Asennekasvatuksen tärkeys kiipeilyn opettamisessa

Teksti: Joel Ormala

Huono asenne johtaa tapaturmiin
John Dill kirjoitti vuonna 2000 laajalti lainatun (mm. John Long, How to Rock Climb!) esseen, Staying Alive, jossa hän analysoi Yosemiten kansallispuistossa sattuneita kiipeilyonnettomuuksia 1970 – 2000. Hänen keskeinen päätelmänsä on se, että 80% kuolemaan johtaneista onnettomuuksista oltaisiin voitu estää, mutta ”kerta toisensa jälkeen välinpitämättömyys, rento/huono asenne ja/tai jokin häiriötekiä osoittautui lajin vaarallisimmaksi tekijäksi.” Dillin mielestä siis henkinen asenne (”state of mind”) on avain turvallisuuteen.
Väistämättä herää kysymys mikäli tämä pitää paikkansa myös Suomessa? Mitään vastaavaa katsausta Suomessa ei ole tehty, mutta oletan että samat tekijät ovat vaikuttaneet myös suomalaisiin kiipeilyonnettomuuksiin. Ainakin Kumpulan liikuntakeskuksen kiipeilyseinän ja Adventure Partnersin ylläpitämän Pirunkallion evaluoinneissa virheiden taustalla ei usein ole tiedon tai taidon puute. Sen sijaan kokelas ei ilmeisesti viitsinyt tai jaksanut tehdä asiaa oikein, tai sitten se miellettiin ”itsestään selväksi,” eikä sen takia mainitsemisen arvoiseksi.
Tästä puolestaan herää kysymys, jos ja millä tavalla Suomen kiipeilyopetuksessa pyritään ennaltaehkäisemään tälläisiä onnettomuuksia? Suomen Kiipeilyliiton (SKIL) uusi peruskurssijärjestelmä ja suositussisällöt kursseihin ei sisällä erityistä mainintaa asennekasvatuksesta. Sen sijaan ne keskittyvät kiipeilyssä käytettävien välineiden ja tekniikoiden oikeaoppiseen käyttöön. Myös monen kurssitarjoajan kurssisisällöt keskittyvät näihin teknisiin tietoihin ja taitoihin. Ne ovat tietenkin välttämätön osa turvallista kiipeilyä, mutta ovatko ne riittäviä, ottaen huomioon edellä mainitut syyt virheille ja kiipeilyonnettomuuksille?

