Viikonloppurandoilua Blancilla

Päätettiin lähteä testaamaan viikonloppualppinismin (tm) konseptin soveltuvuutta randohommiin - siispä sukset pussiin, kentälle ja Chamonixiin. Pläninä oli että torstaina mäkeen ja lauantaina alas.

Reitinvalinnan ensimmäinen haaste oli alppien suksitteluun hieman epäsopiva lumitilanne, eikä kirkonkylän lämpömittarin +20 lukema vähentänyt epäilyksiä. Mutta kaipa sitä lunta löytyy, kun vaan pääsee riittävän korkealle. Toinen vaihtoehtoja rajoittava tekijä olisi että parhaimpaan haute route sesonkiaikaan ei hyttepaikkojen saatavuutta erityisesti helpota just tälläinen ex-tempore tyylinen harhailu.

Huhut alppien lumitilanteesta eivät olleet aivan tuulesta temmottuja

Kohteeksi valikoitui massiivin lounaiskulmilta löytyvä Tré la Teten jäätikkö, jonka ympäriltä löytyisi eritasoisia nousuja ja laskuja eri ilmansuuntiin. Lisäksi alueen hiihtoja palvelee Conscritsin refugio, joka olikin erinomaisesti positioitunut lumirajan paremmalle puolle n. 2600m korkeuteen. Lisäksi hytteltä löytyi hyvin tilaa, muita vieraita oli kourallinen. Kohteen ainoa pieni miinus olisi ensimmäisen päivän suht tanakka 1600 nousumetrin haikkaus hyttelle.

Sinneppä siis; autolla St Gervaisin läpi, pari kilometriä les Contaminesin jälkeen kiesi parkkipaikalle, sukset olalle ja metsään. Reilussa tonnissa sijaitsevan parkkarin nurkalta löytyy opastekyltit Conscritsin ja Tré la Téten majoille eikä reitin alkua voi helpolla missata. Ensimmäinen verttikilometri on leppoisaa metsäkävelyä hyväkuntoista polkua pitkin. Kahdessa kilsassa löytyy yksityisen rouvashenkilön pyörittämä Tré la Téten refugio, jonka pihamaalta löytyi myös jonkinmoinen lumiraja. Jäätikölle päästäkseen on helpoin tie kulkea kuitenkin vielä hetki sukset selässsä, jäätikköuran vasemmalta puolelta ylempää rinteestä löytyy poluntyylinen joka loppujen lopuksi laskeutuu jäätikölle. Tästä matka jatkuu jäätikköä pitkin skinnaillen viimeiset 600 nousumetriä Conscritsin hyttelle. Kaikenkaikkiaan lähestyminen on suht suoraviivainen eikä reitinvalintaan kummoisia vaikeuksia ole tarjolla. Nousu otti semmoisen 7 tuntia, tahti oli rauhallinen ja taukoja runsain mitoin. Päivä siihen kuitenkin pitää varata.

Emme suinkaan olleet seudun ainoat pässit. Kolleega tutkimassa jäätikölle johtavaa polkua.

Evästauot ja maisemat, siitähän se on kyse


Aamun alppilähtö muistutti jälleen kerran enemmänkin sunnuntaibrunssia, mutta matkaan kuitenkin päästiin. Suuntana Domes de Miage, n. 3600m. Lähestyminen jäätikköä pitkin n. 3300 metriin, siitä vasuriin Col des Domesiin ja nousu itse Domelle 3633 metriin. Skinit reppuun ja hieno lasku kevätfirnissä takaisin hyttelle. Manuaali luonnehtii reittiä seuraavasti; Slope 35deg, Ski grade 3.1 (=helpointa "oikeaa ski mountaineering" hiihtoa), Alpine grade F, Exposure 2 (asteikolla 1-4). Nousumetrejä kertyi 1200 ja päivälle mittaa 8h.

Tuonne! Tuonne Domelle me halutaan



ja päästin kans

Seuraavana aamuna oltiin rituaalit jo opittu ja matkaan päästiin vähän liiankin aikaisin. Tavoitteena olisi Aig. de la Berangere 3425m, ja perillä pitäisi olla juurikin sillä hetkellä kun aurinko on sulattanut lumen pinnan yön pakkasien jäljiltä. Reitti lähtee suoraan refugiolta etelään aukeaavaa rinnettä pitkin kohti huippua ja matkalaisten 800 nousumetrin taival taittuu skikramppooneilla turhankin sutjakkaasti, joudumme hieman odottelemaan että aurinko valmistelee meille hyvät rinteet. Odotus kyllä palkittiinkin, lasku takaisin hyttelle oli kerrassaan mainio. Manuaali luonnehtii; 30deg (alku 40deg), ski 3.1, alpine f, exposure 2. Berangerin reitillä ei tarvitse edes pyöriä jäätiköllä joten köydet sun muut jäätikköreleet voi jättää tuvalle talteen.

