Ison Paratiisin jäisillä putouksilla

Teksti: Miia Fohlin

Kuvat: Miia & Toni Fohlin

Viimeisin retkemme suuntautui Italian Cogneen, joka on yksi Euroopan tunnetuimista jääkiipeilymekoista ja joka on saanut viime vuosina paljon kansainvälistäkin huomiota. Paikassa on jääkiipeily noteerattu vakavasti matkailuvalttina ja järjestelyt ovat sen mukaiset. Erinomaiset viitat lähestymisillä ja pultatut, pääsääntöisesti erittäin hyväkuntoiset ankkurit odottavat kilkuttelijoita.

Joulun ja uuden vuoden yli ajoittunut reissumme oli niin sanottu yhteiselomme 10-vuotisjubileum, vaikka mistään yksittäisestä tapahtumasta ei ole kymmentä vuotta, mutta voisi sanoa, että keskimääräisesti kaikesta on. Lisäsyytä juhlaan aiheutti se, että kinttuni on elpynyt paremmin kuin kiitettävästi. Toni oli tullut siihen tulokseen, että syitä juhlaan näin ollen piisaa, ja varannut minulta salaa täyden palvelun matkapaketin. Myönnettäköön, että tämä, käytännön syistä ennakkoon, Tonilta saamani joululahjaylläri oli kerrassaan veret seisauttava. En alkanut vimmatusti vastustella kuultuani, että jouluksi lähdetään Cogneen naputtelemaan jäätä. Taisinpa mennä ihan sanattomaksi.

Cogne – kilkuttelun keskus

Cogne sijaitsee Aostan eteläpuolella ja Gran Paradison kansallispuiston pohjoisreunalla. Se on useasta pienenpienestä Alppikylästä ja kahdesta laaksosta muodostuva jääkiipeilyparatiisi. Pääkylästä Cogne Chef-lieusta lähtee etelään Valnonteyn laakso ja Lillazin kylästä Cognen itäpuolelta lähtee toinen samanmoinen, Valeille. Molempien laaksojen seinämille muodostuu kymmenittäin keskimäärin 200-metristä, aina 600 metriin asti korkeita, eri vaikeusasteisia jääputouksia ja mikstareittejä. Approachit vaihtelevat muiden rännien osalta 15 minuutista (käytännössä yksi putous, Cascate de Lillaz) reiluun kahteen ja puoleen tuntiin. Siis suuntaansa. Reilun tunnin lähestymisillä saavuttaa kuitenkin jo melko monta hienoa putousta, mutta esimerkiksi Nonteyn hienoin sektori ”Money” on parin tunnin reippailun päässä. Jeps, lumessa mönkimistä siis piisaa vähän kovemmallekin maratoonarille.

Valnonteyn, jossa me asuimme aivan ihastuttavassa hotelli-majatalossa La Barmessa, kyläkorkeus on 1.665 metriä, joten retki käy myös korkeanpaikanleiristä. Havahduin tähän mentyäni kotiin palattuamme ekalle murtsikalenkille. Sain sivakoida hulluuteen asti ennen kuin sain sykkeen nousemaan ja maitohapot liikkeelle. Siinäpä vasta oli urheilujuhlan tuntua! Mutta takaisin Cogneen, missä on muuten aivan uskomaton murtsika-scene! Rikoonisseä pukkaa toinen toistaan tyylikkäämmissä Monturan vermeissä, ja tapasimmepa erään papparaisen, jonka kanssa saimme haastella rikssvenskaksi saunomiskulttuurin eroista. Exänsä oli ruotsalainen, precis.

Hikeä pukkaa

No mutta takaisin asiaan. Vaikka approachit ovatkin aika-ajoin "pitkähköjä", ei niillä ihan aina kuitenkaan tarvitse suoranaisesti skrämblätä, vaan nousua approachilla saattaa kertyä vain parisensataa korkeuserometriä ja valtaosa siitä hyvää polkua pitkin. Poikkeuksiakin toki löytyy ihan riittävästi, esimerkkeinä mainittakoon Monday Money ja Lillaz Gully, jonka alle päästäkseen on rämmittävä 400 metriä korkeuseroa rakkakivikossa, lumivyöryrännissä ja toivottavaa todella on, että et ole ensimmäinen ”avaamassa uraa”, vaan joku toinen on tehnyt tämän duunin. Pidemmällä sijaitsevia putouksia kiivetään ymmärrettävästi huomattavasti vähemmän kuin tunnin päässä olevia. Paitsi maanataifyrkkaa ja Lillazin ränniä, jotka ovat koko alueen tunnetuimpia tikkejä ja kaikkien tikkilistoilla. Olimme säästäneet Lillazin Rännin fiksusti uudenvuoden päivälle, jolloin pyyhkäisimme reippaasti rähmät silmistämme alkaneen vuoden kuudentena tuntina ehtiäksemme ensimmäisinä putouksen alle. Joo, sitä mekin pohdittiin, että varmaan jotain vikaa meissä on oltava, ja pahasti. Mutta aikainen lintu madon nappaa ja uutta vuotta ehtii taas juhlia vuoden päästä!