Mikä on asennekasvatus?
Yksi syy asennekasvatuksen puuttumisesta monesta kurssista lienee se, että ”asennekasvatus” ja ”välinpitämättömyyden, rennon asenteen ja häiriötekijöiden ennaltaehkäiseminen” ovat sangen vaikeasti määriteltävissä olevia asioita. Tätä ongelmaa kuvaa hyvin se, että monet kiipeilyä ja kiipeilyn opettamista käsittelevät kirjat (mukaan lukien Mountaineering – Freedom of the Hills, How to Rock Climb!, John Long ja Rock Climbing for Instructors, Alun Richardson) asettaa henkisen asenteen vähintään yhtä tärkeäksi tekijäksi kun fyysisen kunnon ja teknisen osaamisen tapaturmien välttämiseksi. Silti nämä samat kirjat käsittelevät sitä lyhyesti ja sangen pintapuolisesti. Mitä siis tarkkaan ottaen pitäisi opettaa jos halutaan opetetaan ”hyvää asennetta kiipeilyyn?”
Kimmo Keskinen lähtee avaaman asennoitumista kiipeilyyn kirjassaan, Kiipeily ja hiljainen tieto. Hänen mielestään hyvä asenne kiipeilyyn syntyyn nk. hiljaisen tiedon avulla, joka puolestaan pohjautuu henkilökohtaisiin kokemuksiin, arvomailaan ja uskomuksiin. Hiljaista tietoa voi siis ajatella ”liimana”, joka yhdistää ja soveltaa tietoa ja taitoa erilaisissa tilanteissa. Koska alppireitillä on käännyttävä takaisin ja miten pitäisi suhtautua pitkiin pultinväleihin voisivat olla esimerkkejä hiljaisesta tiedosta. Hiljainen tieto karttuu myös vahvasti kokemuksellisen oppimisen kautta ja sitä on vaikeata pukea sanoiksi ja välittää toiselle. Tämän vuoksi hyvää asennetta ja hiljaista tietoa on myös niin vaikeata opettaa toiselle (ilman että se mielletään saarnaamiseksi) ja se on varmasti toinen syy siihen, miksi niitä ei usein käsitellä kursseilla.
Omakohtaiselle kokemukselle ei tietenkään ole korviketta, mutta se ei merkitse etteikö asennetta ja hiljaista tietoa kuitenkin voisi välittää toiselle eri metodeilla. Kuten Keskinen toteaa, ”Hiljaista tietoa voi syventää ja monipuolistaa keskustelemalla muiden kanssa.”
Myös muissa ”vaarallisissa ympäristöissä” on ryhdytty panostamaan entistä enemmän asennekasvatukseen. Esimerkiksi Antero Lammin, Liikenneturvan koulutuspäällikön mukaan kokemuksellinen oppiminen ja tunneprosessit ovat yhä merkittävämmässä roolissa liikennekasvatuksessa.
Varsinkin opetukselliset keskustelut, jotka perustuvat osallistujien omiin kokemuksiin ovat hyviä asennekasvatuksen näkökulmasta. Tämän vuoksi myös oppilaslähtöinen oppiminen opettaa hiljaista tietoa ja asennetta paremmin kun opettaja keskeinen (joka soveltuu paremmin ”kovien” faktojen opettamiseen). Kuten Richardson toteaa oppilas keskeisestä oppimisesta kiipeilyssä, ”Se kestää yleensä pidempään ja se vaatii enemmän opettajalta, mutta se antaa paljon laajemman tietopohjan oppilaalle.”

Asennekasvatuksen lisääminen Suomen kiipeilyopetuksessa
Kiipeilyn asennekasvatuksen ja -kehityksen on mielestäni lähdettävä liikkeelle sen tärkeyden tiedostamisesta, heti ensimmäisestä kiipeilykurssista. Tämän vuoksi etenkin (seinäkiipeilyn) peruskurssin teoria/pohdinta/workshop/keskustelu osuus on mielestäni ensisijaisen tärkeä. Kurssi on usein ainoa kurssi, jonka kiipeilijä käy (moneen vuoteen) ja se muokkaa hänen lähestymistään kiipeilyharrastukseen voimakkaasti.
Esimerkiksi Dillin essee ja lukemattomat esimerkit huolimattomasta yläköysittelystä, jotka ovat johtaneet vakaviin onnettomuuksiin voivat auttaa oppilaita ymmärtämään miksi varmistamista, ristiin tarkistusta ja kommunikointia viilataan niin perusteellisesti peruskurssilla (ja miksi ne on syytä tehdä yhtä perusteellisesti myös tulevaisuudessa.) Ne auttavat myös kiipeilyn ympäristön ymmärtämisessä ja suhtautumisessa siihen asiaan kuuluvalla kunnioituksella.
Toinen asennekasvatuksen kulmakivi on mielestäni kriittinen suhtautuminen omaan opettamiseen. Miksi opetan tiettyä yläköysiankkuria toisen sijasta? Miksi mietin koko systeemini turvallisuutta yksittäisen varmistuksen lisäksi? Miksi back-up on niin tärkeä periaate? Miksi teen kokoajan ”seurausanalyysiä?” Jos pystyn välittämään oman kriittisyyteni opettamani sisältöä kohtaan, välitän samalla hiljaista tietoani ja ajatusmallejani oppilaalleni. Samalla annan hänelle hyvät työkalut oppia lisää tulevaisuudessa omasta kokemuksestaan ja arvioida itsenäisesti myös uusia tilanteita.
Jo kalliokiipeilyn peruskurssilla ja liidikurssilla tällaisista ajatusmalleista on mielestäni huomattavaa hyötyä, koska kallio (ja etenkin sillä liidaaminen) on ympäristö jossa hyvinkin saattaa tulla vastaan tilanteita, joita ei suoraan ole käsitelty kurssilla: Esimerkiksi luonnollisten varmistusten tarve joillain pulttireitillä, kyseenalainen yläankkuripiste kun toppaa sporttireitin (ulkomailla), irtokivi suositullakin sporttikalliolla (joilla liikkuu ihmisiä yläpuolella) tai reitin alkuun laskeminen (tai laskeutuminen) ja ylhäältä varmistaminen.
Erilaisia ajatusmalleja, peukalosääntöjä, oivalluksia ja hyviä asenteita on monenlaisia lukemattomiin eri tilanteisiin, eikä niitä tietenkään kaikkia voi tai pidä käydä läpi tavallisella kiipeilykurssilla. Tärkeintä on kuitenkin mielestäni se, että tiedostetaan että kiipeilyyn ja etenkin tapaturmien ehkäisyyn liittyy vahvasti myös hiljaista tietoa, hyvää asennetta ja tunteita ”kovien” faktojen ja tekniikoiden lisäksi. Tätä henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvaa tietoa ja taitoa voi ja pitää myös opettaa kiipeilykursseilla. Asennekasvatus on olennainen ja ehkä välillä vähätelty osa kiipeilyn opetusta, johon toivottavasti tulevaisuudessa kiinnitetään entistä enemmän huomiota.

