Nukuitko hyvin?

Teksti: Teija
Kuvat: Make

”Ei se vietä, se on ihan täydellinen” tokaisin tyytyväisenä. Olihan tässä pari edellistä yötä jo mennyt kärvistellessä. Tämän yön majapaikkamme sijaitsi Tajos de La Virgen harjanteella vanhan Elorietta vuoristomajan raunioilla. Siinä oli tasaista alustaa, ja matkakertomusten mukaan porukkaa oli bivittänyt raunioilla. Hulppea maja totta tosiaan on ollut. Kokonaisuudessaan ihmeellinen kompleksi; vuoristomajan lisäksi sairaala sekä armeijan tiloja. Iso valkoinen rakennus, rikkoontuneet ikkunat, matalat pitkät käytävät ja useita kerroksia. Ovet osittain puuttuivat, ja osittain roikkuivat. En uskaltanut mennä sisälle...

Elorietta vuoristomaja noin 3 k metrissä 

Nousu otsalampun valossa Tajos de La Virgen harjanteelle oli yllättävän vaikeakulkuinen, osittain kolmosen kiipeilyä ison rinkan kanssa. Viimeisten nousumetrien jälkeen kiitos seisoi Granadan kaupungin valojen loistaessa kuin toivottaen meidät tervetulleeksi. Sitten oli vielä harjanneseikkailua reilu poron ( vai ketun ? ) kusema Elorietalle. Edellinenkin päivä oli ollut upea, mieleenpainuvana Alcazaban pohjoisseinän nousu huipulle ja yöpyminen upealla La siete Lagunalla. Kaikki kolme päivää tähän mennessä olivat venyneet pitkiksi. Ei pidetty kiirettä, vaan halusimme nauttia aamuista aurinkoisissa leireissä. Olimme perinteisin slow and heavy vuorikiipeilymenoin liikenteessä. Rinkoissa paljon ruokaa & juomaa, lämmintä vaatetta, teltta, keittiö, lämpimät makuupussit, makuualustat, ugly bagit, ensiapupakkaukset jne. 

Kohti Alcazabaa

Auringonlasku

Jättäessämme auton Sierra Nevada integral reitin alkupisteeseen Jerez de Marquesiin emme tarkasti tienneet kauanko vietämme reitillä aikaa, ja milloin saapuisimme reitin päätepisteeseen Niguelakseen. Sääennuste oli luvannut pelkkää aurinkoa seuraaville viidelle päivälle, eikä ennuste tässä päivien kuluessa ollut muuttunut huonompaan. Eli sää oli puolellamme. Kuivan kesän seurauksena osa laguuneista oli kuivia, ja veden saanti reitillä oli epävarmaa. Piti ottaa aina varuiksi vettä matkalta mukaan, silloin kun sitä oli saatavilla. Sitten keiteltiin vedet missä ikinä yövyimmekään. Kannettavaa toki enemmän tällä tavoin mutta eipähän tarvinnut jännittää vedensaannin kanssa.

Postero Alto vuoristomaja reitin alussa

Dinner Postero Alto vuoristomajalla 

Jokaiselle päivälle oli riittänyt omat tarinansa, ja mielikuvitukseni pääsi aina kunnolla Laukalle. Ensimmäisen päivän nousureitin varrelle osui ikävä lentoturma 90-luvulta. Jenkkien matkustajakone, jossa kuoli kaikki 49 matkustajaa. Espanjalaisten kertomana ”Ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin”. Lentoturmasta johtuen  Sierra Nevadan pohjoispuolella on hyvä energia. Pohjoispuolella ei ole sattunut kuolemaan johtuneita kiipeilyonnettomuuksia lentoturman jälkeen. Yhden tarinan mukaan jenkkikone oli etsimässä ydinpommia syöksyessään vuoristoon. Näitä mietiskellessä jänskästi matka taittui auringopaahteesta huolimatta.

