Kiiwikiipeilyä

Teksti: Miia Fohlin
Kuvat: Miia ja Toni Fohlin

Paulo Coelho on oikeassa, ”joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle”. Uutta-Seelantia kauemmas ei enää paljoa pääse, ellei sitten ihan Etelämantereelle asti. Uusi-Seelanti on hieno ja kaunis maa, mutta hommassa on myös paljon muttia, joita valotan tuonnempana.

Muriwai beach

Meidän tarkoitus oli nähdä maa, nähdä Tonin vanhaa melontakaveria Mikeä ja kiivetä – tässä järjestyksessä. Yleensä järjestys on aina niin päin, että ykkössijalla on kiipeily, mutta tällä kertaa järjestys oli toinen. Onneksi. Ja varsinainen road trip siitä sitten tulikin, sillä kiersimme melkein koko maan, ihan pohjois- ja eteläkärkiä lukuun ottamatta. Old Faithfullin, Miken meille huokeaan hintaan liisaaman, viimeisiään vetelevän Toyota Camryn, matkamittariin kertyi lukemaksi 4.200 km. Ihan mukavasti istumista kolmen viikon road tripillä…



Toni Miken opissa



Sanotaan, että kaikki tiet vievät Roomaan. Se ei pidä paikkaansa. Ne vievät Kiinan Guangzhouhun. Olimme matkapäätöksen tehtyämme, missä lie huuruissa, ostaneet halvimmat mahdolliset lennot China Southern Airwaysilta ja sen tulimme takalistoissamme tuntemaan ihan urakalla. Menomatkalla kurvailimme koko rahan edestä ensin Amsterdamiin, sitten Guanzhouhun, missä saimme viettää rattoisasti reilut kahdeksan tuntia ja sieltä sitten toinen mannertenvälinen lento Aucklandiin. Koko settiin hurahti sellaiset 38 tuntia.

Toni todistetusti pääsi seisomaan laudalle

Lauke Taupon pöheikössä

Paluumatkalla halusimme käydä Singaporessa moikkaamassa ystäviämme Satua ja Mikaa, mutta sinnekin lentelimme idänihmeen, Guangzhoun, kautta, vaikka Auckland-Singapore olisi ollut ihan vain marginaalinen pyrähdys koko rupeamaan verrattuna. Eikä siinä vielä kaikki! Singaporesta Helsinkiin saimme taas kerran tehdä pit-stopin iki-ihanassa Guangzhoussa! Voi sitä juhlaa! Ensin itään, sitten länteen ja sitten taas itään. Näin sitä suhattiin ilmojen halki China Southernilla. Saa mennä hetki jos toinenkin ennen kuin lentelen edestakaisin Kiinaan seuraavan kerran. Joskaan lentoyhtiössä ei ole mitään vikaan, mutta mitta Guangzhoun terminaalia jonoineen ja kommunismin aikaisine palveluasenteineen tuli täyteen.

Mutta sitten asiaan eli Kiiwikiipeilyyn. Tarkoituksemme oli siis nähdä Mike ja kiertää Uusi-Seelanti kiipeillen. No, Mike oli kuitenkin päättänyt yrittää vielä kerran Olympialaisiin ja lähti näin ollen jo muutaman päivän päästä treenileirille Ausseihin, joten niinpä mekin starttasimme Old Faithfullin nokan kohti ensimmäistä kiipeilykohdettamme. Sitä ennen Toni ennätti kuitenkin käydä pikkupojasta asti surffausta kotirannassaan Waihekella harrastaneen Miken surffiopissa Muriwain biitsillä. Se se vasta oli hauskaa katsottavaa. Vähän kuin ”fish with a bicycle”.


Kawakawa Bay, Lake Taupo, Pohjoissaari
Ensimmäinen kohteemme oli Uuden-Seelannin suurin järvi, sammunut kraaterijärvi Lake Taupo. Sen rannoilla on vulkaanisesta kivestä muodostuneita kallioita kahdessa eri lahdenpoukamassa; Kawakawa ja Whanganui Bayssa. Menomatkalla menimme Kawakawa Bayhin. Sinne pääsee joko luontopolkua pitkin Kinlochista (10km) tai venetaksilla. Me otimme taksin, mikä oli ihan hyvä veto, sillä perille päästyämme kävi ilmi, että Tonilla oli kuumetta 40 astetta. Oli metkaa jäädä kuumeisen miehen kanssa yöksi viidakkoon, missä ei ole gsm-peittoa, eikä ketään mailla eikä halmeilla, jos opossummeja ei lasketa. En paljon nukkunut ekana yönä, sen sijaan kuuntelin opossumien tepsuttelua teltan ympärillä. Onneksi Tonin kuume laski ja mies tokeni jollekin toimintatasolle aika pian, mutta kyllä siitä melkoinen keuhkotauti loman kunniaksi kehkeytyi. Meille molemmille.



Sky line Kawakawa Baylla





Mt. Cook häämöttää taustalla



Kawakawa Bayn kiipeily oli laadukasta trädiä ja sporttia ja kivi oli hivenen graniittia muistuttavaa kompaktia ryoliittiä. Pituutta reiteillä oli maksimissaan kolmisen köydenpituutta, mutta pääasiassa sinkkupitsiä. Viihdyimme Taupolla kolme yötä, ja kun keli muuttui sateiseksi marssi Toni gsm-kantaman päähän soittamaan meille kyydin takaisin Kinlochiin. Venetaksiyrittäjä oli alkuperältään tanskalainen, eurooppalainen, kuten niin moni muukin uusiseelantilainen. Hän piti kaikkia suomalaisia ”hulluina” ja kutsui meidät yöksi omaan kotiinsa, sillä meillä ei ollut majapaikkaa seuraavalle yölle. Niinpä hipsimme kimpsuinemme ja kampsuinemme Wallyn ja Shirleyn sekä heidän kissojensa, koiriensa ja ankkojensa hoteisiin, saimme tuhdin iltapalan syödäksemme ja pötkähdimme puhtaisiin lakanoihin sateen ropistessa ikkunaan. Aamiaisin ja tuhansien kiitosten jälkeen matkamme jatkui kohti etelää ja Wellingtonia, mistä lähtisi Interislander Eteläsaarelle.


Lake Wanaka, Eteläsaari
Lake Wanaka on Uuden-Seelannin Whistler. Satuimme sinne juuri joulunpyhiksi, joten siellä oli ihan armoton kuhina päällä. Sellainen adrenaliiniväen sirkus, että huhhuijaa. Maastopyörää pukkasi kulman jos toisen takaa ja poppi soi. Toisaalta, kiipeilijöitä nähtiin tosi vähän, jos ollenkaan.

Wanakan kiipeily ei meille napannut, mutta toisaalta olimme molemmat siellä aika kipeitä, sikäli kävi tuuri. Kiipesimme Wanakassa ns. Hospital Flat –alueella, missä kivi on liuskekiveä (schist) ja reitit maksimissaan kolmen (lyhyen) kp:n sportti-, trädi- tai sekavarmisteisia linjoja. Siis ihan ok kiipeilyä, mutta ei todellakaan mitään mieleenpainuvaa ”wuhuu-settiä”. Mutta Wanaka oli meille hyvä paikka viettää joulua ja koettaa elpyä keuhkotaudista. Sattui vielä hyvä tuuri, että netistä varaamamme kämppä oli mitä mainioin!



Wanakan kiipeilyä





Jouluaattokuva




Queenstownin alueen kiipeily, Eteläsaari
Wanakalta ajaa vain tunnin verran Queenstowniin, missä on jo selkeästi vuoristomaisempaa, Fiordlandia kun aletaan lähestyä. Ja kiivettävää piisaa. Meille kun tuo multipitch on se oma juttumme, niin sitä yritimme hakea, mutta niin, etteivät lähestymiset olisi ihan mahdottoman pitkiä. Vanha lonkkakulumani oli äitynyt juuri viikkoa ennen reissua, joten en ollut parhaassa mahdollisessa hapessa, taaskaan. Rapakunto ja jokin ihan älytön klenkka alkaa olla kohdallani pikemminkin normi kuin poikkeus.

Kingston (Queenstown), Eteläsaari
Kingston on pienenpieni kyläpahanen Lake Wakatipun eli saman järven eteläpäässä, jonka rannassa Queenstownkin sijaitsee. Kingstonin laitamilla on viidakon keskellä liuskekivikallio, jolla on noin kolmen koopeen sportti- ja trädilinjoja. Ihan okei kiipeilyä mutta jälleen sama efekti kuin Wanakassa, ei mitään maata mullistavaa. Maisemat olivat kyllä ihan kivat!



Kingston

Double Cones, The Remarkables (Queenstown), Eteläsaari
No, nyt aletaan päästä asiaan. Remarkablesin hiihtokeskus on ns. Queenstownin ”lähimäki”. Hiihtokeskuksen parkkikselta alkaa lähestyminen kallioreiteille, joista me valitsimme sellaisen kuin ”Judas Goats”. En tiedä, olisiko nimestä pitänyt jo aavistaa, että tulemme harhaan johdetuiksi. Mutta ainakin tuli tehtyä ISO PÄIVÄ ja ISO MÄKI. Sitähän me haimme, vai mitä? Koska minä olin edelleen varsin keuhkotautinen köhijä ja hidas lonkkavaivainen linkuttaja, valitsimme tosiaan reitiksi Juudaksen Vuohet, joka menisi vain Double Conesin puoliväliin (6kp, 125m) sen sijaan, että kiipeäisimme koko tömpyrän (10kp, 350m). Mutta mutta, kuinkas sitten kävikään. 