Tower Ridge (600m, Difficult) johtaa Ben Neviksen huipulle upealta pohjoisseinämältä. Reitti ei ole missään vaiheessa teknisesti vaikea, mutta siltä löyty niin hyvää kun huonoa kiveä, ja niin hyvää kun huono turvetta.

Tower Ridgen nk. "Tower Gap" on n. viiden metrin lovi tässä näkyvässä hyllyssä (juuri ennen seinän jyrkkenemistä), jonka ohitusta tuli vähän mietittyä.


Matti vetää poikkaria Rum Doodle:lla, Wadi Rumin hiekkakivillä. Kiven laatuun ja varmistusten kestävyyteen sai suhtautua varauksella.

Oi Mahtava Marineri!

Voisi kuvitella, että juuri kyynärsauvat nurkkaan nakanneen ei paljoa kannattaisi tunkea itseään mukaan kiipeilijän pelastus- ja ensiapukurssille Olhavalle. Toisin kuitenkin kävi. Lähdin A) henkisen hyvinvointini pitimiksi, B) pelastamaan oppiakseni ja C) yksin kotiin dumpatuksi tulemisen välttämiseksi mukaan Josen ja Tonin vetämään Apiksen ohjaajien sisäiseen koulutukseen. Muutama erikoisjärjestely toki vaadittiin, että pääsin mukaan. Tai no, koko setti erikoisjärjestelyjä, jos totta puhun. Normaalisti Olhavalle ajetaan autolla ja kävellään Saarijärven portilta loput noin kolme kilometriä. No, tällä kertaa hätiin piti hälyttää vanha ystävämme Jussi viemään meidät veneellä ja loppumatkan ajoin kotoa asti roudatulla polkupyörällä. Eikä jääty pelkkiin erikoisjärjestelyihin, vaan sain osakseni myös hivenen erikoiskohtelua. Riski piilee, että alan ihan oikeasti tottua siihen, että saan erikoiskohtelua osakseni minne sitten köpöttelenkään. Duunipaikalla kaverit kantoivat minulle ruoat nokan eteen, avasivat ovet, toivat kahvia ja hakivat tulosteet printteriltä, kun olin kepeillä liikkeellä. Kotona Toni käy tuttuun tapaansa kaupassa, laittaa ruoat, siivoaa ja on alkanut viedä roskiakin. Roskien vienti tosin on vielä vaiheessa, mutta uskon, että pian Tonsku muistaa ottaa mukaan myös paperinkeräykseen menevät lehdet ja kierrätyskartongit. Apiksen koulutusviikonloppuna minua pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Sini keitti kahvit ja kantoi kamat, kun minä ajoin pyörällä kaltsin alle. Toni hoiti normaaliin tapaan ruokahuollon ja muut jeesasivat kuka mitenkin. Saa nähdä, kuinka pärjään sitten, kun kinttu on kondiksessa, eikä kukaan enää kysy, otatko kahvisi maidolla, ja saako olla jotain kahvin kanssa? Joku kyynikko voisi sanoa, että kerään säälipisteitä, mutta minä olen sitä mieltä, että minusta välitetään. Ja se joka toisin väittää on väärässä.