Markku & eka päivä reitillä nousemassa kohti Pico de Jeresiä

Fraile de Capilleira taustalla 

Tässä vuoristomaja Elorietan raunioiden vierellä yöpaikka vaikutti hyvältä vaikka paikka vähän pelottikin. Seuraava päivä olisi neljäs ja viimeinen reitillä. Ei niin tiukka kuin aiemmat kolme päivää mutta 6 tuntia kuitenkin. Make nukahti saman tien kun sai vedet keitettyä. Itse olin vaipumassa uneen kun heräsin siihen että viereeni absidiin syöksyi joku ja vei kassin mukanaan. En ollut vielä unessa, joten arvata saattaa että musta pääsi ääntä kuin kauhuelokuvasta. ” Joku hyökkäsi meidän telttaan”. Make oli kuin kärppänä pihalla, ja sai repolaisen kiinni rysän päältä. Repolainen naureskeli muutaman metrin pääässä, sillä ei ollut mihinkään kiirettä. Meidän ruokakassi oli sen verran iso, että Chorroksi nimittämämme repolainen tiputti kassin matkalle ja lähti ruokakassista saaman yhden retkiruokapussin kanssa lähipusikkoon. Make sai napattua ruokakassimme takaisin. Teimme vielä inventaaria, ja tyytyväisinä totesimme että se vei onneksi sen huonon retkiruoan. Mietin siinä että kettu raukka valitsi hankalasti avattavan pussin.

Möngintää matkan varrelta

Sierra Nevadassa on paljon kettuja, ja me tiedettiin että ruoat pitää olla kettujen saavuttamattomissa. Teltan sisällä oli sen verran ahdasta, että huonosti nukuttujen öiden jälkeen tänä yönä poikkeuksellisesti siirsin ruokakassin absdiin ” No ei täällä mitään kettuja oo” – ajatuksella. Oltiin väärässä. No eipäs siinä mitään. Itse en tämän jälkeen nukkunut, vaan odotin että aamu valkenisi ja repolaiset jättäisivät meidät rauhaan. Se tunne kun tunnet kettujen nuuskinnan ohuen teltan läpi. Niitä oli Chorron lisäksi useampia. Laitettiin otsalamppu teltan ulkopuoelle, kun ajateltiin että yöeläjä pelkäisi sitä. No ei totta tosiaan hidastanut repolaisten menoa. Ne oli tehnyt löydön meidän teltasta, joten totta kait yrittivät vielä sitkeästi olisiko jotain. Yritin siirtyä keskemmälle telttaa että olisin vähän kauempana ketusta.

Toisen päivän taivalta

Samaan aikaan välillä kova tuuli riepotteli kummitustalon rikkinäisiä ovia ja ikkunoita. Jokunen tölkkikin siellä pihalla liikkui tuulen voimasta. Pissattikin mutta pidätin kun en uskaltanut mennä teltasta ulos. Oikeaa länsimaisen ihmisen ahdinkoa kerrassaan. Kun minä Espoolainen hienohelma nyt olen kerran tullut tänne Espanjan Sierra Nevadaan telttailemaan, niin kyllä nyt minulla pitäisi olla tässä se oma reviiri. Ei auttanut vaikka kuinka harmitti, ei auttaisi vaikka kuinka sanoisin repolaiselle että ”En hyväksy”. Niin se on, minä olen altavastaaja ja repolainen touhuaa täällä omilla kulmillaan omia juttujaan. Itkukin tirskahti huudon sekaan välillä kun pelkäsin että Chorro tulee teltan läpi. Onneksi Maken kuorsaus välillä vei ajatuksen repolaisten nuuskinnalta. Eikä tarvinnut koko ajan analysoida että mikä oli tuuli ja mikä oli repolainen.

Minun vaihtoehdot olivat joko hyväksyä Chorro osana meidän leiriä tai pakata kimpsut ja kampsut keskellä yötä pimeässä ja ottaa lento Espooseen. Maken herättelyn lomassa mietiskelin syntyjä syviä ja tämä episodi tiivisti sen mitä tarkoittaa kun me ihmiset ollaan luonnosta vieraannuttu. Se tekee ihan hyvää käydä välillä kohtaamassa luonto, ja todeta kuinka meissä jokaisessa asuu vähemmän tai enemmän pieni Espoolainen hienohelma. Minulle reitin kruksi oli selvästi tämä kolmas yö kettujen ja kummitusten seassa. Onneksi aamu kuitenkin valkeni, ja sain reissun parhaat naurut. Maken ”Nukuitko hyvin?” pokerinaamalla kun avasin silmäni.