Keskellä Jane ja taustalla pilvessä Double Cones



Lähestyminen Lake Altan rantaa pitkin

Viime hetken topon luvut

Päästyämme yläankkuriin, mistä piti olla kolme 50-metristä laskeutumista alas reitin juurelle, ei seuraavaa laskeutumisankkuria löytynyt mistään. Ei sitten mistään, vaikka Toni kuinka etsi ja etsi. Ei sitten auttanut muu kuin kiivetä koko hiivatin vuori ylös asti.



Ja ylöspäin Juudaksen Vuohilla

 

Tiesimme, että Double Conesin topista pääsee alas ns. Grand Traverse -harjannereitin laskeutumislinjaa pitkin, sillä olimme aamulla lähestyessämme jutelleet paikallisen huippukivan oppaan, Janen, ja tämän asiakkaan kanssa, jotka olivat menossa tekemään kyseisen traversen. Ainoa ”pikku haaste” olisi se, että laskeutumislinja menee ns. Grand Couloiriin, Double Conesin ja Single Conesin väliin, joka on näin kesälläkin névéetä eli kesälunta ja jolla on jyrkkyyttä enimmillään nelisenkymmentä astetta, eikä meillä tietenkään ollut rautoja saati hakkuja. Emmehän olleet alppi-, vaan kalliokiipeilymeiningillä liikkeellä, emmekä olleet suunnitelleet jyrkkiä lumilähestymisiä tai -poistumisia.



Kenties jossain puolivälin tienoolla



 Mutta koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, niin ylös painalsimme Double Conesin toppiin (2.319m), traversoimme loput Grand Traversesta Grand Couloirin päälle ja aloimme etsiä turvallisinta mahdollista laskeutumislinjaa alas Grand Couloiria niin, että pitäydyimme mahdollisimman paljon kalliolla, jotta pystyimme varmistamaan etenemisemme. Siinä vaiheessa alkoi olla jo ilta ja lumi alkoi jo kovettua uudelleen, joten lumelle ei kuluaarin jyrkkyyden vuoksi ollut mitään menemistä ilman rautoja ja hakkuja.

Vastoin tahtoaan Double Cones topissa

Korkealta on pitkä matka alas

Eteneminen oli tietenkin hidasta köysistössä, mutta minkäs teit, turvallisuus ennen kaikkea. Onneksemme pystyimme seuraamaan Janen ja tämän asiakkaan jälkiä aika-ajoin, mutta kieltämättä oli melkoisen vaikea pysyä niillä, sillä hekin olivat kulkeneet lumella vain ajoittain, joten jälkien uudelleen löytäminen tuotti melkoista tuskaa. Loppujen lopuksi kuitenkin kuluaarin muututtua riittävän loivaksi uskaltauduimme pehva-kantapää mäkeen ja pääsimme reitin juurelle juuri sopivasti pimeän tullen. Siitä oli vielä puolentoista - kahden tunnin suunnistustehtävä rakkakivikossa otsalampun valossa autolle. Ei ihan helppo nakki ei, sillä polku näkyi huonosti kivikossa ja Uudessa-Seelannissa ei näyttänyt olevan tapana merkata polkuja ns. pikku-ukoilla samaan tapaan kuin monissa muissa maissa;) Muistelin hyljetutkijakaverini Helin ohjetta pitää tuuli aina samalla puolella kasvoja, jottei ala kiertää kehää.

Autolle päästyämme kello näytti yhtä yöllä ja olimme molemmat sanalla sanoen ”wasted”. Kerran aiemmin olen ollut yhtä helpottunut autoon istuessani. Se oli Sardiniassa, kun olimme juuri selvinneet ylös rantakalliolta myrskyn kourista. Samanlaista helpotuksen euforiaa pukkasi pintaan tälläkin kertaa. Kämpille ajaessamme näimme valtavasti opossumeja tien poskessa. Ne istuskelivat aidalla; äiti alinna ja poikaset äidin selässä ja katselivat meitä suurin myötätuntoisin silmin. Niin ainakin kuvittelin.

Epic maistui epiikin jälkeen

Double Dones ja Grand Traverse

Remarkablesin kokemuksesta piti toipua päivä, henkisesti toki kauemminkin, joten jäimme vielä vuorokaudeksi elpymään Queenstowniin. Olin niin kipeä ja hakattu, että makasin ja köhin vällyjen alla vuorokauden putkeen. Toni kävi kylillä tutustumassa paikallisten kaupallisten kiipeilytoimijoiden ”artikkeleihin”

Darran Mountains (Fiordland), Eteläsaari

Jatkoimme matkaa syvemmälle etelään, Fiordlandiin. Linnuntietä Queenstownista Fiordlandin ”pääkallonpaikalle” Milford Soundiin lienee vain noin sata kilsaa, jos sitäkään, mutta maantietä pitkin aikaa pitää varata viitisen tuntia. Loppumatkasta maisemat toki palkitsevat. Kohteemme ei itse asiassa ollut Milford Sound, vaan Homer Hut, siinä matka varrella, mutta päätimme käydä kurkkaamassa Milfordiakin turistimielessä.

Darrans oli mielenkiintoinen kokemus kerrassaan.

Ensinnäkin olimme ihan ällikällä päähän lyötyjä, kun saavuimme Homer Hutille, joka on NZACin (New Zealand Alpine Club) maja, sillä kiipeilijät siellä olivat jopa hieman epäystävällisiä. Kukaan ei tervehtinyt, eikä tullut juttelemaan! Siihen asti kaikki, aivan kaikki, tapaamamme paikalliset olivat olleet ihan super hyper yyber ystävällisiä! Siis ihan äärettömän ystävällisiä. Ja nyt kun menimme kiipeilijöiden majalle, niin jengit oli tosi tympeitä. Me oltiin aivan pihalla. Toni oli vielä ennen reissua selvittänyt NZACilta, saako Homer Hutilla majoittua ja vastaus oli ollut, että kyllä saa, kun on UIAA-jäsenkerhon jäsen. Ja mehän olemme SAKEn jäseniä, joten jäsenkortit oli mukana, niin kuin reissuissa aina.



Tunkeilijat NZACin Homer Hutilla



No, Toni sitten reippaana miehenä kysymään yhdeltä naiskiipeilijältä, että anteeksi, onko tässä jokin ongelma, että me olemme siellä. Tämä sitten, että joo, täällä on uusi ”warden” (ns. talonmies), joka ei ole täkäläisiä ja joka tulkitsee sääntöjä tosi tiukasti ja henki on nyt vähän se, että vain NZACin jäsenet saavat yöpyä. Ja että warden sitten katsoo, saadaanko me jäädä vaiko ei. Olipa mukava fiilis siellä sitten laitella iltasafkaa ja pistää punkka kuntoon, tilaa kun kuitenkin oli ihan reippaasti. Edelleenkään kukaan ei jutellut meille mitään.

Warden sitten tuli noin klo 22 kiipeämästä ja oli ihan, että ”no, totta helvetissä te saatte olla täällä yötä, kun olette UIAA-jäseniä!”. Ja laskutti meiltä NZAC-hinnan. Mutta edelleenkään kukaan muu ei meille puhunut. Warden arveli, että paikalliset kiipeilijät ovat kypsiä turisteihin, joita tuppaa majalle ”ovista ja ikkunoista” sen vuoksi, että maja sijaitsee Milford Soundiin menevän tien varressa. Ja koska me emme olleet kiiwejä, olimme siis turisteja. Kylmää oli kyyti eurokiipeilijälle Homer Hutilla!



Alppistartti



Kylmää oli kyyti myös Darranseilla! Sen verran pääsimme naiskiipeilijän, joka Racheliksi sitten esittäytyi, kanssa puheväleihin, että saimme hänen suosiollisella avustuksellaan valittua reitin seuraavalle päivälle. Kävi ilmi, että valtaosa reiteistä vaatii jäätikkövarustusta lähestymisellä, joten ne olivat pois laskuista. Jäljelle jäi ns. Homer Saddlen alue ja Moir’s Maten massiivi, jolta valkkasimme reitin nimeltä Bowen – Allan Corner. Sillä olisi pituutta 8-9 kp:ta ja vaikeutta noin 17. Sekä Rachel että Warden mainitsivat sivulauseessa, ja taisi topossakin jokin mainita olla, että ”lähestyminen on alentanut kiipeilijöitä ryöminnän tasolle” eli että lähestymisessä on vähän ”expo ridge traverse”. No, olihan se sitten ”vähän expo”. Ja ”vähän pitkä”.