Puhdistus

Se, mikä putouksille kiiruhtamisen lisäksi tekee hommasta mielenkiintoista, ellei jopa Johannesta lainatakseni pahimmillaan kiusallista, on vuoriston oma prosessi nimeltä Puhdistus. Ja nyt en viittaa Sofi Oksasen maailmanmainetta saaneeseen teokseen, vaan putousrännien, gullyjen ja couloirien toimimiseen lumen luonnollisina poistumisreitteinä. Seinämän jyrkkyyden, lumipakan rakenteen ja paksuuden sekä vallitsevan lämpötilan ja ilmankosteuden sekä auringon säteilyn ollessa otolliset, tipauttaa vuori lumipakan niskastansa, olit alla tai et. Nohevana lukijana todennet, että silloin kannattaa olla mieluummin laakson vastaseinällä. Isossa Paratiisissa ei parane olla väärään aikaan väärässä paikassa. Jääkiipeilyyn pitemmillä reiteillä ja etenkin vuoristomaisemassa liittyvä ehdottomasti suurin objektiivinen vaara on lumivyöry.

En ihan heti hiffannut, mistä oli kyse, kun paikalle päästyämme isäntämme André kertoi, että jouluna on hiljaista sen vuoksi, että oppaat ovat joulun vietossa. Joo, okei, sen ymmärsin kyllä, että oppaat ovat joulun vietossa, mutta mitä sitten? Voihan sitä nyt ilman opastakin kiivetä. Tutustuttuani alueeseen ja sen äkillisiin lämpötilanmuutoksiin en enää yhtään ihmetellyt joulunpyhien hiljaisuutta ja opaskulttuurin kukoistamista; niin paikalliset kuin Chamonixinkin oppaat tekivät alueella pitkää päivää. Kyse kun ei ole vain siitä, mitä greidiä, kuinka pitkää linjaa ja millaisen approachin takana haluaa seuraavana päivänä kiivetä. Reitinvalinnassa tulee ottaa huomioon myös vuoristolle luonnollinen Puhdistusprosessi, kokonaan erillinen osa-alueensa mietittäväksi ja punnittavaksi. Ja reitillä kun ei vyöryä pakoon pääse toisin kuin suksilla mäessä, mahdollisesti. Ehkä. Lumiturvallisuuden arvioinnissa mikään ei ole niin tärkeää kuin paikallisten olosuhteiden tunteminen pitemmältä ajanjaksolta. Tämä on viikkovuorituristin pahin ongelma niin kiipeily- kuin takamaastohiihtokuvioissakin. Ja tässä ovat paikalliset oppaat kullanarvoisia.

Meillä vyöryaspekti korostui melko paljon sen vuoksi, että ensin tuli lämmin aalto, eikä öisinkään mennyt pakkasen puolelle ja se jälkeen satoi ihan hiivatisti lisää lunta ennestäänkin paksun ja lämpöaallosta raskaaksi muuttuneen lumipakan päälle. Tilanne helpottui vasta kun lämpötilat palasivat reilusti pakkasen puolelle. Onneksi meillä oli pari viikkoa peliaikaa. Lyhyemmällä reissulla voi kiipeilyt jäädä huonossa tapauksessa vähemmälle, vaikka jäitä olisi polteltavaksi asti.

Normaalisti Cognessa on kuulemma tähän aikaan pikemminkin kuivaa ja kylmää toisin kuin nyt. Ylipäätään alueelle ei sada niin paljon lunta kuin Aostan laakson pohjoispuolelle, joten paikka on kuin tehty jääkiipeilyyn. No, jää olikin sitten aivan ihanaa, du sorbet! À propos, alue on kaksikielistä, joten ranskalla pärjäsi tosi hyvin, ja topokin oli ranskaksi. Seikka, joka ilahduttanee suuresti meitä suomalaisia;) Ranskan lähellähän siellä ollaan, Chamonixin vuorikiipeilymekkaan, missä kadut vilisevät toinen toistaan raadimpia vuoristolaisia ja wannabeitä, ajaa tunnelin läpi noin tunnissa.

Madonna!