Reitin viimeinen 3-tonninen huippu Cerro del Caballo. Neljä päivää takana reitillä ja hymy herkässä


Sierra Nevada tarjoaa lukuisan määrän erilaisia hienoja vuoristovaellus kohteita. Lähde mukaan Adventure Partnersin  reissulle tulevalla kaudella, pistä postia outoffice [at] adventurepartners.fi niin kerromme lisää

Transalp Cycling vol 3

Teksti: Jukka Partanen

Tänä vuonna jo perinteiseksi muodostunut syyskuun alun alppiajelu tapahtui Dolomiittien maisemissa. Ryhmän koko oli kasvanut edellisestä vuodesta melkein tuplaksi. Poikkeuksena aikaisempiin vuosiin reitti päättyi samaan paikkaan mistä alkoikin. Kokoontuminen oli perjantaina 2.9 Pechiera del Gardassa Enjoy Garda Bike Hotellissa. Osa ryhmää oli saapunut paikalle jo torstaina ja oli ehtinyt käydä tutkimassa lähistön teitä. Hotellin asiakaskunta koostuu melkein pelkästään pyöräilijöistä, joten ajettavia reittejä lähistöllä varmasti riittää.

Reitin suunnittelussa oli huomioita ryhmän koon kasvu ja useammille päiville oli tarjolla vaihtoehtoinen ”kevennetty” reitti. Edessä oli 8 ajopäivää, 900 km ja yli 20000 nousumetriä.

1 etappi Peschierea del Garda - Rovereto

Päivän reitille osunut tunnettu nousu oli nimeltään Monte Baldo. Ylös on olemassa monta reittiä. Me olimme valinneet Caprinosta lähtevän reitin, josta mittaa tulee 23,8 km. Nousumetrejä on 1361 eli heti ensimmäiselle päivälle oli tiedossa varsin tiukkaa kammen pyöritystä.

Ennen Monte Baldoa oli tiedossa pieni lämppäri eli 14 km ja 650 m. Heti Gardan rantatieltä kääntymisen jälkeen oli reilu kilometri yli 10 % kulmaa. Siinä tuli jaloille terävä muistutus siitä, mitä oltiin taas vuoden tauon jälkeen tekemässä.

Baldo oli varsin vaihteleva. Keskimääräinen nousukulma 5,7 % hämäsi monia ja niin minuakin. Loppunousu oli varsin tiukka ja sykkeet nousivat tappiinsa, kun Garmin ei enää kyennyt näyttämään kulmaa vauhdin ollessa liian hidasta.

2 etappi Rovereto – Molina di Fiemme

Toiselle ajopäivälle oli tiedossa kaksi yli 20 km nousua. Jälkimmäisen Passo Manghenin olimme ajaneet toiseen suuntaan vuoden 2014 Zurich-Venetsia reitillä. Tiesimme ainakin osittain mitä oli tiedossa.

Serrada nousu alkoi melkein heti hotellilta lähdön jälkeen. Nousun pituus oli 19  km ja nousumetrejä 1058. Nousukulma pysyi koko ajan alle 10, joten ajo tuntui heti helpommalta kuin edellisenä päivänä. Serradan huipulta oli edessä ”pientä kumpuilevaa” eli sellaisia 100 nousumetrin rypistyksiä vähän väliä ennen lasku alas seuraavaan laaksoon. Lasku olikin yksi koko päivien hienoimpia tien laskeutuessa vuoren seinämään rakennettuna. Alhaalla lämpötila oli reippaasti yli 30 astetta ja juomapullojen täydennykset Borgo Valsuganassa oli tarpeen ennen Passo Manghenille lähtöä.

Olimme ajaneet Manghenin pohjoisesta, josta pituus on 16 km. Etelän suunnalta pituutta oli 23 km ja keskimääräinen jyrkkyys 7 %. Ensimmäiset 17 km noususta oli varsin maltillista, mutta viimeiset 6 km sitäkin jyrkempää. Geelit ja patukat olivat tarpeen, jotta matka eteni edes jotain vauhtia.