Harjannetraverse, jonka lopussa reitti head wallilla

Lähestymismaastoa

Aamu koitti ja starttasimme liikkeelle hyvissä ajoin ennen kuutta. Mutta. Ensinnäkin, lähdimme vahingossa väärälle polulle ja meillä meni hukkaan lähestymisellä varmaankin tunnin verran, kun rämmimme hirveässä irtokivikossa ylämäkeen. Toisekseen harhaannuimme väärään gullyyn, joka ropisi irtokiveä ja jouduimme pelastamaan sen yläpäähän jumiin jääneen norjalaisköysistön (olimme tavanneet heidät edellisiltana samaisella Homer Hutilla), jonka oma köysi ei olisi riittänyt laskeutumiseen pois gullystä, joka ei ollutkaan oikea lähestymisreitti. Löydettyämme oikean lähestymisgullyn ja päästyämme sen ”expon ridge traversen” alkuun, tulimme yksissä tuumin siihen tulokseen, että olemme auttamatta liian hitaita, jotta ehtisimme turvallisesti päivänvalossa traversaamaan kyseisen harjanteen kiipeilyreitin juurelle, kiipeämään 8-9 kp:tä ylös, laskeutumaan ne samaiset alas ja traversaamaan takaisin satulalle, jolla olimme.

Arviomme mukaan satulalta, jolta harjannetraverse olisi alkanut, olisi kestänyt vielä 1-2 tuntia reitin juurelle, ja sama takaisin sitten illansuussa, mieluiten toki valoisalla. Sitä traversea ei pimeällä ja väsyneenä olisi halunnut tehdä. Niinpä nielimme pettymyksemme, söimme pari pähkinää ja totesimme, että täytyy opetella lisää alppikiipeilytaitoja, jotta osaamme toimia nopeasti ja tehokkaasti tämänkaltaisessa ympäristössä, sekä päivänvalossa että pimeällä, ja suuntasimme alas – tällä kertaa oikeaa, lyhyempää ja helpompaa, polkua pitkin.

Darran Mountains on kuten nimikin sanoo ”mountain countryä”. Kalliokiipeilyreitit ovat ns. head walleja, sillä pitkän kasvukauden takia vasta ihan vuorten yläosat ovat pöheikkövapaita. Reiteille on ensinnäkin tolkuttoman pitkät lähestymiset ja toisekseen ne tapahtuvat pitkälti jäällä ja lumella, joten jääraudat ja hakut ovat tarpeen. Ei olisi yhtään huono ajatus lähestyä yhtenä päivänä, bivittää reitin juurella ja kiivetä toisena päivänä. Toinen vaihtoehto on kävellä kuin hirvi. Meille tämä ei ollut valjennut lukemalla Eteläsaaren yleisluontoista koontitopoa, vaan vasta paikan päällä näkemällä mittasuhteet itse ja ottamalla turpaan niin, että tukka pölisee edelleen. Oppia ikä kaikki. Kiipeilyssä tosin ei tunnu koskaan tulevan täysi-ikäiseksi.

Kamat kasaan ja matka jatkuu

Viiden tähden hotelli

Sebastopol Bluffs, Mt. Cookin alue, Eteläsaari

Meille ei tullut mieleenkään jäädä Homer Hutille, vaan päästyämme alas Darranseilta, istuimme jälleen Old Faithfullin kyytiin ja käänsimme nokan kohti pohjoista. Päätimme kurvata Mount Cookin hoodeille katsastamaan, millaista kaltsia siellä olisi tarjolla. Haaveilimme vähän, josko olisi sääikkunaa ja pääsisimme helikopterilla ylös Twin Streamille, missä on kuulemma tosi hyvää multpitsiä. Janekin oli sitä kehunut. Mutta, onni ei ollut myöten, sillä lännestä vyöryi aivan valtava matala ja koko Mt. Cookin massiivi oli aivan juntturassa ja jo tonnissa tuli lunta. Sattui kuitenkin iloinen jälleennäkeminen ja törmäsimme Janeen Mt. Cook Villagen parkkiksella! Jos joku teistä, rakkaista lukijoista, päättää lähteä Uuteen-Seelantiin vuorikiipeilyreissuun, tai miksei ihan kaltsihommiinkin, niin suosittelen lämpimästi Janea oppaaksi. Jane usutti meidät Sebastopol Bluffsille, missä kiivetä hilpasimme jonkun multipitsin kevyehkössä tihkusateessa. Tai pitäisikö sanoa, Toni hilpaisi ja Rouva44 laahusti perässä.

Siinä kohdin reissua aloin olla NIIN ryytynyt ja Darransien ja Remarkablesien lyömä, etten päässyt ylös enää edes nelosen släbiä. Siitä kehkeytyi väsynyt alter egoni, Rouva44, jota Toni jaksoi kiipeilyttää, kuskata, ruokkia ja perään katsoa. Varsinainen perässävedettävä. Ristus, mikä persoona. Onneksi Rouva44 on alkanut kotiinpaluun jälkeen vaipua jo taka-alalle ja Miia jälleen voimistua;) Tosin migreeni on jälleen alkanut uuvuttaa Miiaa ja ruokkia Rouva44:ää… Melkoista valtapeliä.

Uskaltauduimme Mt. Cookilla myös NZACin toiselle majalle, vaikka vähän hirvittikin Homer Hutin jälkeen. Mutta onneksi menimme, sillä täällä oli ihan eri meininki! Wardenit, Pip ja Simon, olivat ihan huippukivoja ja jäimme istumaan ja rupattelemaan heidän kanssaan tuntitolkulla, vaikka olisi pitänyt jo olla tien päällä kohti Charlestonia. Pip varasi meille Charlestonista kämpänkin ihan ohimennen.

Rouva44 ulkoilulla

Mies ja maisema

 Sebastopol Bluffs Mt. Cook

Charleston, Eteläsaaren länsirannikko

Mt. Cookilta suuntasimme saaren poikki luoteeseen, Castle Hillin kautta Arthur’s Passiin, mutta koska emme todellakaan ole boulderoijia, emme pysähtyneet kiipeämään Castle Hillissä. Mutta hienon näköistä tömpyrää! Charleston on rantakaltsi aivan Eteläsaaren luoteisosassa Westportin lähellä. Kiipeilyalue on suhteellisen pieni ja noin 40 metriä korkea mutta laadultaan hyvää gneissiä suoraan Tasmanian meren rannasta nousevina jyrkänteinä. Ihan yllättävän hyvää kiipeilyä! Meri vain oli hippasen hurjalla tuulella meidän ollessa mestoilla, joten alas reittien juureen ei ollut mitään menemistä. Aaltoa pukkasi noin 10-metrisinä maininkeina suoraan seinämään niin, että tanner tärisi. Ei auttanut muu kuin yläköysitellä ylhäältä käsin ja silti meinasi ahteri kastua ja pelotti julmetusti. Harvoin on yläköysitoiminta noin pelottavaa. Ei tullut mieleenkään kiivetä ilman kypärää!

NZAC Unwin Hut Mt. Cook

Charlestonin kaltseilla oli vähän merenkäyntiä

 Charleston

Paynes Ford, Eteläsaaren luoteiskulma
Viimeinen kohteemme Eteläsaarella oli kenties Uuden-Seelannin suosituin urheilukiipeilyalue, Paynes Ford, vähän kuin Saksan Frankenjura pienoiskoossa. Paynes Ford sijaitsee ihan Eteläsaaren luoteiskulmassa. Olimme siellä vain päivän, joten mitään kattavaa kuvaa ei syntynyt. Mutta jos on urheilukiipeilijä ja tykkää poketeista ja sloupeista, niin voisi olla ihan vierailun väärtti. Reittejä ainakin piisaa, joskin varsin matalia valtaosa. Mutta toinen tykkää isästä ja toinen pojasta. Näin se vaan menee, ja hyvä niin.

Paynes Fordista ajaa vain pari tuntia Nelsoniin, missä pidimme vapaapäivän ja menimme biitsille! Ihan käsittämätöntä lorvailua. Vähän tosin joogattiin, jottei menisi ihan vain makoiluksi. Tonia ei meinannut saada pois sieltä rannalta. Kävimme myös aivan ihanalla sushilla ja jädellä, olimme oikein lomalaisia koko rahan edestä. Jo alkoi Rouva44:kin tokeentua.
Oli aika siirtyä takaisin Pohjoissaarelle, missä olimme päättäneet käydä vielä kerran Lake Taupolla kuuntelemassa poppilintua.

 Paynes Fordin access-info

Paynes Fordin klippailua

Lisää Paynes Fordia

Paynesissa oli myös boulderointia

Syötiin ulkona ;)

Lepopäivä Nelsonin biitsillä

 The Interislander

 Paluu Lake Taupon rauhaan kuuntelemaan Poppilintua

Whanganui Bay, Lake Taupo, Pohjoissaari

Lake Tauposta tuli meille Uuden-Seelannin lempikohteemme. Molemmat sekä Kawakawa että Whanganui Bay olivat todella miellyttävät paikat sekä campata että kiivetä. Kallio oli hyvälaatuista ja reitit kivoja, leirielämä leppoisaa ja rauhallista ja järvi kaunis sekä puhdas ja lämmin uida. Kerrassaan unelmakombinaatio. Kiipeily Whanganuilla on jyrkkäpiirteisempää kuin Kawakawa Baylla, mutta samanlaista hyvälaatuista ryoliittia. Ehkä vähän enemmän trädiä kuin Kawakawalla oli.