Kohti Berangeria

Laskun alku


Tuvalla nopsasti donitsit naamariin ja loppukyrväytyksen kimppuunn, ohjelmassa piiiitkähkö paluumarssi. Päivä oli päässyt sen verran pitkälle että lumi oli mennyt todella sohjoksi, laskuhommista ei oikein meinannut tulla meikäläisen osalta valmista. Onneksi sai sukset reppuun siinä hieman ennen Teten majaa, josta oikopolkua (lähtee ylhäältä katsoen hyten vasemmalta puolelta, ei voi missata) pitkin kilometrin verran alaspäin parkkikselle. Eipä siitä isommin jäänyt jälkipolvile kertomista - legin kohokohtina kärmekset sekä erikoissiisti vesiputous. Hytteltä huipun kautta parkkikselle reipas yhdeksän tuntia, nousua kilsa ja laskua kaksi.

Lumidonitsi, luomu

pois on pitkä matka


Kaikenkaikkiaan ihan onnistunut setti, reisiin jäi hyvinkin sellainen maku että pitkässä viikonlopussa pystyy vallan mainiosti järkkäämään antoisan randoreissun blancilla.

Lopuksi kuva Timosta, lähinnä todisteeksi olemassaolosta


Teksti: Make
Kuvat: Timo, Make

AP Korolla

Tässä eräänä viikonloppuna Korouomalla oli tohinaa. Oli pelastusharjoitusta, KKK:n jäämoduulia, Santasportin kurssia ja Apiksen koulutuksia. Ihmeen kaupalla kuitenkin sulauduimme maisemaan kaikki, eikä ruuhkaa päässyt syntymään. Onhan Korolla toki kinkamia siinä määrin, ettei kaikkien tarvitsekaan samalle tömpyrälle samanaikaisesti tunkea. Apiksella oli lauantaina jääkiipeilyn perus- ja jatkokurssit ja sunnuntaina jääkiipeilyn jatkokurssin kakkospäivä sekä vielä lisäksi vuorikiipeilyn peruskurssi. Johannes ja Toni vetivät kursseja vuoroin, Sini ja minä hengailimme mukana, osallistuimme jatkokurssille ja toimimme appareina aina tarpeen mukaan. Minä olin ehkä hivenen enempi hang-around ja Sini taas kädet savessa, sillä jouduin säästelemään kinttuani.

Jääjatkokurssi oli mitä mainioin. Lauantaina harjoittelimme Johanneksen johdolla väliankkureita, jääpollareita, abalakoveita, kavereiden kesken alapaakkoveita, ja muita jää-multipitchin kiemuroita. Matti ja Ilari saivat aikaiseksi melkoisen hienon jääpollarin. Minun murtui ja jäi vähän ujoksi. En olisi laskeutunut siitä mistään hinnasta. Sinin kanssa saimme kuitenkin pienoisen treenin ja hermojen venytyksen jälkeen tehtyä alapaakkovin ilman koukkua. Sini oli nähnyt ao. tekniikan jossain, joten ei kun askartelemaan. Toinen syötti toisesta reiästä taitettua slingaa ja toinen ujutti toisesta reiästä Jokeria sisään. Ja siinä kohdin, kun Jokeri saatiin slingan sisään, napakka kiskaisu slingasta ja Jokerin pää saatiin kääntymään alapaakkovin perällä toisen aukon suuntaan. Ja sitten vaan syöttämään Jokeria sisään kunnes se putkahti toisesta aukosta ulos. Voi sitä riemua! En tosin tiedä, olisiko sitä narua enää saanut kiskottua alas hypoteettisen laskeutumisen jälkeen. Toivottavasti ei muuten tarvitse tosi tilanteessa värkätä alapaakkovia tuolla tavalla. Siihen meni näes tovi jos toinenkin, ja pimeys yhdistettynä kovaan pakkaseen ja myrskytuuleen voisi tehdä alapaakkovin askartelusta ilman koukkua melko tukalaa puuhaa.