Huoltoauton kuskillamme Ronilla taisi myös tulla hiki Iso Lassen ratissa yläosan serpentiinimutkissa ja kapealla tiellä.

3 etappi Molina di Fiemme - Caprile

Kolmannelle päivälle oli tarjolla kaksi vaihtoehtoista reittiä. Helpompi vaihtoehto sisälsi vain yhden nousun, mutta se oli tavallaan sitäkin pidempi. Nousua oli käytännössä yli 50 km, josta viimeiset 14 km oli ns. luokiteltu ja nimeltään Passo Fedaia. Pidemmälle lenkille oli tiedossa samaisen Feadaian lisäksi kaksi muuta Passoa: Lavaze, Costalunga. Lavazessa oli ”Baldomainen” loppu, sillä viimeiset 2 kilometriä oli reilusti yli 10 % nousua. Lasku alas oli vauhdikas, vaikka tienpinta oli yön sateen jäljiltä paikoin märkä. Laskun jälkeen risteys oikealle ja siitä alkoi Costalunga. Reitti kulki samoissa maisemissa kuin Granfondo Marcialonga. Costalungan huipulla maisemat olivat upeita; aloimme vähitellen olla Dolomiittien ytimessä.

Päivän viimeinen nousu oli siis Fedaia, josta viimeiset 4 km olivat keskijyrkkyydeltä 8-10%.  Lippistä pitää nostaa Pekalle, joka ajoi nuo kilometrit kahteen kertaan toisten nauttiessa ylhäällä upeassa järvimaisemassa lämpimästä auringonpaisteesta.

4 etappi Caprile  - Ovaro

Neljännelle päivälle oli tiedossa alamäkeä 500 m enemmän kuin ylämäkeä. Ensin piti kuitenkin tehdä hieman töitä, sillä suoraan hotellin kulmalta siirryttiin ylämäkimoodiin. Edessä oli 5 km loivempaa nousua Selva di Cadoreen, josta alkoi varsinaisesti Passo Giau. Pituutta on varsin maltillisesti 10 km, mutta kohtuullisen raskaaksi nousun tekee kulma, joka on tasaisesti 9-11 %.

Osa ryhmää valitsi hieman kevyemmän reitin ja ajoivat Cortinaan d’Ampezzon Passo Falzaregon kautta. Cortinan treffien jälkeen matka jatkui alaviistoon vielä noin 40 km, josta alkoi päivän toinen nousu 12,5 km Passo della Mauria. Nousun päältä sitten taas alamäkeä melkein Ovaroon asti.

5 päivä Ovaro

Kahden yön pysähdys Ovarossa tarjosi 5. päivälle useita eri vaihtoehtoja lepopäivästä matkan jyrkimpien teiden valloitukseen. Matkan ”virallinen” reitti oli piirretty ylittämään Monte Zoncolanin ja Monte Crostiksen. Zoncolan tunnetaan yhtenä Grand Tourien vaativampana nousuna. Pituutta nousulla on Ovarosta 10,5 km ja keskimääräinen jyrkkyys on 11,9 %. Nousu alkaa varsinaisesti Liarlisin kylästä, josta matkaa toppiin on 8 km ja prosentit 13,7. Heti alussa oli useampi kilometri yli 15 % ja ainakin minun oli pakko turvautua mutkittelemaan kapealla tiellä, jotta matka eteni edes jotain vauhtia. Hetkellistä helpotusta toivat ohituspaikat, jolloin pystyi tekemään hieman pidemmän mutkan! Kun matkaa oli jäljellä 1,5 km ymmärsin selviäväni ja mieleni valtasi todellinen voittajan tunne. Zoncolan on ehdottomasti kovin mäki, jota olen koskaan ajanut.

Lähellä huippua on kolme kapeaa tunnelia ja siellä voi välillä olla ruuhkaa, vaikka autoja ei tiellä juuri näkynytkään

Itselleni riitti Zoncolan, mutta kevytjalkaiset vuorikauriit suuntasivat vielä Monte Crostikselle, jonka helmenä oli 4 km hiekkatiepätkää vuoren harjanteella.