Repolaisen kyydissä

Meitä oli kouluttajien lisäksi paikalla 12 kiipeilyn ohjaajaa ja appariohjaajaa. Jakaannuimme kahteen ryhmään, joista toinen perehtyi ekana päivänä kiipeilytilanteisiin räätälöityyn ensiapuun Tonin kanssa ja toinen Josen kanssa erilaisiin kalliolta pelastamisen skenaarioihin. Ja toisena päivänä toisinpäin. Me pääsimme Sinin kanssa ekana päivänä harjoittelemaan pelastusskenaarioita autenttisissa olosuhteissa, kaatosateessa. Olosuhteet olivat siis otolliset ihan oikeille ”tilanteille”. Mieluummin olisin viritellyt naruja, prusikeja ja taljoja ilman Suomen suvelle tyypillistä korkeahkoa ilman kosteusprosenttia. Virittelemämme systeemit kuitenkin pitivät, eikä niitä todellisia tilanteita pukannut. Lisäksi opimme, että Mahtava Marineri pelastaa melkeinpä tilanteen kuin tilanteen. Jos et vielä tunne Mahtavaa Marineria, mene suoraan Josen ja Tonin pelastuskurssille kulkematta lähtöruudun kautta. Kysymys kuuluukin, miten ikinä olen uskaltanut kiivetä multipitchiä tietämättä, miten Mahtava Marineri tehdään ja missä kaikkialla sitä voi käyttää. Katso vaikka oheista kuvaa, jossa kolleegani harjoittavat sesongin uutuuslajia, puujumppaa, Mahtavan Marinerin varassa. Aivan upea solmu ja todella sulavia vatsalihasliikkeitä!

Puujumpaa

Ajauduimme Sinin kanssa myös skenaarioihin, joissa jouduimme testaamaan Mahtavan Marinerin lisäksi myös legendaarisia hasardijatkoja, joilla klipataan pelastettavan, tai muuten vaan hasardin tyypin, pää kypärästä kiinni esimerkiksi belay loopiin. Hasardijatkot on varsin hyvä rintavaljaita täydentävä menetelmä, joiden yhteisvaikutuksella pelastettava, tai se muuten vaan hasardi tyyppi, pysyy paketissa kuin kiipeilijä liian isossa Ticket to the Moonissa. Varsin oiva tapa laittaa kaveri nippuun ja tuoda takaisin maanpinnalle.

Hasardijatkot

Kesäillan alkaessa hämärtää pojat virittelivät retkieväiden maistelun lomassa köysipaareja Josen löytämän reseptin mukaan. Ihan menevä kantopeli, jos tykkää tulla kannetuksi. Toivon tosin, että kinttuni ei äidy niin pahaksi, että joudun kyytiin. Teija sai porukan pienimpänä tyypata paarien lyhyeksi jääneen ”Hobbittiversion”. Näytti toimivan, mutta jostain syystä Teija taisi kuitenkin haluta takaisin maanpinnalle.