Whanganui Bay on Uuden-Seelannin valtion takaisin alkuasukkaille, Maoreille, luovuttamaa maata, jossa saa Maorejen luvalla maksua vastaan campata ja kiivetä. Siellä on pysyvää Maori-asutusta. Meillä kävi tuuri ja tapasimme illalla campissämme paikallisen Maori-tytön ja tämän perheen. He tulivat juttelemaan kanssamme ja kertoilivat elämänmenosta nykypäivän Uudessa-Seelannissa Maori-perspektiivistä. Silmiäavaavaa näin eurooppalaiselle.

Topossa varoitellaan lahden rantaan johtavan tien kunnosta. Varoitukset kannattaa ottaa tosissaan; en suosittele ajamaan alas ilman nelivetoa. Ja jos luvassa on sadetta, ylös ei takuulla pääse muulla kuin kunnon maastoautolla. Tie on ihan kamala. Niinpä me lähdimme hyvissä ajoin takaisin päin, jottei oltaisi pulassa lennoille ehtimisen kanssa, jos Old Faithfull sanoisi sopimuksen irti Whanganui Bayn ylämäessä. Kerran vanha rouva juuttui mäkeen, mutta onneksi Toni on harkannut maastoajoa Koto-Suomessa ja sai rouvan maaniteltua liikkeelle. Vähänkö jännitti, enemmän kuin kiivetessä konsanaan.

Whanganui Bay, Lake Taupo

Ja taas syötiin ulkona

Whanganui Bayn reittejä

Topissa. Taustalla Whanganui Bay

Rotorua, Pohjoissaari

Ajelimme vielä matkalla ylös Aucklandiin vulkaanisen Rotoruan kautta katsomassa kiehuvia ja kuplivia mutalätäköitä ja kuumia lähteitä. Se oli kolmas varsinainen turistipäivämme mutta ihan mukava, sillä mutalätäköt olivat vallan veikeitä. ”Plup plup” ne vaan sanoivat ja kuplivat menemään. Myös Taupon ympäristössä oli näkynyt maastossa vastaavia yksittäisiä höyryäviä spotteja. Sellaiseen ei olisi kiva kävellä lähestymisellä.

Viidakossa jälleen

Rotoruan geysirit

Singapore
Kotimatkalla pistäydyimme Singaporessa kavereillamme Satulla ja Mikalla muutaman päivän ajan elpymässä Uuden-Seelannin kokemuksista. Oli aivan ihanaa nukkua lakanoissa, pötkötellä poolilla ja nauttia vielä hetki valosta ennen paluuta pimeään.

Kaiken kaikkiaan Uudessa-Seelannissa kannatti käydä kerran, mutta tuskin menemme toista kertaa, sillä kauas on pitkä matka. Samalla vaivalla ja budjetilla kiipeää kolme kertaa laadukkaampaa kiipeilyä kolme kertaa kauemmin Kaliforniassa. Tai Norjassa. Tai Alpeilla. Ja arki kotona on hyvää; meiltä ajaa tunnin lähimmille kallioille ja putouksille. Ei sitä Uudessa-Seelannissa iltaisin sen kummemmille mestoille pääsisi sielläkään.



Jussi Muittari tuli vastaan Singaporessa





Elpymistä Singaporessa



”Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle.”

Miia

SBO:n lumivyörykurssilla Dawosissa

Teksti ja kuvat: Johannes

”Kuvittele seisovasi pickupin lavalla kahdeksankympin vauhdissa ja loikkaavasi kyydistä tarkoituksena tarrautua kiinni lyhtypylvääseen.” Näin havainnollisti lumivyöryn voimaa ja vauhtia kurssilaisten sankarihahmoksi noussut sveitsiläinen lumivyöryekspertti Manuel Genswein. Musta huumori oli varmasti osin myötäsyntyistä, mutta luullakseni siihen oli leimansa painanut myös elämäntyö lumivyörypelastuksen parissa. Tiukasti yleisöään katsova ja ajattelemaan haastava mies puhui vain asiaa vahvasti englantinsa korostaen.

SBO:n (Svenska Bergsguide Organisationen) vyörykurssi tuoreille vuoristo-opaskandidaateille järjestettiin Sveitsin Davosissa 25.-30.1.2015. Kuudesta kurssilaisesta neljä oli Suomesta ja kaksi Ruotsista. Kurssikielenä käytettiin englantia. Kurssi järjestettiin yhteistyössä Sveitsin lumi- ja lumivyörytutkimuskeskuksen SLF:n (WSL Institute for Snow and Avalanche Research SLF) kanssa.  SBO:n osalta kouluttajina toimivat kaksi ruotsalaista vuoristo-opasta Mikael Amlert ja Mattias Erlandson. Sveitsiläisiä kouluttajia olivat mainitun Manuel Gensweinin lisäksi geologi ja vuoristo-opas Stephan Harvey, fyysikko Henning Löwe ja meteorologi Christine Pielmeier. Ski patrol -näkökulmaa kurssille toi Andermattissa työskentelevä ruotsalainen Björn Becker.

Kurssikokonaisuus koostui runsaista ilta- ja aamuluennoista sekä kuudesta päivästä mäellä. Ensimmäisenä ja viimeisenä päivänä treenasimme Mikaelin ja Björnin johdolla ja saimme samalla tutustua Davosin ski patrol –toimintaan komentokeskuksineen ja räjähdeainevarastoineen. Ensimmäisen päivän iltana Manuel Genswein aloitti luennoilla ja toinen päivä leikittiinkiin sitten hänen johdollaan piipparin piilotusta sekä treenattiin pelastustekniikoita ja taktiikoita. Toisen päivän lapiointitreenissä saavutimme takuulla kurssipäivien maksimisykkeet. Kaksi kuoppaa maahan saakka noin 2 metrisen paikoitellen varsin kovan lumipeitteen läpi. Rankkaa. Gensweinin opissa pureuduimme syvälle piipparien sielunelämään ja herra taisi olla pitkälle itse suunnitellut sekä Barryvoxin softan että paikallisen lumivyörypelastusstrategian.

Mr. Tatur Autio ja klassinen piippari.

Lumivyöryn uhrin esillesaamisen viimeinen silaus. 

Kaksi polvillaan olevaa keskittyy hautautuneeseen.

Sveitsin armeijan kopteri.

Mestari Manuel selittää monisignaalidatan ongelmia syvätasolla.

Kolme seuraavaa päivää keskityimme lumipeitteen rakenteeseen Stephen Harveyn johdolla. Vyöryriski oli tuolloin merkittävä: 12 ihmistä menehtyi Sveitsin Alpeilla lumivyöryissä 4 päivän aikana. Tämä on puolet keskimääräisestä vuotuisesta määrästä. Neljännen kurssipäivän randolla kuultiin 10-20 humahdusääntä ja nähtiin useita räjähteillä laukaistuja ja spontaaneja vyöryjä sekä hiihtäjän laukaisema vyöry. Laukaisimmepa itsekin vyöryn etäältä sekä neljäntenä että viidentenä kurssipäivänä. Herkässä oli släbi paikoin. Oli erittäin opettavaista löytää heikkoja kerroksia vastikään vyöryneistä.

Kurssilaisten arvaukset pohjoisen suunnasta.

Stephen ja pala potenttia pohjasläbiä.

Herrasmies ei kuulu tänne.

Kurja kurssirando. Sää ja lumi oli kivoja.

Släbi ei jaksanut liukua, kun mäki oli liian loiva.

Kurja kurssirando.

Hetkeä ennen vyöryä.

Kyllä tätä pakoon lähti. Surface hoar laukesi aika kauas 

kun tama vyöry laukaisi kolme muuta vyöryä.

Vyöryneen penkan poikkileillaus. Heikko kerros 

erottuu ylimpänä tummempana juovana.

Heikko kerros lähikuvassa. Vanha kylmä pintakerros.

Etälauenneet

Syvempää ymmärrystä lumipeitteen prosesseista – esimerkiksi fasetoitumisesta – tarjoili luennollaan lumen fysiikan parissa työskentelevä Henning Löwe. Paikallisessa kylmälabrassa tutkitaan lumen ja lumipeitteen elinkaarta pilvestä kevääseen ja tuotekehitetään tekolunta erilaisiin käyttötarkoituksiin. Lumivyöryriskiluokituksien parissa työskentelevä Christine Pielmeier esitteli meille Sveitsin riskiluokituksen syntymistä kokonaisuudessaan. Dataa kerätään ja tuotetaan  Sveitsissä automaattisten havaintoasemien, paikallisten lumianalyytikoiden, asiaan vihkiytyneiden vuoristo-oppaiden, säähavainto- ja ennustetietojen sekä tietokonemallinnusten avulla. Tietojen pohjalta kolmen meteorologin tiimi tuottaa ennusteen talvikaudella päivittäin kello 17 neljällä kielellä ja ennustetta tarkennetaan vielä kello 8 seuraavana aamuna. Pielmeier luennoi myös tuotetun ennusteen vahvuuksista ja heikkouksista. Osallistuimme myös Davosin alueen ennusteen luomiseen mäeltä kerätyn lumianalyysidatan ja havaintojen muodossa.