Tasamaalenkki Ovaron suunnalla on melko mahdoton tehtävä. Sutriosta Ovaroon oli profiilikuvassa melko tasaista, mutta käytännössä se sisälsi 500 m nousua 10 km matkalla. Autokuskimme Roni innostui välipäivänä pyöräilemään. Lainapyörällä ja –vaatteissa samainen 500 vertikaalin nousu toiselta suunnalta sujui heittämällä. Saas nähdä muodostuuko perinteeksi siirtyminen Iso Lassen ratista kammenpyörittäjäksi.

ken tästä käy, voi kaiken toivon heittää

6 päivä Ovaro-Cortina

Kuudentena päivänä suunta kääntyi länteen ja vähitellen takaisin kohti lähtöpistettä. Päivä sisälsi kaksi nousua, joista jälkimmäisellä käytiin koko matka korkeimmassa kohdassa Tre Cime di Lavaredossa. Ensimmäisellä, Forcella Lavardet, oli pituutta 23 km ja nousumetrejä niukasti yli 1000. Tiellä ei juuri näkynyt muita kulkijoita. Sää oli jälleen mitä mainioin ja kilometrit taittuivat mukavasti. Laskun jälkeen edessä oli seuraava nousu, jota riitti käytännössä yli 40 km. Paikka paikoin nousu oli varsin maltillista. Viimeiset kilometrit ennen Lago di Misurinaa olivat jälleen hieman tiukempia. Osa ryhmää suuntasi siitä alas Cortinaan ja osa lähti kipuamaan 7,5 km ja 7,5 % nousua Tre Cimelle.  Nousu sisälsi myös alamäen, mikä tietää aina sitä, että mukaan mahtuu myös jyrkkää kulmaa. Neljän kilometrin matkalta ei oma Garminini näyttänyt missään vaiheessa alle 11 % lukemia. Hikoilu ja hengästyminen kannattivat kyllä, sillä ylhäällä maisemat olivat ikimuistettavat.

7. etappi Cortina – Trento

Päivän teemana oli pitkä yli 100 km alamäki Trentoon. Ennen laskua piti kuitenkin mennä muutaman solan kautta. Ensimmäinen niistä oli Passo Falzarego. Ajoin nousun yhdessä Johanneksen ja Juhan kanssa. Matka sujui mukavasti kuunnellessa Johanneksen matkaoppailua Falzaregon kiipeilyhistoriasta ja nousulinjoista.

Lyhyehkön laskun jälkeen oli edessä kumpuilevaa kohti Arabbaa ja Passo Pordoita. Vajaan 10 km nousun jälkeen tapahtui siirtyminen isommalle eturattaalle ja laskeminen läpi Val di Fiemme hiihtokylien kohti Trentoa. Molina di Fiemme jälkeen siirryimme päätieltä laakson vasemmalle puolelle. Tie oli todella hieno ja rauhallinen. Kahvittelutauon jälkeen koimme ensimmäisen kerran päivien aikana varsinaisen sateen uhkan.  Emme kuitenkaan joutuneet sateeseen, mutta kengät ja persukset saimme märiksi, kun tie oli märkä.

8 etappi Trento – Peschiera

Viimeiselle ajopäivälle oli suunniteltu kaksi vaihtoehtoista reittiä: tasamaa ja vuori. Vuorireitti sisälsi nousun Monte Bondonelle ja laskun alas Gardajärvelle, josta jatkettaisiin rannan tuntumassa kohti järven eteläosaa ja Peschiera del Gardaa.

Ensimmäiset 10 km noususta sujuivat minulta hyvin vähitellen tehoja nostaen ja ajattelin jatkaa samaa nostatusta loppuun asti. Olihan kyseessä matkan viimeinen nousu. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan toteutunut, sillä rullasuksihiihtokisa oli sulkenut loppumatkan ja jouduimme kääntymään alamäkeen ennen aikojamme. Toppi olisi vielä ollut saavutettavissa laskun jälkeen toista reittiä pitkin, mutta siihen ei riittänyt enää sisua. Tapsa ja Kimmo sen kuitenkin tekivät ja saivat aikaiseksi 165 km lenkin vielä viimeiselle päivälle.