Siivitimme Sinin kanssa alapaakkovien yms. härpäkkeiden askartelua kiipeilyfilosofisella keskustelulla. Pohdimme kokemuksellisen oppimisen tärkeyttä kiipeilyssä ja etenkin multipitchillä. Jos yritän summata aihettamme, niin se meni jotakuinkin näin. Asioita voi ja tuleekin opetella kirjallisuudesta, kavereilta ja etenkin kursseilta, jotta oppii tekemään asiat ”oikein”. Mikään ei kuitenkaan korvaa omaa kokemusta ja vieläpä kokemusta siitä, kun asiat eivät mene ihan niin kuin suunniteltiin. Ottamalla aika ajoin turpaan, joutumalla nöyrtymään ja jopa, hmm, ns. kusiseen paikkaan, oppii paljon ja kerryttää omaa ymmärrystään omista rajoistaan, omasta osaamisestaan sekä omasta riskinottokyvystään ja –halustaan. Jos hommat eivät koskaan mene pieleen, voi syntyä illuusio kiipeilyn turvallisuudesta ja riskittömyydestä. Jopa raskailta tuntuvat läheltä piti –tilanteet ja miniepiikit eivät isossa kuvassa ole pahaksi, jos niistä selvisi ”ehjin nahoin”. Parhaimmillaan niistä jää iso kasa oppia selkäreppuun. Pohdimme myös köysistön osaamista ja tarkemmin ottaen sitä, että köysistö on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Etenkin, jos asiat menevät (pahasti) pieleen. Ja nehän voivat mennä. Ei riitä, että vain toinen kiipeilijä on solidi ja osaa hommat. Jos tämä osaava heppu saa kiven kupoliinsa ja on pois pelistä, niin kuka hoitaa köysistön alas? Siinähän sitä sitten kiikutaan. Liian usein nähdään köysistöjä, joissa osaaminen jakaantuu tyystin epätasaisesti. Omassa köysistössämme Tonin kanssa pyrimme jatkuvasti siihen, että olisimme molemmat täysin yhtä kyvykkäitä vastaamaan kaikkiin ongelmatilanteisiin. Multipitch-kiipeilyn suola piileekin meidän mielestämme juuri tässä isossa kuvassa, jossa osaaminen on kaikkea muuta kuin pelkkää greidiin tuijottamista.

Filosofista pohdiskelua olisi voinut jatkaa vaikka kuinka kauan, mutta meidän tuli myös kiivetä (tosi yllättävää). Kipitimme Josen perässä Ruskeavirran, mikä oli varsin mukavaa. Sen kun kolmostelin menemään oman oppaan perässä ja nautin maisemista ja hyvästä seurasta. Voisin etenkin tässä kondiksessa tykästyä asiakkaan rooliin. Melko huoletonta menoa, etenkin läheltä piti -filosofoinnin jälkeen. Ja Virtakin oli varsin tuhdissa ja komeassa kunnossa. Nastaa! Lauantain ja sunnuntain välisen yön vietimme Piippukodalla, jottei minun olisi tarvinnut köpötellä ylösalas kuin kerran. Ilta meni viihtyisästi Susikoira Roi - ja muita antikliimaksitarinoita kertoillen. Suosittelen muuten, että harkitset kaksi kertaa ennen kuin pyydät Siniä kertomaan vitsiä. Pientä vipinää yön pimeinä tunteina aiheutti tosin parin savolaisen jääkiipeilijän hetkellinen katoaminen. Juuri kun olimme näes siinä puoli kymmenen pintaan toivottaneet Nukkumatille hyvät yöt, putkahti Piippuhyllyn ovesta sisään huolestunut kanssasisar, jonka kiipeilijäveli kavereineen ei ollut palannut päivän tiimellyksistä. Etsintäoperaation valmistelut polkaistiin pystyyn ilman viivytyksiä, sillä oli jo myöhä, köysistön lähdöstä oli kulunut jo kohta puoli vuorokautta, eikä heillä kuulemma ollut liialti lämmintä vaatetta matkassa. Onneksi pojat kuitenkin putkahtivat metsän uumenista juuri, kun ylhäällä parkkiksella pakkailtiin ahkioita suksien perään ja oltiin yhteydessä hätäkeskukseen. Korouoma ei todellakaan ole helpoin mahdollinen kohde etsintä- ja pelastusoperaatiolle etenkin, kun osalle putouksista pääsee pelkästään lumikengillä tai suksilla. Ollaan siis huolellisia out there! Ja sovitaan ne paluuajat ja mietitään kommunikaatiokeinot alueilla, joilla ei ole matkapuhelinpeittoa.

