Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon Pirunkalliolla

Pitkän vääntelehtimisen ja kiemurtelun jälkeen ei mahdettu itsellemme enää mitään - on syntynyt lopullinen päätös jäädyttää Pirunkallio jääkiipeilykäyttöön myös kaudelle 2011-2012.

Pläni on että 1.12.2011 alkavat pumput punksuleeraamaan. Samaan pläniin sisältyy myös ajatus voimakkaasta oppimiskokemuksesta viimekauden hassunhauskoista harjoituksista - kunnianhimoisena tavoitteena mm. puolittaa K-Raudassa käyntien määrä, sekä tuplata ne päivät kun putkenpäästä itseasissa valuu vettä.

Mikäli oppimista on oikeasti myös tapahtunut, niin avajaisia päästänee viettämään ennen tai jälkeen joulun. Niin joo, tietysti pitäisi saada pakkasta myös.



Kovin paljon ei kerralla voi oppia joten kausikortin ja kertamaksujen hinnat pysyvät viimevuoden tasolla. Kausikortin ostaneita tullaan spämmäämään lähiaikoina ohjeilla miten toimia kun kortin haluaa uusia. Välinevuokrauskuvion käytännön toteutus on vielä vähän hakusessa, mutta jollain tavalla se tullaan järjestämään. Samoin uusien näyttökokeiden järjestelyt ovat vielä hivenen auki - viimekaudella taitonsa osoittaneet ovat toki tervetulleita kiipeilemään heti kun...

Muistutus vielä että itsenäinen, niin ylä- kuin alaköysikiipeileminen Pirunkalliolla edellyttää ehdottomasti tarvittavien taitojen osoittamista AP:n kouluttajalle.

6.12.2010


13.12.2010


23.12.2010


Jääkiipeilyn peruskurssien ja ohjattujen jääkiipeilykokeilujen lisäksi tulevan talven kurssivalikoimaan lisätään ainakin "vapaalaskijan jäätikkötaidot" -koulutus. Edellisellä kaudella kurssi toteutettiin räätälöitynä spesiaalikurssina, ja saadun palautteen perusteella kysyntää voisi olla enemmänkin. Kyseessä siis kestoltaan päivän / kahden arki-illan setti, jonka aikana käydään läpi keskeiset tiedot ja taidot turvallisesta toimimisesta jäätiköllä erityisesti vapaalaskijan ja hiihtovaeltajan näkökulmasta. Koska kyseisiä taitoja ei onneksi joudu tosielämässä kovin usein käyttämään, kurssi on suunniteltu siten että se soveltuu ensikertalaisten lisäksi myös taitoja kertaamaan tulijoille. Pääpaino siis käytännön harjoittelussa ja tekemisessä - kaikkihan tietävät kuinka usein omin päin tulee niitä railotaljauksia oikeasti treenailtua ja kuinka ytimestä ne sitten tositilanteessa tulevat.



9.3.2011


PK v2.0 proggiksen edistymisen vivahdekkaita vaiheita voit seurailla facetuubisivuiltamme.

Kokemusten kehittämistä

Teksti: Joel Ormala

Miian loistava teksti kokemusten jakamisesta ja ohjaajan/oppaan vastuusta herätti minussa paljon ajatuksia. Hänen tarina Spyder-Rouvasta oli mielestäni erinomainen esimerkki hänen (ja minun) peräänkuuluttamasta kokemuksellisen/hiljaisen tiedon jakamisesta. Tälläinen tarina havainnollistaa mielestäni paljon paremmin ohjaajan vastuuta ja tärkeyttä arvioida asiakkaiden kykyjä oikein kun pelkkä asian toteaminen. Tässä kirjoiteksessa haluan kuitenkin vielä lisätä asiakkaiden/oppilaiden/ohjattavien OMIEN kokemusten hyödyntämisen tärkeyden heidän hiljaisen tiedon kartuttamisessa. Tulen kuitenkin siihen mutkan kautta, koska aijon ensin vastata Miian ”haasteeseen” loukkaantumisista vuoritouhuissa.

Miia kirjoitti ettei loukkaantumiset (saati sitten kuolemat) kuulu vuoriharrastukseen. Lähtökohtaisesti olen tästä täysin samaa mieltä ja ohjaajana/oppaan tulee ehdottomasti koko ajan tehdä riskiarviointia asiakkaan puolesta niiden välttämiseksi. Mutta missä kulkee ”hyväksyttävän” riskin raja? Jalkakäytävälläkään kävelyhän ei ole TÄYSIN riskitöntä, puhumattakaan kallioseinämästä, jäätiköstä tai laskettelurinteestä. Henkilö, joka tekee omaa riskianalyysiään voi tietenkin valita oman hyväksyttävän riskitasonsa, mutta missä raja tulee vetää oppaana ja ohjaajana? Eri asiakkailahan on myös erillainen käsitys hyväksyttävästä riskistä ja sama aktiviteetti on yhdelle riskialttiimpaa kun toiselle.