Toinen mielenkiintoinen, ja pahimmillaan tämäkin varsin kiusallinen aspekti Cognessa oli kanssakiipeilijöiden määrä heti niiden autioiden joulunpyhien jälkeen. Hyvää siinä toki oli se, että saattoi sparrailla reitinvalintaa ja pohtia lumitilannetta porukalla ja edetä valmista uraa putoukselle. Mutta se kolikon kääntöpuoli. Jösses! Ainakin tällaisille harvaan asutun maan kasvateille joka-aamuinen lumihankijuoksukilpailu parkkikselta reitin alle oli armoton. Meille riitti, kun kerran totesimme puolentoista tunnin rämpimisen jälkeen, että olimme viimeisinä eli viidensinä putouksen alla. Päällämme punkesi erilaisin tyylein ja tavoin neljä eri tasoista köysistöä viittä kp:tä jääputousta. Oli kuin olisi ollut sirkuksessa, Madonna! ja Mamma mia! -huudot kaikuivat, lumi suihkusi niskaan ja jää kopsahteli kypärään. Tällaista säätöä ei olla kallioreiteillä nähtykään, vaikka sieltäkin olisi kaikenlaista kerrottavaa lastenlapsille, jos sellaisia sattuisi olemaan. Onneksi oli kypärässä visiiri ja takissa huppu. Siinä sitten venattiin, väisteltiin ja kirottiin, tunnista toiseen. Onneksi oli myös untsa ja salami-nakkeja sen taskussa sekä Tonin otsis, minun oltua hyvässä tallessa repussa reitin alla. Sen verran pimeän puolelle pääsi ruuhkassa venähtämään, että otsiksesta olisi ollut enemmän hyötyä päässä. Tämän näytelmän jälkeen ei aamukuuden marsseissa enää ollut mitään nihkeää, vaikka kotiin päästyä vähän nukuttikin. Ja myönnettäköön, että hetkittäin mieleen hiipi kysymys, voisiko lomalla joskus ihan vaan lomailla vai tarviiko aina painaa kieli vyön alla? En ole löytänyt vastausta. Menevätkö päivät ohi ja elämä siinä sivussa, jos vain ameebapötköttelee? En ole vielä osannut päättää, mutten myöskään uskaltanut heittäytyä ameebaksi. Riski on niin suuri, elämä niin kaunis ja niin paljon hienoja linjoja.

Geari

Kolmas mielenkiintoinen juttu oli varustus. Siis geari ja kamppeet. Ensinnäkään voimia ei tietenkään tuhlata lähestymisillä eli mitään ylimääräistä kampetta ei kannata mukana kanniskella. Minimeillä mennään siis. Toiseksi hiki ja vilu vuorottelevat, mikä asettaa melkoiset vaatimukset vaatetukselle. Ja ne hanskat! Välillä tuntui, että jääkiipeily kulminoituu hanskoihin. Minä päädyin pitämään lähestymisillä hengittäviä polarstretch-lapasia, kiivetessä BD:n kiipeilyhanskoja ja varmistaessa Hestran superlämpimiä lobstereita. Ja kiipeilyhanskat pidin varmistamisen ajan kiipeilytakin ja untsan alla "uunissa". Tai vaihtoehtoisesti tuomassa lisää toppausta tuohon rinnan seutuville… On ihana vetää päälle lämpöiset hanskat, kun lähtee pieksemään jääseinää vuorollaan. Ruuvaaminen jäisillä sormilla kun on hippasen keljua.

Ruuvaamisesta puheen ollen. Ruuveja meillä oli reilut kymmenen. Pari lyhyttä tarvittiin Lillazin Ränniin mutta muuten pitkät ja keskimittaiset pelittivät hyvin sillä puhtailla jääreiteilläkin ständit olivat kaikki pultattuja, samoin kuin laskeutumisankkurit. Aivan uskomatonta palvelua Gran Paradison puiston puolelta! Mutta takaisin geariin, jotten vallan huku access-asioihin, sillä niistä ei enää ole paluuta ainakin, jos kysyn mieheltäni aiheesta. Tai jos sen verran kuitenkin ihan nopsaan mainitsen, että puistossa oli myös viitoitetut polut. Siis viitat putouksille! Mietipä, jos Korouomalla olisi putouksen alla aina kyltti ”Ruskea 5min”, ”Mammutti 20min” jne.! Olisikos sellainen fiilis, että kiipeilijänä olet osa luonnonpuistoon toivottua asiakaskuntaa!