Ajelimme Hannu, Juhan ja Teemun kanssa laaksoon ja löysimme mitä upeimman pyörätien, joka kulki viinitarhojen ja luonnonsuojelualueiden lävitse kohti Riva del Gardaa. Sieltä ajelimme sitten vuorovedoin kohti päätepistettä. Hieno päivä tämäkin, vaikka Bondone jäi ajamatta. Pitänee käydä ajamassa se joskus toiste.

Loppuun

Yhteenvetona pari lainausta

Hannu Heikkilä: ” 16 pyöräilijää ja loistava kuskimme Roni 8:n ajopäivän reissulla Italian Dolomiiteilla - loistavat ilmat, henkeäsalpaavat maisemat, loputtomat v-mäiset nousut, mukavat ajokaverit, vauhdikkaat laskut, hyvä ruoka ja palautusjuomat, niistä on ikimuistettavat reissut tehty - nouse siis sohvaltasi jo toteuta unelmasi jo tänään, huomenna voi olla jo liian myöhäistä” :-)

Jyrki Lohva: ” Juu ja kiitos kaikille tosi hienosta ja hyvin onnistuneesta retkestä, mukava saada uusia hyviä tyyppejä harrastuksen pariin ja toivottavasti kaikki ovat mukana ensi vuonna.
Vauhti on hidastunut meikäläisellä ja välillä mäki ei oikein maittanut mutta iltojen läpänheitto kompensoi kaiken.

Vuoden mäkihiiripalkinto Kimmolle, tempoveturipalkinto Teemulle.
Vuoden Tapsa-pokaali Esalle (jolle myös Johanneksen kanssa jaettu vuoden ensikiertalaisen palkinto).
Vesa-Matti Loiri -palkinto ilmeisesti Johannekselle (olihan kaatuminen tarpeeksi näyttävä?).

Sori Beni mutta alamäkipokaalin otan itselleni (koska kaikkihan perustuu Stravaan).”

Etapit

	Mistä	Mihin	Pituus	Nousu
Päivä 1	Garda	Rovereto	107,1	2669
Päivä 2	Rovereto	Molina	108,7	3489
Päivä 3	Molina	Caprile	90,8	2830
Päivä 4	Caprile	Ovaro	137,8	2879
Päivä 5	Ovaro	Ovaro	66,7	2837
Päivä 6	Ovaro	Cortina d'Ampezzo	118	3227
Päivä 7	Cortina d'Ampezzo	Trento	151,4	2806
Päivä 8	Trento	Garda	127,4	2101
		Yhteensä	907,9	22838
Vaihtoehtoja
Päivä 3	Molina	Caprile	71	1740
Päivä 5	Ovaro	Ovaro	75	2991
Päivä 8	Trento	Garda	102	778

Nousuja

	Nousun nimi	Pituus	Vertikaalit	%
1	Monte Baldo	23,8	1361	5,7
2	Serrada	18,9	1058	5,5
2	Passo Manghen	23,4	1629	7
3	Passo Lavaze	10,7	798	7,5
3	Passo Costalunga	13,7	852	6,2
3	Passo Fedaia	13,9	617	4,4
4	Passo Giau	10,1	922	9,1
4	Passo della Mauria	12,5	568	4,5
5	Monte Zoncolan	10,5	1210	11,5
5	Monte Crostis	17,7	976	5,5
6	Forcella di Lavardet	23	1020	4,4
6	Tre Cime di Lavaredo	7,5	568	7,5
7	Passo Falzarego	16,4	913	5,6
7	Passo Pordoi	9,4	637	6,8
8	Monte Bondone	21,5	1463	6,8

Ensi vuoden Transalp reissu starttaa 2.9.2017 Grenoblesta. Luvassa on totuttuun tapaan lukuisia hienoja klassikkonousuja upeissa vuoristomaisemissa. Lisätietoja reissusta make [at] adventurepartners.fi