Kysymykseeni voisi ehkä vastata yksinkertaisesti sanomalla, että pienet ruhjeet kuuluvat lajiin, mutta pysyvät vammat eivät. Mutta yhtälöön kuuluu myös mielestäni onnettomuuden todennäköisyys ja riskinotolla saavutettu hyöty tai ilo. Etenkin tämä jälkimmäinen tekijä on mielestäni erittäin haasteellinen, varsinkin oppaan näkökulmasta, koska yhtälöä joutuu silloin ratkaisemaan toisen puolesta. Pari viikkoa sitten jäätikölle viemäni asiakas, ”Menno”, on ns. case in point.

Olin kävelemässä hollantilaisen ryhmän kanssa varustemökille kun yksi ryhmäläisistä tuli juttelemaan kanssani. ”Hei, nimeni on Menno ja haluan kertoa sinulle jotain. Olen 33 vuotta vanha ja 16 vuotta sitten sairastin aivosyövän. Sairauden ja hoidon aikana lihakseni surkastuivat täysin ja sain hermo- ja aivovammoja. Sen jälkeen istuin rullatuolissa useita vuosia, eikä kukaan uskonut että kävelisin jälleen. Siitä lähtien olen kuitenkin taistellut joka päivä ja nyt olen täällä sinun kanssasi menossa jäätikölle. Halusin vaan kertoa tämän sinulle, jotta tiedät että saatan tarvita enemmän apua. Muu ryhmä tietää myös ja he ovat olleet erittäin kannustavia.”

Tässä vaiheessa miljoona ja yks ajatusta lennähti pienen pääni läpi. Ensimmäinen niistä oli suurin piirtein, ”käääkkkk!!!!!!” Mutta jatkoin kohteliaasti kuuntelemistä hymyillen. Mennon kävely oli verrattain hyvää tasaisella maalla, mutta pienetkin epätasaisuudet ja jalan nostot tuottivat silmin nähden ongelmia. Tukeutumalla muiden olkapäihin hän kuitenkin eteni päättäväisesti. Jäätiköllä pitäisi kuitenkin pitää köysi kireellä, eikä toisen vieressä voi niin vain kävellä tukemassa häntä. Jääraudoilla kävely epätasaisella jäätiköllä ei myöskään ole mikään itsestään selvyys ja niihin kompastuu itse kukin petollisen helposti. En siis ollut ollenkaan varma että Mennon jäätikköllä kävely olisi hyvä idea, vaikka tekisin helpoimman mahdollisen reissun. Todennäköisyys hänen kompastumiselle olisi huomattavasti suurempi kun muiden ja hänen kordinointikyvyllä kaatuminen saattaisi hyvinkin aiheuttaa enemmän kun ruhjeita.

Tavallisella opastuskeikalla en tekisi niin vaikeata reissua että osallistujat altistuisivat sellaisille riskeille, kun mille Menno luutavasti altistuisi helpommallakin reitillä. Mutta toisaalta en myöskään sano iäkkäämmille asiakkaille, etteivät he saa tulla jäätikölle, vaikka se mikä on vaaraton lipsahtaminen nuorelle saattaa merkitä heille murtuneita luita. Mennolle jäätiköllä kävely merkitsisi myös jotain aivan muuta kun useimmille muille vieraille. En voi sanoa, että ymmärtäisin täysin mitä kaikkea jäätiköllä kävely merkitsee henkilölle, jolle on sanottu ettei hän enään ikinä pysty kävelemään, mutta väittäisin silti että se saattaa olla jotain todella tärkeätä. Olenko minä tosiaan oikea henkilö tässä tilanteessa sanomaan ettei murtunut luu ole hyväksyttävä riski tämän kokemuksen saamiseksi? Lapsiperheelle kesälomareissulla vastaus olisi tietenkin ei, mutta entä nyt?

Päädyin kuitenkin kertomaan riskeistä Mennolle parhaan kykyni mukaan ja sanomaan, että tulen auttamaan häntä niin hyvin kun voin, mutta jos homma ei näytä hyvältä tai jos muille koituu vaaraa voin joutua sanomaan ettei hänen kannata jatkaa. Vastaus ei suorastaan yllättänyt, ”Olen taistellut koko elämäni, enkä aio antaa periksi nytkään.” Ja täytyy sanoa, että harvoin olen nähnyt vastaavanlaista itsensä ylittämistä. Viimeinen pätkä jäätikölle kulkee kivilohkareiden yli ja karjunta oli kun toisella 8a-reitillä kun Manno manaili jalkojaan eteenpäin.

Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin jäätikön reunalle ja ruokatauon jälkeen oli vuorossa itse jäätikölle meno. Kävimme tarkkaan läpi miten jäätiköllä toimitaan ja sidoin hänet köyteen heti itseni jälkeen, jotta pystyisin tukemaan häntä parhaiten. Mannon taistelu jatkui ja minä iskin askeleita jäähän minkä ehdin, mutta kaiken kaikkiaan jäätiköllä eteneminen oli hänelle huomattavasti helpompaa kun kivilohkareiden yli käveleminen. Reissu oli silti raskas sekä minulle että hänelle ja takaisin jäätikön reunalle päästyämme Manno oli uupunut. Vielä pitäisi kuitenkin päästä kivilohkareiden yli ja koko matka takaisin parkkipaikalle. Tankkauksen jälkeen Mannolta kuitenkin löytyi lisää energiaa ja matka (manailuineen) jatkui.