Meillä, niin kuin havaintojeni mukaan kaikilla paikallisillakin, oli lähestymisien ajaksi erillinen aluspaita (+pipo), joka reitin alla vaihdettiin kuivaan. Vaikka aamulla parkkikselta tai majatalolta lähtiessä palelikin, kun paitasillaan lähti pakkaseen painaltamaan, oli hiki joka tapauksessa melkoinen, kun reitin alle päästiin. Kerran luulin myös kaatuvani kuolleena hankeen. Olin painanut paniikin vallassa lumihankihölkkää peläten koko ajan rikoopukuisten nissejen painaltavan meistä ohi. Mutta ei, me olimme ekoina reitin alla, hurraa! En vain meinannut enää jaksaa kiivetä metriäkään. Onneksi Tuborgin eka kp oli niin vaikea, että nakki lankesi Tonille. Thank god.

Hups, taas hukkasin kolmannen teemani, varustuksen. Meillä oli ilo testata Patagonian tämän ja ensi kauden mallistoa. Erikoismaininnan ansaitsee Piton Hybrid Hoodie, joka toimi aivan loistavasti välikerrastona ja approacheilla. Ko. hupullinen välikerrosvaate on paksua powerstretchiä, jossa on strategisissa paikoissa hieman tuulen ja lumen pitävää kerrosta. Toimii erittäin hyvin kaikessa pitkässä kiipeilyssä kaudesta riippumatta, kesällä sellaisenaan päällimmäisenä kerroksena. Kylmällä kelillä Pitonin huppu oli ihan huippu, eikä mennyt tuulikaan läpi! Reitin alla kuiva aluspaita kehiin, Knifeblade niskaan ja menoksi. Knifeblade oli toinen suosikki, ohutta powershield softshellia kiipeilijäystävällisellä leikkauksella –toimii! Hyvät vermeet tuovat aivan uskomattoman paljon mukavuutta ja turvallisuutta vuorilla keikkumiseen. Tonilla oli testissä myös Super Alpine Jacket ja haalari, joissa nimeä ei ole pilattu kompromisseilla, täyttä asiaa. Ja vieläpä näyttävät kivoilta, tyttönäkökulmaa ei pidä väheksyä näissäkään hommissa.

Randomaailma ja alamäkihiihto

Luonnonpuistoa pidetään yhtenä Alppien parhaimpana hiihtovaelluskohteena. Ja nyt puhutaan siis todellakin ns. trikoo-nisse-paratiisista. Italialaiset todella rakastavat sitä homaa ja se näkyy. Alueella on mahtava miehitettyjen rifugioiden verkosto sesongin aikana ja lääniä riittää. Hissialamäkihiihtoonkin on tietysti mahtavat puitteet, varsinkin, jos on vuokra-auto käytössä. Noin vartista tuntiin säteeltä löytyy kymmenkunta maailman tunnetuimpiin hiihtokeskuksiin lukeutuvaa lanattua kenttää ja loputon määrä offaria, tietty. Courmayer, La Thuile, Cervinia, Monte Rosa…jne. Kävimme katsastamassa tällä kertaa pari pienempää mestaa, mm. Pilan, jonne pääsee kätevästi Aostan kylästä kabiinilla. Keskusta pidetään hieman pienempänä ja sitä se onkin mammutteihin verrattuna, mutta samanhintaiseen hissilippuun kuin Härmässä saa siellä pikkuriikkisen enemmän katetta. Ehdimme nippanappa hiihtää koko mestan päästä päähän, kun skippasimme lounastauon ja söimme hissimatkalla niitä salaminakkeja sieltä taskuista. Miten niin tehostusta?

Summa summarum; jäämultipitch Alpeilla pitää aina sisällään lisäulottuvuuden kalliohommiin verrattuna, alas tahtovan lumielementin. Ja sesonkina Madonna-MammaMia -sirkuksen, joka toki on tuttua muun muassa Dolomiiteilta, mutta täällä höystettynä jatkuvalla jää-pommituksella. Viimeisenä muttei vähimpänä, varusteista ei kannata tinkiä, kevyttä ja laadukasta kehiin ja elämä helpottuu huomattavasti. Eikä voi ainakaan varusteita syytellä, jos ei kulje.

Meidän kymmnenvuotisjubileumreissumme oli vallan onnistunut, sillä eihän sinne lepäämään oltu menty, vaan kiipeämään! Ja jos ei kiivetty, laskettiin, piru vie. Levätä ennättää sitten eläkkeellä, vai mitä? Toni laihtui kaksi kiloa, vaikka söi joka päivä kolmen ruokalajin vuoristoaterian päälle 1-2 pussia popkorneja tai sipsejä ja silloin tällöin pari tai ”kukaniitälaskee” bishooshoofenia. Minä en laihtunut lainkaan. Kukas sitä, massakaudella.

T: Miia

Lisäinfoa muun muassa täältä: http://www.iceclimbingcogne.com/