SLF:n lumilabran lumimalleja. Vas. uusilumi ja oik. fasetoituva kerros.

Satunnainen luennonaihe satunnaisessa luokanovessa.

Sveitsin lumivyöryennustamisen pyhimmässä. Christine 

näyttää tuoretta dataa analyysien pohjaksi.

Kurssipäivät olivat pitkiä ja taukoja ei juuri pidetty ja pureskeltavaa riittääkin pitkäksi aikaa runsaiden muistiinpanojen valokuvien ja Harveyn suositteleman White Risk –nimisen nettipohjaisen lumivyörytietokannan kanssa. White Risk –kokonaisuuden hankkimista suosittelen erityisesti Sveitsin lumilla liikkuville. Kokeiluversio toimii ilmaiseksi vuorokauden ajan. Kaikenkaikkiaan kokonaisuus toimi mielestäni erittäin hyvin juuri monen erilaisen näkökulman vuoksi. Toimintaa ohjaavaa lumivyöryriskianalyysiä tehtäessä tietoa on hyvä kerätä monesta eri lähteestä ja luoda kuva tämän hetken keskeisimmistä lumipakan ongelmista, niiden vakavuudesta ja sijainnista. Lumivyöryriski on usein suoraan verrannollinen lumen laatuun ja loppukaneetiksi poimin pari lausetta Christine Pielmeierin luennosta.

“Signs of instability are very true.”

“Don’t trust stability.”

Kurssi ohi ja läski tummuu.

Löytyi kivaa laskettelua kurssin jälkeisinä päivinä. Kuvassa Fredrik Aspö.

Putikkaa.

Mettässä.

Randolla.

Kosketus läntisen Amerikan hiekkakiveen

Teksti: Adrian "Eetu" Pollard
Kuvat: Adrian Pollard & Olli Koiso-Kanttila

Hakkuhuukkailukuninkuus siirtyi jo jonkin aikaa sitten Paulille, onnittelut vielä!

Edellisvuonna palkintona oli Adventure Partnersin myöntämä 500€ kiipeilystipendi. Luonnollista kai on varata heti matka Las Vegasiin ja tuplata rahat!?

Länsi Yhdysvaltojen graniittihalkeamat ovat tulleet monena vuonna tutuiksi, oli aika laajentaa hiekkakivelle. Yosemiten pystyimme jättämään kokonaan väliin. En sano, että Yosemite on nähty, mutta vaikeudeltaan sopivien opaskirjaklassikoiden kohdalla on lähes jokaisessa rasti. Suunta siis syvemmälle sisämaahan hiekkakiven kimppuun. Red Rocks, Zion ja Indian Creek. Kolme paikkaa, kolme tuhatta reittiä ja kolme viikkoa aikaa tikata ainakin muutama helmi.

 

Lensimme Ollin kanssa Las Vegasiin, joka on oiva paikka toipua aikaerosta halpoine parin kympin kasinohotelleineen. Miksi mennä leirintäalueelle, jos lähes samaan hintaan pääsee suihkuun ja kunnon sänkyyn? Hotellimme sijaitsi taktisesti Las Vegasin länsipuolella Red Rocksiin johtavan tien alussa. Punertavat kukkulat näkyivät Vegasin yllä kutsuvasti. Kuudelta herätys ja kasinon parkkipaikalla pika-aamiainen ennen ajoa puistoon. Aurinko porotti jo lähestyessämme tavoitereittiämme Cloud Toweria. Päivän kruksi oli lähestyminen aamuauringossa. Cloud Towerin nousu oli 6 köyden pituutta ja vaikka ei ehkä ansainnut topon vertausta Yosemiten Rostrumiin, oli se paikoitellen vaikeampi ja ensimmäiseksi tunnusteluksi varsin vakuuttava.

Muita kiipeilijöitä ei näkynyt missään, kaikki eivät nestehukasta niin välitä. Syyskuun alku on vasta kiipeilykauden alkua alueella ja olotila illalla sen mukainen. Päätimme olla vielä yhden yön hotellissa ja painella Zioniin. Säätiedotus lupasi Utahiin viileämpää.

Zionin kansallispuistoa lähestyttäessä hiekka-autiomaa katoaa ja maisema jylhenee, esiin tulee läheisen Colorado-joen juottamia vihreitä poukamia. Springdalen pikku kylä puiston suulla on normaaliin jenkkitienvarsikylään verrattuna värikkään kodikas. Kahvilahenkilökunta jopa paheksui vyöllään asetta kantanutta asiakasta. Ehkä Amerikan maaseudulla kaikki eivät olekaan asehulluja?

Ruokatäydennysten jälkeen ajoimme sisään puistoon, jossa sai valita kahdesta leirintäalueesta. Sama melko askeettinen meininki kuin Yosemiten Camp IV:ssä eli juomavesihanoja pari, vessarakennus lavuaarilla ja pöntöllä.  Suihkujen puute unohtuu kuitenkin nopeasti, kun saa tähyillä ympäröiviä mahtavia seiniä.

Puistoon omalla autolla ajo on kielletty, mutta reiteille pääsee hyppäämällä puiston bussiin, jotka vievät turisteja jatkuvana virtana rotkolaakson perälle ja takaisin maksutta. Monella vierailijalla on reissun päätavoitteena päästä kahlaamaan Narrowsissa, jossa rotkon laidalta toiselle yltää melkein kurottamalla. Meillä tavoite oli Moonlight Buttress, joka piti sisällään kahlaamisen lisäksi maailmanluokan halkeamakiipeilyä.

Totuttelimme paikkaan kiipeämällä muutaman lyhyen multi-pitchin ja Iron Messiahin, josta puolet köydenpituuksista seurasi leveää halkeamasysteemiä. Ensin oli sisällä vain kädet, sitten puolet ruumiista ja viimeiset köydenpituudet olimme monta metriä vuoren syövereissä. Olisi voinut kuvitella että edes siellä olisi ollut viileää, mutta ilta-aurinko porotti viimeiset säteensä kallionrakoon. Laskeutuessa ei ollut paljoa hikoiltavaa jäljellä, oli vaan kuuma...

Alkoi valjeta että Zionissa oli lähes yhtä kuuma kuin Red Rocksissa eli yli 30C. Kiusallista oli myös se että Moonlight Buttress meni varjoon vasta puoli kolmen jälkeen, eli 400 kiipeilymetrille jäi vain illan valoisat tunnit. Jännitys ei kuitenkaan poistuisi itsestään ja oli selvää, että olisi käytävä edes kokeilemassa reittiä. Sisäänajot sikseen ja päätimme kiivetä heti seuraavana päivänä. Välttelimme aurinkoa aamupäivän ja hipsimme vettä lipitellen bussille puolilta päivin.

Ensin kahluu joen yli ja puolentunnin lähestyminen reitin juureen. Kiipesimme ensimmäisen hiekkaisen köydenpituuden auringossa, mutta hyöty oli lopputuloksen kannalta kyseenalainen. Varsinainen kiipeily alkaa sekavarmisteisesta 7a:n poikkarista, kun reitti on kääntynyt pystysuoraksi. Tästä eteenpäin reitti seuraa samaa halkeamaa huipulle asti ja kiipeily on sellaista, ettei paremmasta väliä. Päivä oli hieno, vaikka emme toppiin asti päässeetkään.

Seuraavana päiväna säätiedotus lupasi sadetta, joten haastoimme itseämme Cragmont-sektorin lyhyillä yhden köydenpituuden reiteillä sateen tuloon asti. Illalla pitseriassa valkeni että sade tarkoittaisi hiekkakivellä päivien kuivumisaikaa ja olisi tehokkainta vaihtaa maisemaa. Kävimme Zionin Mountain Schoolilla puimassa mahdollisia peliliikkeitä ja selvisi että kuivaa keliä kyllä löytyisi esimerkiksi Indian Creekistä! Siihen nähden että IC on maailman kuuluisin halkeamakiipeilykohde, päätös vaati aivan liikaa Ollin hehkutusta ja sulattelua, jälkeenpäin ajateltuna taisin olla edelleen nestehukassa.

Lähdimme yötä vasten ajamaan, yövyimme autiomaassa käytöstä poistetun kaivostien pätkällä ja aamulla seisoimme Moabissa suu auki Gearheads-kiipeilyliikkeen rautaosaston tiskillä. Ostimme ruokaa, täytimme kaikki mahdolliset vesipullot ja -leilit kaupan lavuaarissa ja ajoimme viimeisen tunnin etapin Indian Creekkiin. Mitä enemmän vettä ja ruokaa sitä enemmän kiipeilypäiviä.

Saapuminen Creekkiin teki suuremman vaikutuksen kuin Red Rocksiin ja Zioniin yhteensä. Edessä autiomaata näkyi silmänkantamattomiin ja molemmilta puolilta laaksoa työntyy toinen toistaan komeampia kiipeilykalliota. Paikan avaruus ja tunnelma ei välity täysin kuvissa, on mentävä paikanpäälle. Krimppaaminen on toissijaista, halkeamat ovat vertikaaleja, jatkuvia ja puhdaslinjaisia. Kiven kitka on hyvä, mutta hiekka raastaa, jos tekniikassa on puutteita.

