Oli hassua olla Olhavalla ja kuunnella titityytä, kun edellisellä käyntikerralla siellä oli lunta Kehrääjän alkuflaken puoliväliin ja nyt vain muutama pieni laikku siellä täällä vastustamassa viimeiseen kiteeseen kesän tuloa. Eeva ja Kaitsu olivat mukana auttamassa Tonia veneiden vesillelaskussa, sillä minä olin jokseenkin liikuntakyvytön. Polveani piinaava hermo oli äitynyt sen verta kiukkuiseksi, että olin liikkeellä kyynärsauvoilla. Niin kuin syksylläkin, veneiden noston yhteydessä, nytkin roolini oli olla hengessä mukana, kannustaa, huudella hyviä neuvoja ja ottaa valokuvia. Ihan keskeinen rooli siis. Nautin myös auringonpaisteesta ja ulkoilmasta sekä, niin kuin kunnon retkellä kuuluu, söin paljon eväitä.
Olhavan ”isännöinti” on tuonut Tonille monenmoista vastuuta ja virikettä, joita on sitten iltapuhteella hoidettu. On kaikkea Metsähallituksen kanssa palaveroinnista sekä turvallisuussuunnitelman ja muiden dokumenttien laatimisesta aina veneiden korjaamiseen, mistä, näin ohimennen sanottuna, poiki Reventeelle reitin nimi ”Kiinalaiset hankaimet”. Se onkin sitten ihan oma tarinansa, jonka säästän tuonnemmaksi. Olhavan isännöinti on siis melkoinen sivutoimi mutta tosi mielenkiintoinen sellainen. Lisäksi se, yhdistettynä Reventeen talkkarointiin, on ollut pitkä oppimäärä kiipeilyyn oleellisesti liittyvään access-toimintaan. Jos access-asioita ei hoideta ja oteta huomioon, ei synny uusia reittejä, eikä vanhoilla kallioilla näytetä vältyttävän ongelmilta.
Access-kysymykset ovat olleet pinnalla viime vuosina. Tuntuu kuin kaikki eivät oikein ymmärtäisi, että kallioille ei noin vain mennä, autoa parkkeerata mihin sattuu ja aleta kiivetä. Vaikka kiipeily kuuluukin jokamiehenoikeuksiin, ei kenenkään maalle loikita peltojen poikki ja aleta tehdä reittejä ilman lupia. Ensin täytyy neuvotella luvat kuntoon, sitten täytyy sopia asioista muiden sellaisten sidosryhmien kanssa, jota kiipeilytoiminta koskettaa. Tällaisia ovat esimerkiksi naapurit. Ja vasta sitten voi ryhtyä reitintekoon. Yhden reitin värkkäämiseen menee 1-4 työpäivää, minkä jälkeen sitä voi alkaa kiivetä tai, jos se on oman taitotason ylärajoilla, treenata. Joskus kuulee kritiikkiä siitä, että ”reittejä varataan”. No totta helvetissä niitä varataan, jos niitä on ensin rystyset verillä, mustaa räkää yskien ja forkut niveltupintulehduksesta poltellen putsattu. Ajan lisäksi on kulunut lukusia teräsharjoja ja litratolkulla polttoainetta pelipaikoille ajeluun. Kitisijät tarttukoot ensin itse teräsharjan varteen ja miettikööt sitten kantojaan uudemman kerran. Samoin ne, jotka jättävät autonsa traktoriteille ja tupakantumppinsa kallion alle. Ugh, olen puhunut.
Olhavalla access-kuvio on erilainen kuin esimerkiksi Reventeellä. Olhavalla painopiste on sidosryhmäsuhteissa. Metsähallitus hallinnoi Repoveden puistoa, missä Olhava sijaitsee, joten suhteet Metsähallitukseen on pidettävä kunnossa ja kiipeilyä kehitettävä yhteistyössä Metsähallituksen kanssa. Reventeellä puolestaan on tärkeintä, ettei kiipeily häiritse kallion naapurissa asuvaa vakituista asukasta. Turhautuneen kiipeilijän perkeleet ja ähinät kantavat Klassikkoainesta-sektorilta lyhentämättöminä naapurin kuistille, jossa tämä istuu lauantaisaunan jälkeen nauttimassa luonnonrauhasta niin kuin kuka tahansa muukin istuisi. Korpin raakunta jää pahasti kakkoseksi turhautuneen kiipeilijän suomalais-ugrilaisen ulinan rinnalla. Onneksi kiipeilijät ovat kuitenkin osoittautuneet sen verta fiksuksi väeksi, että naapurin saunarauhan takaamiseksi tehtyjä kiipeilyrajoituksia kunnioitetaan. Korviini on kantautunut myös, että porukat katsovat toistensa perään ja että epäkohtiin kalliolla puututaan. Se jos jokin on hyvää ruohonjuuritason access-toimintaa! Access ei ole vain SKILin pari vuotta sitten perustetun access-toimikunnan ja seurojen access-vastaavien harteilla, vaan meidän jok’ikisen.
Mutta takaisin Olhavalle veneily- ja kiipeilykauden täysin epävirallisiin avajaisiin. Kun veneet oli saatu laskettua vesille, tuli toki tehdä testisoutu. Soutamaan mahtui juuri ja juuri kallion edessä, valtaosan lammesta ollessa edelleen sen pääsiäismunan kuortakin heiveröisemmän jään peitossa. Navigaattorini oli mielestäni kuitenkin hivenen ammattitaidoton, sillä kipparoimani alus ajautui jatkuvista ponnisteluistani huolimatta useaan otteeseen jäihin. Olimme myös ajaa pahki kallioon. On toki myös mahdollista, joskin epätodennäköistä, että en ole maailman etevin soutaja. Jos kerran soutuveneessä pitää istua selkä menosuuntaan, niin miksei veneissä ole vakiona sivupeilejä? Kysynpä vaan. Säästyisi niskat ja hermot, ja navigaattorikin saisi rauhassa keskittyä reittien bongailuun.
Kausi tuli siis avattua ja veneet vesille laskettua. Kotimatkalla haimme kesän ekat jäätelöt ja kurvasimme vielä Reventeen kautta. Oli kiva nähdä, miten avara Koulusektori on syksyn talkoiden jäljiltä. Reitit kuivuvat nyt nopeammin ja hyttysiäkin on vähemmän inisemässä ja tunkemassa joka paikkaan, kun ilma pääsee liikkumaan. Koko kallion näkee nyt ihan uudessa valossa, eikä voi muuta kuin todeta, että ihan sairaan hienoja linjoja on sielläkin. Tunsin äidillistä ylpeyttä niin Saku Sammakosta, Kuukkelista kuin Kitkakoulustakin! Upeita reittejä omalla tavallansa ja omassa greidissänsä jokainen! Koulusektori sopii, muutenkin kuin vain nimensä puolesta, kuin nenä päähän luonnollisilla varmistamisen opetteluun; kallio jyrkkenee asteittain vasemmalta oikealle, halkeamaa pukkaa vierivieressä ja valtaosa reiteistä on erittäin hyvin varmistettavia. Siellä on myös kiva aloittaa kalliokausi ja verrytellä talven ja hakkujen kohmettamat käpälät pleissaamiseen. Vaikka jääkiipeilykausi olikin aivan huippu, niin on se vaan ihanaa päästä taas graniitille piisseja pleissaamaan. Jää on kivaa mutta kallio on parasta! Toivotaan vain, että kinttu suo kesän ilot.
Miia
Kuvat: Eeva, Toni, Miia