Takaisin parkkipaikalla saatoin vihdoin hengähtää helpotuksesta. Kaikki oli mennyt hyvin, mutta takana oli yksi raskaimmista päivistäni jäätiköllä. Manno kiitti minua kuitenkin kyyneleiden kera uskosta häneen. ”Tämä on elämäni hienoin kokemus, olen sinulle ikuisesti kiitollinen. Fysioterapeuttini ei ikinä tule uskomaan tätä.” Olin itsekkin uskomattoman iloinen siitä, että sain jakaa tämän kokemuksen hänen kanssaan, mutta sisimmässäni mietin hiljaa jos hän olisi yhtä kiitollinen, jos hän olisi kompastunut, katkaissut koipensa ja päätynyt takaisin rullatuoliin.

Teinkö oikein? Oliko oikein sallia hänen ottaa sellainen riski, jolla voisi olla niinkin vakavia seurauksia? Tähän ei mielestäni ole yhtä oikeata vastausta, mutta seison oman päätökseni takana. Tätä tämä oppaan työ mielestäni kuitenkin pitkälti on; ihmisten auttamista kokemaan ja tekemään asioita, joita he eivät muuten voisi, ilman että hyväksyttävän riskin raja ylittyy, missä ikinä se sitten kussakin tilanteessa menee.

Se, mitä tarinani toivottavasti myös havainnollistaa on henkilön oman kokemustaustan merkitys uuden tilanteen ymmärtämisessä ja arvottamisessa. Ja tämä puolestaan vie minut takaisin alkuperäiseen aiheeseeni, eli siihen miksi asiakkaiden/oppilaiden/ohjattavien omien kokemuksien hyödyntäminen opetus- ja opastustilanteessa on niin tärkeätä kokemuksellisen tiedon kartuttamiseksi.

Kuten Miia kirjoitti, omakohtaiselle kokemukselle ei ole korviketta, mutta tarinoita jakamalla voimme hyötyä muiden kokemuksista. Tämän lisäksi voimme opettajina tai oppaina myös pyrkiä tuomaan lisäarvoa, tai uutta näkökulmaa asiakkaamme omiin kokemuksiin. Kaikkihan me pohdimme omia kokemuksiamme, mutta pystymmekö aina vetämään niistä oikeita johtopäätöksiä ja näemmekö aina niistä kaikki puolet? Näissä asioissa kokeneempi opettaja tai opas voi auttaa asiakasta ymmärtämään ”enemmän” omista kokemuksistaan, kun mihin hän pystyisi vain omalla kokemustaustallaan. Kokemukset ovat tietenkin edelleen hänen omia (ei vaan toisen kertoma tarina), mutta niistä saattaa oppaan avulla saada enemmän eväitä tulevaisuutta varten.

Tätä opetustapaa suositaan vahvasti Norjassa, niin peruskursseilla kun opaskursseilla. Käytännössä homma toimii niin, että kun perusasiat mm. jääruuvin käytöstä ja jäärautatekniikasta on käyty läpi, opettaja sijoittuu köysistössä toiseksi ja kurssilaiselle kerrotaan että ”mene tonne.” Sitten kurssilainen saa pohtia miten ”tonne” pääsisisi ehjin nahoin. Kurssin vetäjä sitten vinkkaa, korjailee, kysyy, ehdottelee ja tietenkin puuttuu, jos jotain todella fataalia on tapahtumassa. Sitten kun on menty ”tonne” jonkun tovin, kerätään kaikki köysistön jäsenet kasaan ja puretaan tehtyjä päätöksiä yhdessä. Näin saadaan mahdollisimman paljon omaa kokemusta kurssilaisille ja opettajan avustuksella myös mahdollisimman paljon oppia niistä. Reittivalintoja, varmistustekniikoita ja seurausajattelua jäätiköllä, jolta löytyy melkeen loputtomasti erillaisia muotoja oppii todella hyvin näin. Muistan ainakin itse jokaisen läpi käymäni ”casin” opaskurssilla erittäin elävästi.

Kokemuksellisen ja hiljaisen tiedon kartuttamiseen on siis monia menetelmiä, joita yhdistämällä varmasti pääsee parhaimpaan lopputulokseen. Ongelmana lienee kuitenkin aina aika- ja resurssirajoitukset. Mutta perinteisten kurssien lisäksi yhteiset retket ja opastetut reissut voivat toimia loistavina hiljaisen tiedon lähteinä. Kunhan siis opas on aidosti kiinnostunut kokemuksien kehittämisestä, eikä ainoastaan asiakkaan ylös ja alas viemisestä mahdollisimman nopeasti.