Halkeamien leveyden vaihtelu ja katot tuovat kiipeilyyn variaatiota. IC:ssä pitkään aikaa viettäneet sanovat kiipeävänsä ensin muutaman päivän käsihalkeamia, sitten sormihalkeamia ja lopuksi offareita ennen lepopäiväkäyntiä Moabissa. Näin eri lihakset ja ihon osat saavat välillä palautua.

Greideillä on vähemmän merkitystä kuin missään muissa käymissäni kohteissa. Pienikätinen saattaa olla pulassa, jos nyrkkijammihalkeama onkin nyrkkiä leveämpi. Vastavuoroisesti sama henkilö voi loistaa käsijammaillessaan iloisesti halkeamaa, jossa normaalikätinen taistelee, kun sormet ovat liian ohuet ja kädet liian paksut. Alue on loistava paikka treenata ja samalla loistava paikka tehdä itsestään pellen. Tähän rooliin pääsin kokeiltuani reittiä nimeltä Slice and Dice. Ensin kiersin lainaamassa eri seurueilta vihreitä kamalotteja ja sitten hetken (4m) päästä kiersin nöyränä palauttamassa ne.

Jatkuvat paralleelit halkeamat syövät tietysti samankokoisia varmistuksia. Aina emme saaneet reitille tarvittavaa määrää samaa kokoa kasaan ja hankalasta reitistä saatiin entistä hankalampi, kun varmistuksia joutui kuljettamaan mukana. Jos porukkaa olisi ollut enemmän, olisi alueelle tyypillistä yhteenlyöttäytymistaktiikkaa voinut käyttää.

Neljän päivän Indian Creek -rupeaman jälkeen palasimme takaisin Zioniin yrittämään kerran vielä Moonlight Buttressia, siinä toivossa että sää olisi viilentynyt. Lämpötila oli edelleen sama, mutta hyvällä draivilla ja Creekissä hiotulla tekniikalla saimme alkuun vauhtia ja kolmas yritys vei meidät pari köydenpituutta topista, yhdellä tippumisella kruksiköydenpituudella. Close but no cigar.
Välipäivänä selvisi, että uusi saderintama oli tulossa. Elimme päivän vielä jännityksessä, jospa meitä lykästäisi pilvisellä päivällä ja saisimme yrittää vielä kerran paremmassa säässä aikaisemmalla aloituksella. Pelkillä pilvillä emme selvinneet, vaan laaksoon vyöryi kunnon ukkossade ja peli oli selvä. Teltta kasaan, pikaiset moikkaukset Zion Mountain Schoolilla ja keula kohti Vegasia.

Paluulentoon oli vielä pari päivää eli aikaa oli vielä yhteen pienempään tavoitteeseen Red Rocksissa. Reitti oli Original Route, hienon Rainbow Wall -seinämän keskellä. Soitin Red Rocksin puistonvartijoiden vastaajaan ja jätin automme ja tavoitereittimme speksit, jotta saimme erityisluvan yöpysäköintiin kansallispuistoalueelle. Lupa vaatisi yöpymisen seinällä, mutta yöpymiskamojen raijaamisen sijaan, yövyimme puskissa auton läheisyydessä ja teimme parin tunnin lähestymisen alppilähdöllä. Kaktusmaasto ja ilmatäytteiset alustat sopivat huonosti yhteen, mutta yhtä nihkeä combo oli pissalla käynti paljain jaloin pimeässä. 

Reittiä pidetään alueella korkeassa arvossa, silti yllätyimme kun heti maasta irtaannuttuani köysistö ilmestyi tyhjästä tavoitteenaan tietysti sama reitti. Flagstaffin pojat antoivat kohteliaasti pienen etumatkan, joka päivän mittaan kasvoi. Reitti seuraa vasemmalle avautuvaa dihedraalia lähes koko 13:n köydenpituuden matkaltaan ja oli hieno reissunpäätöspläjäys.

Kohdebetaa:

Lennot
Lentäminen Las Vegasiin on lentokohteena hyvä vaihtoehto (~700€), jos mielii Red Rocks / Zion / IC - yhdistelmälle.  Jos Red Rocksin jättää pois, lentäminen Salt Lake Cityyn tai Denveriin ovat hyviä vaihtoehtoja (~800€).

Auto
Vuokra-auto on ehdoton. Las Vegasista ajaa Zioniin ~4h ja edelleen Indian Creekiin ~6h. SLC:stä Indian Creekiin ajaa ~6h ja Denveristä hieman enemmän.

Majoitus
Red Rockissa leirintämajoitusta tarjoaa Red Rock Canyon Campground hieman Vegasin ulkopuolella neonvaloilta piilossa (~10€ / yö / leiripaikka), mutta esim. Hotels.comissa voi saada edullista majoitusta kaupungilta.

Zionin kansallispuiston vierekkäin sijaitsevista leirintäalueista Watchman Campground ottaa vastaan varauksia, viereinen South Campground ei (molemmat ~15€ / yö / leiripaikka).
Indian Creekin leirintäalueista useimmat käyttävät Bridger Jackiä ja Super Bowlia. Molemmat ovat maksuttomia ja molemmissa on kuivavessat.

Näköalapaikalla sijaitseva Bridger Jack on lähempänä useimpia sektoreita, mutta leiriin johtava tie saattaa edelleen olla vaikea- ja hidaskulkuinen. Super Bowliin ajo on pidempi, mutta ajassa lähes sama. Läheisessä Monticellossa on puumökkejä (>25€ / yö), mutta osa Indian Creek -kokemusta on yöpyminen erämaassa kirkkaan tähtitaivaan alla.

Topo
Red Rocks a Climbers Guide - Tommy Handren, Zion Climbing: Free and Clean - Bryan Bird, Indian Creek a Climbing Guide - David Bloom

Sesonki
Syksyllä syyskuun puolivälistä lokakuun puoliväliin. Keväällä maaliskuusta huhtikuuhun.  Talvi on kylmä ja ajoittain märkä, eikä siksi suositeltava. Kesällä liian kuuma...

Räkki ym.
70m köysi, lisäksi voi ottaa puoliköyden multi-pitch -laskeutumisia helpottamaan, 12 kevyttä jatkoa, nippu offset- kiiloja, liikkuvaleukaisia 2-3 niiden halkeamakokojen osalta, joita haluaa kiivetä! Kiipeilykengistä vaikkapa 5.10 Moccasym tai La Sportiva Mythos. Ohuita halkeamia lukuunottamatta myös La Sportivan TC Pro toimii hyvin. Tiukoilla käyrillä sporttikengillä halkeamakiipeily on turhaa ja tuskallista, sillä listaominaisuuksia ei vaadita.

Team Ahma goes Kandersteg

Teksti: Pasi Jaatinen

Kuvat: Pasi Jaatinen & JP

"Vuodenvaihteessa Kanderstegiin, mukana?" JP:n tekstari on lyhyt ja ytimekäs. Nyt on vasta syyskuu mutta ymmärrän hyvin miksi mies on aikaisin liikkeellä. Opettajan lomat ovat kiveen hakatut, kun koulu on kiinni niin silloin mennään. "Mugana." Viesti lähetty. Parin tunnin kuluttua tulee vastaus. "Lennot varattu, 27.12. mennään!"

Syksy jatkuu perustekemisen parissa, treenaamme ja teemme töitä. Joulukuussa järjestämme Hakkuhuukkailut. 

- Pitäisi vissiin varailla ainakin auto sinne Sveitsin reissuun? 

- Niin totta, lennot oli kait Milanoon?

- Joo, voisi ottaa sellaisen auton että mahdutaan nukkumaan siinä? Ties vaikka joudutaan bivittään? 

- Hyvä idea, makuupussit, keitin ynnä muut yöpymisrensselit mukaan. Siellä on talvi lähtenyt nihkeästi liikkeelle, ties minne päädytään loppujen lopuksi? Ei kannata varailla majoituksia etukäteen ainakaan vielä.

Viikkoa ennen lähtöä JP on yhteydessä Sveitsissä asuvaan Danieliin. "In Kandersteg there's no ice, I think Aosta is a better option".

- No voi perhana, Siellä ei ole jäätä.

- Tämä riski tiedettiin, ehkä sinne vielä kerkeää tulla jotain? Viikko aikaa.

- Tai sitten mennään suosiolla ensin sinne Aostaan, ja annetaan putousten Kanderstegissä marinoitua?

- Niin tai sitten kiivetään vaan mikstaa?

- Jäätä sekin vaatii.

- Niinpä, odotellaan. Huonoimmillaan kiivetään Aostassa jäätä, eli ei tässä hätää.

Päivää ennen lähtöä.

- Sinne Kanderstegiin ei kannata nyt mennä, talvi siellä alkaa vasta näillä näppäimillä.

- Joo näin ennusteet, pusketaan ensin sinne Aostaan? Cognessa on jäätä, ei tosin kummoisesti, mutta on kuitenkin.

