lauantai 28. joulukuuta 2013

Jäätä vaille jääputous


Teksti: Sara Myllylä
Kuvat: Joonas Lumpeinen

Sara on työharjoittelussa Pirunkallion jääseinällä joulu- ja tammikuun. Hän opiskelee eräopaskoulussa Joensuussa ja erikoistuu kiipeilyn ohjaamiseen. Sara opiskelee lisäksi suomen kieltä Helsingin yliopistolla, mistä Teija sai idean, että Sara kirjoittaa blogiin työharjoittelustaan.
 
Pienet purot juoksevat Pirunkallion punertavien lohkareiden lomassa. Vesi suihkuaa mustista jäädytysputkista, jotka kiemurtelevat ylös pitkin kallioseinämää. Pirunkallio jäädytetään taas kiipeilykuntoon tammikuuksi.
 
Porakaivon pumppu nostaa veden jäähileisestä Vantaanjoesta. Pakkasella vesi virtaa jääputouksen ja kallion väliin, jolloin uutta jäätä muodostuu jatkuvasti sulavan pinnan alle. Aurinko haihduttaa ja kiipeily kuluttaa jäätä, joten seinää huolletaan ahkerasti.

Sara mittaa muhvista sopivaa palaa.

Kieputan lämpökaapelia jäädytysputkia yhdistävän t-liitoksen ympärille. Teija pujottaa seuraavan kaapelin pehmeään turkoosiin muhviin ja kiinnittää sen jäädytysputken ympärille. Solumuovisten muhvien tehtävä on eristää putket jäästä. Myös vihreät lämpökaapelit varmistavat, että vesi virtaa sulana jään alle.
 
Markku toteaa tyytyväisenä, että jäädytysputket ovat koko matkalta alamäessä. Tällöin vesi ei kerry jääksi putken sisäseiniin. Pirunkalliota jäädytetään nyt neljättä vuotta, ja jäädytystekniikka on kehittynyt joka talvi.

Teija pujottaa lämpökaapelia muhviin

T-liitos lämpökaapeleineen ja muhveineen

Tänä vuonna kokeilemme myös salaojitusta kallion juurella. Jos sulanut vesi valuu hiekan läpi salaojiin ja sitä kautta jokeen, jääkanavia ei tarvitse hakata maahan jatkuvasti.
Lapioni kärki kalahtaa jäätyneeseen hiekkaan urassa, johon salaojan vesiputket haudataan. Markus neuvoo minua kaivautumaan jäätyneen pintakerroksen alle, missä hiekka on pehmeämpää. Kaivan tunnelin pehmeämpään kerrokseen. Sitten isken tunnelin jäistä kattoa lapion kärjellä, kunnes se romahtaa uran pohjalle. Tämä käy paljon nopeammin kuin pintamaan kaivaminen.
Vanhan suihkukorokkeen vierellä lapioni tavoittaa punavalkoisen juurimöykyn. Seitsemän metrin päässä seisovat vierekkäin kaksi korkeaa rauduskoivua. Ne ulottavat yhteiset juurensa kauas luokseni. Kierrän juurakon suosiolla, ja putkikin taipuu mutkittelevaan uraansa.  
Laituri kiertää Pikkukosken uimarannan avantoa Pirunkallion juurella.


Kun salaojan putket on haudattu ja jäädytysputket suojattu, viikon työt on tehty. Ihailemme työn tulosta kallion laelta. Turkoosilla peitetty putki laskeutuu kohti valaistua rantaa ja avantoa.  

Näkymä Vantaanjoen yli metsiin on kaunis erityisesti talvella. Aurinko pilkahtelee päivän mittaan jäätyneen joen pinnalla. Hetkittäin kultainen valo värittää koko kallion.
 
