ja ennen kaikkea valtaosin hyviä päätöksiä hankalissa lumiolosuhteissa. Ilman niitä ei olisi ollut hyviä laskuja, ei nyt, eikä jatkossa.
No, se ei sitten ollutkaan mikään ihan “pikkuputous”, vaikka aika pieneltä silmämääräisesti näyttikin. Totuus oli tarua ihmeellisempi tälläkin kertaa ja turpaan tuli niin, että tukka pölähti. Neljän 60-metrisen kp:n jälkeen olisi ollut vielä matkaa toppiin ties kuinka pitkälti, mutta aikataulu, nopeasti yltyvä tuuli ja sen mukana alas tulevan spindriftin määrä alkoi olla sietämättömällä tasolla, joten päätimme lähteä alas. Toni oli liidannut viimeisen kp:n minun jäädyttyä henkisesti ylhäältä tulevan lumen määrän ja vierestä vilahtaneen pienen vyöryn vuoksi, ja päätynyt 10cm paksulle jääkuorelle, johon ei saanut hyviä ruuveja. Jääkuori luonnollisestikin petti, minkä seurauksena alas rysähti melkoinen jäävyöry, josta minäkin sain osani. Päätös alas lähtemisestä oli selvä. Niitä abalakoveja sitten siinä lumisuihkussa väännettiin ehkä paikoin ei-niin-optimiiin jäähän notkein sormin sekä letkein mielin. Alas päästyämme hetken nieleskelimme karvaita kyyneleitä, kunnes päätimme ravistaa puuterilumet talviturkeistamme ja kääntää keulan kohti etelää. Päätös oli oikea ja etenkin seikkailukiipeilyhommissa täytyy vain hyväksyä nöyrästi, että vuori asettaa pelisäännöt. Sitä paitsi, olihan näitä onnistumisia jo tullutkin ihan riittämiin yhdelle reissulle. Oli hyviä laskuja ja ennen kaikkea valtaosin hyviä päätöksiä hankalissa lumiolosuhteissa. Ilman niitä ei olisi ollut hyviä laskuja, ei nyt, eikä jatkossa.
Takakontti
Talkkari
Manndalen Sjöbuer
Porottaa
Heli ja Tom päiväkävelyllä
Miia
Posion mökki: http://www.himmerki.com/
Manndalen Sjöbuer: http://www.sjobuer.no/
Norjan sää: http://www.yr.no/
Miia ja Joel ovat Adventure Partnersin tuoreita jääkiipeilyohjaajia. Onnittelut molemmille!