- Se on varmaan tällä hetkellä ainoita paikkoja siellä päin missä pääsee vetään. Mites majoituspuoli?

- Niin, siellä taitaa olla sesonki päällä, hinnat kovana ja paikat buukattuna. Mennään sinne ja katsotaan?

- Sopii, autobivit jos ei muuta? Yhden yön silloin tällöin ainakin kestää jos päästään välillä kuivatteleen johonkin.

- Mikä se meidän auto oli?

- Golf, sinne mahtuu hyvin verrattuna johonkin perusräpsään.

- Saas nähdä...

Päästään kamoinemme Milanoon, juuri sopivasti alkamassa on kauden ensimmäinen lumimyräkkä.

- We don't have the car you booked, instead I'm giving you a bigger car.

- No sehän sopii, saadaan isompi auto. 

- Ei huono!

- Remember it's a diesel, if the temperature is below zero you need to add antifreezer. Ok?

- Ok. Muistuta että laitetaan jäätymisenestoa tankkiin.

- Jep. Renkaat on varmaan kesämallia?

- No joo, tulee siinä ketjut mukaan.

- Tuskin niitä tarvitaan. On tässä ennenkin ajettu liukkailla keleillä. Paikalliset tietty ihan pulassa jos tiellä on vähän loskaa.

Milano jää taakse, keli on pari astetta miinuksella. Moottoritie on hyvin suolattu ja auton nokka osoittaa kohti Aostaa.

- Vitsi mikä auto! Näin isoa kärryä ei ole ollut koskaan. Mikä tämä nyt oli? Täytyy laittaa viestiä kotiin.

- Citroenin joku tilamalli. On kyllä tilaa, ja maisemaikkuna on tosi hyvä kun bongataan putouksia.

- Näyttää että lumisade yltyy. Onko liukasta ajaa?

- Ei yhtään, paikalliset osaa kyllä tien suolaamisen niksit. Ei hirveästi haittaa kun on nuo kesärenkaat...

Tunnin kuluttua ollaan huoltoaseman pihassa, auto ei liiku mihinkään ja lunta tulee ihan hulluna.

- Ei vitsi, tää ei liiku edes tasaisella. Renkaat pyörii vaan tyhjää.

- Jengi laittaa ketjuja, varmaan meidänkin pitää?

- Pakko kait se on, ei tässä ilmankaan taideta mihinkään mennä.

- Käyn hakeen meille kahvit sisältä, tuplaespressot?

- Jeh.

Tie Aostasta Cogneen on liukas ja mutkainen, kuitenkin lumiketjut jotka saatiin ährättyä paikoilleen toimii hyvin.

Cognesta ajettiin pysähtymättä Valnonteyhin, jossa kävi ilmi että että jäätilanne on hyvin heikko. Pienellä kiertelyllä löysimme

kylältä hinta-laatusuhteeltaan erittäin hyvän hotellihuoneen.

- Vitsi mikä löytö tämä hotelli, karkeasti puolet halvempi kuin muut, ja erittäin siisti paikka. Kettiö on hyvä bonus.

- Saadaan avokadopasta-padat tulille!

- Sinänsä olisi voinut bivittääkin, kun kamat on vielä kuivina.

- Niinpä, ehkä sekin vielä nähdään. Huomenna tsekkaan putouksia? Paikalliset sanoo että jäätä ei ole, mutta eiköhän me itse käydä asia toteamassa.

- Todellakin. Jos sitä ei oikeasti ole niin vaihdetaan samoin tein paikkaa?

- Ajellaan vaikka sinne Kanderstegiin jos ei muuta keksitä.

Seuraava aamu on lupaavan kylmä. Painelemme heti laakson perälle. JP iskee silmänsä heti Tradimentoon, joka on kyllä erittäin hieno jos vaan on kunnossa.

- Toi on hieno, kiivetään se.

- Tradimento, näyttää epäilyttävän höhelöltä tuo kruksipuikko.

- Mennään lähemmäs kattoon, lähestyminen on siistii!

- Niin on!

Tradimenton, sekä muutaman muun putouksen lähestymisen jälkeen joudumme toteamaan, että kausi on vielä liian tuore. Putoukset valuttavat hulluna

ja eivät ole vielä kiivettävässä kunnossa. Poikkeuksena Patri, joka on on kuitenkin liian ruuhkainen meidän makuun. 

- Kyllä se on kuule niin, että pistetään auto tulille ja ajellaan Kanderstegiin, ehditään illaksi sinne.

- Näin on. Vitsi on muuten aika kylmä, tuli mieleen että unohdettiin laittaa sitä jäätymisenestoa tankkiin.

- Ei tässä mitään jäätymisenestoja tarvita, hyvinhän se rokkasi eilen ilmankin. Taitaa olla taas paikallisten hifistelyjä.

- Niinpä.

Auto käynnistyy hyvin, mutta heti kun sille antaa kaasua niin kone hyytyy täysin. 

- Ei vitsi, olis pitänyt ostaa sitä tököttiä eilen huoltsikalta. Samalla kun hain ne kahvit.

- No joo, mutta oli se vaan hyvää kahvia. Mitäs nyt? Ollaan Valnonteyssä ja auto köhii huolella. Sveitsiin pitäisi päästä.

- Tästä on pelkkää alamäkeä Cogneen, jossa on huolto-asema. Valutellaan sinne?

- Taitaa olla ainoa vaihtoehto.

Yllättäen huoltsikka on kiinni, siesta-aika. Auto tökki matkalla pahasti, piti jättää se yhteen risteykseen kun ei enää suostunut liikkumaan.

Saatiin kuitenkin infoa että paikallisen kahvilan pitäjät omistavat myös kyseisen huolto-aseman, painellaan kävellen sinne.

- We heard that you are running the gas-station? We need some antifreezer for diesel-engine.

- Yes, my brother is running it, he'll be there around 14:30.

- Ok, we're going to wait then. Meanwhile, let's have some port wine and double espresso's.

Puoli kolmelta palataan huolto-asemalle, auto kulkee sinne ykkösellä tyhjäkäyntiä juuri ja juuri. Saadaan ostettua pullollinen jäänestoa.

-  Eli tankkiin vaan, sitten varmaan annetaan käydä tyhjäkäyntiä ja toivotaan parasta?

- Joo, samalla voidaan varmaan valutella alamäkeä kohti Aostaa?

- Jep, eiköhän se tästä iloksi muutu. Otetaan samalla lumiketjut pois, tie on hyvin suolattu?

- Otetaan vaan, sitä jyrinää ei jaksa erkkikään.

Tie Aostaan on alamäkeen valuttelua, suurimmalta osin. Yhdessä kohtaa alkaa varmaan kilsan pitkä ylämäki, auto hyytyy siihen saman tien.

- Ei perhana tämän kanssa, nyt se sammui kokonaan. 

- Pistetään hätävilkut päälle ja päästetään takana oleva letka ohi.

- Kokeillaan vielä, tyhjäkäynnillä kone näyttää käyvän nipin napin. Ehkä tällä päästään mäki ylös? Ei vaan pidä painaa kaasua yhtään.

Päästään mäki ylös, autot ohittelee minkä mutkaiselta vuoristotieltä pystyvät. Auton mittaristo välkkyy varoitusvaloineen kuin jenkkiläinen joulukuusi.

Monitoiminäytössä lukee "Stop engine and find nearest service"

- Nyt jos tämä ei ala toimia niin Kanderstegistä on turha haaveilla, se on korjaamokeikka.

- Valutellaan laakson pohjaa kohti, keli on siellä lämpimämpi. 

Pysähdymme yhteen risteykseen vähän ennen moottoritietä, ja annamme koneen käydä tyhjäkäyntiä tovin. 

- Kokeillaan taas ajamista, keli on lämmennyt ja aine ehkä sekoittunut tankissa ja letkuissa?

- Kokeillaan, jos ei toimi niin moottoritielle tälle on turha yrittää.

Kuin ihmeen kautta kone ei ala yskiä, vaan antaa tehoja kun niitä pyytää.

- Ei vitsi, onko näin että se alkoi toimia?

- No kumma kyllä siltä vähän näyttää. Mennään nyt eteenpäin ja toivotaan parasta. 

Puolen tunnin päästä kaikki ongelmat ovat hävinneet, ja auto kulkee kuin unelma. Muutama varoitusvalo on jäänyt kojetauluun muistuttamaan 

äskeisestä taistelusta. 

- No niin! Homma toimii ja illalla ollaan Kanderstegissä. Jäänesto teki tehtävänsä.

- Joo, eiköhän se nyt tällä mene, ei muuta kuin usvaa putkeen. 

- Ajellaan St. Bernard passin kautta Martignyyn ja siitä sinne Goppensteinen juna-asemalle, josta päästään vuoren läpi Kanderstegiin.

- Näin mennään, ties vaikka huomenna aamusta kiivetään Sveitsiläistä jäätä?

- No eiköhän siellä nyt jotain ole kiivettäväksi asti, ennuste näyttää että kylmää on.