Hobbittipaarit valmistuu

Kakkospäivänä vuorossa oli kiipeilyyn räätälöity ensiapukoulutus, jota veti rakas aviomieheni ja support-tiimini ainoa täysipäiväinen työntekijä, Toni. Kiipeilyn ollessa kyseessä keskustelimme paljon ja varsin syvällisestikin riskienhallinnasta ja päätöksenteosta kaikkine seurauksineen niin koulutustoiminnassa kuin omassakin kiipeilyssä. Suunnitelmallisuus, ennakointi, itsetuntemus ja päätöksenteko korostuvat molemmissa yhtä lailla, mutta koulutustoiminnassa riskitoleranssi on luonnollisestikin jotain ihan muuta kuin omassa tekemisessä. Ohjaajan vastuu kurssilaisistaan on iso kuin mikä, ja niin kuuluukin olla. Kurssilainen luottaa ohjaajaan päätöksentekokykyyn, eikä itse osaa arvioida riskejä. Kurssilainen on siis melko suojaton olento, josta on pidettävä aina ja kaikkialla erittäin hyvää huolta.

Heart and hauberi

Onnettomuustilanteessa ohjaajan päätöksillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia, jotka tulee kyetä hahmottamaan ennakolta. Outdoor-scenessä loukkaantuneen kannalta on selkeästi merkittävämpää, että pelastus- ja ensiaputoiminnan päätöksenteon syyt ja seuraukset ymmärretään kuin se, että käpysidos osataan tehdä ”by the book”. Keskustelimme myös pelosta ja pelonhallinnasta. Kiipeilyssä ja kiipeilyn ohjaamisessa tulee vääjäämättä vastaan pelkoa ja sen voittamista. Kurssilaisille tulee kertoa riskeistä heitä kuitenkaan pelottelematta, ja pelon iskiessä tulee kurssilaista auttaa sen voittamisessa silloin, kun pelko on ”turhaa” eli kun riskit on eliminoitu.

Alas on kiva prusikoida

Kävimme myös läpi erilaisten ja eriasteisten sairauskohtausten ja traumojen hoitoa ja ensiaputoimien prioriteettijärjestyksiä sekä harjoittelimme nykystandardin mukaista sekä tajuttomalle että elottomalle annettavaa ensiapua. Kiipeilykontekstissa omatoimisuus on erittäin tärkeää, sillä harvalle kalliolle ensivaste saapuu kymmenessä minuutissa. Päinvastoin, omassa kiipeilyssä apu voi olla päivämatkojen takana. Silloin voi tosissaan tarvita niitä poikien Hobbittipaarejakin. Ja siinä kohdin ei edes Mahtavalla Marinerilla pötkitä pitkälle, vaan lisäksi tarvitaan tukku muitakin taitoja.

Annea elvytetään

Mutta mutta, eipä heittäydytä synkiksi! Skenaarioiden ja ensiavun harjoittelu sekä riskien pohdinta ennalta ovat parasta mahdollista valmistautumista yllättäviin, ikäviin tilanteisiin. Jos koskaan ei ole tullut edes ajatelleeksi, että jokin voisi mennä vikaan, on niin sanotusti luu kourassa silloin, kun kaikki ei menekään ihan niin kuin Strömsössä. Jos on edes joskus suonut edes yhden pienen ajatuksen sille, mitä tekisi, jos hommat niin sanotusti lirahtavat lahkeeseen, on jo piirun verran valmiimpi toimimaan tilanteen äityessä ”kiusalliseksi” (Jose-suomi –sanakirja: vaaralliseksi). Kiipeily kun on lähtökohtaisesti vaarallista kekkulointia enempi tai vähempi kaltevilla pinnoilla, etenkin jos asiat menevät tai ne tehdään pieleen. Silloin on ihan kiva, jos muun muassa Mahtava Marineri, tukku muita toimia ja ensiapu taittuvat niin itseltä kuin kaveriltakin. Silloin on mahdollista saada taas tasaista tonttia kinttujen alle ja päästä kiipelistä. Voin taata, valitettavasti omakohtaisesta kokemuksesta, että se se vasta hyvältä tuntuukin. Kiipelissä käyneenä on helppo jälkiviisastella, että olisi kannattanut käydä Josen ja Tonin pelastus- ja EA-kurssi jo noin kymmenen vuotta sitten.

Mehod Esko pelitttää

Iloisia vastarannankiiskiä

Erikoista touhua

Teksti: Miia
Kuvat: Sini ja Johannes