Odotan pakkasta ja jääkiipeilyn peruskurssia, jolla saan täydentää köysitoiminnan ohjaajan taitojani. Erityisen mukavaa on tutustua Apiksen ohjaajiin, joilla on jokaisella erilainen kiipeilytausta ja paljon opetettavaa. Teija, Markku ja Markus ovatkin jo opettaneet minut rakentamaan jääseinän. Jatkamme Markuksen kanssa puuhaamista seinällä, kunhan pakkanen saapuu Helsinkiin asti.
 
Pian pääsen mukaan myös mielenkiintoiseen näyttämöprojektiin. Johannes neuvoo teatterin väkeä näytelmän kiipeily- ja laskeutumisosuuksien turvallisessa ja näyttävässä toteutuksessa. Työharjoittelustani tuleekin vielä kiinnostavampi ja monipuolisempi kuin odotin.
 

Markku kujeilee viuhtoen käsiään kallion reunalla, kun Teija pyytää varomaan putoamista. 

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Ei punainen lanka vaan siniset pisteet


Teksti & kuvat : Hannele Leivo

Hannele aloitti tänä syksynä vaellusoppaan koulutuksen, johdantoa seikkailuun löydät täältä:


Seisomme alhaalla laaksossa. Katson käsissäni olevaa karttaa ja vertaan sitä edessäni kohoavaan maisemaan. Kouluttaja on piirtänyt kartalle pienen sinisen pisteen, joka minun pitäisi löytää. Hän pyytää minua kertomaan, mikä pisteen merkkaama maaston muoto on, miten aion edetä sen luo ja mitä muuta maastosta pitäisi löytyä tämän kohteen ympäriltä. 

Tuijotan korkeuskäyriä ja yritän jättää huomioimatta kaikki kulku-urat ja ihmisten aikaansaamat rakenteet. Alusta lähtien meille on teroitettu, että niihin ei voi luottaa. Ainoa mihin voi luottaa, ovat maaston muodot ja korkeuden muutokset. Sininen piste osoittaa pientä ympyrää eli kumparetta tai kukkulaa, joka eroaa tasaisesta ympäristöstään. 

Viisihenkinen ryhmä ympärilläni kääntelee omia karttojaan ja mittailee keskittyneenä etäisyyksiä. On kurssin viimeinen päivä ja takana on jo yksi pitkä päivä ja pimeä ilta eteläisessä Snowdoniassa navigoiden. Hieman kehnosti nukuttu telttayö ja iso rinkka tuntuvat ylämäissä hienoisena väsymyksenä ja välillä sankka sumu kietoo meidät sisäänsä niin, että suunta on varmistettava kompassilla. Kaikilla on silti hyvä tunnelma ja vuorotellen kukin on päävastuussa navigoinnista. Lähdemme kiipeämään mäkeä rauhallisesti ylös ja lopulta, pienen ihmettelyn jälkeen, hienopiirteinen, mutta laaja kumpare löytyy.

Rauhallinen aamu leirissä

Sinisiä pisteitä ilmestyy kartoille lisää. Etsikää tuo harjanne, tuo satula, tuo pieni tasanne. Osa pisteistä on helppoja, osa hankalia. Mietimme yhdessä parhaita strategioida haluttuun pisteeseen suunnistamiseksi ja keskustelemme siitä, miten varmistamme, että olemme oikeasti löytäneet etsimämme kohteen. Sitä kun näkee maastossa helposti juuri sen, mitä haluaakin nähdä. Lopulta saavumme alas kylään, pakkaamme rinkat autoon ja ajamme koululle. Kurssi päättyy, kouluttaja antaa vielä viimeiset ohjeet itsenäisesti kerättäviä vuoripäiviä varten ja toivottaa meille onnea. Se on siinä - tai oikeastaan, kaikki on vasta alussa.

Kuulaana aamuna Snowdonian maisemat ovat kuvan kauniit.