Päästään illan suussa Kanderstegiin, keli on hyvin talvinen. Alueelle on satanut huolella lunta. Majoitusta meillä ei ole, käydään tsekkaamassa lähemmäs 

kymmenen hotellia. Osa on täynnä, ja ne joissa olisi tilaa ovat tuhottoman hintaisia Italiasta tulleille. Samalla meinataan runtata auto yhteen siltaan, saadaan 

kosla pysäytettyä muutaman sentin päähän kaidetta ja täysin poikittain tie tukkien. Kesärenkaat eivät pidä ollenkaan jäisllä teillä jossa pakkaslunta päällä.

- Laitetaan vissiin ketjut? Omavastuu on 1200,- jos kolahtaa.

- Eiköhän se ole ketjujen aika. Taitaa muuten tulla bivityskeikka autossa?

- Siltä näyttää, väsyttää.

- Etsitään parkkis ja kaivetaan makuupussit esille.

Yö vietetään makuupusseissa auton perässä, sattumalta käy niin että kyseinen yö on koko reissun kylmin. Aamulla ulkolämpötila on -15 ja auto on paksun jään peitossa, sisäpuolelta.

- Saitko nukuttua? 

- Alussa joo, sitten alkoi kylmä hiipimään. 

- Sama juttu. Eiköhän oteta teetä ja lähdetään etsimään putoksia. Nyt pitää päästä kiipeämään.

Jutellaan yhden paikallisen kanssa, jäätä ei vielä ole. Talvi alkoi kuulemma edellisenä päivänä. Käydään haikkaamassa muutama lähiputous, ja siltä se

todella näyttää. Jäätä on muodostumassa, mutta ei sitä oikein kiivetä vielä voi. Samalla huomataan että auto nykii jälleen ja varoitukset huutaa pysäyttämään

moottorin.

- Ei ole todellista. Jäätä ei ole missään, paitsi meidän auton tankissa.

- Etsitään huolto-asema.

Käy ilmi että Kanderstegissä ei ole huolto-asemaa ollenkaan. Lähin on jossain alempana laaksossa. 

- Hyvä että alempana, valutellaan taas totuttuun tapaan alamäkeen tyhjäkäynnillä.

- Ensin ketjut pois, tie näyttää suolatulta?

- Ketjut pois niin kuin olisi jo.

Saadaan auto yhteen kylään jossa on huolto-asema. Se on kiinni.

- Vitsi näitä paikallisia, kaikki on aina kiinni. Keskellä päivää.

- Kyltin mukaan paikka aukeaa tunnin päästä, mennään pitsalle.

Pitsojen ja odottelun jälkeen huoltis aukeaa, melkein tunnin päästä siitä kuin kyltissä lukee.

- Do you have antifreezer for diesel engine?

- No we don't have, in Switzerland you don't need it, because it's in the diesel already.

- Our diesel is from Italy.

- Ok, maybe I have something for you.

Tyyppi löytää jonkun peltitonkan jostain, ostetaan se ja kaadetaan litku tankkiin. Samalla tankataan tankki piripintaan.

Pienen odottelun ja tyhjäkäynnillä käyttämisen jälkeen kokeillaan ajamista. Kuin ihmeen kaupalla kone käy normaalisti. Samalla on sovittu että tapaamme JP:n 

Sveitsissä asuvan ystävän, Danielin. Olemme sopineet tapaamisen Grimalpeille, joka sijaitsee ns. kulman takana. Ajelemme sinne.

- Ei vitsi kun on mahtavaa, auto toimii kuin unelma!

- Ihan mieletöntä! Vielä kun pääsisi kiipeileen.

- Ollaan yö Danielin ja kumppaneiden mökissä, huomenna takaisin Cogneen?

- No niin se varmaan täytyy tehdä, sinne on ehkä muodostunut jotain tällä välin.

Matkalla Grimalpeille alkaa sataa lunta ja tie jyrkkenee.

- Päästään etenemään juuri ja juuri, jos tästä vielä jyrkkenee niin homma tyssää siihen.

- Takana on aika hyvä letka, pitäiskö laittaa ketjut?

- Mennään vielä, ties vaikka päästään kuin koira veräjästä.

Mäki jyrkkenee, auto jää sutimaan koko tien vaarallisimpaan kohtaan.

- No siihen se sitten jäi, olis tietty voinu laittaa ne ketjut aiemmin.

- Ohjaan likennettä, muutoin alkaa kolisemaan. Laita sinä ketjuja sillä aikaa.

Saadaan ketjut paikoilleen, aika hässäkkä ohjata samalla autoja meidän ohitse. Ajetaan muutama sata metriä, pysähdymme bussipysäkille kiristämään ketjuja.

- Mitä toi tyyppi tuossa tekee?

- Näköjään jäänyt auto jumiin ja ketjuja koittaa ährätä.

- Mennään varmaan jeesaan, ei näytä siltä että ketjut olisi alla pian...

Autamme paikallisen hepun autoon ketjut paikoilleen, tyypillä on suunnilleen koko suku autossa ja osa heistä ehkä vähän hajalla tilanteeseen.

- Thank you guys, this is enough for us, we are going to turn back and drive back to home in Bern.

- Ei vitsi, tyyppi on menossa hiihtelemään perheen kanssa ja nyt ne aikoo kääntyä vain takaisin kotiin.

- No minkäs teet, ainakin autettiin ja nyt karma on meidän puolella.

- Ou jee, matka jatkuu!

Vietämme illan ja yön Grimalpeilla hiihtomökissä, Daniel ystävineen selostaa meille ski touringin saloja. Hän on hiihtänyt alueella lapsesta asti ja sen huomaa.

Kaveri tuntee alueen kuin omat taskunsa. Pääsemme suihkuun ja yövymme lämpimässä. Aamulla syömme aamiaisen, toivottelemme Sveitsiläisille ystäville hyvää 

hiihtopäivää ja jatkamme ajamista.

- Suuntana Cogne!

- Auto pelittää loistavasti, ja sain varattua yhden yön samasta hotellista jossa oltiin.

- Vain yhden?

- No joo, paikka on täyteen buukattu huomisesta eteenpäin. Uuden vuoden viettäjät ovat mestoilla.

- Saas nähdä vaihdetaanko vuosi autossa bivittäen?

- Ehkä löydetään jotain, tosin ei se bivi nyt mahdoton ole.

- Neljäs päivä reissua menossa eikä muuten olla kiivetty metriäkään.

- Mutta ollaan lähestytty kuitenkin.

- Niin, on sekin jotain.

Päästään oikeasti ilman kommelluksia Cogneen, ja käy vielä niin että kiivetään heti seuraavana päivänä. Monday Money on reitti, ensimmäinen kp menee 

mikstana koska jäätä ei vielä ole tarpeeksi.

- Hieno se vikan kp:n puikko.

- Pisti pumputtaan, vitsi joutui ravistelemaan varmaan jokaisen muuvin jälkeen. Samoin se edellisen kp:n pilarisysteemi oli hieno.

- Olin kanssa aika jumissa siinä puikolla, alkukaudesta sitä puristaa enemmän jo pelkästä ihmetyksestä.

- Yöpymispaikkaa ei sitten ole, pitäiskö vähän etsiä?

- Ajellaan Lillaziin, siellä keli on vähän lämpimämpi koska se sijaitsee alempana. Parikin astetta plussaa tekee bivittäjälle eetvarttia.

Lillazin kylässä eksytään kiipeilijöiden majataloon.

- Do you have vacant rooms?

- No I'm sorry, we are fully booked.

- Oh shit, I guess we are sleeping in the car then.

- What! No way, let me think. Actually we might have something for you. Altough it's not a proper room.

- Better than a car I suppose? How much for that?

- If you take the new year's evening dinner, I'll give you the room for free.

- I guess we have a deal!

Aamulla herätään, ja saman tien kahvin jälkeen hipsitään ärjänteelle.

- Ihan huippua nukkua kunnolla, se illallinen oli tosin ihan mitä sattuu.

- No joo, nyt majoituksen kanssa se kuusikymppiä ei harmita ihan niin paljoa.

- Niin, ja paikan omistajan vinkki tuosta putouksesta oli hyvä. Näyttää jännältä. Mikä tämä oli?

- Lau Bij tai jotain sinne päin, toi traverse tuolla vikalla kp:llä on erikoinen. Tästä nähtynä Esko saattaisi jopa sanoa että ei siitä pääse.

Seuraavina päivinä reissun meininki alkaa muistuttamaan enemmän elokuvia, kaikki alkaa sujumaan. Kiivetään joka päivä ja majoituskin hoituu Valnonteystä.

- Vitsi kyllä tästä sitten vielä kiipeilyreissu tuli.

- No tuli, auton varoitusvalotkin on kaikki sammuneet kuin kynttilät loppiaisena.

- Sen verran on lämmintä, että ei tätä ajankohtaa noin oletuksena voi kenellekään suositella. Paitsi ehkä intohimoisille bivittäjille. 

- Iso riski se ainakin on, varata jääputousten kiilto silmissä lennot ynnä muut systeemit vuodenvaihteen tienoille Alpeille.

- Niin ja viikolla 8 kaikki voi olla jo sulanutta. Taitaa olla tammikuun puolesta välin helmikuun puoleen väliin varmin kausi. Todella lyhyt.