Sunnuntaina meillä vaihtui Johannes Toniksi Johanneksen vaihtaessa vuorikiipeilyn peruskurssiin. Tonin kanssa fiksattiin Mammutille yläköydet ja treenattiin liidiä ensin yläköysivarmisteisesti, minkä jälkeen alettiin liidailla helpoimpia linjoja. Sinin kanssa päästiin aitoihin onsight-tunnelmiin, mikä oli tosi nastaa ja lisäksi vieläpä opettavaista. Sini joutui reitin yläosassa olevan puikkomaisen jään vuoksi muuttamaan reittisuunnitelmaansa kesken liidin ja traversaamaan Tonin ja Matin fiksaamalle väliankkurille eri kautta kuin, mitä oli alun perin suunnitellut. Ihka-aitoa os-meininkiä siis! Minulla puolestaan meni viimeinkin jakeluun, että putous näyttää aina loivemmalta edestä katsottuna kuin, mitä se todellisuudessa on. Ensin alkoivat pohkeeni jumittaa, sillä etenemiseni ei ollut erityisen dynaamista ja ruuvausasentoni rentoja. Päinvastoin, Sini joutui muistuttamaan, että hengittäminen tekee ruuvaamisesta helpompaa. Se on ihan totta se. Hengittämisestä on myös muita hyötyjä jääkiipeilykontekstissa. Ruuvatessani (ja henkeä pidättäessäni) pohkeeni olivat menneet jumiin, mikä on varsin piinallista jalkaintensiivisessä puuhastelussa. Alettuani jälleen hengittää ja saatuani pohkeet vertymään ja ruuvin jäähän, jatkui matka taas. Hetken. Seuraavaksi meinasi liidini katketa ihan katkipoikkityystin, kun putouksen päältä alkoi ropista lunta niskaani. Taisin noin niin kuin vertauskuvallisesti ilmaistuna ”jäätyä hetkeksi henkisesti”. Itsestäni se tuntui hetkeltä mutta Sinistä se saattoi tuntua tunnilta. Vuosia sitten samoilla mestoilla kypärääni kolahtanut iso plate ja siitä seurannut hetkellinen tajunnanmenetys välähti kuin salamana mieliini. Ikävä muistikuva menneisyydestä muutti minut hakuista roikkuvaksi suolapatsaaksi. Palasin normaaliin olomuotooni vasta, kun Sini sai minut vakuutettua, ettei sieltä ylhäältä ropise kuin lunta. Taas kerran tuli todistetuksi se, miten isossa roolissa mielenhallinta kiipeilyssä on. Ei auta päästää mieltä karkaamaan esimerkiksi epäoleellisiin vanhoihin tapahtumiin. Sen kun oppisi, muun muassa. Ja sen, että hengittäen on helpompaa.

Päivä taisi täyttää kaikkien odotukset. Sen verran tyytyväisen näköistä ukkoa marssi putoukselta laavulle. Vuorikiipeilykurssilaiset tulivat Mammutilta alas pehvamäkeä self-arrest –harkkoja tehden. Minä taapersin omaan tahtiini. Kinttuni oli aika lailla finaalissa ja kipu alkoi olla jo melkoinen. Kaksi päivää peräkanaa maastossa oloa ja kiipeilyä oli raskain fyysinen ponnistukseni melkein vuoteen. Koska hermokipu on raastavaa, on tärkeää, että edes silloin tällöin pääsen tekemään itselleni tärkeitä juttuja, joista saan voimia. Yksi ainoa liidi ei olisi ennen ollut minulle minkään sortin kiipeilypäivä, mutta nyt se oli sitä mitä suuremmissa määrin ja antoi roppakaupalla voimia kestää kipua. Nyt kun otan iisisti ja toivun Koron viikonlopusta vielä pari päivää, pääsen taas ulos kevätaurinkoon tekemään jotain kivaa! Ehkä en kuitenkaan koko viikonlopuksi, vaan vain päiväksi tai puoleksi, jotten haukkaa liian isoa palaa. Mutta tosiaan, Koron viikonloppu ja kurssi olivat tämän talven kohokohtani.

Kotiin palattuani törmäsin fb:ssä vertahyytävään jääfall-videoon, jossa heppu tippuu metritolkulla ruuviin. Pudotus oli päätynyt videolle ja julkaistu ilmeisesti opetusmielessä verkossa. Kannattaa tsekata, jos ei muuten, niin jääkiipeily-guru Will Gaddin kommenttien vuoksi. En tiedä, olisiko onnettomuuden voinut estää joku aiempi tilanne, joka olisi saanut kyseisen kiipeilijän ymmärtämään oman osaamisensa ja tasonsa realistisemmalta pohjalta? Joskus pieni takapakki voi antaa tarvittavan realismin oman osaamisen suhteen, niin kuin Sinin kanssa Korolla filosofoimme. Siitä voi olla juuri se hyöty, että päättääkin harjoitella vielä pari kertaa, tai jopa käydä kurssin, ennen kuin lähtee köyden terävässä päässä ruuvailemaan. Ainakaan suin päin. Mistä se muuten johtuu, että joillain on vähän liikaakin itsekritiikkiä, kun taas joillain sitä ei tunnu olevan juuri lainkaan? Tasan ei mene onnen lahjat. Mutta oli miten oli, jäällä (inho)realismi rules.

Miia Kuvat: Sini ja Johannes