Vuorikoulutusta Britanniassa valvoo ja kehittää Mountain Training organisaatio ja opetusta tarjoavat monet erilaiset koulut ja kurssittajat. Minä valitsin Walesissa, Snowdonian kansallispuistossa sijaitsevan Plas y Brenin -koulun, joka on yksi Britanniassa toimivista kansallisista vuorikoulutuskeskuksista. Plas y Brenin on iso oppilaitos, saman katon alla tarjotaan vuori- ja kiipeilykoulutuksen lisäksi mm. maastopyöräilykursseja, koski- ja retkimelontaopetusta, hiihtovaellusopastusta, jne. Löytyypä takapihalta pienen pieni laskettelurinnekin.  

Plas y Breninin päärakennus ja hiihtorinteen kulmaa.
Lähes kaikki harjoituskurssin opetustuokiot olivat ulkona luonnossa ja sisälsivät navigointiharjoituksia. Lisäksi opetuksessa pyrittiin aina pitämään mielessä potentiaalinen asiakasryhmä ja heidän osaamistasonsa. Opetuspäivissä yhdistyivät joustavasti erilaiset teemat: aamulla sääkarttojen tulkintaa, sitten lyhyt keskustelu siitä, miten asiakkaita voi ohjeistaa varustautumaan vallitsevaan säähän, tämän jälkeen ulos vuorille ja navigoinnin lomassa muutamia ryhmänjohtamisharjoituksia. Käytännössä nämä saattoivat tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kouluttaja pyysi kutakin meistä vuorotellen valitsemaan parhaimman mahdollisen nousulinjan, johtamaan muun ryhmän ylös kyseistä reittiä ja huomioimaan vaativimpien osuuksien turvallisen ylittämisen. Hyvät kommunikointitaidot olivat avainasemassa. Yhtenä päivänä kävimme lävitse ensiapuun, pelastustoimiin ja ennen kaikkea onnettomuuksien ennakointiin liittyviä asioita. Osana ennakointia oli myös sääennusteiden tulkinta ja saksalaisen Wetterzentralenin synoptisia sääkarttoja analysoitiin joka aamu.

 Laskeutumisen tukena voi hyödyntää köyttä monin tavoin, tässä Paul testaa yhtä menetelmää

Mountain Leader -koulutuksen opetusohjelmasta on tänä syksynä poistettu osio, joka käsitteli köyden käyttöä laskeutumisen ja alaspäin kiipeämisen tukena. Kyseisiä köysitaitoja ei siis enää testata arviointikurssilla, mutta kouluttajamme katsoi kuitenkin tarpeelliseksi käydä kanssamme läpi tärkeimmät tekniikat. Näissäkin korostui asiakkaan hienovarainen tukeminen ja avustaminen esimerkiksi ns. short-roping metodilla. Ideaalitilanne kuitenkin on, että Mountain Leaderinä köyteen ei tarvitsisi tarttua lainkaan vaan reitti ja olosuhteet tulisi osata valita oikein, suhteessa asiakkaan kykyihin ja kokemukseen.

Köyden käsittely ja opetetut tekniikat olivat kuitenkin mielestäni yksi kurssin mielenkiintoisimmista osioista, sillä tähän mennessä olen itse hyödyntänyt köyttä lähinnä kalliokiipeilyssä ja tällöin varusterepertuaariin ovat kuuluneet myös varmistuslaitteet, valjaat sekä ankkureiden tekemiseen tarvittavat välineet. Nyt läpikäydyt tekniikat nojautuivat pelkän köyden ja luonnosta löytyvien varmistuspisteiden hyödyntämiseen, mikä nopeuttaa ja keventää liikkumista. Perusasioita vuorilla liikumisessa toki. Kaiken kaikkiaan kurssilta jäi paljon hyviä ideoita ja ajatuksia hautumaan, mutta karu totuus on, että se suurin työ eli opeteltujen taitojen harjoitteleminen käytännössä on vielä edessä. Tulevan talven ja ensi kevään aikana näitä omia harjoituksia onkin tarkoitus toteuttaa Snowdonian lisäksi Lake Districin alueella sekä Skotlannisssa.

T: Hannele